Lue keskustelun säännöt.
Olen yllättynyt naisten itsekeskeisyydestä ja empatian puutteesta (koira vs. lapsi-ketju)
05.10.2016 |
Todella moni vastasi tyyliin "tottakai koirani koska ei MINULLA ole mitään tunteita vierasta lasta kohtaan".
Ei minkäänlaista empatiaa ja velvollisuuden tuntoa auttaa muita ihmisiä KAUHEAN hädän hetkelle. Mielessä on vain oma koira, pian vuosien päästä kuoleva eläin kun samassa tilanteessa toisilta kuolisi juuri syntynyt ja lähes 100 vuotta elävä ihminen.
Monenlaisia vertauksia tästä aiheesta saa. Miten esimerkiksi tällainen: olen serkkuni kanssa yöelämässä, loppuillasta serkulla tulee käsirysyä jonkun toisen jampan kanssa. Vieressä vierasta naista raiskataan puskassa. Palstamammojen logiikalla on ihan moraalisesti oikein, että menen hoitamaan serkkuani pois tilanteesta ja poistumme paikalta jostain matkalta poliisille soittaen, että havaittiin raiskaaminen. Eihän minulla ole MITÄÄN tunteita vierasta naista kohtaan joten aivan yksi lysti vaikka tuli raiskattua, pääasia kun sai kaverin pois tilanteestaan. Eikä keneltäkään voi vaatia, että ottaisi osaa kys. raiskaamistilanteeseen estääkseen sitä, edes moraalisesti? Jokainenhan sai moraalin ja maalitolppien paikan määritellä ihan itse?
Kommentit (171)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pin kirjoitti:
Oletteko koskaan nähnyt pienen lapsensa juuri menettänyttä ihmistä? Sitten verrataanpa sitä koiransa menettäneeseen ihmiseen ja reaktioon, sekä asiasta yli pääsemiseen.
Joku koiran omistaja voi _kuvitella_, että se oma koira on yhtä tärkeä hänelle kuin naapurin äidille se oma pieni lapsi, mutta ei, ei ja ei. Ei todellakaan ole millään tavalla. Tietenkin koirista on tullut nyt kieroutuneenkin tärkeitä perheenjäseniä niille (etenkin nuorille naisille) joiden keho huutaa lasta ja joka turrutetaan koiralla tai gerbiilillä, mutta se ei tee silti lapsen menettämisestä verrannollista kultakalan, tikkarin tai kissan menetykseen.
Voin tietenkin alkaa tässä väittämään, että kaktukseni on minulle yhtä tärkeä kuin toisille lapsi, mutta kuinka uskottavalta se kuulostaa... Tai jooo... Onhan niitä mielisairaita olemassa, mutta jos nyt oletetaan, että ihminen on ihan terve päästään niin kumman menetys mahtaa olla pahempi asia?
Kumma kun en eläinlääkärissä nähnyt yhtään maahan lyhistyvää vertahyytävästi huutavaa naista joka on menettänyt kaiken, on valmis hyppäämään parvekkeelta tuskissaan ja käy läpi koko loppuelämänsä gerbiilin menetystä. Tuo reaktio on kuitenkin lapsensa menettäneillä tyypillisempi. Miksi tätä ei lopetuspiikeillä näkynyt, vai satuinko aina hassuun aikaan paikalle, kun oli paikalla kamalia kylmiä paskiaisia, jotka korkeintaan vaan kyyneleet silmissä hyvästelivät Eppu-kissansa?
Miettikää nyt vähän vai onko valitun lapsettomuuden trauma noin syvä kehossanne, ettette kykene enää edes ajattelemaan? En henk koht oikeesti edes usko, että joku voisi napata frettinsä ja jättää pienen lapsen anelevasti käsiä ojennellen liekkeihin palamaan elävältä, kunhan nyt lapsivihoissaan uhoaa ja yrittää asettaa lemmikkinsä samalle tasolle ihmislapsen kanssa. Yököttävää, mutta onneksi vain itsensä huijaamista.
Minulla on lapsia ja meillä on koira joka on myös rakas perheenjäsenemme. Kehossani ei siis ole mainitsemaasi "lapsettomuuden traumaa".
Pelastaisin ensin OMAN lapseni, seuraavaksi OMAN koirani ja sen jälkeen jos mahdollista niin toki tekisin kaikkeni pelastaakseni jokaisen vieraan lapsen joka olisi pelastettavissa!
Näen tämän kyllä todella itsekkäänä käyttäytymisenä. Jos jossain vaiheessa sinulta kuolee lapsi, olen lähes varma, että sen jälkeen pelastat sen vieraankin lapsen ennen omaa koiraasi. Sitä tuskaa on mahdotonta kertoa tai kuvailla. Miten voit tieten tahtoen aiheuttaa sellaista tuskaa toiselle ihmiselle?
Sinäkö sitten kuvittelet ymmärtäväsi lapsen menettämisen tuskaa? Retostelet sillä, ryvet siinä, ylpeilet sillä. Oikein riemuitset muiden tuskasta, hekumoit siinä. Ajatusrakennelmat lapsen kuolemasta ovat sinulle retki tunnehuvipuistoon. Huvittelet ajatuksella lapsen elävältä palamisesta ja ilakoit sen ajatuksen kanssa tällä palstalla - huviksesi. Ja syytät tuota edellistä kirjottajaa itsekkääksi?!
