En kestä miesystäväni lasten äitiä!

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle semmoinen asia vaan, että asioilla on aikansa. Ensin pitää menneen pölyn laskeutua ennenkuin oikeasti voi aloittaa uutta, ja edes nähdä selkeästi mistä on kysymys. Ihastumishuumalla ei ole mitään tekemistä oikean rakkauden kanssa, hormoonithan pyrkivät vaan siihen lisääntymiseen. Onko miehes sulle oikea tai sä hälle, sitä ei siitä huumassa vielä voi tietää. 

Toinen asia on lapset. Meidän tapauksessa meni malkein kaksi vuotta ennenkuin lapset olivat tottuneet eroon ja uuteen elämäntilanteeseen. Sitä ennen kihlaus saati uusi sisarus olisi ollut heille kauhea, traumaattinen kokemus. Lapset ovat erossa aina tosi kovilla, vaikkeivät sitä näyttäisikään, ero aiheuttaa heillä hylkäämisen pelkoa, ja uusi puoliso on yhteydessä tähän pelkoon. Lapsethan menettävät erossa valtavasti, vaikka loppupeleissä saisivatkin paljon paremman elämän. Olen usein miettinyt, kuinka hirveä, vastuuton teko on kesken lasten eroprosessin hankkia heille uusi sisarus. Jos yhtään osaat ap lapsen maailmaan eläytyä, niin kannattaa ajatella. Sitäpaitsi liian nopea lisääntyminen aiheuttaa varmasti ongelmia ja heikentää uusperheen mahdollisuuksia.  Ainakin se sysää jo kertaalleen hylätyty lapset uudestaan syrjään. 

Tuo lasten asemaan asettuminen on lähes mahdotonta lapsettomalle naiselle. Se juuri on äidin ja sen ei-äidin suurin ero. Äitin psyyke on venynyt suojelemaan lapsia vaikka itsensä kustannuksella, lapseton nainen näkee kaikki asiat oman napansa kautta, ja lapsetkin edustavat yhtä osaa kotileikistä. En halua yleistää ja varmasti on tosi empatiakykyisiä lapsettomia ihmisiä ja huonoja äitejä, mut se mekanismi, millä äitiys naista muokkaa, on valtava ja konkreettinen. Lapseton ihminen ei ole käynyt läpi sitä verta ja lihaa olevaa kehitystä. Ap on varmasti kiva, tykkää lapsista ja onnensa huuumassa- ja saa ollakin. Mutta toiminnan lähtökohdat ovat syvästi itsekkäät, ja se on lasten kannalta huono juttu. Jos ap haluat oikeesti toimia hyvin, unohdat sen oman kotileikinrakennuksesi hetkeksi ja rauhoitut. Odottaa pitää siksi että kuviossa on muitakin kuin sinä. Siinä on aikuisten arvoilla olevat lapset joita aikuisten tulisi suojella. Ja kaikessa toimia heidän parhaakseen. Lapsilla kestää vuosia asettua uuteen tilanteeseen. Sun vauva ei ole heille onnellinen asia vaan ihan hirveää. Mieti nyt, kertaalleen hylätyt, erosta sekaisin olevat lapset joutuvat katsomaan kun vieras nainen ja heidän isänsä hoitelevat jotain yhteistä pientä nyyttiä. Kyllähän he henkiin jäävät, mutta myös vaurioituvat, alkavat ehkä kokea itensä arvottomaksi, turvattomaksi, isän hylkäämiksi tms

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko rikkonut toisen perheen saadaksesi itsellesi miehen? Miksi lähdit varatun mukaan? Luuletko olevasi parempi kuin tuo halveksimasi OIKEA vaimo?

Olet perheenrikkoja, avionrikkoja, jolla on hyvin tyypillinen asenne tuossa kuviossa! Myötätuntoni ovat petetyn vaimon ja äidin puolella. Hän ansaitsee paremman miehen kuin pettäjän! Pettäjät eivät kykene pitkään vakiosuhteeseen.

Ne lapset eivät ole sinun lapsiasi, eikä heidän kasvatuksensa kuulu sinulle, vaan heidän äidilleen ja isälleen, jotka ovat noiden yhteisten lapsiensa kautta useimmiten KOKO LOPPUELÄMÄNSÄ yhteydessä toisiinsa, tavalla tai toisella. Lapset muistuttavat miestä vaimostaan, ja kun teille tulee kriisejä, mies miettii, miksi hylkäsi sinun takiasi vaimonsa! Usko pois, moni mies katuu sitä, että vaihtoi vaimonsa ja lastensa äidin johonkin muuhun, joka ei ollut yhtään senkään veroinen kuin se ex. Tätä olen näin ikääntyneenä kuullut niin monen miehen sanovan, nuoren ja vanhan. Jopa isäni, joka erosi vanhoilla päivillään naisesta, jonka kanssa eli petettyään äitiäni. Hän tajusi, että oli tehnyt elämänsä virheen!!! He ovat jo pois tästä maailmasta.

Kukaan pettäjä ja perheensä hylkääjä ei ole sisimmässään onnellinen!

Saatoin tehdä päätelmiä oman asenteeni vuoksi. Olen tuon yllä olevan kirjoittaja.

En tunne ap:n todellista tilannetta, joten pyydän anteeksi, jos loukkasin.  

Tätä keskusteluketjua lukiessani mietin kyllä, miten voi olla kihloissa, asua saman katon alla ja suunnitella yhteistä lasta, kun toisella on vielä ero kesken. On täytynyt tuntea toisensa jo ennen eropapereiden jättämistä, tai on ollut kyllä kiire luoda uusi suhde.

 Tyypillisin tilanne on se, että (yleensä) mies löytää uuden ja vasta sen jälkeen, ja siitä syystä, ilmoittaa eroavansa, mikä tulee vaimolle yleensä yllätyksenä ja sattuu ihan hirvittävästi! Tämä nostattaa minussa voimakkaita sympatioita hylättyjä kohtaan, niin naisia kuin miehiäkin. Ei ole mikään ihme, että hylätyillä vaimoilla on mielenterveys vaakalaudalla ja yhteiskunta maksaa hylkäämisten takia kallista laskua. Sen hylkääjän pitäisi ottaa teoistaan vastuu, mutta nykyisellään sitä hylättyä vain potkitaan päähän, haukutaan ja viedään ne viimeisetkin rippeet: lapset, joiden takia hän jaksaa vielä elää! Hylätyksi tulemista voi hyvin verrata muuhun järkyttävään shokkitilaan, josta ei hetkessä kukaan ihminen selviä! Mutta ei! Ne, jotka pettävät ja jättävät, he jatkavat porskuttelua. Eihän se heihin koske! Ymmärrän, jos se hylätty on itse pettäjä, muussa tapauksessa ei oikein ymmärrys riitä.

