Lue keskustelun säännöt.
Olen yllättynyt naisten itsekeskeisyydestä ja empatian puutteesta (koira vs. lapsi-ketju)
05.10.2016 |
Todella moni vastasi tyyliin "tottakai koirani koska ei MINULLA ole mitään tunteita vierasta lasta kohtaan".
Ei minkäänlaista empatiaa ja velvollisuuden tuntoa auttaa muita ihmisiä KAUHEAN hädän hetkelle. Mielessä on vain oma koira, pian vuosien päästä kuoleva eläin kun samassa tilanteessa toisilta kuolisi juuri syntynyt ja lähes 100 vuotta elävä ihminen.
Monenlaisia vertauksia tästä aiheesta saa. Miten esimerkiksi tällainen: olen serkkuni kanssa yöelämässä, loppuillasta serkulla tulee käsirysyä jonkun toisen jampan kanssa. Vieressä vierasta naista raiskataan puskassa. Palstamammojen logiikalla on ihan moraalisesti oikein, että menen hoitamaan serkkuani pois tilanteesta ja poistumme paikalta jostain matkalta poliisille soittaen, että havaittiin raiskaaminen. Eihän minulla ole MITÄÄN tunteita vierasta naista kohtaan joten aivan yksi lysti vaikka tuli raiskattua, pääasia kun sai kaverin pois tilanteestaan. Eikä keneltäkään voi vaatia, että ottaisi osaa kys. raiskaamistilanteeseen estääkseen sitä, edes moraalisesti? Jokainenhan sai moraalin ja maalitolppien paikan määritellä ihan itse?
Kommentit (171)
Täällä kooransa pelastavia ihmisiä tuomitsevat vain ne, jotka haluavat päteä omalla moraalisella ylemmyydentunnollaan. Nämä ovat niitä ihmisiä joille asioihin löytyy aina vain yksi oikea vastaus; heidän mielipiteensä. Mielessä ei edes käy, että joku voi katsella maailmaa hieman eri näkökulmasta kuin he, ja arvostaa eri asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meitä ihmisten inhoajia on oikeasti olemassa.
Turhaan lässyttätte paskaanne, että ei kukaan oikeasti pelasta omaa koiraansa vaan vieraan lapsen, jos tilanne olisi tosi.
Se on yksi iso vitun vale, jonka olette keksineet, lepyttääkseenne mieltänne.
Ihmiset ovat todella oksettavia, rasittavia, ilkeitä, epärehellisiä, rumia ja vastenmielisiä.
En pelasta ihmistä liekeistä jos minun olisi sen takia uhrattava minulle rakas eläin, tai mikä tahansa viaton tuntematonkin eläin.
Hajotkaa vitun eläinten halveksijat. En arvosta teitä.
En arvosta teitä vaikka jankkaisitte ja jankkaisitte heitteillejätöstä, ihminen on aina ihminen-höpöhöpöä tai koiraihmiset on sairaita ja vaikka mitä paskaa.
Ei ole vaikutusta ihmisvihaani teidä älisemisillänne!
Te olette syy siihen miksi vauva tai lapsi jää liekkeihin. Te synnytätte sitä vihaa ja halveksuntaa ihmisiä kohtaan.
Pitäkää turpanne kiinni, ja lopettakaa tuo ihminen on parempi-paskaulina, koska se ei lisää ihmisrakkautta yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Meitä ihmisten inhoajia on oikeasti olemassa.
Turhaan lässyttätte paskaanne, että ei kukaan oikeasti pelasta omaa koiraansa vaan vieraan lapsen, jos tilanne olisi tosi.
Se on yksi iso vitun vale, jonka olette keksineet, lepyttääkseenne mieltänne.
Ihmiset ovat todella oksettavia, rasittavia, ilkeitä, epärehellisiä, rumia ja vastenmielisiä.
En pelasta ihmistä liekeistä jos minun olisi sen takia uhrattava minulle rakas eläin, tai mikä tahansa viaton tuntematonkin eläin.
Hajotkaa vitun eläinten halveksijat. En arvosta teitä.
En arvosta teitä vaikka jankkaisitte ja jankkaisitte heitteillejätöstä, ihminen on aina ihminen-höpöhöpöä tai koiraihmiset on sairaita ja vaikka mitä paskaa.
Ei ole vaikutusta ihmisvihaani teidä älisemisillänne!
Te olette syy siihen miksi vauva tai lapsi jää liekkeihin. Te synnytätte sitä vihaa ja halveksuntaa ihmisiä kohtaan.
Pitäkää turpanne kiinni, ja lopettakaa tuo ihminen on parempi-paskaulina, koska se ei lisää ihmisrakkautta yhtään.
En vitsailisi näillä asioilla. Samanlaista ihmisvihaa ovat suoltaneet mm. yliopistoiskun suunnittelija ja se vastikään kiinni otettu kouluampuja ihailija.