Jos tuo oikeasti olisi sinulle kauheaa, et puhuisi siitä täällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oon niin samaa mieltä ap:n kanssa. Olen itsekin lapseton eikä kakarat voisi vähempää kiinnostaa. Sitä vastoin minulla on ihana koira. Silti minä tuossa teoreettisessa tilanteessa pelastaisin paljon mieluummin sen lapsen. Minun ihmissuhteesi ovat minulle paljon tärkeämpiä, kuin ripustautua koiraani. Koirani ei tuo minulle samaa sisältöä elämään kuin ihmiskontaktit. Surullista, että joiltain ihmisiltä ne kontaktit puuttuvat täysin (näiltä koiratyypeiltä).
Olet kai niitä ihmisiä, jotka ottavat koiran että saisivat jonkun palvomaan itseään. Koirassa ei ole sinulle mitään muuta kiinnostavaa. Älä vaivaudu väittämään vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mitä ne lapsekkaat ihmiset sitten ovat jos eivät itsekkäitä ja epäempaattisia, kun valitsevat lapsen sen sijaan että pelastaisivat toiselle tärkeän perheenjäsenen?
Lapsi ja koira on ihan oikeasti eri asia. Koiraa hankkiessasi tiedät sen elävän siinä kymmenen vuotta, ja vaikka lemmikit ovat tosi usein äärettömän rakkaita perheenjäseniä, ei lemmikin kuolema ole mitenkään verrattavissa lapsen kuolemaan. Kaikkien vanhempien pahin pelko on joutua hautaamaan lapsensa.
Koiranomistaja ymmärtää, että koirat eivät elä ikuisesti. Koiria lopetetaan, siis niiden elämä päätetään vapaaehtoisesti, jos joku niiden sairaus haittaa koiran elämää kovasti. Koiran sairastuessa ei ajatella olevan järkevää tehdä kaikki mahdolliset toimenpiteet koiran pelastumiseksi hinnalla millä hyvänsä. Toki koirienkin sairauksia pyritään hoitamaan, mutta lopetuksen ollessa hyväksytty vaihtoehto ei koiria paranneta lainkaan samassa mittakaavassa kuin ihmisiä, ihmislapsista puhumattakaan. Koiran ja ihmisen elinikä eivät ole verrattavissa. Jos ajattelet vain omia tunteitasi pelastuksen kohdetta kohtaan, et ole empaattinen. Sinäkin olet ollut lapsi. Jos ihmiset yleisesti pitäisivät vieraiden lasten elämiä yhdentekevinä, lapsikuolemat olisivat arkipäivää.
Minullakin on ihana koira, jonka kuolemaa surisin pitkään. Mutta ymmärrän, ettei koiran elämä kestä yhtä kauan kuin ihmisen.
Itseasiassa kannatan kyllä eutanasian sallimista ihmisillekin, joskin myönnän että kyseessä on hieman eri asia, kun koiran kanssa joku toinen joutuu sen päätöksen tekemään.
Mammat tuntee niin syvää itserakkautta ja ylpeyttä kun sanovat pelastavansa lapsen, kun oikeasti olisivat paniikissa ja pelokkaana ryntäisivät pois palavasta rakennuksesta, viis jonkun kuolevasta lapsesta. Te ette ole mitään supermammoja joiden sisäinen superman lähtee käyntiin vaaratilanteessa. Ainakin uskaltaisin veittää että useampi teistä miettii tässä tilanteessa vain ja ainoastaan itseään.
Mutta pliis, jos teillä on tästä skenaariosta tositarina, ja on sattunut teille, AVAUTUKAA!
Pelastaisin koirani ennen ketään vierasta ihmistä - lasta tai aikuista. Tietenkin, perhe tulee ensin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisikohan lain mukaan kyseessä heitteillejättö, jos pelastaisi hurtan, mutta ei lasta? Koskakohan tehdään lakialoite asian tiimoilta... "Koira on lapsi". Tai vaaditaan "koiralisiä" veronmaksajilta.
Koko ajan enemmän ja enemmän oikeus muuttuu vääryydeksi ja vääryys oikeudeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pin kirjoitti:
Oletteko koskaan nähnyt pienen lapsensa juuri menettänyttä ihmistä? Sitten verrataanpa sitä koiransa menettäneeseen ihmiseen ja reaktioon, sekä asiasta yli pääsemiseen.
Joku koiran omistaja voi _kuvitella_, että se oma koira on yhtä tärkeä hänelle kuin naapurin äidille se oma pieni lapsi, mutta ei, ei ja ei. Ei todellakaan ole millään tavalla. Tietenkin koirista on tullut nyt kieroutuneenkin tärkeitä perheenjäseniä niille (etenkin nuorille naisille) joiden keho huutaa lasta ja joka turrutetaan koiralla tai gerbiilillä, mutta se ei tee silti lapsen menettämisestä verrannollista kultakalan, tikkarin tai kissan menetykseen.
Voin tietenkin alkaa tässä väittämään, että kaktukseni on minulle yhtä tärkeä kuin toisille lapsi, mutta kuinka uskottavalta se kuulostaa... Tai jooo... Onhan niitä mielisairaita olemassa, mutta jos nyt oletetaan, että ihminen on ihan terve päästään niin kumman menetys mahtaa olla pahempi asia?