Itse näitä tilanteita läheltä seuranneena koen, että hylkääminen ei ole oikein. Oma liittoni on kestänyt vuosikymmeniä, mutta lapsuuteni kasvoin isän ja hänen toisen naisensa kanssa ja loin lämpimät suhteet äitiini vasta nuoruudessani, kun pystyin itse tekemään ratkaisuja. Minulla oli lämpimät välit myös tähän isän "nyxään".  Vuosikymmenet väärässä liitossa elänyt isäni kertoi lopulta katuvansa nuoruuden tekojaan ja eroamista äidistäni. Se vaan oli väärin! Samaa olen kuullut monen muun miehen sanovan menetettyään vaimonsa oman hölmöilynsä seurauksena.

Ymmärrän, että on tilanteita, joissa ei muuta vaihtoehtoa ole kuin lähteä. Silloin se jätetty yleensä tietää, miksi niin tapahtui.

Toivon näiden kovienkin kirjoitusten vaikuttavan sen, että ap ja muut samassa tilanteessa olevat ymmärrätte sen hylätyn todellisen ahdistuksen, tuskan ja kivun, ettekä enää millään tavoin lyö häntä, sillä se sama voi yhtä hyvin tapahtua myöhemmin teille itsellenne. Mieti itsesi hänen tilalleen ja koeta ymmärtää! Hän ansaitsee kunnioituksen, tukea ja kannustusta jatkaa elämäänsä ja olla äiti lapsilleen.

MInä en tiedä yhtään tapausta missä hirviömies on noin vain jättänyt ihanan vaimonsa ja lähtenyt toisen matkaan. Jokaisessa eroon päättyneessä liitossa mitä tiedän on ollut isoja ongelmia ja molemmilla ihan yhtä suuri osuus liiton päättymiseen.  Ja se joka lähtee, on yleensä se joka uskaltaa ottaa tilanteesta vastuun ja kantaa sen ikävän lähtijän osan. Tasan yhden miehen tiedän joka vonkuu exäänsä takaisin, kaikki muut ovat menneet vauhdilla eteenpäin. Ja mun kokemuksen mukaan asia on myös niin, että nainen hallitsee arkea yleensä raurtaisin ottein ja mies on siinä lähinnä avustajan osassa. Avustajan osasta on vaikea lähteä pois, jos ei ole toista naista siinä tukena.  Naiset kun yleensä ovat tottuneet kontrolloimaan kaikkea, lasten asiat ja miehen menot mukaan lukien ja mies perherauhan säilyttääkseen on alistunut siihen toimintamalliin. Erossa naisella on suuri sananvalta lasten asioissa. Että suurin osa miehistä on tarvinnut sen toisen naisen jotta ylipäätään uskaltaa ja osaa lähteä siitä kontrollin alta ja vaatia oikeutta omiin lapsiinsa. Yhtään hylättyä ressukkavaimoa ei ole vastaan tullut. KUn tapasin nykyisen mieheni, hän oli tehnyt eroa vuosia,  yhteisymmärryksessa lastensa äidin kanssa. Mutta kun me löysimme toisemme, alkoi hirveä marttyyrishow. Ja päivääkään ei hänelle kukaan valehdellut. 

Tämä on niin totta! Ja se, miten naiset sen liiton aikana kohtelevatkaan miehiä! Nalkuttavat, vaativat, vahtaavat ja määräävät. Miehen ei koskaan edes anneta kasvaa esimerkiksi isyyteen, kun äiti päsmäröi väkisin päälle: lasten ruokailut, vaatteet, kaikki tehdään sen äidin ehdoilla. Kunnes pikkuhiljaa koko arki on luistanut sen naisen kontrolloimaksi ja valitusvirreksi, kuinka "mies ei tee mitään" vaikka totuus on se, "ettei mies tee mitään juuri minun määräämälläni tavalla ja tyylillä". Siinä se mies sitten vetäytyy pois enemmän ja enemmän tällaisen tyrannian jäljiltä. 

Sitä miestä kohdellaan usein tosi ala-arvoisesti, mutta sitten mies lähtee ja kelpaakin jollekin toiselle, alkaa juuri tuo kammottava martyyrishow. 

Mun mies ei saanut edellisessä suhteessaan päättää edes, mitä astioita ostetaan, ei miten siivotaan, ei koska siivotaan, ei mitään sisutustavaraa ja jopa elektroniikkavalintoihin tuli nainen päsmäröimään päälle. Eikä ole mikään poikkeustapaus. 

Sama. Mun miehen jäljiltä tarkistettiin entisessä elämässä kauppakuititkin ja hirvee huuto jos oli ostanut jotakin, mitä ei lasten äidille ollut ok. Samoin ajankäyttö oli sellaista, että äiti hoiti ja suunnitteli kaiken omaksi edukseen, mies meni minne käskettiin ja erikseen piti kysyä jos on jotakin omaa menoa. Ja jos ei "totellut", hirveä huuto. Lapset oli hankittu naisen vaatimuksesta ja syyllisyyttään mies siinä sitten kärvisteli. Tiedän tämän, koska tutustuin mieheen jo ennen suhdettamme. Mies pelkäsi lastensa äitiä ja hänen raivoaan. Kun erosivat, tämä ihminen kertoi mihin mies saa muuttaa, että pysyy edelleen siinä narun päässä avustamassa hänen elämäänsä. Kun sitten mies vihdoin tajusi tilanteet järkyttävyyden, ja lähti, niin exänsä lähes halkes raivosta.  Eikä kyennyt mitenkään käsittämään, ettei miehen kuulu totella häntä. Yritti painostaa ympäristöäkin kertomaan miehelle, miten hänen kuuluisi toimia. 

Näitä tarinoita on paljon. Ihmiset elävät hirviöpuolison hirmuvallan alla ja kun siitä pelastavat itsensä elämälle niin alkaa hurskastelu, kuinka perhe on rikottu...

Minunkin exäni lienee kertonut eläneensä "hirviöpuolison hirmuvallan alla". Oikeasti meillä meni varsin mukavasti, suhde oli toki arkistunut, mutta niinhän pitkissä liitoissa tuppaa käymään. Miehellä itsellään oli jonkunlaista keski-iän kriisiä, jota yritin ymmärtää, mutta en ilmeisesti riittävästi, kun löysi itselleen nuoremman työkaverin ymmärtäjäksi. Stalkkasin suhteen paljastuttua miehen tekstiviestit ja niiden perusteella olin kyllä varsinainen hirviöpuoliso, totuus vain oli hieman toisenlainen. Ilmeisesti uusi tyttöystävä oli mustasukkainen perheen ja vaimon kanssa vietetystä ajasta, koska oikein mukavista yhteisistä illoista ja hetkistä raportoitiin yleensä tekstiviesteissä "ilta oli pelkkää riitaa, vaimo on kyllä ihan hullu" -tyyppisesti. Ja kun mies oli lähtenyt jonkun tekosyyn varjolla tapaamaan tätä tyttöystäväänsä, suukottaen ja halaten minua ennen lähtöään, tekstiviesti kertoi, että "en kestä sitä hullua, lähdin ovet paukkuen, voinko tulla käymään?". Viesteistä selvisi myös, että olin pihdannut seksiä yli puoli vuotta (oikeasti harrastettiin seksiä kiinnijäämiseen asti useamman kerran viikossa) ja että oltiin keskusteltu erosta jo pitkään, joten tyttöystävä ei varsinaisesti hajottaisi perhettä tai liittoa, koska eropäätös oli käytännössä jo tehty (emme olleet puhuneet erosta, päinvastoin mies itse pari viikkoa ennen kiinnijäämistä totesi, kuinka hyvin meillä menee, mistä tulkitsin hänen keski-iän kriisinsä hellittäneen vihdoin).

