Lue keskustelun säännöt.
Onko urheiluseurat kaikki yhtä kamalia vai olenko vaan naiivi?
04.10.2016 |
Halusin lapsille edes yhden urheiluharrastuksen ja pienestä asti on kuljettu ja kokeiltu eri lajeja ja juttuja. Enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä, sitä omaa intohimolajia ei ole kummallekaan löytynyt eikä toisaalta ole mitään erityis lahjakkuutta perintötekijöissä; itse olen vasta teini-ikäisestä aloittanut edes liikunnalliset harrastukset; omat vanhemmat eivät ole koskaan liikkuneet hyötyliikuntaa lukuunottamatta ja halusin lapsilleni liikunnallisemmat ja terveellisemmän lähtökohdat.
Nyt lapset alkavat olla kohta yläkoulussa ja yhtä harrastusta on jatkettu nyt muutaman vuoden. Mutta se seura vie minulta hermot! Ensinnäkin vanhempien koko ajan kerätä rahaa kilpailumaksuihin, ne eivät kuulu kausimaksuun. Se nyt vielä ehkä nippanappa menisi mutta nyt tää närästys kohdistuu siihen, että toiminnassa KAIKKI pyörii vain kilpailujen ympärillä. 11-vuotiaille on vain kilparyhmä ja siinä on treenejä 3krt/vko, jonka lisäksi vanhempien pitäisi varmistaa että lapsi käy lenkillä, tekee lihaskuntoa ja venyttelee muina päivinä. Ja ravinnosta jaksetaan pauhata; ei mitään herkkuja kisaviikoilla ettei tule sokeripiikkejä! Mulle ihan ok jos joku haluaa lastaan treenata huipulle ja kaikki kunnia, niille, jotka siihen rääkkiin lähtee mutta miksi ei ole edes vaihtoehtoa että saisi vaan harrastaa? Mulle riittäisi hyvin että lapsi käy treeneissä, oppii lajin tekniikkaa, kisaa pari kertaa kaudessa jos haluaa. Pääasia että kokisi onnistumisen tunnetta, kehittyisi hiljalleen ja saisi kavereita, kokemuksia jne. sen säännöllisen liikunnan lisäksi. Mutta 11-vuotiaan lahjattoman pakottaminen hirveeseen kisarutiiniin ja hampaat irveessä treenaamiseen on minusta äärettömän lyhytnäköistä. Muita ryhmä vaihtoehtoja ei tässä seurassa ole eikä paikkakunnalla ole toista saman lajin seuraa. Ja jos ryhmän vetäjälle asiasta mainitsee, niin vastaus on simppeli "ei ole pakko kuulua seuraan"
Ja kaveripiirin kokemusten perusteella sama homma on lähes joko lajissa; kisat ja kisaaminen ja niissä menestyminen on koko ajan tärkeämpää :(
Kommentit (26)
Meidän pienen urheiluseuran toiminta muuttui ikäväksi siinä vaiheessa, kun äidit aktivoituivat mukaan. Välittömästi tuli tarve jakaa ryhmä edustus- ja harrastejoukkueeseen, jotka kuitenkin harjoittelivat yhdessä. Harjoitusten määrä lisättiin 2:sta 4:ään viikossa, lapsen innostus hiipui ihan silmissä.
Tästä porukasta ei Litmasia tule, mutta jostsin syystä on tarve erottelulle. Harrasteryhmässä pelaaminen ei tarkoita sitä, että voisi käydä vähemmissä harjoituksissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma lapseni ei ole urheillut urheiluseurassa. Joten omaa kokemusta ei ole. Mutta kun seurasin tytön kavereita ala-asteelta yläasteelle ja eteen päin, huomasin sellaisen jutun, että useampi tyttö repesi ihan toiseen suuntaan urheilullisesta elämästä murrosiässä. Kun oli treenautettu ihan huippuun ja kilpailutettu niin, että ei elämässä ollut muuta, panivat osa tytöistä elämän ihan ranttaliksi.
Kilpailu oli niin kovaa, että siihen ei mahtunut vapaita viikonloppuja kavereiden kanssa, vaan koko ajan olisi pitänyt viikonloppuaamuinakin juosta lenkkiä ja mäkitreeniä ja vaikka mitä. Lisäksi oli se järkyttävä laihana pysyminen, koska kilpatasolla urheilu vaati matalan rasvaprosentin.
Joten kolme ainakin repesi oikein urakalla ryyppäämään. Yksi repesi sitten syömään ja lihoi aivan mahdottomasti. Kun ei välimuotoa ollut, että olisi voinut urheilla, mutta välillä viettää nuoren tytön elämääkin.
Nyt on nämä vuodet ohi, mutta yksikään näistä ei ole palannut edes kuntoliikunnan pariin, vaan tuntuu, että inhoavat liikuntaa.
Suosittelen ev.lut. seurankuntien liikuntakerhoja. Ei ole kilpailua, vaan kivaa yhdessä tekemistä. Kerhotoiminnassa seurakunnan rooli on tosi pieni, osa tiloista saataa olla kirkon omistamia, that's it. 1-2min hartaus saattaa joskus olla. Olen siis itse ihan tapaluterilainen, ei tartte pelätä mitänä käännytystä jos siis sitä pelkäät. Vietin koko nuoruuteni seurakunnan kerhoissa ja kivaa oli. Ei turhaa kilpailua ja sain paljon ystäviä.
On järkyttävää jo itsessään, että ammattimaista urheilua kutsutaan harrastustukseksi. Mistälähtien 5-7x viikossa treenit, siihen kisat/matsit päälle ja ehkä jotain omia treenejä vielä ovat harrastamista eivätkä täyttä kilpaurheilua? Tämän päälle vielä kaikki rahankeruutalkoot ja muu oheistoiminta.
Joo, ainut vaan että itsellä ei ole MITÄÄN valmennustaustaa missään lajissa eikä minkään lajin tarkkaa tuntemusta. Vähän vaikea lähteä mitään ryhmää vetämään. Haluasitko sinä maksaa siitä, että lapsesi treenejä vetää joku ihan amatööri?