Kumma kun en eläinlääkärissä nähnyt yhtään maahan lyhistyvää vertahyytävästi huutavaa naista joka on menettänyt kaiken, on valmis hyppäämään parvekkeelta tuskissaan ja käy läpi koko loppuelämänsä gerbiilin menetystä. Tuo reaktio on kuitenkin lapsensa menettäneillä tyypillisempi. Miksi tätä ei lopetuspiikeillä näkynyt, vai satuinko aina hassuun aikaan paikalle, kun oli paikalla kamalia kylmiä paskiaisia, jotka korkeintaan vaan kyyneleet silmissä hyvästelivät Eppu-kissansa?
Miettikää nyt vähän vai onko valitun lapsettomuuden trauma noin syvä kehossanne, ettette kykene enää edes ajattelemaan? En henk koht oikeesti edes usko, että joku voisi napata frettinsä ja jättää pienen lapsen anelevasti käsiä ojennellen liekkeihin palamaan elävältä, kunhan nyt lapsivihoissaan uhoaa ja yrittää asettaa lemmikkinsä samalle tasolle ihmislapsen kanssa. Yököttävää, mutta onneksi vain itsensä huijaamista.
Minulla on lapsia ja meillä on koira joka on myös rakas perheenjäsenemme. Kehossani ei siis ole mainitsemaasi "lapsettomuuden traumaa".
Pelastaisin ensin OMAN lapseni, seuraavaksi OMAN koirani ja sen jälkeen jos mahdollista niin toki tekisin kaikkeni pelastaakseni jokaisen vieraan lapsen joka olisi pelastettavissa!
Näen tämän kyllä todella itsekkäänä käyttäytymisenä. Jos jossain vaiheessa sinulta kuolee lapsi, olen lähes varma, että sen jälkeen pelastat sen vieraankin lapsen ennen omaa koiraasi. Sitä tuskaa on mahdotonta kertoa tai kuvailla. Miten voit tieten tahtoen aiheuttaa sellaista tuskaa toiselle ihmiselle?
Sinäkö sitten kuvittelet ymmärtäväsi lapsen menettämisen tuskaa? Retostelet sillä, ryvet siinä, ylpeilet sillä. Oikein riemuitset muiden tuskasta, hekumoit siinä. Ajatusrakennelmat lapsen kuolemasta ovat sinulle retki tunnehuvipuistoon. Huvittelet ajatuksella lapsen elävältä palamisesta ja ilakoit sen ajatuksen kanssa tällä palstalla - huviksesi. Ja syytät tuota edellistä kirjottajaa itsekkääksi?!
Jos tuo oikeasti olisi sinulle kauheaa, et puhuisi siitä täällä.
En tiedä, mistä purkauksesi johtuu, mutta en todellakaan retostele kuolemalla tai edes väitä, että voisin ymmärtää oman lapseni kuolemaa. Itse asiassa juuri se oli kirjoitukseni pointti, että oman lapsen kuolema on varmasti niin tuskallista, että jos sen itse kokee, sitä ei halua eikä pysty tuottamaan muille, jos siis olisi pakko valita vieraan lapsen tai oman koiran kuoleman väliltä.
Oikeastaan haluaisin perustelut oman koiransa valitseville, että millä perustelet ja miten oikeutat itsellesi, että omalletunnollesi jäisi jonkun toisen lapsen kuolema ja siitä muille aiheutuvat tuskat? Jos oletuksena kuitenkin on, että lapsen kuolema on koiran kuolemaa tuskallisempi ja vaikeampi päästä ylitse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka kertois näille pöyristyneille mammoille, ettei kaikkea Internetin anonyymeiltä keskustelupalstoilta luettua kannata ottaa ihan tosissaan...?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakin äänestin koiraa ja olen mies.
Ei, et ole mies.
Itse asiassa olen.
Saatat olla miessukupuolta mutta mies et ole jos jätät lapsen tulipaloon kuolemaan.
Onko miehellä jotenkin isompi velvollisuus pelastaa lapsi kuin naisella?
Ei, mutta perinteisesti Miehellä on.
Mutta Miehiä harvoin tapaa.Ei todellakaan ole mitään velvollisuuksia auttaa. Naistahan ei edes pidä auttaa sillä hänhän on tasa-arvoinen miehen kanssa. Näin ollen hän pärjää ihan itse.
Olet miestenvihaaja!
Ei, minä rakastan Miehiä, vänkkääville pikku piliselle pikkupojille, näytän niiden paikan, imurin varressa niin kasvavat Miehiksi.
Mutta toisaalta olet ratkaisut maamme suurimman ongelman, räjähtäneet sairaiden hoitokulut, aikuiset tulkoot toimeen miten tulevat ja lapsista huolehtii sukulaiset, hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytyykin esittää tuo palava talo-kysymys aina deiteille jossain vaiheessa. Ei tarvitse koirahulluihin tuhlata enempää aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pin kirjoitti:
Oletteko koskaan nähnyt pienen lapsensa juuri menettänyttä ihmistä? Sitten verrataanpa sitä koiransa menettäneeseen ihmiseen ja reaktioon, sekä asiasta yli pääsemiseen.