Miksi kaikki raivoavat tässä keskustelussa että AP RIKKOI PERHEEN! MIES VALEHTELI OLEVANSA EROAMASSA ELI AP ON PERHEEN HAJOTTAJA!!!! Öhm, eikös se mies nimenomaan hajottanut perheensä tuossa tapauksessa?

Katkeria akkoja koko palsta täynnä. :D Teiltä on varmaan joku nuorempi ja nätimpi "vienyt" miehen. Kyllä sillä exälläkin saa olla elämää ja eikö paras olisi, että tulee toimeen sen uuden naisen kanssa, viettäähän hän aikaa myös lastesi kanssa ja syytön hän siihen on, että teillä tuli ero.

Ja tämä pari oli jo eronnut ennenkuin ap tuli kuvioihin. Moni tekee sen oikean löydettyään nopeasti lapset, menee kihloihin jne. Ei siinä ole mitään pahaa ja se ei kenellekään kuulu. Varmasti ihan kamalaa ap:lle, kun se exä piinaa tuolla lailla ja mustamaalaa jne. Sympatia menee ainakin minulta ap:lle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko rikkonut toisen perheen saadaksesi itsellesi miehen? Miksi lähdit varatun mukaan? Luuletko olevasi parempi kuin tuo halveksimasi OIKEA vaimo?

Olet perheenrikkoja, avionrikkoja, jolla on hyvin tyypillinen asenne tuossa kuviossa! Myötätuntoni ovat petetyn vaimon ja äidin puolella. Hän ansaitsee paremman miehen kuin pettäjän! Pettäjät eivät kykene pitkään vakiosuhteeseen.

Ne lapset eivät ole sinun lapsiasi, eikä heidän kasvatuksensa kuulu sinulle, vaan heidän äidilleen ja isälleen, jotka ovat noiden yhteisten lapsiensa kautta useimmiten KOKO LOPPUELÄMÄNSÄ yhteydessä toisiinsa, tavalla tai toisella. Lapset muistuttavat miestä vaimostaan, ja kun teille tulee kriisejä, mies miettii, miksi hylkäsi sinun takiasi vaimonsa! Usko pois, moni mies katuu sitä, että vaihtoi vaimonsa ja lastensa äidin johonkin muuhun, joka ei ollut yhtään senkään veroinen kuin se ex. Tätä olen näin ikääntyneenä kuullut niin monen miehen sanovan, nuoren ja vanhan. Jopa isäni, joka erosi vanhoilla päivillään naisesta, jonka kanssa eli petettyään äitiäni. Hän tajusi, että oli tehnyt elämänsä virheen!!! He ovat jo pois tästä maailmasta.

Kukaan pettäjä ja perheensä hylkääjä ei ole sisimmässään onnellinen!

Saatoin tehdä päätelmiä oman asenteeni vuoksi. Olen tuon yllä olevan kirjoittaja.

En tunne ap:n todellista tilannetta, joten pyydän anteeksi, jos loukkasin.  

Tätä keskusteluketjua lukiessani mietin kyllä, miten voi olla kihloissa, asua saman katon alla ja suunnitella yhteistä lasta, kun toisella on vielä ero kesken. On täytynyt tuntea toisensa jo ennen eropapereiden jättämistä, tai on ollut kyllä kiire luoda uusi suhde.

 Tyypillisin tilanne on se, että (yleensä) mies löytää uuden ja vasta sen jälkeen, ja siitä syystä, ilmoittaa eroavansa, mikä tulee vaimolle yleensä yllätyksenä ja sattuu ihan hirvittävästi! Tämä nostattaa minussa voimakkaita sympatioita hylättyjä kohtaan, niin naisia kuin miehiäkin. Ei ole mikään ihme, että hylätyillä vaimoilla on mielenterveys vaakalaudalla ja yhteiskunta maksaa hylkäämisten takia kallista laskua. Sen hylkääjän pitäisi ottaa teoistaan vastuu, mutta nykyisellään sitä hylättyä vain potkitaan päähän, haukutaan ja viedään ne viimeisetkin rippeet: lapset, joiden takia hän jaksaa vielä elää! Hylätyksi tulemista voi hyvin verrata muuhun järkyttävään shokkitilaan, josta ei hetkessä kukaan ihminen selviä! Mutta ei! Ne, jotka pettävät ja jättävät, he jatkavat porskuttelua. Eihän se heihin koske! Ymmärrän, jos se hylätty on itse pettäjä, muussa tapauksessa ei oikein ymmärrys riitä.

Itse näitä tilanteita läheltä seuranneena koen, että hylkääminen ei ole oikein. Oma liittoni on kestänyt vuosikymmeniä, mutta lapsuuteni kasvoin isän ja hänen toisen naisensa kanssa ja loin lämpimät suhteet äitiini vasta nuoruudessani, kun pystyin itse tekemään ratkaisuja. Minulla oli lämpimät välit myös tähän isän "nyxään".  Vuosikymmenet väärässä liitossa elänyt isäni kertoi lopulta katuvansa nuoruuden tekojaan ja eroamista äidistäni. Se vaan oli väärin! Samaa olen kuullut monen muun miehen sanovan menetettyään vaimonsa oman hölmöilynsä seurauksena.

Ymmärrän, että on tilanteita, joissa ei muuta vaihtoehtoa ole kuin lähteä. Silloin se jätetty yleensä tietää, miksi niin tapahtui.

Toivon näiden kovienkin kirjoitusten vaikuttavan sen, että ap ja muut samassa tilanteessa olevat ymmärrätte sen hylätyn todellisen ahdistuksen, tuskan ja kivun, ettekä enää millään tavoin lyö häntä, sillä se sama voi yhtä hyvin tapahtua myöhemmin teille itsellenne. Mieti itsesi hänen tilalleen ja koeta ymmärtää! Hän ansaitsee kunnioituksen, tukea ja kannustusta jatkaa elämäänsä ja olla äiti lapsilleen.

