Saiko äitisi koskaan sinun lapsuudessasi totaalista raivaria tai hulluuskohtausta?

No juu. Muistan sen viskoneen isoveljeäni rieskoilla.

Sai joskus, kun pahimmassa murkkuiässä tapeltiin siskon kanssa ja paljon. Huusi jotain ettei kestä enää meidän tappelua ja jos se ei lopu niin vie lastenkotiin. Tän jälkeen saattoi itkeä. Kyllä oltiin hiljaa sen jälkeen. Ei niinkään ne sanat järkyttäny (tiesin ettei se meitä oikeasti mihinkään olisi vienyt) vaan se kun oikeasti näki että kuppi meni täysin nurin väsymyksestä ja tuntui niin pahalta äidin puolesta. Ei ollut ajatellutkaan, että se meidän tappelu on hänelle raskasta. Ja sen verran harvoin kuitenkin tuota sattui, että se hiljensi meidät joka kerta.

Kyllä aika monta kertaa sain kuulla esim ketkä kaikki isän suvusta on huonoja ihmisiä ja kuinka isällä on varmasti joku parikymppinen pimatsu kaverina. Lisäksi suuttui tosi useesti kun kerroin omia mielipiteitäni asioista ja kävi joskus väkivaltaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Kammottavaa, miten paljon epätasapainoisia ja sairaita koteja ihmisillä on ollut. Minä huomaan, että kun luen näitä, minä ajattelen virheellisesti, että "kylläpä menneinä aikoina oli kamalaa, kun vanhemmatkin käyttäytyivät silloin vielä noin huonosti". Sitten tajuan, että tuo on ajatusvirhe. Raivoamista, väkivaltaa ja väärää kohtelua tapahtuu edelleen tänä päivänä monissa kodeissa. Ihan tänäänkin, emmekä me tiedä siitä mitään, emmekä voi sille juuri nyt mitään. Sitten voimme joskus kymmenen vuoden päästä kuulla, kun jonkun väkivaltaisen perheen lapsi on aikuistunut ja kertoo meille kaikesta kokemastaan. Kunpa voisin lopettaa kaiken henkisen ja fyysisen väkivallan kodeissa nyt ja heti. Ethän sinä raivoa lapsellesi ikinä, ethän? Pidäthän huolta, että haet ajoissa apua, jos on pienikin uhka, että kohtelisit lastasi epäreilusti.

Raivoan kyllä joskus, ihan normaalia jos siihen ei kuulu mikään väkivalta tai sillä uhkailu. Me ollaan niin erilaisia katsos, aika harva vanhempi pysyy tasaisen hiljaisena koko vanhemmuutensa ja on ihan hassua sellaista edes odottaa keneltäkään. Kylmän hiljainen lyhytkin mykkäkoulu on yhtä paha juttu ja niin inhimillinen kuitenkin. Joskus korotan sitten ääntä ja olen kahdesti saanut ihan hillittömän raivarin jossa vaan karjuin lapselle päättömästi. Tietenkin pyysin anteeksi huonoa käytöstäni ja elämä jatkuu. En keksi yhtäkään syytä, miksi me tarvittaisiin jotain apua tai paheksuntaa? 99% ajasta ollaan iloisia, jutellaan hirveästi, puuhataan kaikkea yhdessä ja kaikki menee loistavasti. Koulusta ja tarhasta tulee hyvää palautetta tasapainoisista lapsista eikä mikään tunnu olevan vinksallaan. Olen neuvolassa myöntänyt ihan senkin, että joskus tulee ärähdettyä riidat poikki eikä kenenkään mielestä siinä ole mitään ihmeellistä. ;) En mitenkään häpeä sitä myöntää enkä tunne yhtäkään vanhempaa joka ei olisi koskaan räjähtänyt täysillä huutamaan jonkun tosi huonon päivän päätteeksi. Onneksi ystäväni eivät ole noin tuomitsevia ihmisiä joistain pikkuvirheistä. :)

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, useasti. Muuten oli ja on ihana ja lämmin ihminen. Silti edelleen (olen jo 30v) esimerkiksi aina unissani äitini on pelottava ja ahdistava hahmo, vaikka en hänestä valveilla ollessani näin ajattele.

Kai tiedät mistä johtuu, että äitisi käyttäytyy nyt kunnolla? Ei se johdu siitä että hän olisi taikaiskusta muuttunut. Sinä olet muuttunut. Olet nyt aikuinen ja pystyt puolustamaan itseäsi. Et ole enää helppo kohde. Siinä on myös syy miksi et enää valveilla ollessasi pelkää häntä. Minulla tuli tuosta mieleen, että näet unissasi äitisi pelottavana ja ahdistavana siksi, että alitajuisesti tiedät että hän ei ole muuttunut.

Sanon näin siksi, että minulla oli samoja ajatuksia omista vanhemmistani. Tunsin syyllisyyttä siksi, että vaikka tulemme hienosti toimeen nyt kun olen aikuinen, tuskin siedän kumpaakaan vanhemmistani samassa huoneessa. Ihmettelin, miten olen vielä 3-kymppisenä niin kiukkuinen heidän virheistään, joita he tekivät yli 20 vuotta sitten.

Sitten aloin ajatella heidän virheitään. Mietin, miten itse toimisin noissa tilanteissa. Ja miten muut toimisivat, miten muut ikäisteni vanhemmat ovat toimineet. Ja mitä enemmän mietin, sitä enemmän kauhistuin. Miten he pystyivät kohtelemaan meitä lapsia noin kauhealla tavalla? Olen myös kertonut joillekin ystävilleni asioita lapsuudestani, sellaisia jotka meillä olivat ihan tavallisia ja joista ei puhuttu. Nämä asiat ovat saaneet joiltakin kirjaimellisesti suun loksahtamaan auki. Ja vasta nyt alan itsekin tajuta, että minua oikeasti kohdeltiin todella huonosti ja julmasti. Sen tajuaminen kesti 25 vuotta. Tietoinen tajuaminen. Olen kuitenkin vihannut vanhempiani koko tuon ajan. Ja olen etsinyt syitä vihaan itsestäni.