Joku koiran omistaja voi _kuvitella_, että se oma koira on yhtä tärkeä hänelle kuin naapurin äidille se oma pieni lapsi, mutta ei, ei ja ei. Ei todellakaan ole millään tavalla. Tietenkin koirista on tullut nyt kieroutuneenkin tärkeitä perheenjäseniä niille (etenkin nuorille naisille) joiden keho huutaa lasta ja joka turrutetaan koiralla tai gerbiilillä, mutta se ei tee silti lapsen menettämisestä verrannollista kultakalan, tikkarin tai kissan menetykseen.
Voin tietenkin alkaa tässä väittämään, että kaktukseni on minulle yhtä tärkeä kuin toisille lapsi, mutta kuinka uskottavalta se kuulostaa... Tai jooo... Onhan niitä mielisairaita olemassa, mutta jos nyt oletetaan, että ihminen on ihan terve päästään niin kumman menetys mahtaa olla pahempi asia?
Kumma kun en eläinlääkärissä nähnyt yhtään maahan lyhistyvää vertahyytävästi huutavaa naista joka on menettänyt kaiken, on valmis hyppäämään parvekkeelta tuskissaan ja käy läpi koko loppuelämänsä gerbiilin menetystä. Tuo reaktio on kuitenkin lapsensa menettäneillä tyypillisempi. Miksi tätä ei lopetuspiikeillä näkynyt, vai satuinko aina hassuun aikaan paikalle, kun oli paikalla kamalia kylmiä paskiaisia, jotka korkeintaan vaan kyyneleet silmissä hyvästelivät Eppu-kissansa?
Miettikää nyt vähän vai onko valitun lapsettomuuden trauma noin syvä kehossanne, ettette kykene enää edes ajattelemaan? En henk koht oikeesti edes usko, että joku voisi napata frettinsä ja jättää pienen lapsen anelevasti käsiä ojennellen liekkeihin palamaan elävältä, kunhan nyt lapsivihoissaan uhoaa ja yrittää asettaa lemmikkinsä samalle tasolle ihmislapsen kanssa. Yököttävää, mutta onneksi vain itsensä huijaamista.
Minulla on lapsia ja meillä on koira joka on myös rakas perheenjäsenemme. Kehossani ei siis ole mainitsemaasi "lapsettomuuden traumaa".
Pelastaisin ensin OMAN lapseni, seuraavaksi OMAN koirani ja sen jälkeen jos mahdollista niin toki tekisin kaikkeni pelastaakseni jokaisen vieraan lapsen joka olisi pelastettavissa!
Näen tämän kyllä todella itsekkäänä käyttäytymisenä. Jos jossain vaiheessa sinulta kuolee lapsi, olen lähes varma, että sen jälkeen pelastat sen vieraankin lapsen ennen omaa koiraasi. Sitä tuskaa on mahdotonta kertoa tai kuvailla. Miten voit tieten tahtoen aiheuttaa sellaista tuskaa toiselle ihmiselle?
Sinäkö sitten kuvittelet ymmärtäväsi lapsen menettämisen tuskaa? Retostelet sillä, ryvet siinä, ylpeilet sillä. Oikein riemuitset muiden tuskasta, hekumoit siinä. Ajatusrakennelmat lapsen kuolemasta ovat sinulle retki tunnehuvipuistoon. Huvittelet ajatuksella lapsen elävältä palamisesta ja ilakoit sen ajatuksen kanssa tällä palstalla - huviksesi. Ja syytät tuota edellistä kirjottajaa itsekkääksi?!
Jos tuo oikeasti olisi sinulle kauheaa, et puhuisi siitä täällä.
En tiedä, mistä purkauksesi johtuu, mutta en todellakaan retostele kuolemalla tai edes väitä, että voisin ymmärtää oman lapseni kuolemaa. Itse asiassa juuri se oli kirjoitukseni pointti, että oman lapsen kuolema on varmasti niin tuskallista, että jos sen itse kokee, sitä ei halua eikä pysty tuottamaan muille, jos siis olisi pakko valita vieraan lapsen tai oman koiran kuoleman väliltä.
Oikeastaan haluaisin perustelut oman koiransa valitseville, että millä perustelet ja miten oikeutat itsellesi, että omalletunnollesi jäisi jonkun toisen lapsen kuolema ja siitä muille aiheutuvat tuskat? Jos oletuksena kuitenkin on, että lapsen kuolema on koiran kuolemaa tuskallisempi ja vaikeampi päästä ylitse.
Miten itse perustelet ja oikeutat itsellesi, että esimerkiksi kaakaota ja vaatteita valmistavat lapsiorjat. Että me saisimme ostaa niita mahdollisimman halvalla? Tai miten perustelet ja oikeutat itsellesi että lapsia kuolee ripuliin ja aliravitsemukseen ja ympärileikkaukseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pin kirjoitti:
Oletteko koskaan nähnyt pienen lapsensa juuri menettänyttä ihmistä? Sitten verrataanpa sitä koiransa menettäneeseen ihmiseen ja reaktioon, sekä asiasta yli pääsemiseen.