MInä en tiedä yhtään tapausta missä hirviömies on noin vain jättänyt ihanan vaimonsa ja lähtenyt toisen matkaan. Jokaisessa eroon päättyneessä liitossa mitä tiedän on ollut isoja ongelmia ja molemmilla ihan yhtä suuri osuus liiton päättymiseen.  Ja se joka lähtee, on yleensä se joka uskaltaa ottaa tilanteesta vastuun ja kantaa sen ikävän lähtijän osan. Tasan yhden miehen tiedän joka vonkuu exäänsä takaisin, kaikki muut ovat menneet vauhdilla eteenpäin. Ja mun kokemuksen mukaan asia on myös niin, että nainen hallitsee arkea yleensä raurtaisin ottein ja mies on siinä lähinnä avustajan osassa. Avustajan osasta on vaikea lähteä pois, jos ei ole toista naista siinä tukena.  Naiset kun yleensä ovat tottuneet kontrolloimaan kaikkea, lasten asiat ja miehen menot mukaan lukien ja mies perherauhan säilyttääkseen on alistunut siihen toimintamalliin. Erossa naisella on suuri sananvalta lasten asioissa. Että suurin osa miehistä on tarvinnut sen toisen naisen jotta ylipäätään uskaltaa ja osaa lähteä siitä kontrollin alta ja vaatia oikeutta omiin lapsiinsa. Yhtään hylättyä ressukkavaimoa ei ole vastaan tullut. KUn tapasin nykyisen mieheni, hän oli tehnyt eroa vuosia,  yhteisymmärryksessa lastensa äidin kanssa. Mutta kun me löysimme toisemme, alkoi hirveä marttyyrishow. Ja päivääkään ei hänelle kukaan valehdellut. 

Tämä on niin totta! Ja se, miten naiset sen liiton aikana kohtelevatkaan miehiä! Nalkuttavat, vaativat, vahtaavat ja määräävät. Miehen ei koskaan edes anneta kasvaa esimerkiksi isyyteen, kun äiti päsmäröi väkisin päälle: lasten ruokailut, vaatteet, kaikki tehdään sen äidin ehdoilla. Kunnes pikkuhiljaa koko arki on luistanut sen naisen kontrolloimaksi ja valitusvirreksi, kuinka "mies ei tee mitään" vaikka totuus on se, "ettei mies tee mitään juuri minun määräämälläni tavalla ja tyylillä". Siinä se mies sitten vetäytyy pois enemmän ja enemmän tällaisen tyrannian jäljiltä. 

Sitä miestä kohdellaan usein tosi ala-arvoisesti, mutta sitten mies lähtee ja kelpaakin jollekin toiselle, alkaa juuri tuo kammottava martyyrishow. 

Mun mies ei saanut edellisessä suhteessaan päättää edes, mitä astioita ostetaan, ei miten siivotaan, ei koska siivotaan, ei mitään sisutustavaraa ja jopa elektroniikkavalintoihin tuli nainen päsmäröimään päälle. Eikä ole mikään poikkeustapaus. 

Sama. Mun miehen jäljiltä tarkistettiin entisessä elämässä kauppakuititkin ja hirvee huuto jos oli ostanut jotakin, mitä ei lasten äidille ollut ok. Samoin ajankäyttö oli sellaista, että äiti hoiti ja suunnitteli kaiken omaksi edukseen, mies meni minne käskettiin ja erikseen piti kysyä jos on jotakin omaa menoa. Ja jos ei "totellut", hirveä huuto. Lapset oli hankittu naisen vaatimuksesta ja syyllisyyttään mies siinä sitten kärvisteli. Tiedän tämän, koska tutustuin mieheen jo ennen suhdettamme. Mies pelkäsi lastensa äitiä ja hänen raivoaan. Kun erosivat, tämä ihminen kertoi mihin mies saa muuttaa, että pysyy edelleen siinä narun päässä avustamassa hänen elämäänsä. Kun sitten mies vihdoin tajusi tilanteet järkyttävyyden, ja lähti, niin exänsä lähes halkes raivosta.  Eikä kyennyt mitenkään käsittämään, ettei miehen kuulu totella häntä. Yritti painostaa ympäristöäkin kertomaan miehelle, miten hänen kuuluisi toimia. 

Näitä tarinoita on paljon. Ihmiset elävät hirviöpuolison hirmuvallan alla ja kun siitä pelastavat itsensä elämälle niin alkaa hurskastelu, kuinka perhe on rikottu...

Minunkin exäni lienee kertonut eläneensä "hirviöpuolison hirmuvallan alla". Oikeasti meillä meni varsin mukavasti, suhde oli toki arkistunut, mutta niinhän pitkissä liitoissa tuppaa käymään. Miehellä itsellään oli jonkunlaista keski-iän kriisiä, jota yritin ymmärtää, mutta en ilmeisesti riittävästi, kun löysi itselleen nuoremman työkaverin ymmärtäjäksi. Stalkkasin suhteen paljastuttua miehen tekstiviestit ja niiden perusteella olin kyllä varsinainen hirviöpuoliso, totuus vain oli hieman toisenlainen. Ilmeisesti uusi tyttöystävä oli mustasukkainen perheen ja vaimon kanssa vietetystä ajasta, koska oikein mukavista yhteisistä illoista ja hetkistä raportoitiin yleensä tekstiviesteissä "ilta oli pelkkää riitaa, vaimo on kyllä ihan hullu" -tyyppisesti. Ja kun mies oli lähtenyt jonkun tekosyyn varjolla tapaamaan tätä tyttöystäväänsä, suukottaen ja halaten minua ennen lähtöään, tekstiviesti kertoi, että "en kestä sitä hullua, lähdin ovet paukkuen, voinko tulla käymään?". Viesteistä selvisi myös, että olin pihdannut seksiä yli puoli vuotta (oikeasti harrastettiin seksiä kiinnijäämiseen asti useamman kerran viikossa) ja että oltiin keskusteltu erosta jo pitkään, joten tyttöystävä ei varsinaisesti hajottaisi perhettä tai liittoa, koska eropäätös oli käytännössä jo tehty (emme olleet puhuneet erosta, päinvastoin mies itse pari viikkoa ennen kiinnijäämistä totesi, kuinka hyvin meillä menee, mistä tulkitsin hänen keski-iän kriisinsä hellittäneen vihdoin).

Joo, näitä tarinoitahan on tietysti erilaisia. Ja uskon myös et moni mies sepittää kaikkea paskaa. Oman mieheni kohdalla näin ennen suhdettamme, millaista paskaa se heidän keskinäinen touhunsa oli. Tottakai mies oli syyllinen omaan osuuteensa, esim. siihen ettei lähetenyt aiemmin vaan antoi lastensa äidin toimia niin törkeästi. Luulen vaan, että hänen tapauksessaan oli kyse myös siitä, että kun tarpeeksi kauan kohdellaan arvottomasti, alkaa itsekin uskoa olevansa arvoton. Että ei kyllä ollut- ainakaan pelkästään kyse miehen valehtelusta. 

Vierasvierailija kirjoitti:

Katkeria akkoja koko palsta täynnä. :D Teiltä on varmaan joku nuorempi ja nätimpi "vienyt" miehen. Kyllä sillä exälläkin saa olla elämää ja eikö paras olisi, että tulee toimeen sen uuden naisen kanssa, viettäähän hän aikaa myös lastesi kanssa ja syytön hän siihen on, että teillä tuli ero.

Ja tämä pari oli jo eronnut ennenkuin ap tuli kuvioihin. Moni tekee sen oikean löydettyään nopeasti lapset, menee kihloihin jne. Ei siinä ole mitään pahaa ja se ei kenellekään kuulu. Varmasti ihan kamalaa ap:lle, kun se exä piinaa tuolla lailla ja mustamaalaa jne. Sympatia menee ainakin minulta ap:lle.