Olen nähnyt paljon vaivaa peittääkseni tuon vihan. Olen teeskennellyt että minusta on mukava olla heidän seurassaan, että olen huolissani kun heidän terveysongelmistaan, että olen pahoillani kun en ehdi useammin käymään heidän luonaan... Nyt minusta alkaa kuitenkin tuntua, että minun ei tarvitse enää teeskennellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kammottavaa, miten paljon epätasapainoisia ja sairaita koteja ihmisillä on ollut. Minä huomaan, että kun luen näitä, minä ajattelen virheellisesti, että "kylläpä menneinä aikoina oli kamalaa, kun vanhemmatkin käyttäytyivät silloin vielä noin huonosti". Sitten tajuan, että tuo on ajatusvirhe. Raivoamista, väkivaltaa ja väärää kohtelua tapahtuu edelleen tänä päivänä monissa kodeissa. Ihan tänäänkin, emmekä me tiedä siitä mitään, emmekä voi sille juuri nyt mitään. Sitten voimme joskus kymmenen vuoden päästä kuulla, kun jonkun väkivaltaisen perheen lapsi on aikuistunut ja kertoo meille kaikesta kokemastaan. Kunpa voisin lopettaa kaiken henkisen ja fyysisen väkivallan kodeissa nyt ja heti. Ethän sinä raivoa lapsellesi ikinä, ethän? Pidäthän huolta, että haet ajoissa apua, jos on pienikin uhka, että kohtelisit lastasi epäreilusti.

Raivoan kyllä joskus, ihan normaalia jos siihen ei kuulu mikään väkivalta tai sillä uhkailu. Me ollaan niin erilaisia katsos, aika harva vanhempi pysyy tasaisen hiljaisena koko vanhemmuutensa ja on ihan hassua sellaista edes odottaa keneltäkään. Kylmän hiljainen lyhytkin mykkäkoulu on yhtä paha juttu ja niin inhimillinen kuitenkin. Joskus korotan sitten ääntä ja olen kahdesti saanut ihan hillittömän raivarin jossa vaan karjuin lapselle päättömästi. Tietenkin pyysin anteeksi huonoa käytöstäni ja elämä jatkuu. En keksi yhtäkään syytä, miksi me tarvittaisiin jotain apua tai paheksuntaa? 99% ajasta ollaan iloisia, jutellaan hirveästi, puuhataan kaikkea yhdessä ja kaikki menee loistavasti. Koulusta ja tarhasta tulee hyvää palautetta tasapainoisista lapsista eikä mikään tunnu olevan vinksallaan. Olen neuvolassa myöntänyt ihan senkin, että joskus tulee ärähdettyä riidat poikki eikä kenenkään mielestä siinä ole mitään ihmeellistä. ;) En mitenkään häpeä sitä myöntää enkä tunne yhtäkään vanhempaa joka ei olisi koskaan räjähtänyt täysillä huutamaan jonkun tosi huonon päivän päätteeksi. Onneksi ystäväni eivät ole noin tuomitsevia ihmisiä joistain pikkuvirheistä. :)

Lapsuudenkodissani puuhattiin koko ajan yhdessä, käytiin eläintarhassa ja huvipuistossa lomilla, retkeiltiin luonnossa. Olimme kaikki hyviä koulussa, sellaisia kesitasoisen hyviä. Emme ikinä aiheuttaneet hankaluuksia opettajille tai vanhemmillemme. Äitini oli ylpeä kertoessaan, miten rauhallisia ja hyväkäytöksisiä me tytöt olimme teini-ikäisinäkin. Suurimman osan ajasta kaikki tosiaan oli hyvin ja hienosti.

Niin. Emme uskaltaneet teini-iässä käyttäytyä huonosti, sillä pelkäsimme isäämme aivan kuollaksemme. Hänen hillittömiä raivokohtauksiaan. Huutamista, kiroamista, ovien paukkumista. Pelkäsimme äitiämme, joka ei suojellut meitä, ei sanonut sanaakaan puolustaakseen. Joskus, kun olimme lapsia, isä repi tukasta ja töni ym. Mutta pelkäsimme myös ihan sitä huutamista.

Me olimme kilttejä, hiljaisia lapsia. Sulkeutuneita. Siksi että pelkäsimme vanhempiamme. Ja yritimme ja yritämme vielä aikuisenakin käyttäytyä niin normaalisti kuin mahdollista. Isän raivokohtauksen jälkeen näimme hirveästi vaivaa teeskennelläksemme, että nyt on taas kaikki hyvin. Tilanne piti saada normaaliksi niin pian kuin suinkin. Se oli meidän lasten vastuulla, olla normaaleja. Me otimme syyt niskoillemme siitä raivoavasta vanhemmasta, luulimme että meidän pitää ottaa vastuu. Vaikka se vastuu on vain sillä vanhemmalla.

Nyt vanhempamme ihmettelevät, miksi me emme aikuisena viihdy heidän seurassaan, miksi kukaan meistä kolmesta ei soittele heille useammin, miksi emme osoita mitään kiintymystä tai kiitollisuutta heitä kohtaan, vaikka he järjestivät meille niin hyvän lapsuuden eikä meiltä puuttunut mitään. Voisin kertoa heille syyn, mutta miten he muka nyt sen ymmärtäisivät, kun eivät ymmärtäneet silloinkaan.

-

Sinun ystäväsi eivät tietenkään sano sinulle suoraan, että virheesi eivät ole pieniä eivätkä edes virheitä. Niin ihmiset tekevät, kun ystävä tai kaveri kertoo jotakin mitä ei voi hyväksyä. He hymistelevät ja myöntelevät. Itsekseen keksivät jälkeenpäin syitä, miksi eivät voineet ilmaista paheksuntaansa tälle ystävälle.

Lapsille ei saa karjua päättömästi eikä lapsen nähden saa saada raivokohtauksia. Piste. Tuollaisia ei saisi päästää lähellekään lapsia.