Vierailija kirjoitti:
Täällä kooransa pelastavia ihmisiä tuomitsevat vain ne, jotka haluavat päteä omalla moraalisella ylemmyydentunnollaan. Nämä ovat niitä ihmisiä joille asioihin löytyy aina vain yksi oikea vastaus; heidän mielipiteensä. Mielessä ei edes käy, että joku voi katsella maailmaa hieman eri näkökulmasta kuin he, ja arvostaa eri asioita.
Aina kun jonkun/joidenkin erityisasema ja "paremmuus" perustuu EI MIHINKÄÄN/TYHJÄÄN, ja sitä asiaa kyseenalaistetaan, syntyy jumalaton huuto ja parku.
Siitä huomaa ettei se ylemmyys perustu mihinkään, kun huuto on pelkkää nimittelyä, ja tyhjiä "niin se vain on" "ei tarvitse perustella" heittoja.
Ihmisen arvokkaammus asema muuhun luontoon nähden, ei perustu mihinkään todelliseen. Se on ihmisen itse keksimä asia.
Samaa naurettavuutta on huomattavissa esimerkiksi siinä, kun miesten arvoasemaa naisiin nähden on alettu kyseenalaistaa.
Silloin eniten menevät sekaisin heikoimmat ja luuserimmat miehet, joilla ei alunperin ollut mitään kompetenssia mihinkään, vaan heillä oli AINOASTAAN se ei mihinkään perustuva etuasema.
Ne ketkä pelkäävät sitä että eläimiäkin arvostetaan ja siitä ahdistuvat, ovat niitä sellaisia ihmisiä joilla ei ole mitään muuta kuin EI MIHINKÄÄN perustuva etuasema.
Sellaiset ihmiset joilla on oikeasti lahjoja, älykkyyttä, luovuutta eivät koe itseään uhatuiksi jos joku rakastaakin eläimiä ja luontoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pin kirjoitti:
Oletteko koskaan nähnyt pienen lapsensa juuri menettänyttä ihmistä? Sitten verrataanpa sitä koiransa menettäneeseen ihmiseen ja reaktioon, sekä asiasta yli pääsemiseen.
Joku koiran omistaja voi _kuvitella_, että se oma koira on yhtä tärkeä hänelle kuin naapurin äidille se oma pieni lapsi, mutta ei, ei ja ei. Ei todellakaan ole millään tavalla. Tietenkin koirista on tullut nyt kieroutuneenkin tärkeitä perheenjäseniä niille (etenkin nuorille naisille) joiden keho huutaa lasta ja joka turrutetaan koiralla tai gerbiilillä, mutta se ei tee silti lapsen menettämisestä verrannollista kultakalan, tikkarin tai kissan menetykseen.
Voin tietenkin alkaa tässä väittämään, että kaktukseni on minulle yhtä tärkeä kuin toisille lapsi, mutta kuinka uskottavalta se kuulostaa... Tai jooo... Onhan niitä mielisairaita olemassa, mutta jos nyt oletetaan, että ihminen on ihan terve päästään niin kumman menetys mahtaa olla pahempi asia?
Kumma kun en eläinlääkärissä nähnyt yhtään maahan lyhistyvää vertahyytävästi huutavaa naista joka on menettänyt kaiken, on valmis hyppäämään parvekkeelta tuskissaan ja käy läpi koko loppuelämänsä gerbiilin menetystä. Tuo reaktio on kuitenkin lapsensa menettäneillä tyypillisempi. Miksi tätä ei lopetuspiikeillä näkynyt, vai satuinko aina hassuun aikaan paikalle, kun oli paikalla kamalia kylmiä paskiaisia, jotka korkeintaan vaan kyyneleet silmissä hyvästelivät Eppu-kissansa?
Miettikää nyt vähän vai onko valitun lapsettomuuden trauma noin syvä kehossanne, ettette kykene enää edes ajattelemaan? En henk koht oikeesti edes usko, että joku voisi napata frettinsä ja jättää pienen lapsen anelevasti käsiä ojennellen liekkeihin palamaan elävältä, kunhan nyt lapsivihoissaan uhoaa ja yrittää asettaa lemmikkinsä samalle tasolle ihmislapsen kanssa. Yököttävää, mutta onneksi vain itsensä huijaamista.
Minulla on lapsia ja meillä on koira joka on myös rakas perheenjäsenemme. Kehossani ei siis ole mainitsemaasi "lapsettomuuden traumaa".
Pelastaisin ensin OMAN lapseni, seuraavaksi OMAN koirani ja sen jälkeen jos mahdollista niin toki tekisin kaikkeni pelastaakseni jokaisen vieraan lapsen joka olisi pelastettavissa!
