Saiko äitisi koskaan sinun lapsuudessasi totaalista raivaria tai hulluuskohtausta?

Ei todellakaan! Meillä ei kukaan koskaan huutanut, eivätkä vahemmat riidelleet meidän lapsien nähden.

Olen kasvanut itse siihen, että pidän huutajia mielenvikaisina. Korotan toki itse joskus ääntäni, mutta en ole koskaan huutanut ja karjunut kellekään. Asiat selvitetään puhumalla.

Ei koskaan. Kumpikaan vanhemmistani ei käyttäytynyt ikinä väkivaltaisesti, ei edes isä, vaikka hän oli sodassakin ollut ja sen väkivallan nähnyt (olen ns. iltatähti). Minulla ei ole lapsuudestani (60-luvun lopulla ja 70-luvulla) muuta kuin pelkkiä hyviä muistoja, minua ei hakattu eikä muutenkaan fyysisesti tai psyykkisesti kohdeltu kaltoin vanhempieni taholta.

Joskus harvoin on marssinut yläkertaan ovet paukkuen, huutanut tai itkenyt. Eipä kummempaa siis. Tuntui silti lapsena pahalta vaikka onkin varmaan aika perus juttuja. Varmaan tuntui pahalta siksi kun poikkesi niin paljon siitä, mihin olin tottunut.

Sai, se tuntui pelottavalta. Äitini sairasti (ainakin) kaksisuuntaista mielialahäiriötä, en voinut ymmärtää pienenä miksi äiti välillä makaa vain sängyssä ja huutaa että haluaa kuolla, välillä sai silmittömiä raivokohtauksia ja pahoinpiteli ja välillä hullunkiilto silmissä selitti outoja juttuja (mm. yliseksuaalisista aiheista, hengistä/aaveista, maailmanlopusta, kertoi valeita itsestään, kuten että on muka aatelisesta suvusta tai sairastaa syöpää jne. Mikään ei pitänyt paikkaansa) ja välillä lähti jopa ulkomaille "ex tempore" ja jätti minut ja isäni kahdestaan kotiin. Sain jälkeenpäin tietää, että toisella kerralla äitini oli mennyt asumaan toisen miehen luokse ulkomaille vähäksi aikaa. Sen huomasi aina, kun äidillä oli pamahtanut mania päälle. Pelkästään sähköpostiviestienkin perusteella. Saattoi olla kuukausien, jopa parin vuoden taukoja ettei äiti kirjoittanut minulle (aikuisiälläni siis). Sitten yhtäkkiä sähköpostiin alkoi sadella harhaisia, pitkiä viestejä toistensa perään.

Äidin mielenterveysongelmat varjostivat lapsuuttani. Ei pieni lapsi sitä voi ymmärtää, miksi äiti huutaa että tappaa itsensä jos en käyttäydy kunnolla. Tai miksi äiti lyö ilman syytä. Tai alkaa nauraa, jos loukkaan itseni. Tai ei ikinä ota syliin ja käyttäytyy tunnekylmästi. Tai tuhlaa koko perheen varat konvehteihin ja hajuvesiin ja näkee kummituksia.

Isä on aina ollut meidän perheen väkivaltainen hullu, äiti suorastaan pyhimys häneen verrattuna. Toki olen minäkin saanut pienenä tukkapöllyä ja milloin mitäkin läpsytystä äidiltä kun olen koheltanut liikaa, mutta ei ole mitään suurempaa episodia käynyt niin että olisi oikeasti sattunut pahasti. Tosin olen ollut arka ja hiljainen lapsi ja viettänyt paljon aikaa omissa oloissani, mutta tämä johtuu isästä.

Ei pimahtanut koskaan, mutta kerran suuttui kun oli lämmittänyt saunaa eikä se oikein syttynyt. Viimein saatiin palamaan ja mentiin siskon kanssa saunaan. En muista tarkalleen mitä tapahtui, unohdettiinko lisätä puita ja pesä sammui... Mutta äiti sanoi meille "vitun pässit". Vieläkin muistan sen kylmäävän tunteen, äiti ei ikinä ennen sitä eikä sen jälkeen ole koskaan sanonut tuollaista.

Vierailija kirjoitti:

Miltä se tuntui?

Sai. Äiti jahtasi joskus saksien kanssa ympäri taloa kunnes menin vessaan piiloon.

Myöhemmin ensin masentui niin että makasi monta kuukautta vain olohuoneen sohvalla, kasvot selkänojaan päin, eikä reagoinut mihinkään. Sitten tästä myöhemmin meni psykoosiin.

