Miksi se Hintikka tekee lisää lapsia kun ei jaksa hoitaa entisiäkään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi nyt vaan te mummot täällä teillä on ihan hirveä asenne!!

Minä ja minun elämäni. Turha tulla itkemään tänne jos kukaan ei teitä tuu katsomaan vanhainkotiin.

Vanhemmat eivät varmasti teitä pakota tekemään mehua ja siivoilemaan lapsienne kotia. Osa haluaa rakastavan läheisen lapsilleen. Mun mielestä on surulista, että isovanhempani eivät ehdi eläkkeellä tulla tapaamaan minua eri paikkakunnalle. Vaikka ovat siihen kaikella tavalla kykeneviä, mutta omassa elämässä on niin hirveän kiire. Täälläkin niin vahvasti kytee ajatus, että lapset on heti omillaan kun heistä tulee aikuisia ja ei saa valittaa kun ite on hommanut! Hintikan kanssa ihan samaa mieltä, että moni voisi vaihtaa sitä asennetta ja ajatella muitakin kuin itseään.

Jos olen kasvattanut lapseni sen verran huonosti, että kiristävät minua sillä, että jos en ala eläkkeellä lapsenpiiaksi, niin eivät tule katsomaan vanhainkotiin. Niin se on kuule ihan sama. En usko, että tarvitsen sinne ketään tollaamaankaan minua, kun makaan vaipat jalassa ja syötettävänä siellä tajuamatta tästä maailmasta mitään.

Normaalisti kasvatettu lapsi aikuisena ymmärtää myös sen, että hänen ikääntyvät vanhempansa tarvitsevat myös lepoa, eivätkä jaksa hypätä heidän oikkujensa mukaan.

Sulla meni pointti ohi! Jokainen varmasti haluaa rakastavan suhteen lapsien ja isovanhempien välille. Jos sitä ei synny niin myöskään ei varmasti kiinnosta tulevaisuudessa olla tekemisessä vanhempiensa kanssa ja he jäävät yksinäiseksi. Jos mun isovanhemmat eivät ehdi mua kattomaan miksi ehtisin heitä. Vanhemmillakin mennyt maku touhuun. Nyt kuitenkin me tarjottaisiin kahvit siistissä kodissa, heidän pitäisi vain antaa meille aikaa. Ehkä heidän tekemiset ovat tärkeämpää, mut olis kiva edes yltää joskus yhtä tärkeäksi kuin ulkomaanmatka. Eli kyseessä ei ole mitenkään kiristäminen vaan se että rakastava suhde ei ole syntynyt.

Toivotaan, että sulle käy tuuri ja olet vanhainkodissa vain tiedottomana, monelle ei käy yhtä hyvä tuuri.

No minä nyt satun olemaan vanhainkodissa töissä ja sinne pääsee nykyään vain sellaiset, jotka ovat todella huonossa kunnossa. Ja ei siellä niitä lapsenlapsia todellakaan näy, vaikka mummo olis uhrannut koko elämänsä heidän hoitamiseen. Joten sen varaan ei kannata laskea ja jättää omia harrastuksia ja reissuja lapsenlapsien hoidon takia. Tietäisitpä kuinka vähän oikeasti jotain lapsenlapsia kiinnostaa puolikuollut mummo vanhainkodissa. Korkeintaan sen verran, että jäähän siltä perintöä.

Joten jos lapsenlapsiani ei kiinnosta käydä katsomassa minun puolikuollutta raatoa, jos en ole omistanut elämääni heidän käyttämiseensä ulkomailla ja tutkimalla uusimpia turvavälineiden vertailutietoja (ja mitäs muuta se hintikka vaati), niin en usko, että se minua siinä vaiheessa enää haittaa.

Ja mikä tärkeintä, vaikka siellä aivoissa ei siinä vaiheessa kamalasti informaatio liiku, niin on muistoja reissuista, kavereista, hauskoista kokemuksista eikä vain siitä, miten itku kurkussa kuunteli miniää, jolle ei kelvannutkaan se toiseksi paras turvaistuin tai  miten valvoi korvakipuisen lapsenlapsen kanssa, koska tämän vanhemmat vaativat saada omaa aikaa.