Näen tämän kyllä todella itsekkäänä käyttäytymisenä. Jos jossain vaiheessa sinulta kuolee lapsi, olen lähes varma, että sen jälkeen pelastat sen vieraankin lapsen ennen omaa koiraasi. Sitä tuskaa on mahdotonta kertoa tai kuvailla. Miten voit tieten tahtoen aiheuttaa sellaista tuskaa toiselle ihmiselle?
Lopeta jo toi lässyttäminen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakin äänestin koiraa ja olen mies.
Ei, et ole mies.
Itse asiassa olen.
Saatat olla miessukupuolta mutta mies et ole jos jätät lapsen tulipaloon kuolemaan.
Kas kas, itse olen joskus miettinyt miten reagoisin jossain onnettomuustilanteessa, jossa mieheni menisi pelastamaan jotain muuta ja kuolisi siinä sitten itse. Jos kyseessä olisi oma lapsi tai koira, toki mieheni olisi mielessäni sankari. Mutta mikäli se pelastaisi jonkun vieraan tyypin ja menettäisi itse henkensä, olisin varmaan vaan raivoissani. Tottakai minulle mieheni henki olisi arvokkaampi kuin jonkun minulle tuntemattoman. Olisin katkera etenkin jos pelastettu tyyppi olisi joku aikuinen, mutta ei yhdenkään vieraan lapsen henki olisi mulle niin tärkeä. Poikkeuksena siis oman perheen jäsenet (koirineen kaikkineen) ja tietty miehen omat lähisukulaiset.
Pin kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pin kirjoitti:
Oletteko koskaan nähnyt pienen lapsensa juuri menettänyttä ihmistä? Sitten verrataanpa sitä koiransa menettäneeseen ihmiseen ja reaktioon, sekä asiasta yli pääsemiseen.
Joku koiran omistaja voi _kuvitella_, että se oma koira on yhtä tärkeä hänelle kuin naapurin äidille se oma pieni lapsi, mutta ei, ei ja ei. Ei todellakaan ole millään tavalla. Tietenkin koirista on tullut nyt kieroutuneenkin tärkeitä perheenjäseniä niille (etenkin nuorille naisille) joiden keho huutaa lasta ja joka turrutetaan koiralla tai gerbiilillä, mutta se ei tee silti lapsen menettämisestä verrannollista kultakalan, tikkarin tai kissan menetykseen.
Voin tietenkin alkaa tässä väittämään, että kaktukseni on minulle yhtä tärkeä kuin toisille lapsi, mutta kuinka uskottavalta se kuulostaa... Tai jooo... Onhan niitä mielisairaita olemassa, mutta jos nyt oletetaan, että ihminen on ihan terve päästään niin kumman menetys mahtaa olla pahempi asia?
Kumma kun en eläinlääkärissä nähnyt yhtään maahan lyhistyvää vertahyytävästi huutavaa naista joka on menettänyt kaiken, on valmis hyppäämään parvekkeelta tuskissaan ja käy läpi koko loppuelämänsä gerbiilin menetystä. Tuo reaktio on kuitenkin lapsensa menettäneillä tyypillisempi. Miksi tätä ei lopetuspiikeillä näkynyt, vai satuinko aina hassuun aikaan paikalle, kun oli paikalla kamalia kylmiä paskiaisia, jotka korkeintaan vaan kyyneleet silmissä hyvästelivät Eppu-kissansa?
Miettikää nyt vähän vai onko valitun lapsettomuuden trauma noin syvä kehossanne, ettette kykene enää edes ajattelemaan? En henk koht oikeesti edes usko, että joku voisi napata frettinsä ja jättää pienen lapsen anelevasti käsiä ojennellen liekkeihin palamaan elävältä, kunhan nyt lapsivihoissaan uhoaa ja yrittää asettaa lemmikkinsä samalle tasolle ihmislapsen kanssa. Yököttävää, mutta onneksi vain itsensä huijaamista.
Tuo on täysin sosiaallisesti opittua eikä mitään muuta.
Ihminen on biologisesti täysin sama ihminen kuin se on ollut tuhansia ja tuhansia vuosia.
Lapsia on ennen vanhaan kuollut erittäin paljon eikä silloin kukaan ole niitä jäänyt surkuttelemaan. Nainen pystyi synnyttämään 10 lasta josta vain 3 eli aikuiseksi.
Ihminen on käyttänyt orjia täysin avoimesti, polttanut lapsia roviolla ne. Joten lopeta tuo tekopyhä nillitys.
Ei ole jäänyt surkuttelemaan?! 😂 Niin niin... Suojeluvaisto poikastansa kohtaan ihan nykyajan hömpötyksiä.. ;)
Mikään olento ei luonnollisesti jää surkuttelemaan poikastensa kohtaloa. Vaan jatkaa elämää.