Joku koiran omistaja voi _kuvitella_, että se oma koira on yhtä tärkeä hänelle kuin naapurin äidille se oma pieni lapsi, mutta ei, ei ja ei. Ei todellakaan ole millään tavalla. Tietenkin koirista on tullut nyt kieroutuneenkin tärkeitä perheenjäseniä niille (etenkin nuorille naisille) joiden keho huutaa lasta ja joka turrutetaan koiralla tai gerbiilillä, mutta se ei tee silti lapsen menettämisestä verrannollista kultakalan, tikkarin tai kissan menetykseen.
Voin tietenkin alkaa tässä väittämään, että kaktukseni on minulle yhtä tärkeä kuin toisille lapsi, mutta kuinka uskottavalta se kuulostaa... Tai jooo... Onhan niitä mielisairaita olemassa, mutta jos nyt oletetaan, että ihminen on ihan terve päästään niin kumman menetys mahtaa olla pahempi asia?
Kumma kun en eläinlääkärissä nähnyt yhtään maahan lyhistyvää vertahyytävästi huutavaa naista joka on menettänyt kaiken, on valmis hyppäämään parvekkeelta tuskissaan ja käy läpi koko loppuelämänsä gerbiilin menetystä. Tuo reaktio on kuitenkin lapsensa menettäneillä tyypillisempi. Miksi tätä ei lopetuspiikeillä näkynyt, vai satuinko aina hassuun aikaan paikalle, kun oli paikalla kamalia kylmiä paskiaisia, jotka korkeintaan vaan kyyneleet silmissä hyvästelivät Eppu-kissansa?
Miettikää nyt vähän vai onko valitun lapsettomuuden trauma noin syvä kehossanne, ettette kykene enää edes ajattelemaan? En henk koht oikeesti edes usko, että joku voisi napata frettinsä ja jättää pienen lapsen anelevasti käsiä ojennellen liekkeihin palamaan elävältä, kunhan nyt lapsivihoissaan uhoaa ja yrittää asettaa lemmikkinsä samalle tasolle ihmislapsen kanssa. Yököttävää, mutta onneksi vain itsensä huijaamista.
Kuka sinä olet määrittelemään, että mikä tai kuka elävä olento on kellekin se rakkain ja tärkein? Et sinä voi sitä toisen puolesta päättää. Opettele ymmärtämään, että meitä ihmisiä on erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pin kirjoitti:
Oletteko koskaan nähnyt pienen lapsensa juuri menettänyttä ihmistä? Sitten verrataanpa sitä koiransa menettäneeseen ihmiseen ja reaktioon, sekä asiasta yli pääsemiseen.
Joku koiran omistaja voi _kuvitella_, että se oma koira on yhtä tärkeä hänelle kuin naapurin äidille se oma pieni lapsi, mutta ei, ei ja ei. Ei todellakaan ole millään tavalla. Tietenkin koirista on tullut nyt kieroutuneenkin tärkeitä perheenjäseniä niille (etenkin nuorille naisille) joiden keho huutaa lasta ja joka turrutetaan koiralla tai gerbiilillä, mutta se ei tee silti lapsen menettämisestä verrannollista kultakalan, tikkarin tai kissan menetykseen.
Voin tietenkin alkaa tässä väittämään, että kaktukseni on minulle yhtä tärkeä kuin toisille lapsi, mutta kuinka uskottavalta se kuulostaa... Tai jooo... Onhan niitä mielisairaita olemassa, mutta jos nyt oletetaan, että ihminen on ihan terve päästään niin kumman menetys mahtaa olla pahempi asia?
Kumma kun en eläinlääkärissä nähnyt yhtään maahan lyhistyvää vertahyytävästi huutavaa naista joka on menettänyt kaiken, on valmis hyppäämään parvekkeelta tuskissaan ja käy läpi koko loppuelämänsä gerbiilin menetystä. Tuo reaktio on kuitenkin lapsensa menettäneillä tyypillisempi. Miksi tätä ei lopetuspiikeillä näkynyt, vai satuinko aina hassuun aikaan paikalle, kun oli paikalla kamalia kylmiä paskiaisia, jotka korkeintaan vaan kyyneleet silmissä hyvästelivät Eppu-kissansa?
Miettikää nyt vähän vai onko valitun lapsettomuuden trauma noin syvä kehossanne, ettette kykene enää edes ajattelemaan? En henk koht oikeesti edes usko, että joku voisi napata frettinsä ja jättää pienen lapsen anelevasti käsiä ojennellen liekkeihin palamaan elävältä, kunhan nyt lapsivihoissaan uhoaa ja yrittää asettaa lemmikkinsä samalle tasolle ihmislapsen kanssa. Yököttävää, mutta onneksi vain itsensä huijaamista.
Minulla on lapsia ja meillä on koira joka on myös rakas perheenjäsenemme. Kehossani ei siis ole mainitsemaasi "lapsettomuuden traumaa".
Pelastaisin ensin OMAN lapseni, seuraavaksi OMAN koirani ja sen jälkeen jos mahdollista niin toki tekisin kaikkeni pelastaakseni jokaisen vieraan lapsen joka olisi pelastettavissa!
Näen tämän kyllä todella itsekkäänä käyttäytymisenä. Jos jossain vaiheessa sinulta kuolee lapsi, olen lähes varma, että sen jälkeen pelastat sen vieraankin lapsen ennen omaa koiraasi. Sitä tuskaa on mahdotonta kertoa tai kuvailla. Miten voit tieten tahtoen aiheuttaa sellaista tuskaa toiselle ihmiselle?