Äiti ei saanut, mutta isä senkin edestä. Tavarat lenteli, saattoi nostaa tuolin lattiasta ylös, kuin heittääkseen sen päin. Onneksi ei kuitenkaan ikinä heittänyt, mutta pirun pelottavaa se oli.

Vierailija kirjoitti:

Sai joskus, kun pahimmassa murkkuiässä tapeltiin siskon kanssa ja paljon. Huusi jotain ettei kestä enää meidän tappelua ja jos se ei lopu niin vie lastenkotiin. Tän jälkeen saattoi itkeä. Kyllä oltiin hiljaa sen jälkeen. Ei niinkään ne sanat järkyttäny (tiesin ettei se meitä oikeasti mihinkään olisi vienyt) vaan se kun oikeasti näki että kuppi meni täysin nurin väsymyksestä ja tuntui niin pahalta äidin puolesta. Ei ollut ajatellutkaan, että se meidän tappelu on hänelle raskasta. Ja sen verran harvoin kuitenkin tuota sattui, että se hiljensi meidät joka kerta.

Minunkin äitini sanoi noin kun olin jotain 10-vuotias, paitsi että sanoi "kasvatuslaitos". Kuulostaa vielä pelottavammalta kuin lastenkoti. En muista, että olisi tullut ajatusta että ei se oikeasti olisi sitä tehnyt. Muistan vain sen hirvittävän, aidon vihan äidin äänessä. Ja muistan miten minua alkoi ihan oksettaa, pelästyksestä kai.

Vierailija kirjoitti:

Lapsille ei saa karjua päättömästi eikä lapsen nähden saa saada raivokohtauksia. Piste. Tuollaisia ei saisi päästää lähellekään lapsia.

Lasu jokaisesta raivarista. Oikein, sisko! Kukaan normaali ihminen ei saa raivareita, kaikki ovat samanlaisia sekopäitä kuin sinun vanhempasi. Tehkää niitä lasuja siskot!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille ei saa karjua päättömästi eikä lapsen nähden saa saada raivokohtauksia. Piste. Tuollaisia ei saisi päästää lähellekään lapsia.

Lasu jokaisesta raivarista. Oikein, sisko! Kukaan normaali ihminen ei saa raivareita, kaikki ovat samanlaisia sekopäitä kuin sinun vanhempasi. Tehkää niitä lasuja siskot!

Joo, näinhän ihminen saa elää. Varsinkin kun lapsia kasvattaa. Saat käyttäytyä kuin elukka, kunhan kukaan ei tee lasua. Niinhän sitä läheistä, luottamuksellista lapsi-vanhempi-suhdetta luodaan. Jos sitä ei ole laissa erikseen kielletty, se sallitaan.

Ei mitään väliä, pelkääkö se lapsi, kun ainut tuki ja turva pienen lapsen maailmassa huutaa ja raivoaa puolustuskyvyttömälle ja vanhemmistaan täysin riippuvaiselle lapselle. Ketä kiinnostaa? Eihän se lapsi siihen raivoamiseen kuole, vai mitä? Huolehdithan sinä sentään, että lapsella on ruokaa ja vaatetta, vai mitä? Miksi sitten et saisi käyttää sitä lasta tunteidesi tuulettamiseen ja kiukkusi purkamiseen? Sinunhan se lapsi on. Mitä se kuuluu millekään sossutantalle, jos käytät sitä lasta henkisenä nyrkkeilysäkkinäsi.

Tiedätkö muuten mitä? Kun kerroit tuossa miten saat niitä hillittömiä raivokohtauksia lapsillesi, arvaa mitä minä ja varmasti moni muukin kirjoittaja mietti? Moni mietti, että tuo ihminen tekee väärin mutta uskaltaako sille sanoa mitään? Kun sieltä tulee sellainen paskamyrsky niskaan kun tuollaiselle ihmiselle sanoo vastaan.

Mutta antaa tulla vain. Sinä olet huono vanhempi ja lapsesi pelkäävät sinua.

No joo. Väkivaltaa näihin kohtauksiin ei liittynyt, enkä edes muista että huusiko äiti vai pysyikö volyymi lähempänä normaalia, mutta hän sekosi säännöllisesti jostakin pikkujutusta ja ryöpytti ja haukkui oikein kunnolla. Joskus se alkoi siitä, että pyysin lupaa mennä johonkin tai siitä että olin koko asunnon lattiat pestyäni unohtanut ripustaa rätin oikeaoppisesti kuivumaan. Tai en ollut ehtinyt laittaa sitä kuivunutta rättiä paikalleen, kun äiti huomasi sen olevan jo kuiva ennen minua. Jos olin iloinen ja naureskelin siskon kanssa, äiti saattoi saada päähänsä että nauran hänelle ja suuttui, tai joskus hän suuttui siitä kun ilmeeni oli liian tympeä ja pilasin sillä hänen päivänsä. Noitten sekoamisten jälkeen piti usein vielä mykkäkoulua, jotka yleensä päättyivät siihen, että minä pyysin anteeksi, koska halusin vain tilanteen menevän äkkiä ohi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kammottavaa, miten paljon epätasapainoisia ja sairaita koteja ihmisillä on ollut. Minä huomaan, että kun luen näitä, minä ajattelen virheellisesti, että "kylläpä menneinä aikoina oli kamalaa, kun vanhemmatkin käyttäytyivät silloin vielä noin huonosti". Sitten tajuan, että tuo on ajatusvirhe. Raivoamista, väkivaltaa ja väärää kohtelua tapahtuu edelleen tänä päivänä monissa kodeissa. Ihan tänäänkin, emmekä me tiedä siitä mitään, emmekä voi sille juuri nyt mitään. Sitten voimme joskus kymmenen vuoden päästä kuulla, kun jonkun väkivaltaisen perheen lapsi on aikuistunut ja kertoo meille kaikesta kokemastaan. Kunpa voisin lopettaa kaiken henkisen ja fyysisen väkivallan kodeissa nyt ja heti. Ethän sinä raivoa lapsellesi ikinä, ethän? Pidäthän huolta, että haet ajoissa apua, jos on pienikin uhka, että kohtelisit lastasi epäreilusti.