Nykyään emme ole hirveästi yhteyksissä. Miksiköhän.

Kyllä sai ja ihan syystä... Silloin tajusin todella, mikä kusipää musta on tullut. Olin kiittämätön törkeä luuseri ja käyttäydyin todella huonosti äitiäni kohtaan, vaikka hän teki kahta työtä meidän vuoksi.

Sai, oli muutenkin arvaamaton. Uhkasi myös lastenkotiin hylkäämisellä. Ja tappeluihin sotkettiin aina lapset niin että äiti puki minulle kenkiä jalkaan ja isä riisui ja karjuttiin.

Äitini sai lähes päivittäisiä raivareita esimerkiksi leivänmuruista pöydän alla. Äiti vajosi sellaiseen eläimellisen raivotilaan, joka oli lapselle äärettömän turvatonta ja pelottavaa. Sylki lensi, kirosanat raikuivat, ovet paukkuivat joka päivä.

Aina, kun kello lähestyi puoli viittä iltapäivällä, kävin paniikissa läpi koko talon, ettei missään vaan olisi mitään epäjärjestystä äidin tullessa kotiin. Että jos joskus selviäisi ilman niitä päivittäisiä huutokohtauksia ja jatkuvia uhkailuja hylkäämisestä. Ei sellaista päivää koskaan kuitenkaan tullut.

Joskus menin vaatekaappiin itkemään, kun en muutakaan osannut. Olin aivan yksin, minulla ei ollut yhtään turvallista aikuista elämässäni. Kasvatin käytännössä itse itseni parhaani mukaan, mutta syvät jäljet tuo kaikki jätti.

Olin koulussa aina luokkani parhaimpia, sellainen äärimmäisen kiltti ja näkymätön lapsi. ÄO:ni on korkea ja olisin myös koulumenestykseni puolesta voinut saavuttaa menestystä ja mammonaa elämässäni.

Olin kuitenkin melkein nelikymppiseksi asti liian pelokas yrittämään mitään, minkä koin jotenkin turvattomaksi, ja ajauduin vain helpoista töistä seuraavaan helpon duuniin. Samoin kävi miessuhteissani.

Nyt olen aika hyvin jo päässyt tuosta kaikesta yli, mutta työura on jäänyt hanttihommatasolle. Pikkuhiljaa kyllä olen uskaltanut tehdä kaikenlaista uuttakin. Omille lapsilleni olen aivan erilainen äiti, lämmin ja rakastava, vaikka äitiys on ollut haastavaa.

Kerran. Olin 14 ja marisin ja kitisin joka asiasta mummolareissulla. Äidilläni meni hermo ja hän sanoi että joskus te lapset vaan ootte ihan perseestä.

Itkin sinä yönä.

Vierailija kirjoitti:

Pelottavalta. Vai kuvitteletko että se oli jotenkin hauskaa?

En suinkaan kuvittele, mutta negatiivisiakin tunteita on monenlaisia.

Vierailija kirjoitti:

Ei koskaan mutta minä äitinä vastaavasti olen saanut. Luonne kysymys.

Mikään luonne ei oikeuta käyttäytymään huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Sai. Milloin 9 arvosanasta, milloin mistäkin aivan älyttömästä jutusta. Nykyäänkin ahdistaa ihan kauheasti jos saan ysiä huonomman arvosanan, ja pelottaa mennä kotiin kokeen saatua.. vaikka ei se niin raivareita nyt saa. yritän kyllä puolustaa itseäni että voivoi, näin kävi mutta jättää jäljen silti. Isä sai myös, ja saa edelleenkin. En tiedä mitä pitäisi tehdä, ongelma ei ole jokapäiväistä, mutta isä saa aivan tajuttomat raivokohtaukset 1-2 kertaa kuussa ja harkihen vakavasti näinä hetkinä itteni tappamista.. muina aikoina sitten on ihan ok, välillä liiankin kiltti.. siksi "avun" hakeminen tuntuisi oudolta kun joillakin tämä on jokapäiväistä. Isä myös hakkasi veljiäni kun he olivat pieniä, minua vitsalla turhista asioista mutta kyllä ne on mieleen jäänyt, sillä ne olivat ihan normaaleja pikkulapsen kommelluksia, kuten vaikka puklaaminen niin en ymmärrä miksi siitä piti hakata :(

Isä LÖI pieniä lapsia, jotka puklasivat? Täysin käsittämätöntä.

Kyllä, useasti. Muuten oli ja on ihana ja lämmin ihminen. Silti edelleen (olen jo 30v) esimerkiksi aina unissani äitini on pelottava ja ahdistava hahmo, vaikka en hänestä valveilla ollessani näin ajattele.