Sinäkö sitten kuvittelet ymmärtäväsi lapsen menettämisen tuskaa? Retostelet sillä, ryvet siinä, ylpeilet sillä. Oikein riemuitset muiden tuskasta, hekumoit siinä. Ajatusrakennelmat lapsen kuolemasta ovat sinulle retki tunnehuvipuistoon. Huvittelet ajatuksella lapsen elävältä palamisesta ja ilakoit sen ajatuksen kanssa tällä palstalla - huviksesi. Ja syytät tuota edellistä kirjottajaa itsekkääksi?!
Jos tuo oikeasti olisi sinulle kauheaa, et puhuisi siitä täällä.
En tiedä, mistä purkauksesi johtuu, mutta en todellakaan retostele kuolemalla tai edes väitä, että voisin ymmärtää oman lapseni kuolemaa. Itse asiassa juuri se oli kirjoitukseni pointti, että oman lapsen kuolema on varmasti niin tuskallista, että jos sen itse kokee, sitä ei halua eikä pysty tuottamaan muille, jos siis olisi pakko valita vieraan lapsen tai oman koiran kuoleman väliltä.
Oikeastaan haluaisin perustelut oman koiransa valitseville, että millä perustelet ja miten oikeutat itsellesi, että omalletunnollesi jäisi jonkun toisen lapsen kuolema ja siitä muille aiheutuvat tuskat? Jos oletuksena kuitenkin on, että lapsen kuolema on koiran kuolemaa tuskallisempi ja vaikeampi päästä ylitse.
Miten itse perustelet ja oikeutat itsellesi, että esimerkiksi kaakaota ja vaatteita valmistavat lapsiorjat. Että me saisimme ostaa niita mahdollisimman halvalla? Tai miten perustelet ja oikeutat itsellesi että lapsia kuolee ripuliin ja aliravitsemukseen ja ympärileikkaukseen?
Siinäpä onkin kaksi ihan verrattavissa olevaa asiaa.
Jätin lapsen kuolemaan, vaikka olisin voinut pelastaa tai ostan lapselle kaakaota luottaen kaakaontuottajan moraaliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mitä ne lapsekkaat ihmiset sitten ovat jos eivät itsekkäitä ja epäempaattisia, kun valitsevat lapsen sen sijaan että pelastaisivat toiselle tärkeän perheenjäsenen?
Lapsi ja koira on ihan oikeasti eri asia. Koiraa hankkiessasi tiedät sen elävän siinä kymmenen vuotta, ja vaikka lemmikit ovat tosi usein äärettömän rakkaita perheenjäseniä, ei lemmikin kuolema ole mitenkään verrattavissa lapsen kuolemaan. Kaikkien vanhempien pahin pelko on joutua hautaamaan lapsensa.
Koiranomistaja ymmärtää, että koirat eivät elä ikuisesti. Koiria lopetetaan, siis niiden elämä päätetään vapaaehtoisesti, jos joku niiden sairaus haittaa koiran elämää kovasti. Koiran sairastuessa ei ajatella olevan järkevää tehdä kaikki mahdolliset toimenpiteet koiran pelastumiseksi hinnalla millä hyvänsä. Toki koirienkin sairauksia pyritään hoitamaan, mutta lopetuksen ollessa hyväksytty vaihtoehto ei koiria paranneta lainkaan samassa mittakaavassa kuin ihmisiä, ihmislapsista puhumattakaan. Koiran ja ihmisen elinikä eivät ole verrattavissa. Jos ajattelet vain omia tunteitasi pelastuksen kohdetta kohtaan, et ole empaattinen. Sinäkin olet ollut lapsi. Jos ihmiset yleisesti pitäisivät vieraiden lasten elämiä yhdentekevinä, lapsikuolemat olisivat arkipäivää.
Minullakin on ihana koira, jonka kuolemaa surisin pitkään. Mutta ymmärrän, ettei koiran elämä kestä yhtä kauan kuin ihmisen.
Eli jos ostan kilpikonnan jonka elämä kestää paljon ihmistä kauemmin niin sitten sitä saa rakastaa enemmän kuin ihmislasta?
Minua ei kiinnosta sinun tai muidenkaan lapset. Jokaisen pitää kyetä itse elättämään, turvaamaan ja huolehtimaan omista lapsista.
Rahasta voi tietenkin tehdä kaikenlaista. Mutta jos vanhemmilla ei ole rahaa niin pitäkööt turpansa kiinni
Tässä hieno esimerkki tätä mieltä olevien arvomaailmasta.
Ja mulla ei edes ole lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pin kirjoitti:
Oletteko koskaan nähnyt pienen lapsensa juuri menettänyttä ihmistä? Sitten verrataanpa sitä koiransa menettäneeseen ihmiseen ja reaktioon, sekä asiasta yli pääsemiseen.
Joku koiran omistaja voi _kuvitella_, että se oma koira on yhtä tärkeä hänelle kuin naapurin äidille se oma pieni lapsi, mutta ei, ei ja ei. Ei todellakaan ole millään tavalla. Tietenkin koirista on tullut nyt kieroutuneenkin tärkeitä perheenjäseniä niille (etenkin nuorille naisille) joiden keho huutaa lasta ja joka turrutetaan koiralla tai gerbiilillä, mutta se ei tee silti lapsen menettämisestä verrannollista kultakalan, tikkarin tai kissan menetykseen.