Raivoan kyllä joskus, ihan normaalia jos siihen ei kuulu mikään väkivalta tai sillä uhkailu. Me ollaan niin erilaisia katsos, aika harva vanhempi pysyy tasaisen hiljaisena koko vanhemmuutensa ja on ihan hassua sellaista edes odottaa keneltäkään. Kylmän hiljainen lyhytkin mykkäkoulu on yhtä paha juttu ja niin inhimillinen kuitenkin. Joskus korotan sitten ääntä ja olen kahdesti saanut ihan hillittömän raivarin jossa vaan karjuin lapselle päättömästi. Tietenkin pyysin anteeksi huonoa käytöstäni ja elämä jatkuu. En keksi yhtäkään syytä, miksi me tarvittaisiin jotain apua tai paheksuntaa? 99% ajasta ollaan iloisia, jutellaan hirveästi, puuhataan kaikkea yhdessä ja kaikki menee loistavasti. Koulusta ja tarhasta tulee hyvää palautetta tasapainoisista lapsista eikä mikään tunnu olevan vinksallaan. Olen neuvolassa myöntänyt ihan senkin, että joskus tulee ärähdettyä riidat poikki eikä kenenkään mielestä siinä ole mitään ihmeellistä. ;) En mitenkään häpeä sitä myöntää enkä tunne yhtäkään vanhempaa joka ei olisi koskaan räjähtänyt täysillä huutamaan jonkun tosi huonon päivän päätteeksi. Onneksi ystäväni eivät ole noin tuomitsevia ihmisiä joistain pikkuvirheistä. :)

Lapsuudenkodissani puuhattiin koko ajan yhdessä, käytiin eläintarhassa ja huvipuistossa lomilla, retkeiltiin luonnossa. Olimme kaikki hyviä koulussa, sellaisia kesitasoisen hyviä. Emme ikinä aiheuttaneet hankaluuksia opettajille tai vanhemmillemme. Äitini oli ylpeä kertoessaan, miten rauhallisia ja hyväkäytöksisiä me tytöt olimme teini-ikäisinäkin. Suurimman osan ajasta kaikki tosiaan oli hyvin ja hienosti.

Niin. Emme uskaltaneet teini-iässä käyttäytyä huonosti, sillä pelkäsimme isäämme aivan kuollaksemme. Hänen hillittömiä raivokohtauksiaan. Huutamista, kiroamista, ovien paukkumista. Pelkäsimme äitiämme, joka ei suojellut meitä, ei sanonut sanaakaan puolustaakseen. Joskus, kun olimme lapsia, isä repi tukasta ja töni ym. Mutta pelkäsimme myös ihan sitä huutamista.

Me olimme kilttejä, hiljaisia lapsia. Sulkeutuneita. Siksi että pelkäsimme vanhempiamme. Ja yritimme ja yritämme vielä aikuisenakin käyttäytyä niin normaalisti kuin mahdollista. Isän raivokohtauksen jälkeen näimme hirveästi vaivaa teeskennelläksemme, että nyt on taas kaikki hyvin. Tilanne piti saada normaaliksi niin pian kuin suinkin. Se oli meidän lasten vastuulla, olla normaaleja. Me otimme syyt niskoillemme siitä raivoavasta vanhemmasta, luulimme että meidän pitää ottaa vastuu. Vaikka se vastuu on vain sillä vanhemmalla.

Nyt vanhempamme ihmettelevät, miksi me emme aikuisena viihdy heidän seurassaan, miksi kukaan meistä kolmesta ei soittele heille useammin, miksi emme osoita mitään kiintymystä tai kiitollisuutta heitä kohtaan, vaikka he järjestivät meille niin hyvän lapsuuden eikä meiltä puuttunut mitään. Voisin kertoa heille syyn, mutta miten he muka nyt sen ymmärtäisivät, kun eivät ymmärtäneet silloinkaan.

-

Sinun ystäväsi eivät tietenkään sano sinulle suoraan, että virheesi eivät ole pieniä eivätkä edes virheitä. Niin ihmiset tekevät, kun ystävä tai kaveri kertoo jotakin mitä ei voi hyväksyä. He hymistelevät ja myöntelevät. Itsekseen keksivät jälkeenpäin syitä, miksi eivät voineet ilmaista paheksuntaansa tälle ystävälle.

Lapsille ei saa karjua päättömästi eikä lapsen nähden saa saada raivokohtauksia. Piste. Tuollaisia ei saisi päästää lähellekään lapsia.

Tuollaisia... :D Okei, no 95%:lta vanhemmista pitäisi viedä lapset pois sitten. On todella harvinaista, ettei joku äiti tai isä ole esimerkiksi ensimmäiseen kymmeneen vuoteen koskaan karjunut lapsilleen. Anteeksi pitää tietenkin pyytää ja näin fiksut vanhemmat tekeekin :)

Vierailija kirjoitti:

No joo. Väkivaltaa näihin kohtauksiin ei liittynyt, enkä edes muista että huusiko äiti vai pysyikö volyymi lähempänä normaalia, mutta hän sekosi säännöllisesti jostakin pikkujutusta ja ryöpytti ja haukkui oikein kunnolla. Joskus se alkoi siitä, että pyysin lupaa mennä johonkin tai siitä että olin koko asunnon lattiat pestyäni unohtanut ripustaa rätin oikeaoppisesti kuivumaan. Tai en ollut ehtinyt laittaa sitä kuivunutta rättiä paikalleen, kun äiti huomasi sen olevan jo kuiva ennen minua. Jos olin iloinen ja naureskelin siskon kanssa, äiti saattoi saada päähänsä että nauran hänelle ja suuttui, tai joskus hän suuttui siitä kun ilmeeni oli liian tympeä ja pilasin sillä hänen päivänsä. Noitten sekoamisten jälkeen piti usein vielä mykkäkoulua, jotka yleensä päättyivät siihen, että minä pyysin anteeksi, koska halusin vain tilanteen menevän äkkiä ohi.