Muinaisina aikoina kun ihinen joutui joka päivä taistelemaan että pysyi hengissä niin kukaan ei olisi edes pystynyt ruveta surkuttelemaan päiväkausia lapsien kuolemaa. Kun jos et tehnyt työtä joku päivä niin et syönyt sinä päivänä.
Tällä hetkellä esim. afrikan joissakin maissa naiset tekevät 7-8 lasta per nainen. Se on vielä vähän mitä ne on ennen tehnyt. Noi on ne eloonjääneet. Kuinka monta on kuollut jo kohtuu tai synnytyksessä? Monta!
Kuolema on erittäin normaalia. Länsimainen nykyihminen on vaan täysin irtautunut siitä todellisuudesta. Kun monet menettävät ensimmäisen läheisen vasta kun itse on vanhoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en ole ainakaan asenteella "ei oo mun lapsi, ihan sama", mutta silti minusta on väärin uhrata oma koira ihmisen kuin ihmisen vuoksi. Lisäksi esim. kaikissa testeissä olen aina super empaattinen kuten myös lähipiirini mielestä eli siitä tässä asiassa ei varmasti ole kyse. Ehkä juuri empatian puutetta on se, että nähdään itsemme jotenkin ylijumalina eläimiin verrattuna? Oma koira jota olet kasvattanut, rakastanut ja joka on sinun vastuulla, mutta sitten yhtäkkiä se menettää kaiken arvonsa, kun tuntematon eläin tarvitsee myös pelastamista.
Te jotka pelastaisitte lapsen koiranne hengen kustannuksella, niin tekisittekö samoin jos kyseessä olisi esim. miehenne? Jos ette, kyllä te olette samasta näkökulmasta ihan yhtä itsekkäitä, sillä samalla linjalla " MINUN rakas, MINUN mies, MINUN, MINUN, ihan sama kuka kuolee, mutta vain mieheni on tärkeä!! Kyllä siinä on jotain syvällisempää kuin se oma itsekäs rakkaus miestä kohtaan. Vastaus on se, että yksinkertaisesti sen miehen henki on mielestäsi tärkeä. Koirani henki on myös tärkeä.
Vierailija kirjoitti:
Itse en ole ainakaan asenteella "ei oo mun lapsi, ihan sama", mutta silti minusta on väärin uhrata oma koira ihmisen kuin ihmisen vuoksi. Lisäksi esim. kaikissa testeissä olen aina super empaattinen kuten myös lähipiirini mielestä eli siitä tässä asiassa ei varmasti ole kyse. Ehkä juuri empatian puutetta on se, että nähdään itsemme jotenkin ylijumalina eläimiin verrattuna? Oma koira jota olet kasvattanut, rakastanut ja joka on sinun vastuulla, mutta sitten yhtäkkiä se menettää kaiken arvonsa, kun tuntematon eläin tarvitsee myös pelastamista.
Te jotka pelastaisitte lapsen koiranne hengen kustannuksella, niin tekisittekö samoin jos kyseessä olisi esim. miehenne? Jos ette, kyllä te olette samasta näkökulmasta ihan yhtä itsekkäitä, sillä samalla linjalla " MINUN rakas, MINUN mies, MINUN, MINUN, ihan sama kuka kuolee, mutta vain mieheni on tärkeä!! Kyllä siinä on jotain syvällisempää kuin se oma itsekäs rakkaus miestä kohtaan. Vastaus on se, että yksinkertaisesti sen miehen henki on mielestäsi tärkeä. Koirani henki on myös tärkeä.
Te koiranpelastajat ette tunnu ymmärtävän miten toiset, ainakin minä, arvotamme asiat.
Kategorioita ei ole vain yksi "onko tämä minun tai vieras"/"onko tämä koira vai ihminen".
Lapsen pelastaja miettii ensin "onko tämä koira vai ihminen".
Jos pelastettavana on vain koiria tai ihmisiä sitten otetaan käyttöön toissijainen kategoria "onko tämä minun perheenjäsen/rakas vai vieraan".
Tästä seuraa selkeä pelastusjärjestys; oma lapsi, vieras lapsi, oma koira, vieraan koira.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle on selvinnyt jo aikapäivää sitten, että miehet ovat paljon empaattisempia ja jopa romanttisempia kuin naiset, vaikka päinvastaista onkin aina toitotettu.
V*ttu minä en jaksa näitä ikuisia väkisin väännettyjä moraaliongelmia.
Kyllä, periaatteen tasolla pelastaisin kyllä itselleni rakkaan - koiran, mummon, kenen tahansa - ennen kuin jonkun vieraan. Näinhän tekee myös jokainen, joka leikkauttaa esimerkiksi rakkaan lemmikkinsä syöpäkasvaimen pois. Eikö? Samalla rahalla voisi auttaa jotain kehitysmaiden sairasta lasta. Eikö niin?