Paitsi niille olemassa oleville lapsille kuuluu. Kyseessä on heidän vanhempansa, elämänsä, lapsuutensa. Heitä tulee suojella kaikin tavoin, ja nopea toiminta on heidän kannaltaan kauhistus. On myös normaalia, että se ensimmäinen vuosi on jätetyn kannalta vaikea. Normaalia on myös se, että sillä jättäjällkin kestää sen vuoden että saa käsiteltyä ja surtua sen edellisen suhteensa pois päiväjärjestyksestä. Jotta ihan oikeasti voi aloittaa uutta. Ja lapsilla voi mennä paljon kauemminkin.  Se että hormoonihuumassa jättää menneisyytensä käsittelemättä on typeryyttä- ne asiat lyövät kasvoille tavalla tai toisella myöhemmin. Eli tuo ap:n mies harrastaa jonkinlaista itsepetosta. Olen 99% varma, ettei tuolla tavalla alkava liitto tule kestämään. Koska siinä ei tapahdu sitä kasvua ja vastuunottoa joka on ehdoton edellytys uudperheen onnistumiselle. 

Kihloissa naimisissa olevan miehen kanssa, jolla alle kouluikäisiä lapsia....

Olisiko provo, kun AP kadonnut. Kuka kertoisi näin tarkat tuntomerkit: eroamassa oleva juristi, muuttanut erilleen vaimostaan, ero kesken, kaksi lasta, jotkavuoroviikoin puolisoilla, juristi-isällä uusi, nuorempi kosmetologi-tyttöystävä ja kihlasormukset tuoreesti sormissa. Johan näistä tunnistaisi ! Tän täytyy olla fiktiota.

Jos ei oo, niin mahtaa jossain asianajotoimistossa/tuomioistuimessa/yrityksessä naurattaa ja säälittää tää eroava isukki kosmetologi-kihlattuineen. Ei tää oo totta - ei voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle semmoinen asia vaan, että asioilla on aikansa. Ensin pitää menneen pölyn laskeutua ennenkuin oikeasti voi aloittaa uutta, ja edes nähdä selkeästi mistä on kysymys. Ihastumishuumalla ei ole mitään tekemistä oikean rakkauden kanssa, hormoonithan pyrkivät vaan siihen lisääntymiseen. Onko miehes sulle oikea tai sä hälle, sitä ei siitä huumassa vielä voi tietää. 

Toinen asia on lapset. Meidän tapauksessa meni malkein kaksi vuotta ennenkuin lapset olivat tottuneet eroon ja uuteen elämäntilanteeseen. Sitä ennen kihlaus saati uusi sisarus olisi ollut heille kauhea, traumaattinen kokemus. Lapset ovat erossa aina tosi kovilla, vaikkeivät sitä näyttäisikään, ero aiheuttaa heillä hylkäämisen pelkoa, ja uusi puoliso on yhteydessä tähän pelkoon. Lapsethan menettävät erossa valtavasti, vaikka loppupeleissä saisivatkin paljon paremman elämän. Olen usein miettinyt, kuinka hirveä, vastuuton teko on kesken lasten eroprosessin hankkia heille uusi sisarus. Jos yhtään osaat ap lapsen maailmaan eläytyä, niin kannattaa ajatella. Sitäpaitsi liian nopea lisääntyminen aiheuttaa varmasti ongelmia ja heikentää uusperheen mahdollisuuksia.  Ainakin se sysää jo kertaalleen hylätyty lapset uudestaan syrjään. 

Tuo lasten asemaan asettuminen on lähes mahdotonta lapsettomalle naiselle. Se juuri on äidin ja sen ei-äidin suurin ero. Äitin psyyke on venynyt suojelemaan lapsia vaikka itsensä kustannuksella, lapseton nainen näkee kaikki asiat oman napansa kautta, ja lapsetkin edustavat yhtä osaa kotileikistä. En halua yleistää ja varmasti on tosi empatiakykyisiä lapsettomia ihmisiä ja huonoja äitejä, mut se mekanismi, millä äitiys naista muokkaa, on valtava ja konkreettinen. Lapseton ihminen ei ole käynyt läpi sitä verta ja lihaa olevaa kehitystä. Ap on varmasti kiva, tykkää lapsista ja onnensa huuumassa- ja saa ollakin. Mutta toiminnan lähtökohdat ovat syvästi itsekkäät, ja se on lasten kannalta huono juttu. Jos ap haluat oikeesti toimia hyvin, unohdat sen oman kotileikinrakennuksesi hetkeksi ja rauhoitut. Odottaa pitää siksi että kuviossa on muitakin kuin sinä. Siinä on aikuisten arvoilla olevat lapset joita aikuisten tulisi suojella. Ja kaikessa toimia heidän parhaakseen. Lapsilla kestää vuosia asettua uuteen tilanteeseen. Sun vauva ei ole heille onnellinen asia vaan ihan hirveää. Mieti nyt, kertaalleen hylätyt, erosta sekaisin olevat lapset joutuvat katsomaan kun vieras nainen ja heidän isänsä hoitelevat jotain yhteistä pientä nyyttiä. Kyllähän he henkiin jäävät, mutta myös vaurioituvat, alkavat ehkä kokea itensä arvottomaksi, turvattomaksi, isän hylkäämiksi tms

Kirjoitat: 

'Tuo lasten asemaan asettuminen on lähes mahdotonta lapsettomalle naiselle. Se juuri on äidin ja sen ei-äidin suurin ero. Äitin psyyke on venynyt suojelemaan lapsia vaikka itsensä kustannuksella, lapseton nainen näkee kaikki asiat oman napansa kautta, ja lapsetkin edustavat yhtä osaa kotileikistä. En halua yleistää ja varmasti on tosi empatiakykyisiä lapsettomia ihmisiä ja huonoja äitejä, mut se mekanismi, millä äitiys naista muokkaa, on valtava ja konkreettinen.'

Jos näin olisikin niin maailma olisi täynnä vain onnellisia ja hyvinvoivia lapsia. Lastaan rakastaa kyllä lähes aina yli kaiken, mutta on hyvin tunnettu asia myös se, että omaa ja lapsen etua ei pysty erottamaan toisistaan. Lisäksi hyvin moni vanhempi - valitetavasti - käyttää lapsia myös aseen aoman etunsa tavoittelussa: Joko tietoisesti tai tiedostamatta. Lisäksi joskus tämä omaan lapseen symbioottisesti suhtautuminen saattaa aiheuttaa sen, että jopa muihin lapsiin suhtautuu todella epäreilusti. Tai että etuja vaatii itselle ja koko perheelle sen oman lapsen nimissä.

Jos äitiys tekisi naisista jotenkin jalostuneen hyviä niin vähäisesti olisi maailmassa 'jalostumattomia' ihmisiä. 