On hassua, että tuollaisesta käytöksestä saisi työpaikalla kunnon puhuttelun tai jopa potkut. Aikuisten kesken ei siedetä tuollaista työpaikkakiusaamista. Sen sijaan jos noin tehdään kotona, minkä pitäisi olla turvapaikka, silloin kyse on vain temperamentista tai väsymyksestä. Tuolla tavalla käyttäytyvää ihmistä ei eroteta perheestä eikä pidetä puhuttelua. Ei vaikka kohteena olisi alaikäinen, joka on paljon aikuista alttiimpi ja puolustuskyvyttömämpi henkisen väkivallan edessä.

Hassua on sekin, että ihmisen odotetaan ilman muuta hillitsevän itsensä työpaikalla. Kuitenkin kuvitellaan, että samanlaista itsehillintää ei voi odottaa kotioloissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kammottavaa, miten paljon epätasapainoisia ja sairaita koteja ihmisillä on ollut. Minä huomaan, että kun luen näitä, minä ajattelen virheellisesti, että "kylläpä menneinä aikoina oli kamalaa, kun vanhemmatkin käyttäytyivät silloin vielä noin huonosti". Sitten tajuan, että tuo on ajatusvirhe. Raivoamista, väkivaltaa ja väärää kohtelua tapahtuu edelleen tänä päivänä monissa kodeissa. Ihan tänäänkin, emmekä me tiedä siitä mitään, emmekä voi sille juuri nyt mitään. Sitten voimme joskus kymmenen vuoden päästä kuulla, kun jonkun väkivaltaisen perheen lapsi on aikuistunut ja kertoo meille kaikesta kokemastaan. Kunpa voisin lopettaa kaiken henkisen ja fyysisen väkivallan kodeissa nyt ja heti. Ethän sinä raivoa lapsellesi ikinä, ethän? Pidäthän huolta, että haet ajoissa apua, jos on pienikin uhka, että kohtelisit lastasi epäreilusti.

Raivoan kyllä joskus, ihan normaalia jos siihen ei kuulu mikään väkivalta tai sillä uhkailu. Me ollaan niin erilaisia katsos, aika harva vanhempi pysyy tasaisen hiljaisena koko vanhemmuutensa ja on ihan hassua sellaista edes odottaa keneltäkään. Kylmän hiljainen lyhytkin mykkäkoulu on yhtä paha juttu ja niin inhimillinen kuitenkin. Joskus korotan sitten ääntä ja olen kahdesti saanut ihan hillittömän raivarin jossa vaan karjuin lapselle päättömästi. Tietenkin pyysin anteeksi huonoa käytöstäni ja elämä jatkuu. En keksi yhtäkään syytä, miksi me tarvittaisiin jotain apua tai paheksuntaa? 99% ajasta ollaan iloisia, jutellaan hirveästi, puuhataan kaikkea yhdessä ja kaikki menee loistavasti. Koulusta ja tarhasta tulee hyvää palautetta tasapainoisista lapsista eikä mikään tunnu olevan vinksallaan. Olen neuvolassa myöntänyt ihan senkin, että joskus tulee ärähdettyä riidat poikki eikä kenenkään mielestä siinä ole mitään ihmeellistä. ;) En mitenkään häpeä sitä myöntää enkä tunne yhtäkään vanhempaa joka ei olisi koskaan räjähtänyt täysillä huutamaan jonkun tosi huonon päivän päätteeksi. Onneksi ystäväni eivät ole noin tuomitsevia ihmisiä joistain pikkuvirheistä. :)

Lapsuudenkodissani puuhattiin koko ajan yhdessä, käytiin eläintarhassa ja huvipuistossa lomilla, retkeiltiin luonnossa. Olimme kaikki hyviä koulussa, sellaisia kesitasoisen hyviä. Emme ikinä aiheuttaneet hankaluuksia opettajille tai vanhemmillemme. Äitini oli ylpeä kertoessaan, miten rauhallisia ja hyväkäytöksisiä me tytöt olimme teini-ikäisinäkin. Suurimman osan ajasta kaikki tosiaan oli hyvin ja hienosti.

Niin. Emme uskaltaneet teini-iässä käyttäytyä huonosti, sillä pelkäsimme isäämme aivan kuollaksemme. Hänen hillittömiä raivokohtauksiaan. Huutamista, kiroamista, ovien paukkumista. Pelkäsimme äitiämme, joka ei suojellut meitä, ei sanonut sanaakaan puolustaakseen. Joskus, kun olimme lapsia, isä repi tukasta ja töni ym. Mutta pelkäsimme myös ihan sitä huutamista.

Me olimme kilttejä, hiljaisia lapsia. Sulkeutuneita. Siksi että pelkäsimme vanhempiamme. Ja yritimme ja yritämme vielä aikuisenakin käyttäytyä niin normaalisti kuin mahdollista. Isän raivokohtauksen jälkeen näimme hirveästi vaivaa teeskennelläksemme, että nyt on taas kaikki hyvin. Tilanne piti saada normaaliksi niin pian kuin suinkin. Se oli meidän lasten vastuulla, olla normaaleja. Me otimme syyt niskoillemme siitä raivoavasta vanhemmasta, luulimme että meidän pitää ottaa vastuu. Vaikka se vastuu on vain sillä vanhemmalla.

Nyt vanhempamme ihmettelevät, miksi me emme aikuisena viihdy heidän seurassaan, miksi kukaan meistä kolmesta ei soittele heille useammin, miksi emme osoita mitään kiintymystä tai kiitollisuutta heitä kohtaan, vaikka he järjestivät meille niin hyvän lapsuuden eikä meiltä puuttunut mitään. Voisin kertoa heille syyn, mutta miten he muka nyt sen ymmärtäisivät, kun eivät ymmärtäneet silloinkaan.