Käytännössä todennäköisyys siihen, että joutuisin palavassa talossa tilanteeseen, jossa voisin pelastaa joko rakkaan koirani tai vieraan lapsen, on jotain 0.00000000000000000001% tai monta kertaa tuotakin pienempi. Toisin sanoen tämä on täysin turhaa vänkäystä, koska kukaan meistä ei tuollaiseen tilanteeseen joudu.
Sanon vaan, että voi sitä lasta (tai koiraa), joka joutuisi tulipalossa luottamaan minun kömpelöihin pelastuskykyihini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis miksi ihmeessä sun serkulla tulee räsikysyä käsikysyä siis räsiky tai mitä nyt onkaan jonkun toisen jampan kanssa? Onko sun serkulla vihanhallintaongelmia?
Haluat siis harhauttaa keskustelua aiheesta sivuun? Mikä on motiivisi?
En ole teistä kumpikaan, mutta pakko todeta tähän, että koko keskustelu on ihan sivussa ihan kaikesta. Mietitään kummallisia esimerkkejä, jotka ovat täysin ulkona elämästä, nostetaan kierroksia ja tulkitaan kaikki överiksi.
Meillä on kolme lasta ja kaksi koiraa ja kummatkin on opetettu tulemaan aina luo ja olemaan leikkimättä tulella. Ja koirat ovat meillä enemmän perheenjäseniä kuin vaikkapa kiukkuinen, v-uileva appiukko.
minusta tämä on verrattavissa siihen, kun lapsi tuli allergiseksi ja piti antaa koira pois- rakastin sitä koiraa, mutta oli valittava toinen !
joten tottakai valitsisin lapsen myös tulipalotilanteessa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pin kirjoitti:
Oletteko koskaan nähnyt pienen lapsensa juuri menettänyttä ihmistä? Sitten verrataanpa sitä koiransa menettäneeseen ihmiseen ja reaktioon, sekä asiasta yli pääsemiseen.
Joku koiran omistaja voi _kuvitella_, että se oma koira on yhtä tärkeä hänelle kuin naapurin äidille se oma pieni lapsi, mutta ei, ei ja ei. Ei todellakaan ole millään tavalla. Tietenkin koirista on tullut nyt kieroutuneenkin tärkeitä perheenjäseniä niille (etenkin nuorille naisille) joiden keho huutaa lasta ja joka turrutetaan koiralla tai gerbiilillä, mutta se ei tee silti lapsen menettämisestä verrannollista kultakalan, tikkarin tai kissan menetykseen.
Voin tietenkin alkaa tässä väittämään, että kaktukseni on minulle yhtä tärkeä kuin toisille lapsi, mutta kuinka uskottavalta se kuulostaa... Tai jooo... Onhan niitä mielisairaita olemassa, mutta jos nyt oletetaan, että ihminen on ihan terve päästään niin kumman menetys mahtaa olla pahempi asia?
Kumma kun en eläinlääkärissä nähnyt yhtään maahan lyhistyvää vertahyytävästi huutavaa naista joka on menettänyt kaiken, on valmis hyppäämään parvekkeelta tuskissaan ja käy läpi koko loppuelämänsä gerbiilin menetystä. Tuo reaktio on kuitenkin lapsensa menettäneillä tyypillisempi. Miksi tätä ei lopetuspiikeillä näkynyt, vai satuinko aina hassuun aikaan paikalle, kun oli paikalla kamalia kylmiä paskiaisia, jotka korkeintaan vaan kyyneleet silmissä hyvästelivät Eppu-kissansa?
Miettikää nyt vähän vai onko valitun lapsettomuuden trauma noin syvä kehossanne, ettette kykene enää edes ajattelemaan? En henk koht oikeesti edes usko, että joku voisi napata frettinsä ja jättää pienen lapsen anelevasti käsiä ojennellen liekkeihin palamaan elävältä, kunhan nyt lapsivihoissaan uhoaa ja yrittää asettaa lemmikkinsä samalle tasolle ihmislapsen kanssa. Yököttävää, mutta onneksi vain itsensä huijaamista.
Tuo on täysin sosiaallisesti opittua eikä mitään muuta.
Ihminen on biologisesti täysin sama ihminen kuin se on ollut tuhansia ja tuhansia vuosia.
Lapsia on ennen vanhaan kuollut erittäin paljon eikä silloin kukaan ole niitä jäänyt surkuttelemaan. Nainen pystyi synnyttämään 10 lasta josta vain 3 eli aikuiseksi.
Ihminen on käyttänyt orjia täysin avoimesti, polttanut lapsia roviolla ne. Joten lopeta tuo tekopyhä nillitys.
Se on täysin totta, että Suomessakin lapsikuolleisuus oli varsin korkea joskus ennen.
Mutta mitä luulet, mikä oli lemmikkieläinten asema tuohon aikaan?