Voin tietenkin alkaa tässä väittämään, että kaktukseni on minulle yhtä tärkeä kuin toisille lapsi, mutta kuinka uskottavalta se kuulostaa... Tai jooo... Onhan niitä mielisairaita olemassa, mutta jos nyt oletetaan, että ihminen on ihan terve päästään niin kumman menetys mahtaa olla pahempi asia?
Kumma kun en eläinlääkärissä nähnyt yhtään maahan lyhistyvää vertahyytävästi huutavaa naista joka on menettänyt kaiken, on valmis hyppäämään parvekkeelta tuskissaan ja käy läpi koko loppuelämänsä gerbiilin menetystä. Tuo reaktio on kuitenkin lapsensa menettäneillä tyypillisempi. Miksi tätä ei lopetuspiikeillä näkynyt, vai satuinko aina hassuun aikaan paikalle, kun oli paikalla kamalia kylmiä paskiaisia, jotka korkeintaan vaan kyyneleet silmissä hyvästelivät Eppu-kissansa?
Miettikää nyt vähän vai onko valitun lapsettomuuden trauma noin syvä kehossanne, ettette kykene enää edes ajattelemaan? En henk koht oikeesti edes usko, että joku voisi napata frettinsä ja jättää pienen lapsen anelevasti käsiä ojennellen liekkeihin palamaan elävältä, kunhan nyt lapsivihoissaan uhoaa ja yrittää asettaa lemmikkinsä samalle tasolle ihmislapsen kanssa. Yököttävää, mutta onneksi vain itsensä huijaamista.
Minulla on lapsia ja meillä on koira joka on myös rakas perheenjäsenemme. Kehossani ei siis ole mainitsemaasi "lapsettomuuden traumaa".
Pelastaisin ensin OMAN lapseni, seuraavaksi OMAN koirani ja sen jälkeen jos mahdollista niin toki tekisin kaikkeni pelastaakseni jokaisen vieraan lapsen joka olisi pelastettavissa!
Näen tämän kyllä todella itsekkäänä käyttäytymisenä. Jos jossain vaiheessa sinulta kuolee lapsi, olen lähes varma, että sen jälkeen pelastat sen vieraankin lapsen ennen omaa koiraasi. Sitä tuskaa on mahdotonta kertoa tai kuvailla. Miten voit tieten tahtoen aiheuttaa sellaista tuskaa toiselle ihmiselle?
Sinäkö sitten kuvittelet ymmärtäväsi lapsen menettämisen tuskaa? Retostelet sillä, ryvet siinä, ylpeilet sillä. Oikein riemuitset muiden tuskasta, hekumoit siinä. Ajatusrakennelmat lapsen kuolemasta ovat sinulle retki tunnehuvipuistoon. Huvittelet ajatuksella lapsen elävältä palamisesta ja ilakoit sen ajatuksen kanssa tällä palstalla - huviksesi. Ja syytät tuota edellistä kirjottajaa itsekkääksi?!
Jos tuo oikeasti olisi sinulle kauheaa, et puhuisi siitä täällä.
En tiedä, mistä purkauksesi johtuu, mutta en todellakaan retostele kuolemalla tai edes väitä, että voisin ymmärtää oman lapseni kuolemaa. Itse asiassa juuri se oli kirjoitukseni pointti, että oman lapsen kuolema on varmasti niin tuskallista, että jos sen itse kokee, sitä ei halua eikä pysty tuottamaan muille, jos siis olisi pakko valita vieraan lapsen tai oman koiran kuoleman väliltä.
Oikeastaan haluaisin perustelut oman koiransa valitseville, että millä perustelet ja miten oikeutat itsellesi, että omalletunnollesi jäisi jonkun toisen lapsen kuolema ja siitä muille aiheutuvat tuskat? Jos oletuksena kuitenkin on, että lapsen kuolema on koiran kuolemaa tuskallisempi ja vaikeampi päästä ylitse.
Miten itse perustelet ja oikeutat itsellesi, että esimerkiksi kaakaota ja vaatteita valmistavat lapsiorjat. Että me saisimme ostaa niita mahdollisimman halvalla? Tai miten perustelet ja oikeutat itsellesi että lapsia kuolee ripuliin ja aliravitsemukseen ja ympärileikkaukseen?
Siinäpä onkin kaksi ihan verrattavissa olevaa asiaa.
Jätin lapsen kuolemaan, vaikka olisin voinut pelastaa tai ostan lapselle kaakaota luottaen kaakaontuottajan moraaliin.
Siitä on tehty dokumenttikin kuinka alle kymmenenvuotiaita lapsia joutuu pois perheensä luota orjiksi kaakaoviljelmille. Jos suljet asialta silmäsi, ei se silti tarkoita etteikö sitä tapahtuisi.
Pin kirjoitti:
Oletteko koskaan nähnyt pienen lapsensa juuri menettänyttä ihmistä? Sitten verrataanpa sitä koiransa menettäneeseen ihmiseen ja reaktioon, sekä asiasta yli pääsemiseen.
