mies tekee valehyökkäyksiä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä mainitsin sen "Gaslighting"-jutun. Kiva kuulla, että siitä oli sinulle apua.

Mainitessani asian en ollut ihan varma, onko teidän suhteessanne kyse juuri siitä. Kuitenkin minusta kertomuksesi kuulosti vähän siltä. Itsekin olen ehkä joutunut gaslightingin uhriksi - luullakseni monesti kyse on usein hyvin pienistä asioista, esim. henkilö väittää kirkkain silmin "En ole koskaan sanonut/tehnyt noin" tai "En tiedä mistä puhut". Se ei välttämättä ole aina suunniteltua tai tahallista vaan pitkään jatkunut käyttäytymismalli. "Sinä vain kuvittelet" on luullakseni hyvin yleinen gaslighting-lausahdus. Kun pikkuasioista valehtelua, ristiriitaisia viestejä ja vähättelyä on jatkunut riittävän kauan, uhri on hämmentynyt, turhautunut ja aivan pihalla. Vaikka manipuloija ei suunnittelisikaan manipulointejaan kovin tietoisesti, kyse on vallankäytöstä.

Huomaatko, että kirjoitin "Olen ehkä joutunut gaslightingin uhriksi". Juuri tuollaista se on - uhri jää tavallaan ikuisen epävarmuuden ja hämmennyksen valtaan. En ole vieläkään varma, mitä ihmettä eksäni kanssa tapahtui. Saan kuitenkin jonkinlaista lohtua siitä tiedosta, että kyse saattoi olla gaslightingista. Luullakseni tästä lähtien osaan tunnistaa sen paremmin ja suojella itseäni.

Kiitos. Moni käskee tässäkin keskustelussa juosta, mutta ilman perusteluja se tahtoo jäädä taustameluksi. Pitäisi kuulla esimerkkitilanteita jotka jäävät mieleen kummittelemaan, kun ei muutenkaan ole joukkopaineelle altis. Moralisointi ei auta sekään luottamaan sanojan järkeen tai kokeneisuuteen. Joten pyydän, jos teillä on kerrottavaa, kertokaa.

Tämäkin kirjoituksesi kolahtaa. Kuten kerroin äsken, miehen reaktio kaikenlaisiin syyllisyydentunteita kutkuttaviin tilanteisiin on aika alkeellisesti jyrkkä kiistäminen ja vian hakeminen minusta. Olen ajatellut aiemmin, että kysymys on alkeellisista puolustusreaktioista ja sillä hyvä. Mutta jos siitä on kysymys, miksi sitten tuntuu, että mies on tietoinen tosiasioista yrittäessään väittää mustaa valkoiseksi?

Kai siinä on kyse defensseistä. Miehelläsi on jotain häikkää itsetunnon alueella, joten hän ei voi myöntää olevansa väärässä. Hän jankuttaa ja kieltää mieluummin vaikka maailman tappiin asti kuin myöntää olevansa väärässä - olenko oikeassa? Toki hän voi olla tietoinen tosiasioista, mutta kieltämisen voima on ihmeellinen.

Aiemmin tässä ketjussa totesit itse, ettei mies osaa ilmaista eikä käsitellä tunteitaan vaan heittää kaiken vitsiksi. Sekin on tietysti defenssi.

Kerron lyhyesti omasta kokemuksestani. Gaslightingia harrastava tapailumies vähätteli minua kaiken aikaa. Vähättely alkoi pikku hiljaa ja huomaamatta. Hän muun muassa huomautteli minulle ujoudestani ja epävarmuudestani sekä sanoi, että minun pitäisi olla "rohkeampi ja villimpi". Kaikki pyöri aina hänen ympärillään, puhuimme aina vain hänestä. Jos yritin puhua omista asioistani, hän saattoi raivostua silmittömästi jostain. Olin hänen mielestään ärsyttävä nössö. Sitten pyytelin anteeksi, "anteeksi kun olen niin huono ja heikko". Eipä sitä tapailua sitten kovin pitkään kestänytkään. Jossain vaiheessa huomasin, että minulla oli hänen kanssaan koko ajan helkkarin paha olla, joten oli pakko laittaa tapailulle stoppi. Kun yritin vielä kerran puhua hänen kanssaan ja saada selvyyttä asioihin, hänen reaktionsa oli tyyliä "en tiedä mistä puhut" ja "olet hullu".