-

Sinun ystäväsi eivät tietenkään sano sinulle suoraan, että virheesi eivät ole pieniä eivätkä edes virheitä. Niin ihmiset tekevät, kun ystävä tai kaveri kertoo jotakin mitä ei voi hyväksyä. He hymistelevät ja myöntelevät. Itsekseen keksivät jälkeenpäin syitä, miksi eivät voineet ilmaista paheksuntaansa tälle ystävälle.

Lapsille ei saa karjua päättömästi eikä lapsen nähden saa saada raivokohtauksia. Piste. Tuollaisia ei saisi päästää lähellekään lapsia.

Tuollaisia... :D Okei, no 95%:lta vanhemmista pitäisi viedä lapset pois sitten. On todella harvinaista, ettei joku äiti tai isä ole esimerkiksi ensimmäiseen kymmeneen vuoteen koskaan karjunut lapsilleen. Anteeksi pitää tietenkin pyytää ja näin fiksut vanhemmat tekeekin :)

Vedit tuon luvun hatusta. Et tiedä oikeaa lukua, mutta vähättelet asiaa koska et itse välitä hillitä itseäsi.

Tässä keskustelussa, jos et ole sattunut huomaamaan, puhutaan vanhemmista jotka eivät ole fiksuja. Jos tänne kirjoittaneiden vanhemmat ovatkin pyytäneet anteeksi (mitä tuskin moni on tehnyt) sillä anteeksipyynnöllä ei ole paljon uskottavuutta.

Mieti vähän millaiseen ketjuun kirjoitat ja katso mitä muut ovat kirjoittaneet. Täällä puhutaan vanhemmista, jotka ovat mm. kuristaneet lapsiaan. Ja sinä tulet tänne kirjoittamaan hatusta vedettyjä prosenttilukuja vähätelläksesi ihmisten kokemuksia. Ja lisäät viestiisi HYMIÖN.

Tämä sana on kovasti muodissa ja inhoan kun sitä tungetaan joka paikkaan, mutta muistutan sinua silti siitä. Empatia.

Vierailija kirjoitti:

nuorena lapsen on vaikea ymmärtää, miksi aikuinen saa raivokohtauksia ihan yhtäkkiä ja siksi pyrinkin itse vanhempana laskemaan mielessäni kymmeneen, etten räjähdä. En halua olla samanlainen vanhempi lapselleni mitä omani olivat minulle ja sisaruksilleni.

En minäkään haluaisi olla, mutta tuo kymmeneen laskeminen toimii vain niillä ihmisillä, jotka eivät muutenkaan ole niin räjähdysherkkiä... Räjähtely kun on juuri sitä että näkee punaista eikä mikään järki kulje.

Lapsuuden elin kahden äidin kanssa ja äiti saattoi potkia, retuuttaa hiuksista ja karjua täyttä huutoa. Iloitsin kun esiteini-ikäisenä kasvoin pituutta niin että saatoin panna hieman vastaan. Kerran kun pidin oman huoneen ovea kaksin käsin kiinni raivoavan äitini edessä, äiti potkaisi oveen reiän.

Inhottavaa oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille ei saa karjua päättömästi eikä lapsen nähden saa saada raivokohtauksia. Piste. Tuollaisia ei saisi päästää lähellekään lapsia.

Lasu jokaisesta raivarista. Oikein, sisko! Kukaan normaali ihminen ei saa raivareita, kaikki ovat samanlaisia sekopäitä kuin sinun vanhempasi. Tehkää niitä lasuja siskot!

Joo, näinhän ihminen saa elää. Varsinkin kun lapsia kasvattaa. Saat käyttäytyä kuin elukka, kunhan kukaan ei tee lasua. Niinhän sitä läheistä, luottamuksellista lapsi-vanhempi-suhdetta luodaan. Jos sitä ei ole laissa erikseen kielletty, se sallitaan.

Ei mitään väliä, pelkääkö se lapsi, kun ainut tuki ja turva pienen lapsen maailmassa huutaa ja raivoaa puolustuskyvyttömälle ja vanhemmistaan täysin riippuvaiselle lapselle. Ketä kiinnostaa? Eihän se lapsi siihen raivoamiseen kuole, vai mitä? Huolehdithan sinä sentään, että lapsella on ruokaa ja vaatetta, vai mitä? Miksi sitten et saisi käyttää sitä lasta tunteidesi tuulettamiseen ja kiukkusi purkamiseen? Sinunhan se lapsi on. Mitä se kuuluu millekään sossutantalle, jos käytät sitä lasta henkisenä nyrkkeilysäkkinäsi.

Tiedätkö muuten mitä? Kun kerroit tuossa miten saat niitä hillittömiä raivokohtauksia lapsillesi, arvaa mitä minä ja varmasti moni muukin kirjoittaja mietti? Moni mietti, että tuo ihminen tekee väärin mutta uskaltaako sille sanoa mitään? Kun sieltä tulee sellainen paskamyrsky niskaan kun tuollaiselle ihmiselle sanoo vastaan.

Mutta antaa tulla vain. Sinä olet huono vanhempi ja lapsesi pelkäävät sinua.

Ei tuo ollut minin kirjoittama kommentti. :D Vai että vielä huono vanhempi. Hitsi että meitä huonoja joilta pitäisi ottaa lapset pois onkin sitten paljon! Lähes kaikki lapset pitäisi ottaa huostaan. Jos menet karjumaan lapsellesi, lapset pitää antaa heti pois, kauas pois sellaisen huonon vanhemman läheltäkin! En muuten tunne yhtään niin täydellistä, ettei pinna olisi koskaan katkennut vaikka kaveripiiri on laaja.

Tajuatko miten naurettavalta kuulostat? En oikein usko, että sinulla voi olla omia lapsia. Ei ainakaan kovin isoksi kasvaneita. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille ei saa karjua päättömästi eikä lapsen nähden saa saada raivokohtauksia. Piste. Tuollaisia ei saisi päästää lähellekään lapsia.