Joku koiran omistaja voi _kuvitella_, että se oma koira on yhtä tärkeä hänelle kuin naapurin äidille se oma pieni lapsi, mutta ei, ei ja ei. Ei todellakaan ole millään tavalla. Tietenkin koirista on tullut nyt kieroutuneenkin tärkeitä perheenjäseniä niille (etenkin nuorille naisille) joiden keho huutaa lasta ja joka turrutetaan koiralla tai gerbiilillä, mutta se ei tee silti lapsen menettämisestä verrannollista kultakalan, tikkarin tai kissan menetykseen.
Voin tietenkin alkaa tässä väittämään, että kaktukseni on minulle yhtä tärkeä kuin toisille lapsi, mutta kuinka uskottavalta se kuulostaa... Tai jooo... Onhan niitä mielisairaita olemassa, mutta jos nyt oletetaan, että ihminen on ihan terve päästään niin kumman menetys mahtaa olla pahempi asia?
Kumma kun en eläinlääkärissä nähnyt yhtään maahan lyhistyvää vertahyytävästi huutavaa naista joka on menettänyt kaiken, on valmis hyppäämään parvekkeelta tuskissaan ja käy läpi koko loppuelämänsä gerbiilin menetystä. Tuo reaktio on kuitenkin lapsensa menettäneillä tyypillisempi. Miksi tätä ei lopetuspiikeillä näkynyt, vai satuinko aina hassuun aikaan paikalle, kun oli paikalla kamalia kylmiä paskiaisia, jotka korkeintaan vaan kyyneleet silmissä hyvästelivät Eppu-kissansa?
Miettikää nyt vähän vai onko valitun lapsettomuuden trauma noin syvä kehossanne, ettette kykene enää edes ajattelemaan? En henk koht oikeesti edes usko, että joku voisi napata frettinsä ja jättää pienen lapsen anelevasti käsiä ojennellen liekkeihin palamaan elävältä, kunhan nyt lapsivihoissaan uhoaa ja yrittää asettaa lemmikkinsä samalle tasolle ihmislapsen kanssa. Yököttävää, mutta onneksi vain itsensä huijaamista.
Vertaat eläintä kaktukseen? Et taida itse olla mieletäsi kauhean terve...sori vaan.
Kuinka monta lemmikin juuri menettänyttä ihmistä olet kohdannut? Luuletko sinä muuten voivasi ulkokuoren perusteella määritellä, kuka suree ja miten kovasti?
Btw, kaikki eivät pidä lapsista tai vaikka pitäisivät, eivät silti niitä halua itselleen.
Miksi et tajua, että sun kokemusmaailma on kyllä sulle se aito ja oikea, muttei ehkä muille?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mitä ne lapsekkaat ihmiset sitten ovat jos eivät itsekkäitä ja epäempaattisia, kun valitsevat lapsen sen sijaan että pelastaisivat toiselle tärkeän perheenjäsenen?
Usko nyt jo, koira/kissa on lemmikki, ei perheenjäsen. Et sinä voi siirtää tolppia kuinka tahdot. Perheenjäsen on ihminen jolla on osoite kotiisi.
Et sinä voi määritellä kaikkien maailman ihmisten puolesta kuka on kenenkin perheenjäsen. En edes ymmärrä tuota lausetta. Naapurillani on minun osoitteeni (tiedossaan), mutta ei hän ole perheenjäseneni. Äitini ei asu kotonani (toki tietää osoitteeni siinä kuin naapurikin), mutta aivan hemmetin varmasti on perheeni jäsen.
Vierailija kirjoitti:
Semmoista se on kun lemmikkieläin inhimillistetään ihmisen veroiseksi omaksi lapseksi, ystäväksi. Projisoidaan sille kaikki ne tunteet mitä halutaan jonkun tuntevan itsestään.
Tämä yhdistettynä pohjattomaan itsekkyyteen johtaa minä-ensin-vaikka-ihmiselämän-kustannuksella ajatteluun
Se on ihan tieteelinen FAKTA että koirilla on tunteita ja kykyä ajatteluun.
Koirat ja muutkin eläimet tuntevat kipua ja kärsivät.
Sinä olet idiootti kun et tajua ettei sille ihmisen paremmuusasemalle ole MITÄÄN perusteita.
Ihmisen arvoasema ei perustu YHTÄÄN MIHINKÄÄN!
Vierailija kirjoitti:
Täytyykin esittää tuo palava talo-kysymys aina deiteille jossain vaiheessa. Ei tarvitse koirahulluihin tuhlata enempää aikaa.
No ole hyvä ja esitä kanssa, äläkä vain lässytä palstalla paskaa.
Voin luvata ettei yksikään koirista välittävä ihminen halua myöskään tuhlata sinuun aikaansa.
Sinunlaisia ei nimittäin suurinosa ihmisistä pidä yhtään minään.
Et ole minkään arvoinen.
Oon niin samaa mieltä ap:n kanssa. Olen itsekin lapseton eikä kakarat voisi vähempää kiinnostaa. Sitä vastoin minulla on ihana koira. Silti minä tuossa teoreettisessa tilanteessa pelastaisin paljon mieluummin sen lapsen. Minun ihmissuhteesi ovat minulle paljon tärkeämpiä, kuin ripustautua koiraani. Koirani ei tuo minulle samaa sisältöä elämään kuin ihmiskontaktit. Surullista, että joiltain ihmisiltä ne kontaktit puuttuvat täysin (näiltä koiratyypeiltä).