Vielä eläkkeellä kannattaa elää eikä väsyttää itseään hiotovastuullisena isovanhempana. Jos ei vanhemmat jaksa lapsiaan niin miksi isovanhempien pitäisi niitä jaksaa?

Pakko vielä jankata, että on harmi ettet pysty kokemaan tai saamaan näitä asioita lapsien ja lastenlapsien kanssa. Heidän pitäisi olla rikkaus ei taakka.

Hoito- ja maksuautomaattien tunteita ei ajatella siinä vaiheessa, kun se mummo on muumiona hoitolaitoksessa. Siksi on parempi nähdä maailmaa ja kokea erilaisia asioita kuin ikävöidä yksinään lapsia ja lapsenlapsia, joille kelpasi juuri siihen asti, kun oli hyödyksi, ei enää sen jälkeen. Näitä on laitoksissa nähty tuhansia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hintikkahan halusi nimenomaan herättää keskustelua.

Miksi nyt sitten muka ei saisi keskustella siitä, miksi keski-ikää vauhdikkaasti lähestyvä, kiireistä työtä tekevä kunnianhimoinen nainen haluaa aina vaan lisää lapsia, vaikka on ymmärrettävästi jo ihan uupunut aiemmistakin lapsistaan? Miksi hän uskaltaa uhota itse olevansa superisovanhempi tulevaisuudessa, kun ei mitenkään voi tietää omasta terveystilanteestaan ikääntyessään - eikä lastensa lisääntymisikiä ja lisääntymistahtia? Miksi hän on niin syyttävä ja ilkeä vanhempaa sukupolvea kohtaan; joiden vaivoista ja tilanteesta ei varmasti voi tarkkaan mitään tietää?

Onko keskustelun herättäminen ja ihmettely monopolisoitu toimittajille?

Jos Hintikan lapset tekevät lapsia yhtä innokkaasti kuin äitinsä ja isänsä, niin lapsenlapsia kertyy yhdeksän kappaletta. Jos jokaista hoidat kerran kuussa, niin jo on kolmannes kuukaudesta mennyt siihen.

Siis voi apua! Ei tullut mieleen että jotkut ehkä haluavat viettää aikaa lastenlapsien kanssa... mun mummi otti meidät vastaan joka iltapäivä ilolla vastaan ja oikein harmistu kun ei vanhempina enää ehditty käymään niin usein. Onneksi mun mummi ajatteli muutakin kuin itseään...

Tätä minäkin juuri ihmettelen. Ovatko lapset ja lapsenlapset monille iäkkäämmille kommentoijille pelkkä rasite, joiden tuoma haitta on minimoitava? Luulisi, että joku ihan oikeasti haluaisi luoda tiiviin suhteen lastenlapsiinsa ihan vapaaehtoisesti. Ovatko ensin mainitut niitä, jotka ovat itsekin tehneet lapset "alta pois" ja odotelleet vain koska se oikea elämä voi alkaa?

Kolme lasta on meilläkin eikä ole koettu hoitoavun tarpeita kuin muuton kaltaisissa tilanteissa. Isovanhemmat kuitenkin aktiivisesti pyytävät voivatko lapset tulla välillä edes muutamaksi tunniksi, koska haluavat elävän yhteyden ja ihmissuhteen näihin lapsiin. Eikä tulisi mieleen kritisoida niitä ihmisiä, jotka enemmän tukea tarvitsevat. Lapset ovat eri tavalla kuormittavia eri perheissä, ja aikuisilla voimavarat ja olosuhteet erilaisia. Aika armottomia asenteita nykyään.

Mutta huomaatko: tuossakin esimerkissä lapsenlapset hylkäsivät mummin ja jättivät tämän yksin siinä vaiheessa, kun isoäiti olisi heitä tarvinnut. Mummin kyllä piti asettaa omat tarpeensa taka-alalle, mutta nuoret saivat hylätä isoäidin todeten, että "Onneksi mun mummi ajatteli muutakin kuin itseään" - heidän taas ei tarvinnut ajatella mummia ja tämän tunteita lainkaan.