Jep. Kukaan ei varmaan tuolloin oman tai lastensa hengen uhalla pelastanut hamstereita tai kilpikonnia tulipaloista, joten argumenttisi on hiukan huonohko.
Vaikea sitä on itsekään sanoa, että miten toimisi hätätilanteessa, kun en ole sellaiseen koskaan joutunut. Aika varmasti kuitenkin yrittäisin ne lapset pelastaa, oli sitten omia tai muiden. Jos joku tosissaan väittää mieluummin kaappaavansa kissansa kuin naapurin lapsen syliinsä tulipalotilanteessa, niin eiköhän se ole aika selvää, että tällaisella ihmisellä ei joko ole läheisiä ihmisiä ollenkaan tai sitten päästä puuttuu jokin olennainen palikka.
Vai mitä ajattelisit, jos äitisi/veljesi/puolisosi/paras ystäväsi kuolisi tulipalossa ja myöhemmin naapuri kertoisi, että olisinhan mä sen voinut pelastaa, mut otin mieluummin ton mun kultakalamaljan messiin? "Ai jaa joo, ok, ymmärrän täysin, kultakalat on niin lähellä mun sydäntä myös".
Joihinkin noihin Afrikan maihin pätee sama kuin entisaikojen Suomeen: jollakin kissalla tai koiralla ei ole mitään väliä, kun lapsiakin kuolee ympärillä. Ja kyllä, ihmiset surevat kuolleita lapsiaan, vaikka niitä olisikin viisi tai kuusi. Elämä vain ei voi pysähtyä siihen, sillä muuten kuolee kaikki muutkin kohta.
Mutta sano nyt tällaiselle, et mä jäin sairauslomalle, kun oon niin järkyttynyt kissani kuolemasta.
Länsimainen ihminen ei siis ole irtautunut todellisuudesta surressaan kuollutta lastaan. Jotkut lemmikinomistajat kyllä ovat.
Vierailija kirjoitti:
Joihinkin noihin Afrikan maihin pätee sama kuin entisaikojen Suomeen: jollakin kissalla tai koiralla ei ole mitään väliä, kun lapsiakin kuolee ympärillä. Ja kyllä, ihmiset surevat kuolleita lapsiaan, vaikka niitä olisikin viisi tai kuusi. Elämä vain ei voi pysähtyä siihen, sillä muuten kuolee kaikki muutkin kohta.
Mutta sano nyt tällaiselle, et mä jäin sairauslomalle, kun oon niin järkyttynyt kissani kuolemasta.
Länsimainen ihminen ei siis ole irtautunut todellisuudesta surressaan kuollutta lastaan. Jotkut lemmikinomistajat kyllä ovat.
Sellainen ihminen joka vähättelee toisen surua on PAHA!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pin kirjoitti:
Oletteko koskaan nähnyt pienen lapsensa juuri menettänyttä ihmistä? Sitten verrataanpa sitä koiransa menettäneeseen ihmiseen ja reaktioon, sekä asiasta yli pääsemiseen.
Joku koiran omistaja voi _kuvitella_, että se oma koira on yhtä tärkeä hänelle kuin naapurin äidille se oma pieni lapsi, mutta ei, ei ja ei. Ei todellakaan ole millään tavalla. Tietenkin koirista on tullut nyt kieroutuneenkin tärkeitä perheenjäseniä niille (etenkin nuorille naisille) joiden keho huutaa lasta ja joka turrutetaan koiralla tai gerbiilillä, mutta se ei tee silti lapsen menettämisestä verrannollista kultakalan, tikkarin tai kissan menetykseen.
Voin tietenkin alkaa tässä väittämään, että kaktukseni on minulle yhtä tärkeä kuin toisille lapsi, mutta kuinka uskottavalta se kuulostaa... Tai jooo... Onhan niitä mielisairaita olemassa, mutta jos nyt oletetaan, että ihminen on ihan terve päästään niin kumman menetys mahtaa olla pahempi asia?
Kumma kun en eläinlääkärissä nähnyt yhtään maahan lyhistyvää vertahyytävästi huutavaa naista joka on menettänyt kaiken, on valmis hyppäämään parvekkeelta tuskissaan ja käy läpi koko loppuelämänsä gerbiilin menetystä. Tuo reaktio on kuitenkin lapsensa menettäneillä tyypillisempi. Miksi tätä ei lopetuspiikeillä näkynyt, vai satuinko aina hassuun aikaan paikalle, kun oli paikalla kamalia kylmiä paskiaisia, jotka korkeintaan vaan kyyneleet silmissä hyvästelivät Eppu-kissansa?