Vierailija kirjoitti:

Sai, se tuntui pelottavalta. Äitini sairasti (ainakin) kaksisuuntaista mielialahäiriötä, en voinut ymmärtää pienenä miksi äiti välillä makaa vain sängyssä ja huutaa että haluaa kuolla, välillä sai silmittömiä raivokohtauksia ja pahoinpiteli ja välillä hullunkiilto silmissä selitti outoja juttuja (mm. yliseksuaalisista aiheista, hengistä/aaveista, maailmanlopusta, kertoi valeita itsestään, kuten että on muka aatelisesta suvusta tai sairastaa syöpää jne. Mikään ei pitänyt paikkaansa) ja välillä lähti jopa ulkomaille "ex tempore" ja jätti minut ja isäni kahdestaan kotiin. Sain jälkeenpäin tietää, että toisella kerralla äitini oli mennyt asumaan toisen miehen luokse ulkomaille vähäksi aikaa. Sen huomasi aina, kun äidillä oli pamahtanut mania päälle. Pelkästään sähköpostiviestienkin perusteella. Saattoi olla kuukausien, jopa parin vuoden taukoja ettei äiti kirjoittanut minulle (aikuisiälläni siis). Sitten yhtäkkiä sähköpostiin alkoi sadella harhaisia, pitkiä viestejä toistensa perään.

Äidin mielenterveysongelmat varjostivat lapsuuttani. Ei pieni lapsi sitä voi ymmärtää, miksi äiti huutaa että tappaa itsensä jos en käyttäydy kunnolla. Tai miksi äiti lyö ilman syytä. Tai alkaa nauraa, jos loukkaan itseni. Tai ei ikinä ota syliin ja käyttäytyy tunnekylmästi. Tai tuhlaa koko perheen varat konvehteihin ja hajuvesiin ja näkee kummituksia.

Hyi kamalaa :(((. Tosin tämän silti jotenkin järki ymmärtää paremmin, kun kerroit että äidilläsi oli tuo sairausdiagnoosi. Se sairaus teki hänestä sellaisen. Ei se silti niitä tekoja yhtään sen paremmiksi tee.

Jouduin kerran lapsena silmittömän väkivallan kohteeksi kotona, väkivallan uhka oli kuitenkin läsnä aina. Tai siis siihen asti, kun kerroin, miten koulussa on kehotettu toimimaan, jos kotona on väkivaltaa tai sen uhkaa. Ilmoitin tietäväni oikein hyvin, miten näissä asioissa kuuluu toimia ja totesin vanhemmalleni, että olisihan se aika noloa hänen asemansakin takia jos tekisin itsestäni lasun... Ja homma paljastuisi... Sain olla,rauhassa tämän vanhemman osalta sen jälkeen... En tajua, miten saatoin olla niin jäätävän rauhallinen sinä hetkenä ja totaalisen kylmä.

Olin varautunut ja helposti valmis pakenemaan, kuten joku toinenkin tuolla kuvasi. Henkinen väkivalta oli läsnä lähes päivittäin vanhemman taholta. Sisarukseni kiusasi eli purki oman pahanolonsa minuun.

Jotenkin lohdullista kuulla, että teitä on muitakin. Niin ulkopuolinen olo yleensä "yhtä suurta ihanaa perhettä" -porukoissa. En itse ole tekemisissä äitini kanssa enää. Se helpotti. Kyse ei ollut vain muutamasta raivokohtauksesta.

Kammottavaa, miten paljon epätasapainoisia ja sairaita koteja ihmisillä on ollut. Minä huomaan, että kun luen näitä, minä ajattelen virheellisesti, että "kylläpä menneinä aikoina oli kamalaa, kun vanhemmatkin käyttäytyivät silloin vielä noin huonosti". Sitten tajuan, että tuo on ajatusvirhe. Raivoamista, väkivaltaa ja väärää kohtelua tapahtuu edelleen tänä päivänä monissa kodeissa. Ihan tänäänkin, emmekä me tiedä siitä mitään, emmekä voi sille juuri nyt mitään. Sitten voimme joskus kymmenen vuoden päästä kuulla, kun jonkun väkivaltaisen perheen lapsi on aikuistunut ja kertoo meille kaikesta kokemastaan. Kunpa voisin lopettaa kaiken henkisen ja fyysisen väkivallan kodeissa nyt ja heti. Ethän sinä raivoa lapsellesi ikinä, ethän? Pidäthän huolta, että haet ajoissa apua, jos on pienikin uhka, että kohtelisit lastasi epäreilusti.

Up!