Tuo on erittäin tavallinen tapa ajatella nykypäivänä eli kaikki hyöty irti ja kun ei enää tarvita, voidaan skipata sivuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hintikka luulee olevansa hyvä mummu. Itselläni kaksi teiniä ja tukiverkkoa ei ollut. Kun Hintikka selviää pestistänsä itse niin luulenpa vaan ettei jaksa enää olla se hyvä mummo. Sitten haluaa jo jotain muuta, kun lastenhoitoa väsyneenä ja vanhana.

Mun teinit jo tietää ettei musta hoitajaksi ole. Olen kaikkeni antanut heille ja koskaan eivät ole olleet hoidossa muualla.

Jos Hintikan lapset tekevät lapset saman ikäisenä, niin silloin hän on 76-vuotias.

Kuinkahan moni kasikymppinen jaksaa hoitaa mummoutensa ja antaa vielä lastenhoitoapua, kun huomioi keskimääräisen eliniän.

66v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AI miksi tekee lisää lapsia? No tietenkin hänen pitää saada tyttövauva kun on vaan poikia.

Niinpä! Prinsessamekot on pakko saada.

So?

Arvatkaas mitä :

Ei kuulu teille pätkääkään :D

Tykkäsin Hintikasta, kun se oli radiossa, ja edeleen fanitan hänen miestään. 

Mut siitä en tykkää, että tällä tavalla tuotteistavat vanhemmuutensa. Ok, asioista on hyvä puhua ääneen ja niiden oikeilla nimillä, mutta tuskin pojat isoina kamalasti arvostavat sitä tietoa jota tulee esiin netin arkistoista...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hintikkahan halusi nimenomaan herättää keskustelua.

Miksi nyt sitten muka ei saisi keskustella siitä, miksi keski-ikää vauhdikkaasti lähestyvä, kiireistä työtä tekevä kunnianhimoinen nainen haluaa aina vaan lisää lapsia, vaikka on ymmärrettävästi jo ihan uupunut aiemmistakin lapsistaan? Miksi hän uskaltaa uhota itse olevansa superisovanhempi tulevaisuudessa, kun ei mitenkään voi tietää omasta terveystilanteestaan ikääntyessään - eikä lastensa lisääntymisikiä ja lisääntymistahtia? Miksi hän on niin syyttävä ja ilkeä vanhempaa sukupolvea kohtaan; joiden vaivoista ja tilanteesta ei varmasti voi tarkkaan mitään tietää?

Onko keskustelun herättäminen ja ihmettely monopolisoitu toimittajille?

Jos Hintikan lapset tekevät lapsia yhtä innokkaasti kuin äitinsä ja isänsä, niin lapsenlapsia kertyy yhdeksän kappaletta. Jos jokaista hoidat kerran kuussa, niin jo on kolmannes kuukaudesta mennyt siihen.

Minusta tuntuu että Marja miehineen ovat lapsirakkaita ihmisiä eikä heillä liene mitään sitä vastaan että tulee suuri klaani.

Voi hellanlettas. Hyvin sillä näyttää pyyhkivän ja lapsetkin ne varmaan elättää - ja myös hoitaa - ihan itse.

Minusta on vaan hauskaa että Marja kumppaneineen on onnistunut luomaan tälläisen ilmiön, missä voidaan keskustella vanhemmuudesta täysin avoimesti ja kieli poskella. Go Hintikka!

Näistä vastauksistakin näkyy ihmisten paska asenne. Tyypillinen suomalainen asenne. Puhutaan pahaa muista ja oletuksena, että apua ei saisi pyytää. Ei ihme että tässä maassa monet jättää lapset tekemättä.