Miettikää nyt vähän vai onko valitun lapsettomuuden trauma noin syvä kehossanne, ettette kykene enää edes ajattelemaan? En henk koht oikeesti edes usko, että joku voisi napata frettinsä ja jättää pienen lapsen anelevasti käsiä ojennellen liekkeihin palamaan elävältä, kunhan nyt lapsivihoissaan uhoaa ja yrittää asettaa lemmikkinsä samalle tasolle ihmislapsen kanssa. Yököttävää, mutta onneksi vain itsensä huijaamista.
Tuo on täysin sosiaallisesti opittua eikä mitään muuta.
Ihminen on biologisesti täysin sama ihminen kuin se on ollut tuhansia ja tuhansia vuosia.
Lapsia on ennen vanhaan kuollut erittäin paljon eikä silloin kukaan ole niitä jäänyt surkuttelemaan. Nainen pystyi synnyttämään 10 lasta josta vain 3 eli aikuiseksi.
Ihminen on käyttänyt orjia täysin avoimesti, polttanut lapsia roviolla ne. Joten lopeta tuo tekopyhä nillitys.
Se on täysin totta, että Suomessakin lapsikuolleisuus oli varsin korkea joskus ennen.
Mutta mitä luulet, mikä oli lemmikkieläinten asema tuohon aikaan?
Jep. Kukaan ei varmaan tuolloin oman tai lastensa hengen uhalla pelastanut hamstereita tai kilpikonnia tulipaloista, joten argumenttisi on hiukan huonohko.
Vaikea sitä on itsekään sanoa, että miten toimisi hätätilanteessa, kun en ole sellaiseen koskaan joutunut. Aika varmasti kuitenkin yrittäisin ne lapset pelastaa, oli sitten omia tai muiden. Jos joku tosissaan väittää mieluummin kaappaavansa kissansa kuin naapurin lapsen syliinsä tulipalotilanteessa, niin eiköhän se ole aika selvää, että tällaisella ihmisellä ei joko ole läheisiä ihmisiä ollenkaan tai sitten päästä puuttuu jokin olennainen palikka.
Vai mitä ajattelisit, jos äitisi/veljesi/puolisosi/paras ystäväsi kuolisi tulipalossa ja myöhemmin naapuri kertoisi, että olisinhan mä sen voinut pelastaa, mut otin mieluummin ton mun kultakalamaljan messiin? "Ai jaa joo, ok, ymmärrän täysin, kultakalat on niin lähellä mun sydäntä myös".
No tuskinpa naapuri tuollaista kertoisi, vaikka olisi niin tehnytkin...
Ihan oikeasti, missään tulipalotilanteessa ei kouluttamattoman taviksen kannata ilman palomiehen kamppeita ruveta leikkimään sankaria ja rientää naapureitaan pelastamaan. Jos tilanne on sellainen, että naapuri ei sieltä omin avuin enää ulos pääse, niin luultavasti sinusta ei olisi mitään hyötyä vaan tulisi vain toinen ruumis lisää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en ole ainakaan asenteella "ei oo mun lapsi, ihan sama", mutta silti minusta on väärin uhrata oma koira ihmisen kuin ihmisen vuoksi. Lisäksi esim. kaikissa testeissä olen aina super empaattinen kuten myös lähipiirini mielestä eli siitä tässä asiassa ei varmasti ole kyse. Ehkä juuri empatian puutetta on se, että nähdään itsemme jotenkin ylijumalina eläimiin verrattuna? Oma koira jota olet kasvattanut, rakastanut ja joka on sinun vastuulla, mutta sitten yhtäkkiä se menettää kaiken arvonsa, kun tuntematon eläin tarvitsee myös pelastamista.
Te jotka pelastaisitte lapsen koiranne hengen kustannuksella, niin tekisittekö samoin jos kyseessä olisi esim. miehenne? Jos ette, kyllä te olette samasta näkökulmasta ihan yhtä itsekkäitä, sillä samalla linjalla " MINUN rakas, MINUN mies, MINUN, MINUN, ihan sama kuka kuolee, mutta vain mieheni on tärkeä!! Kyllä siinä on jotain syvällisempää kuin se oma itsekäs rakkaus miestä kohtaan. Vastaus on se, että yksinkertaisesti sen miehen henki on mielestäsi tärkeä. Koirani henki on myös tärkeä.
Te koiranpelastajat ette tunnu ymmärtävän miten toiset, ainakin minä, arvotamme asiat.
Kategorioita ei ole vain yksi "onko tämä minun tai vieras"/"onko tämä koira vai ihminen".
Lapsen pelastaja miettii ensin "onko tämä koira vai ihminen".
Jos pelastettavana on vain koiria tai ihmisiä sitten otetaan käyttöön toissijainen kategoria "onko tämä minun perheenjäsen/rakas vai vieraan".
Tästä seuraa selkeä pelastusjärjestys; oma lapsi, vieras lapsi, oma koira, vieraan koira.