Kukaan ulkopuolinen ei tietenkään voi sanoa sinulle, että teidän pitäisi erota. Mutta jos sinulla on jatkuvasti outo olo, se ehkä kertoo jostain. On toki mahdollista, että saatte puhuttua asiat selväksi. Suhteen jatkuminen onnistuu kylläkin vain, jos mies myöntää olevansa väärässä joskus ja oppii puhumaan asioista. Sekä lopettaa valehyökkäilyt ja asioiden leikiksi laittamisen...

T: Tuo, jolle vastasit

Juu, oikeassa olet. Tosin mies ei pääse jankuttamaan rajattomiin, koska joko pusken läpi jankutuksen tai annan olla, ja hän vaivihkaa myöntää asian parin päivän päästä. Painostetuksi tullessaan hän vain reagoi juuri samoin, haukkumalla minut hulluksi ja kiistämällä tietävänsä mistä puhun... Tosiasiassa hän tuntuu olevan huolissaan omasta mielenterveydestään ja sanoi juuri edellisen riidan yhteydessä jotenkin pontevan pohdinnan tuloksena, ettei hän hullu ole (mutta siis jotain vähän sinnepäin).

Narsismiakin ehdotettiin. Piirteitä kyllä on, mutta ei varmasti diagnoosiin asti. Hän on kuitenkin avoimesti huono itsetunnoltaan ja myöntää olevansa epävarma, onko hänestä ihan mieheksi, muuten rehellinen ja jossain määrin kykenevä nauramaan itselleen.

Mutta vähän turhan paljon hän yrittää nauraa minullekin. Vähättelyä yritetään kaikenlaista, vaikka osa siitä on sala-arvostavaa. Positiivinen palaute kun täytyy kätkeä huolella. Aika usein minun on helkkarin paha olla tässä suhteessa. Mutta välillä myös ihan toisella tapaa parempi kuin edellisissä. Nuoruudensuhteissa olin aina ennenpitkää se äitihahmo. Hänen vähättely-yrityksensä tuntuvat siihen verrattuna askeleelta eteenpäin. Hän ei kuitenkaan ripustaudu henkisesti salaa vaan pyytää avoimesti tukea sitä tarvitessaan. Ja itsenäisyys on hänelle mustasukkaisesti varjeltava asia, joten hän ymmärtää omaanikin ja ajoittain ärsyyntyy, jos heittäydyn liian kiltiksi.

On paljon asioita, joiden takia pidän miehestä huomattavan paljon. Ehkä häntä saattaisi hyvä terapeutti tyrkkiä eteenpäin. Se kun on ollut koko ajan selvää, että normaali hän ei ole, vaan monellakin tapaa hyvin erikoinen. Joten jos hän ei ole lähellä keskiarvoa muutenkaan, hyökkäysvitsikin saa hänen tekemänään enemmän ymmärrystä minulta kuin joltain toiselta. Jotenkin hän kuitenkin pääasiassa onnistuu pitämään paattinsa pinnalla ja jopa suunnilleen oikeassa suunnassa.

Silmäni alkavat aueta valtataistelun roolille parisuhteissa. Ymmärrän nykyisin enemmän miesten angsteista, jos he kerran niin usein näkevät suhteet nollasummapelinä. Huomaan itsekin alkavani hakea hyvitystä, kun hän kerran niin tuntuu tekevän, ja havaitsen, että keinotekoinenkin itsetunnon nosto toisen kustannuksella hetkeksi helpottaa oloa ihmeesti, siksi hetkeksi. Tässä asiassa tieto ei tunnu juurikaan lisäävän tuskaa, vaikka inhorealismi kylmääkin. Jotenkin kuitenkin tuntuu helpottavalta saada selityksiä asioille. Eli tietty gaslighting-efekti kyllä on totta. Tuolla kuitenkin sanottiin, että sitä pystyisi ihan oikeastikin vastustamaan. Myös pelleily on vähentynyt ja rentoutuminen lisääntynyt.