Lasu jokaisesta raivarista. Oikein, sisko! Kukaan normaali ihminen ei saa raivareita, kaikki ovat samanlaisia sekopäitä kuin sinun vanhempasi. Tehkää niitä lasuja siskot!

Miksi muuten sanoit vanhempiani sekopäiksi? Kuvailin vain samanlaista käytöstä kuin itselläsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kammottavaa, miten paljon epätasapainoisia ja sairaita koteja ihmisillä on ollut. Minä huomaan, että kun luen näitä, minä ajattelen virheellisesti, että "kylläpä menneinä aikoina oli kamalaa, kun vanhemmatkin käyttäytyivät silloin vielä noin huonosti". Sitten tajuan, että tuo on ajatusvirhe. Raivoamista, väkivaltaa ja väärää kohtelua tapahtuu edelleen tänä päivänä monissa kodeissa. Ihan tänäänkin, emmekä me tiedä siitä mitään, emmekä voi sille juuri nyt mitään. Sitten voimme joskus kymmenen vuoden päästä kuulla, kun jonkun väkivaltaisen perheen lapsi on aikuistunut ja kertoo meille kaikesta kokemastaan. Kunpa voisin lopettaa kaiken henkisen ja fyysisen väkivallan kodeissa nyt ja heti. Ethän sinä raivoa lapsellesi ikinä, ethän? Pidäthän huolta, että haet ajoissa apua, jos on pienikin uhka, että kohtelisit lastasi epäreilusti.

Raivoan kyllä joskus, ihan normaalia jos siihen ei kuulu mikään väkivalta tai sillä uhkailu. Me ollaan niin erilaisia katsos, aika harva vanhempi pysyy tasaisen hiljaisena koko vanhemmuutensa ja on ihan hassua sellaista edes odottaa keneltäkään. Kylmän hiljainen lyhytkin mykkäkoulu on yhtä paha juttu ja niin inhimillinen kuitenkin. Joskus korotan sitten ääntä ja olen kahdesti saanut ihan hillittömän raivarin jossa vaan karjuin lapselle päättömästi. Tietenkin pyysin anteeksi huonoa käytöstäni ja elämä jatkuu. En keksi yhtäkään syytä, miksi me tarvittaisiin jotain apua tai paheksuntaa? 99% ajasta ollaan iloisia, jutellaan hirveästi, puuhataan kaikkea yhdessä ja kaikki menee loistavasti. Koulusta ja tarhasta tulee hyvää palautetta tasapainoisista lapsista eikä mikään tunnu olevan vinksallaan. Olen neuvolassa myöntänyt ihan senkin, että joskus tulee ärähdettyä riidat poikki eikä kenenkään mielestä siinä ole mitään ihmeellistä. ;) En mitenkään häpeä sitä myöntää enkä tunne yhtäkään vanhempaa joka ei olisi koskaan räjähtänyt täysillä huutamaan jonkun tosi huonon päivän päätteeksi. Onneksi ystäväni eivät ole noin tuomitsevia ihmisiä joistain pikkuvirheistä. :)

Lapsuudenkodissani puuhattiin koko ajan yhdessä, käytiin eläintarhassa ja huvipuistossa lomilla, retkeiltiin luonnossa. Olimme kaikki hyviä koulussa, sellaisia kesitasoisen hyviä. Emme ikinä aiheuttaneet hankaluuksia opettajille tai vanhemmillemme. Äitini oli ylpeä kertoessaan, miten rauhallisia ja hyväkäytöksisiä me tytöt olimme teini-ikäisinäkin. Suurimman osan ajasta kaikki tosiaan oli hyvin ja hienosti.

Niin. Emme uskaltaneet teini-iässä käyttäytyä huonosti, sillä pelkäsimme isäämme aivan kuollaksemme. Hänen hillittömiä raivokohtauksiaan. Huutamista, kiroamista, ovien paukkumista. Pelkäsimme äitiämme, joka ei suojellut meitä, ei sanonut sanaakaan puolustaakseen. Joskus, kun olimme lapsia, isä repi tukasta ja töni ym. Mutta pelkäsimme myös ihan sitä huutamista.

Me olimme kilttejä, hiljaisia lapsia. Sulkeutuneita. Siksi että pelkäsimme vanhempiamme. Ja yritimme ja yritämme vielä aikuisenakin käyttäytyä niin normaalisti kuin mahdollista. Isän raivokohtauksen jälkeen näimme hirveästi vaivaa teeskennelläksemme, että nyt on taas kaikki hyvin. Tilanne piti saada normaaliksi niin pian kuin suinkin. Se oli meidän lasten vastuulla, olla normaaleja. Me otimme syyt niskoillemme siitä raivoavasta vanhemmasta, luulimme että meidän pitää ottaa vastuu. Vaikka se vastuu on vain sillä vanhemmalla.

Nyt vanhempamme ihmettelevät, miksi me emme aikuisena viihdy heidän seurassaan, miksi kukaan meistä kolmesta ei soittele heille useammin, miksi emme osoita mitään kiintymystä tai kiitollisuutta heitä kohtaan, vaikka he järjestivät meille niin hyvän lapsuuden eikä meiltä puuttunut mitään. Voisin kertoa heille syyn, mutta miten he muka nyt sen ymmärtäisivät, kun eivät ymmärtäneet silloinkaan.

-

Sinun ystäväsi eivät tietenkään sano sinulle suoraan, että virheesi eivät ole pieniä eivätkä edes virheitä. Niin ihmiset tekevät, kun ystävä tai kaveri kertoo jotakin mitä ei voi hyväksyä. He hymistelevät ja myöntelevät. Itsekseen keksivät jälkeenpäin syitä, miksi eivät voineet ilmaista paheksuntaansa tälle ystävälle.

Lapsille ei saa karjua päättömästi eikä lapsen nähden saa saada raivokohtauksia. Piste. Tuollaisia ei saisi päästää lähellekään lapsia.