Täyttä roskaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pin kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pin kirjoitti:
Oletteko koskaan nähnyt pienen lapsensa juuri menettänyttä ihmistä? Sitten verrataanpa sitä koiransa menettäneeseen ihmiseen ja reaktioon, sekä asiasta yli pääsemiseen.
Joku koiran omistaja voi _kuvitella_, että se oma koira on yhtä tärkeä hänelle kuin naapurin äidille se oma pieni lapsi, mutta ei, ei ja ei. Ei todellakaan ole millään tavalla. Tietenkin koirista on tullut nyt kieroutuneenkin tärkeitä perheenjäseniä niille (etenkin nuorille naisille) joiden keho huutaa lasta ja joka turrutetaan koiralla tai gerbiilillä, mutta se ei tee silti lapsen menettämisestä verrannollista kultakalan, tikkarin tai kissan menetykseen.
Voin tietenkin alkaa tässä väittämään, että kaktukseni on minulle yhtä tärkeä kuin toisille lapsi, mutta kuinka uskottavalta se kuulostaa... Tai jooo... Onhan niitä mielisairaita olemassa, mutta jos nyt oletetaan, että ihminen on ihan terve päästään niin kumman menetys mahtaa olla pahempi asia?
Kumma kun en eläinlääkärissä nähnyt yhtään maahan lyhistyvää vertahyytävästi huutavaa naista joka on menettänyt kaiken, on valmis hyppäämään parvekkeelta tuskissaan ja käy läpi koko loppuelämänsä gerbiilin menetystä. Tuo reaktio on kuitenkin lapsensa menettäneillä tyypillisempi. Miksi tätä ei lopetuspiikeillä näkynyt, vai satuinko aina hassuun aikaan paikalle, kun oli paikalla kamalia kylmiä paskiaisia, jotka korkeintaan vaan kyyneleet silmissä hyvästelivät Eppu-kissansa?
Miettikää nyt vähän vai onko valitun lapsettomuuden trauma noin syvä kehossanne, ettette kykene enää edes ajattelemaan? En henk koht oikeesti edes usko, että joku voisi napata frettinsä ja jättää pienen lapsen anelevasti käsiä ojennellen liekkeihin palamaan elävältä, kunhan nyt lapsivihoissaan uhoaa ja yrittää asettaa lemmikkinsä samalle tasolle ihmislapsen kanssa. Yököttävää, mutta onneksi vain itsensä huijaamista.
Tuo on täysin sosiaallisesti opittua eikä mitään muuta.
Ihminen on biologisesti täysin sama ihminen kuin se on ollut tuhansia ja tuhansia vuosia.
Lapsia on ennen vanhaan kuollut erittäin paljon eikä silloin kukaan ole niitä jäänyt surkuttelemaan. Nainen pystyi synnyttämään 10 lasta josta vain 3 eli aikuiseksi.
Ihminen on käyttänyt orjia täysin avoimesti, polttanut lapsia roviolla ne. Joten lopeta tuo tekopyhä nillitys.
Ei ole jäänyt surkuttelemaan?! 😂 Niin niin... Suojeluvaisto poikastansa kohtaan ihan nykyajan hömpötyksiä.. ;)
Mikään olento ei luonnollisesti jää surkuttelemaan poikastensa kohtaloa. Vaan jatkaa elämää.
Muinaisina aikoina kun ihinen joutui joka päivä taistelemaan että pysyi hengissä niin kukaan ei olisi edes pystynyt ruveta surkuttelemaan päiväkausia lapsien kuolemaa. Kun jos et tehnyt työtä joku päivä niin et syönyt sinä päivänä.
Tällä hetkellä esim. afrikan joissakin maissa naiset tekevät 7-8 lasta per nainen. Se on vielä vähän mitä ne on ennen tehnyt. Noi on ne eloonjääneet. Kuinka monta on kuollut jo kohtuu tai synnytyksessä? Monta!
Kuolema on erittäin normaalia. Länsimainen nykyihminen on vaan täysin irtautunut siitä todellisuudesta. Kun monet menettävät ensimmäisen läheisen vasta kun itse on vanhoja.
Naurettava argumentti joka ei ole tästä maaailmasta. Jopa kehittyneemmät eläimet surevat poikasiensa kuolemaa. Mutiaismaissakin surraan lapsen kuolemaa. Jos se olisi afrikkalaisesta kiinni niin hänenkin lapsikuolleisuus olisi yhtä pieni kuin Suomessa.
Jo toi kommentisi mutiaisista tarkoittaa että olet pelkkä rasisti ja trolli.
Otetaan hypoteettinen tilanne. Olet yksinäinen ihminen, koirasi on ainoa joka sinulla on. Koirasi on palavassa talossa, ja siellä on myös sinulle täysin vieras lapsi. Kumman pelastat, kun et voi pelastaa molempia, jos tiedät ettei kukaan koskaan saa tietää valintaasi?