Äiti olen itsekin - en piiruakaan parempi tai huonompi ihminen kuin nainen, jolla lapsia ei ole. En omaa korkeampaa, enkä matalampaa moraalia. Lasteni vuoksi tekisin mitä vain - kuten muutkin vanhemmat ja usein myös isovanhemmat. Mutta tämä ns. hyvyys kohdistuu vain omaan lapseen ja kaventaa myös näkökenttää. Ymmärrystä kyllä löytyy omalle lapselle ja itselle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko rikkonut toisen perheen saadaksesi itsellesi miehen? Miksi lähdit varatun mukaan? Luuletko olevasi parempi kuin tuo halveksimasi OIKEA vaimo?

Olet perheenrikkoja, avionrikkoja, jolla on hyvin tyypillinen asenne tuossa kuviossa! Myötätuntoni ovat petetyn vaimon ja äidin puolella. Hän ansaitsee paremman miehen kuin pettäjän! Pettäjät eivät kykene pitkään vakiosuhteeseen.

Ne lapset eivät ole sinun lapsiasi, eikä heidän kasvatuksensa kuulu sinulle, vaan heidän äidilleen ja isälleen, jotka ovat noiden yhteisten lapsiensa kautta useimmiten KOKO LOPPUELÄMÄNSÄ yhteydessä toisiinsa, tavalla tai toisella. Lapset muistuttavat miestä vaimostaan, ja kun teille tulee kriisejä, mies miettii, miksi hylkäsi sinun takiasi vaimonsa! Usko pois, moni mies katuu sitä, että vaihtoi vaimonsa ja lastensa äidin johonkin muuhun, joka ei ollut yhtään senkään veroinen kuin se ex. Tätä olen näin ikääntyneenä kuullut niin monen miehen sanovan, nuoren ja vanhan. Jopa isäni, joka erosi vanhoilla päivillään naisesta, jonka kanssa eli petettyään äitiäni. Hän tajusi, että oli tehnyt elämänsä virheen!!! He ovat jo pois tästä maailmasta.

Kukaan pettäjä ja perheensä hylkääjä ei ole sisimmässään onnellinen!

Saatoin tehdä päätelmiä oman asenteeni vuoksi. Olen tuon yllä olevan kirjoittaja.

En tunne ap:n todellista tilannetta, joten pyydän anteeksi, jos loukkasin.  

Tätä keskusteluketjua lukiessani mietin kyllä, miten voi olla kihloissa, asua saman katon alla ja suunnitella yhteistä lasta, kun toisella on vielä ero kesken. On täytynyt tuntea toisensa jo ennen eropapereiden jättämistä, tai on ollut kyllä kiire luoda uusi suhde.

 Tyypillisin tilanne on se, että (yleensä) mies löytää uuden ja vasta sen jälkeen, ja siitä syystä, ilmoittaa eroavansa, mikä tulee vaimolle yleensä yllätyksenä ja sattuu ihan hirvittävästi! Tämä nostattaa minussa voimakkaita sympatioita hylättyjä kohtaan, niin naisia kuin miehiäkin. Ei ole mikään ihme, että hylätyillä vaimoilla on mielenterveys vaakalaudalla ja yhteiskunta maksaa hylkäämisten takia kallista laskua. Sen hylkääjän pitäisi ottaa teoistaan vastuu, mutta nykyisellään sitä hylättyä vain potkitaan päähän, haukutaan ja viedään ne viimeisetkin rippeet: lapset, joiden takia hän jaksaa vielä elää! Hylätyksi tulemista voi hyvin verrata muuhun järkyttävään shokkitilaan, josta ei hetkessä kukaan ihminen selviä! Mutta ei! Ne, jotka pettävät ja jättävät, he jatkavat porskuttelua. Eihän se heihin koske! Ymmärrän, jos se hylätty on itse pettäjä, muussa tapauksessa ei oikein ymmärrys riitä.

Itse näitä tilanteita läheltä seuranneena koen, että hylkääminen ei ole oikein. Oma liittoni on kestänyt vuosikymmeniä, mutta lapsuuteni kasvoin isän ja hänen toisen naisensa kanssa ja loin lämpimät suhteet äitiini vasta nuoruudessani, kun pystyin itse tekemään ratkaisuja. Minulla oli lämpimät välit myös tähän isän "nyxään".  Vuosikymmenet väärässä liitossa elänyt isäni kertoi lopulta katuvansa nuoruuden tekojaan ja eroamista äidistäni. Se vaan oli väärin! Samaa olen kuullut monen muun miehen sanovan menetettyään vaimonsa oman hölmöilynsä seurauksena.

Ymmärrän, että on tilanteita, joissa ei muuta vaihtoehtoa ole kuin lähteä. Silloin se jätetty yleensä tietää, miksi niin tapahtui.

Toivon näiden kovienkin kirjoitusten vaikuttavan sen, että ap ja muut samassa tilanteessa olevat ymmärrätte sen hylätyn todellisen ahdistuksen, tuskan ja kivun, ettekä enää millään tavoin lyö häntä, sillä se sama voi yhtä hyvin tapahtua myöhemmin teille itsellenne. Mieti itsesi hänen tilalleen ja koeta ymmärtää! Hän ansaitsee kunnioituksen, tukea ja kannustusta jatkaa elämäänsä ja olla äiti lapsilleen.

MInä en tiedä yhtään tapausta missä hirviömies on noin vain jättänyt ihanan vaimonsa ja lähtenyt toisen matkaan. Jokaisessa eroon päättyneessä liitossa mitä tiedän on ollut isoja ongelmia ja molemmilla ihan yhtä suuri osuus liiton päättymiseen.  Ja se joka lähtee, on yleensä se joka uskaltaa ottaa tilanteesta vastuun ja kantaa sen ikävän lähtijän osan. Tasan yhden miehen tiedän joka vonkuu exäänsä takaisin, kaikki muut ovat menneet vauhdilla eteenpäin. Ja mun kokemuksen mukaan asia on myös niin, että nainen hallitsee arkea yleensä raurtaisin ottein ja mies on siinä lähinnä avustajan osassa. Avustajan osasta on vaikea lähteä pois, jos ei ole toista naista siinä tukena.  Naiset kun yleensä ovat tottuneet kontrolloimaan kaikkea, lasten asiat ja miehen menot mukaan lukien ja mies perherauhan säilyttääkseen on alistunut siihen toimintamalliin. Erossa naisella on suuri sananvalta lasten asioissa. Että suurin osa miehistä on tarvinnut sen toisen naisen jotta ylipäätään uskaltaa ja osaa lähteä siitä kontrollin alta ja vaatia oikeutta omiin lapsiinsa. Yhtään hylättyä ressukkavaimoa ei ole vastaan tullut. KUn tapasin nykyisen mieheni, hän oli tehnyt eroa vuosia,  yhteisymmärryksessa lastensa äidin kanssa. Mutta kun me löysimme toisemme, alkoi hirveä marttyyrishow. Ja päivääkään ei hänelle kukaan valehdellut. 