Tuollaisia... :D Okei, no 95%:lta vanhemmista pitäisi viedä lapset pois sitten. On todella harvinaista, ettei joku äiti tai isä ole esimerkiksi ensimmäiseen kymmeneen vuoteen koskaan karjunut lapsilleen. Anteeksi pitää tietenkin pyytää ja näin fiksut vanhemmat tekeekin :)

Vedit tuon luvun hatusta. Et tiedä oikeaa lukua, mutta vähättelet asiaa koska et itse välitä hillitä itseäsi.

Tässä keskustelussa, jos et ole sattunut huomaamaan, puhutaan vanhemmista jotka eivät ole fiksuja. Jos tänne kirjoittaneiden vanhemmat ovatkin pyytäneet anteeksi (mitä tuskin moni on tehnyt) sillä anteeksipyynnöllä ei ole paljon uskottavuutta.

Mieti vähän millaiseen ketjuun kirjoitat ja katso mitä muut ovat kirjoittaneet. Täällä puhutaan vanhemmista, jotka ovat mm. kuristaneet lapsiaan. Ja sinä tulet tänne kirjoittamaan hatusta vedettyjä prosenttilukuja vähätelläksesi ihmisten kokemuksia. Ja lisäät viestiisi HYMIÖN.

Tämä sana on kovasti muodissa ja inhoan kun sitä tungetaan joka paikkaan, mutta muistutan sinua silti siitä. Empatia.

Sinä itse leimasit jopa karjumisen sellaiseksi virheeksi ettei lapsia pitäisi päästää edes lähelle, sille minä nauroin enkä kenenkään kokemukselle välivallasta. Mainitsin vielä erikseen ettei tällaista tietenkään kuulu siihen pinnan palamiseen. Älä ala liioittelemaan ja sen jälkeen syyttelemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille ei saa karjua päättömästi eikä lapsen nähden saa saada raivokohtauksia. Piste. Tuollaisia ei saisi päästää lähellekään lapsia.

Lasu jokaisesta raivarista. Oikein, sisko! Kukaan normaali ihminen ei saa raivareita, kaikki ovat samanlaisia sekopäitä kuin sinun vanhempasi. Tehkää niitä lasuja siskot!

Miksi muuten sanoit vanhempiani sekopäiksi? Kuvailin vain samanlaista käytöstä kuin itselläsi.

ei edelleenkään minun kommentti jonka kanssa väännät huonosta äitiydestäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille ei saa karjua päättömästi eikä lapsen nähden saa saada raivokohtauksia. Piste. Tuollaisia ei saisi päästää lähellekään lapsia.

Lasu jokaisesta raivarista. Oikein, sisko! Kukaan normaali ihminen ei saa raivareita, kaikki ovat samanlaisia sekopäitä kuin sinun vanhempasi. Tehkää niitä lasuja siskot!

Joo, näinhän ihminen saa elää. Varsinkin kun lapsia kasvattaa. Saat käyttäytyä kuin elukka, kunhan kukaan ei tee lasua. Niinhän sitä läheistä, luottamuksellista lapsi-vanhempi-suhdetta luodaan. Jos sitä ei ole laissa erikseen kielletty, se sallitaan.

Ei mitään väliä, pelkääkö se lapsi, kun ainut tuki ja turva pienen lapsen maailmassa huutaa ja raivoaa puolustuskyvyttömälle ja vanhemmistaan täysin riippuvaiselle lapselle. Ketä kiinnostaa? Eihän se lapsi siihen raivoamiseen kuole, vai mitä? Huolehdithan sinä sentään, että lapsella on ruokaa ja vaatetta, vai mitä? Miksi sitten et saisi käyttää sitä lasta tunteidesi tuulettamiseen ja kiukkusi purkamiseen? Sinunhan se lapsi on. Mitä se kuuluu millekään sossutantalle, jos käytät sitä lasta henkisenä nyrkkeilysäkkinäsi.

Tiedätkö muuten mitä? Kun kerroit tuossa miten saat niitä hillittömiä raivokohtauksia lapsillesi, arvaa mitä minä ja varmasti moni muukin kirjoittaja mietti? Moni mietti, että tuo ihminen tekee väärin mutta uskaltaako sille sanoa mitään? Kun sieltä tulee sellainen paskamyrsky niskaan kun tuollaiselle ihmiselle sanoo vastaan.

Mutta antaa tulla vain. Sinä olet huono vanhempi ja lapsesi pelkäävät sinua.

Ei tuo ollut minin kirjoittama kommentti. :D Vai että vielä huono vanhempi. Hitsi että meitä huonoja joilta pitäisi ottaa lapset pois onkin sitten paljon! Lähes kaikki lapset pitäisi ottaa huostaan. Jos menet karjumaan lapsellesi, lapset pitää antaa heti pois, kauas pois sellaisen huonon vanhemman läheltäkin! En muuten tunne yhtään niin täydellistä, ettei pinna olisi koskaan katkennut vaikka kaveripiiri on laaja.

Tajuatko miten naurettavalta kuulostat? En oikein usko, että sinulla voi olla omia lapsia. Ei ainakaan kovin isoksi kasvaneita. :D

No nyt sitten kyllä kiinnostaa motiivisi. Sekaannuit keskusteluun, sensuroit osan viestistäni ja vastasit vain yhteen, iralliseen osaan. Mikä oli siihen syynä? Mihin pyrit?

Miltä muuten arvelet lapsistasi tuntuvan, kun karjut heille? Kiinnostaako se sinua lainkaan? Olet huolissasi että sinulta ei vain oteta lapsia pois. Minä minä minä.

Onko mieleesi ikinä tullut, että jättäisit karjumatta niille lapsillesi?

Sinä tässä naurettavalta kuulostat, kun yrität oikeuttaa lapsille raivoamisen sillä että "mutku kaikki muutki tekee niin".

Ja muistutan sinuakin (vai oletko sama vähättelijä) että kirjoitat ketjuun missä kerrotaan vanhemmista, jotka ovat kuristaneet lapsiaan. Ja sinä kirjoittelet tänne nauruhymiöllä varustettuja viestejä. Häpeä.