Itsestäni olen huomannut, että olen aiemmin ollut ripustautuvampi kuin nykyisin. Jotenkin hänen ivalliset puuskansa ovat pakottaneet minut seisomaan enemmän omilla jaloillani. Se ei tunnu lainkaan pahalta.

Vieläkö palstailet, ap? Oletko puhunut miehen kanssa?

T: Gaslightingin ehdottaja

#miesvihanäkyväksi

Vierailija kirjoitti:

Narsistiuuden piirteitä on mm.:

- henkinen ja fyysinen väkivalta uhria kohtaan, kun ulkopuolisia ei ole paikalla. Sivullisten läsnäollessa narsisti käyttäytyy päinvastoin tai kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

- vastuuntunnottomuus. Narsisti(kin) tekee elämässään virheitä, mutta kiinnijäädessään käyttäytyy kuin hän ei olisi tehnyt mitään pahaa. Syy on aina muissa. Itse ei ole tikkua ristiin laittanutkaan tilanteeseen, näin hän asiaa käsittelee. Saattaa kääntää asian aivan muuhun. Kääntää mustan valkoiseksi. Ja valkoisen mustaksi, eli kääntää roolit toisinpäin, jos hän selittää tilannetta ulkopuoliselle. Ainoa motivaatio tilanteen selittämisessä ulkopuoliselle, on oman kiiltokuvan kiillottaminen, totuudesta viis, valehtelu on narsistin arkipäivää.

- sokeus itsetuntemusta kohtaan. Narsisti ei etsi käyttäytymisongelmiinsa syytä omasta historiastaan ja kotikasvatuksestaan, kuten varsinkin olisi syytä. Eikä myöskään ole kiinnostunut toisen historiasta, paitsi niiltä osin miten itse hyötyisi.

- empatian puute. Kahdenkesken hän ei osoita empatiaa silloin kun toinen kärsii, muiden läsnäollessa empatian osoittaminen voi mennä ylikin, joka näyttää ulkopuolisille siltä mitä narsisti haluaakin. Että häntä katsottaisiin ylöspäin.

- tunnemaailmassa narsisti on jäänyt lapsen tasolle, joka ei tarkoita että lapsessa olisi vikaa. Narsistissa on, koska aikuisena hän käyttäytyy yhtä vastuuntunnottomasti kuin lapsi. Lapselle se suodaan, aikuiselle ei.

Kuin vesi valuisi hanhen selästä, sitä on keskustelu narsistin kanssa hänen aiheuttamastaaan ongelmasta.

Kaikki on lähtöisin kotikasvastuksesta, vanhempien empatiakyvystä- tai kyvyttömyydestä, kommunikoinnista vanhempien ja lasten välillä, aidosta rakkaudesta, tai ehdollisesta rakkaudesta, joka ei ole rakkautta. Jäljet jäävät aina lapseen. Toiset selvittävät todellisen ongelmien syynsä ja sitä kautta pystyvät katkaisemaan ketjun, toiset jatkavat itsepintaisesti ja vailla älyä, mitä heille on opetettu kotona.

Alku oli hyvää settiä, mutta tuo, että kaikki olisi lähtöisin kotikasvatuksesta, se ei kyllä pidä paikkaansa. Kaikki ei ole vanhempien vika. Mitä hirveimmistä perheistä kasvaa mukavia ja lämpimiä ihmisiä, jotka käsittelevät traumojaan muulla tavoin kuin kiusaamalla lähipiiriään. Ja täälläkin esimerkiksi 1970-luvun äidit -ketjusssa on ihmetelty sitä, miten monella on ollut lapsuudessa lämpimät ja välittävät isovanhemmat, mutta tunnekylmä ja narsistinen äiti. Kyllä mukana on muutakin.