Tämä on niin totta! Ja se, miten naiset sen liiton aikana kohtelevatkaan miehiä! Nalkuttavat, vaativat, vahtaavat ja määräävät. Miehen ei koskaan edes anneta kasvaa esimerkiksi isyyteen, kun äiti päsmäröi väkisin päälle: lasten ruokailut, vaatteet, kaikki tehdään sen äidin ehdoilla. Kunnes pikkuhiljaa koko arki on luistanut sen naisen kontrolloimaksi ja valitusvirreksi, kuinka "mies ei tee mitään" vaikka totuus on se, "ettei mies tee mitään juuri minun määräämälläni tavalla ja tyylillä". Siinä se mies sitten vetäytyy pois enemmän ja enemmän tällaisen tyrannian jäljiltä. 

Sitä miestä kohdellaan usein tosi ala-arvoisesti, mutta sitten mies lähtee ja kelpaakin jollekin toiselle, alkaa juuri tuo kammottava martyyrishow. 

Mun mies ei saanut edellisessä suhteessaan päättää edes, mitä astioita ostetaan, ei miten siivotaan, ei koska siivotaan, ei mitään sisutustavaraa ja jopa elektroniikkavalintoihin tuli nainen päsmäröimään päälle. Eikä ole mikään poikkeustapaus. 

Sama. Mun miehen jäljiltä tarkistettiin entisessä elämässä kauppakuititkin ja hirvee huuto jos oli ostanut jotakin, mitä ei lasten äidille ollut ok. Samoin ajankäyttö oli sellaista, että äiti hoiti ja suunnitteli kaiken omaksi edukseen, mies meni minne käskettiin ja erikseen piti kysyä jos on jotakin omaa menoa. Ja jos ei "totellut", hirveä huuto. Lapset oli hankittu naisen vaatimuksesta ja syyllisyyttään mies siinä sitten kärvisteli. Tiedän tämän, koska tutustuin mieheen jo ennen suhdettamme. Mies pelkäsi lastensa äitiä ja hänen raivoaan. Kun erosivat, tämä ihminen kertoi mihin mies saa muuttaa, että pysyy edelleen siinä narun päässä avustamassa hänen elämäänsä. Kun sitten mies vihdoin tajusi tilanteet järkyttävyyden, ja lähti, niin exänsä lähes halkes raivosta.  Eikä kyennyt mitenkään käsittämään, ettei miehen kuulu totella häntä. Yritti painostaa ympäristöäkin kertomaan miehelle, miten hänen kuuluisi toimia. 

Näitä tarinoita on paljon. Ihmiset elävät hirviöpuolison hirmuvallan alla ja kun siitä pelastavat itsensä elämälle niin alkaa hurskastelu, kuinka perhe on rikottu...

Minunkin exäni lienee kertonut eläneensä "hirviöpuolison hirmuvallan alla". Oikeasti meillä meni varsin mukavasti, suhde oli toki arkistunut, mutta niinhän pitkissä liitoissa tuppaa käymään. Miehellä itsellään oli jonkunlaista keski-iän kriisiä, jota yritin ymmärtää, mutta en ilmeisesti riittävästi, kun löysi itselleen nuoremman työkaverin ymmärtäjäksi. Stalkkasin suhteen paljastuttua miehen tekstiviestit ja niiden perusteella olin kyllä varsinainen hirviöpuoliso, totuus vain oli hieman toisenlainen. Ilmeisesti uusi tyttöystävä oli mustasukkainen perheen ja vaimon kanssa vietetystä ajasta, koska oikein mukavista yhteisistä illoista ja hetkistä raportoitiin yleensä tekstiviesteissä "ilta oli pelkkää riitaa, vaimo on kyllä ihan hullu" -tyyppisesti. Ja kun mies oli lähtenyt jonkun tekosyyn varjolla tapaamaan tätä tyttöystäväänsä, suukottaen ja halaten minua ennen lähtöään, tekstiviesti kertoi, että "en kestä sitä hullua, lähdin ovet paukkuen, voinko tulla käymään?". Viesteistä selvisi myös, että olin pihdannut seksiä yli puoli vuotta (oikeasti harrastettiin seksiä kiinnijäämiseen asti useamman kerran viikossa) ja että oltiin keskusteltu erosta jo pitkään, joten tyttöystävä ei varsinaisesti hajottaisi perhettä tai liittoa, koska eropäätös oli käytännössä jo tehty (emme olleet puhuneet erosta, päinvastoin mies itse pari viikkoa ennen kiinnijäämistä totesi, kuinka hyvin meillä menee, mistä tulkitsin hänen keski-iän kriisinsä hellittäneen vihdoin).

Meilläkin juuri näin. Kaikki ihan mukavasti ja seksiä tasaiseen tahtiin loppuun asti. Kuitenkin minut on haukuttu kamalaksi ihmiseksi. Kaikkien muiden mielestä olen kiva, ymmärtäväinen ja hauskakin. Uusia miehiä minulle on tarjolla jonoksi asti. Ei kannata uskoa eroavien miesten valheita.

"- olen kuulemma huono esimerkki (?) ei ole perustellut..."

Miehen ero ei ole vielä edes virallisesti selvä, ja teillä on jo vauva yrityksen alla. Tämä kertoo kaiken...

Aloitushan on selkeä provo. Mutta tosielämässä tiedän vähän samansuuntaisen tapauksen, paitsi, että lapsia ei tehdä, eikä naimisiin mennä.

Miehellä on kolme lasta ja entinen vaimo on kuulemma hullu ja kauhea (miksi on kuitenkin tehnyt kolme lasta lyhyillä ikäeroilla hullun naisen kanssa). Löysi itselleen nuoren tyttöystävän. Muutettiin yhteen ja tyttö haaveilee omasta vauvasta ja häistä. Niitä ei tule. Mutta nuori tyttö saa hoitaa miehen lapsia, kun mies humuaa muualla lapsiviikolla. Ovat niin onnellisia, kun saavat haukkua lasten äitiä yhdessä. Kaipa se pitää heitä yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko rikkonut toisen perheen saadaksesi itsellesi miehen? Miksi lähdit varatun mukaan? Luuletko olevasi parempi kuin tuo halveksimasi OIKEA vaimo?

Olet perheenrikkoja, avionrikkoja, jolla on hyvin tyypillinen asenne tuossa kuviossa! Myötätuntoni ovat petetyn vaimon ja äidin puolella. Hän ansaitsee paremman miehen kuin pettäjän! Pettäjät eivät kykene pitkään vakiosuhteeseen.

Ne lapset eivät ole sinun lapsiasi, eikä heidän kasvatuksensa kuulu sinulle, vaan heidän äidilleen ja isälleen, jotka ovat noiden yhteisten lapsiensa kautta useimmiten KOKO LOPPUELÄMÄNSÄ yhteydessä toisiinsa, tavalla tai toisella. Lapset muistuttavat miestä vaimostaan, ja kun teille tulee kriisejä, mies miettii, miksi hylkäsi sinun takiasi vaimonsa! Usko pois, moni mies katuu sitä, että vaihtoi vaimonsa ja lastensa äidin johonkin muuhun, joka ei ollut yhtään senkään veroinen kuin se ex. Tätä olen näin ikääntyneenä kuullut niin monen miehen sanovan, nuoren ja vanhan. Jopa isäni, joka erosi vanhoilla päivillään naisesta, jonka kanssa eli petettyään äitiäni. Hän tajusi, että oli tehnyt elämänsä virheen!!! He ovat jo pois tästä maailmasta.

Kukaan pettäjä ja perheensä hylkääjä ei ole sisimmässään onnellinen!

Saatoin tehdä päätelmiä oman asenteeni vuoksi. Olen tuon yllä olevan kirjoittaja.

En tunne ap:n todellista tilannetta, joten pyydän anteeksi, jos loukkasin.  

Tätä keskusteluketjua lukiessani mietin kyllä, miten voi olla kihloissa, asua saman katon alla ja suunnitella yhteistä lasta, kun toisella on vielä ero kesken. On täytynyt tuntea toisensa jo ennen eropapereiden jättämistä, tai on ollut kyllä kiire luoda uusi suhde.

 Tyypillisin tilanne on se, että (yleensä) mies löytää uuden ja vasta sen jälkeen, ja siitä syystä, ilmoittaa eroavansa, mikä tulee vaimolle yleensä yllätyksenä ja sattuu ihan hirvittävästi! Tämä nostattaa minussa voimakkaita sympatioita hylättyjä kohtaan, niin naisia kuin miehiäkin. Ei ole mikään ihme, että hylätyillä vaimoilla on mielenterveys vaakalaudalla ja yhteiskunta maksaa hylkäämisten takia kallista laskua. Sen hylkääjän pitäisi ottaa teoistaan vastuu, mutta nykyisellään sitä hylättyä vain potkitaan päähän, haukutaan ja viedään ne viimeisetkin rippeet: lapset, joiden takia hän jaksaa vielä elää! Hylätyksi tulemista voi hyvin verrata muuhun järkyttävään shokkitilaan, josta ei hetkessä kukaan ihminen selviä! Mutta ei! Ne, jotka pettävät ja jättävät, he jatkavat porskuttelua. Eihän se heihin koske! Ymmärrän, jos se hylätty on itse pettäjä, muussa tapauksessa ei oikein ymmärrys riitä.

Itse näitä tilanteita läheltä seuranneena koen, että hylkääminen ei ole oikein. Oma liittoni on kestänyt vuosikymmeniä, mutta lapsuuteni kasvoin isän ja hänen toisen naisensa kanssa ja loin lämpimät suhteet äitiini vasta nuoruudessani, kun pystyin itse tekemään ratkaisuja. Minulla oli lämpimät välit myös tähän isän "nyxään".  Vuosikymmenet väärässä liitossa elänyt isäni kertoi lopulta katuvansa nuoruuden tekojaan ja eroamista äidistäni. Se vaan oli väärin! Samaa olen kuullut monen muun miehen sanovan menetettyään vaimonsa oman hölmöilynsä seurauksena.

Ymmärrän, että on tilanteita, joissa ei muuta vaihtoehtoa ole kuin lähteä. Silloin se jätetty yleensä tietää, miksi niin tapahtui.

Toivon näiden kovienkin kirjoitusten vaikuttavan sen, että ap ja muut samassa tilanteessa olevat ymmärrätte sen hylätyn todellisen ahdistuksen, tuskan ja kivun, ettekä enää millään tavoin lyö häntä, sillä se sama voi yhtä hyvin tapahtua myöhemmin teille itsellenne. Mieti itsesi hänen tilalleen ja koeta ymmärtää! Hän ansaitsee kunnioituksen, tukea ja kannustusta jatkaa elämäänsä ja olla äiti lapsilleen.

MInä en tiedä yhtään tapausta missä hirviömies on noin vain jättänyt ihanan vaimonsa ja lähtenyt toisen matkaan. Jokaisessa eroon päättyneessä liitossa mitä tiedän on ollut isoja ongelmia ja molemmilla ihan yhtä suuri osuus liiton päättymiseen.  Ja se joka lähtee, on yleensä se joka uskaltaa ottaa tilanteesta vastuun ja kantaa sen ikävän lähtijän osan. Tasan yhden miehen tiedän joka vonkuu exäänsä takaisin, kaikki muut ovat menneet vauhdilla eteenpäin. Ja mun kokemuksen mukaan asia on myös niin, että nainen hallitsee arkea yleensä raurtaisin ottein ja mies on siinä lähinnä avustajan osassa. Avustajan osasta on vaikea lähteä pois, jos ei ole toista naista siinä tukena.  Naiset kun yleensä ovat tottuneet kontrolloimaan kaikkea, lasten asiat ja miehen menot mukaan lukien ja mies perherauhan säilyttääkseen on alistunut siihen toimintamalliin. Erossa naisella on suuri sananvalta lasten asioissa. Että suurin osa miehistä on tarvinnut sen toisen naisen jotta ylipäätään uskaltaa ja osaa lähteä siitä kontrollin alta ja vaatia oikeutta omiin lapsiinsa. Yhtään hylättyä ressukkavaimoa ei ole vastaan tullut. KUn tapasin nykyisen mieheni, hän oli tehnyt eroa vuosia,  yhteisymmärryksessa lastensa äidin kanssa. Mutta kun me löysimme toisemme, alkoi hirveä marttyyrishow. Ja päivääkään ei hänelle kukaan valehdellut. 

Varmaan minunkin ex mieheni selittää kaikille että joo kyllä olin jo harkinnut eroa vuosikausia ja yhteisymmärryksessä erottiin. Minä en vaan tuosta eroharkinnasta ollut kuullut mitään , kyllä se ihan yllätyksenä tuli.

Pari päivää ennen lähtöään oli vielä aamulla jättänyt rakasta sinua viestin pöydälle ja kesäloma suunnitelmia tehtiin .

Ex äni ilmoitti siis yhtenä iltana että on rakastunut ja huomenna lähtee. Ja lähti myös. 10 kk ikäinen ja 3 vuotias jäivät ikävöimään.

En usko että hän näin esittää asiaa ihmisille kuitenkaan. Tarina menee varmaan jotenkin näin: vaimoni ei ymmärtänyt minua ja olimme käytännössä eläneet erillemme jo vuosia kun sitten vaan tapasin uuden rakkaani. Päätimme sitten erosta yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vihaan kodinrikkojia yli kaiken. Meillä oli kiva koti ja perhe mut sitte yks ämmä sekotti meidän iskän pään ja iskä jätti äipän. Niille tuli ero. No sitte tuli ero iskälle ja sille ämmällekki. Iskä pyys tulla takas,mut äippä ei huolinu ja meitä lapsia(mä ja kaks veljee) harmitti tosi paljo. Nyt ne on molemmat yksin,mut ämmällä on ties jo monesko äijä kierrokses(kaikilla hajonnu koti) vihaan kodinrikkojia niin paljon!!!

Voi sua. Surullinen kirjoitus nuorelta henkilöltä. Tsemppiä elämääsi.