Vierailija kirjoitti:

Arvatkaas mitä :

Ei kuulu teille pätkääkään :D

Hah haa, kylläpä kuuluu! Hän on itse tuonut julkisuuteen perhe-elämänsä ja saanut siitä rahaa. Hän ei ole yksityishekilö, kun on omasta tahdostaan tuonut kaikki esille :D, julkkistyrkky on!

Kyllä suomalainen nainen on kade, ilkeä ja ennen kaikkea viisas. Niin viisas, että tietää toisten puolesta kuinka heidän kuuluu elää ja olla.

Lämpimät onnittelut Hintikalle!

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisiko niitä lapsia tehdä sen verran, kuin itse jaksaa hoitaa. Seuraan sivusta tilannetta, missä isovanhemmat todella sairaita (toinen pyörätuolissa ja toisella sydäntauti) ja lapsenlapsia tehdään ja tuodaan heti kuukaudenikäisenä mummolaan, että vanhemmat saa levätä. Mietittiin tuossa, että toivottavasti eivät enää neljättä tee, koska hyvä kun isovanhemmat selviää edes kolmen kanssa. 

No, mikseivät jättäneet itse hankkimatta lapsia jos eivät halunneet lapsenlapsia? Jos ei ikinä hanki lapsia nii. Ei tule lapsenlapsiakaan riesaksi.

Niin kyllähän se kolmas lapsi usein on joko toiselle tai molemmille liikaa. Usein se hankitaan muista syistä kuten eron uhatessa tahallaan.

Järjetöntä logiikkaa haukkua isovanhemmat jos yhtään auttavat.

miksi kaikista asioista tehdään vitsi?

mä en käsitä sellasia isovanhempia, jotka ei jaksaisi vaikka kerran kahessa kuussa ottaa yhdeksi yöksi lapsenlapsia (ei tietenkään mitään pikkuvauvaa, mutta yli 1v voi jo hyvin olla yön pois)

ja en myöskään käsitä vanhempia, joille ei riitä se, että saa niitä kersoja kerran kahessa kuussa pois jaloistaan. meillä on onneksi ihanat isovanhemmat puolin ja toisin. lapset ovat 2 ja 4. äitini ottaa aina yhden kerrallaan, ehkä just kerran kolmessa kuussa. kun on sanonut ettei jaksa molempia kerralla, ihan rehellisesti! pitäskö loukkaantua :D "jaha, no en sit tuu kattoon sua vaivaistaloon" ;D  anoppi taas ottaa molemmat kerrallaan, mutta harvemmin. silti tuntuu, että voin sanoa tilanteemme olevan hyvä! ja tärkeintä on, että lapset ovat heille tärkeitä ja rakkaita, ja sillon kun niitä haetaan, niin kaikki on riemuissaan, eikä kenenkään naamalta näy, että ois pakkopullaa!

Vierailija kirjoitti:

mä en käsitä sellasia isovanhempia, jotka ei jaksaisi vaikka kerran kahessa kuussa ottaa yhdeksi yöksi lapsenlapsia (ei tietenkään mitään pikkuvauvaa, mutta yli 1v voi jo hyvin olla yön pois)

ja en myöskään käsitä vanhempia, joille ei riitä se, että saa niitä kersoja kerran kahessa kuussa pois jaloistaan. meillä on onneksi ihanat isovanhemmat puolin ja toisin. lapset ovat 2 ja 4. äitini ottaa aina yhden kerrallaan, ehkä just kerran kolmessa kuussa. kun on sanonut ettei jaksa molempia kerralla, ihan rehellisesti! pitäskö loukkaantua :D "jaha, no en sit tuu kattoon sua vaivaistaloon" ;D  anoppi taas ottaa molemmat kerrallaan, mutta harvemmin. silti tuntuu, että voin sanoa tilanteemme olevan hyvä! ja tärkeintä on, että lapset ovat heille tärkeitä ja rakkaita, ja sillon kun niitä haetaan, niin kaikki on riemuissaan, eikä kenenkään naamalta näy, että ois pakkopullaa!

Rakastan kovasti mieheni lapsenlapsia, niitä on yhteensä kuusi + kaksi bonuslapsenlasta. Rakastaisin omianikin, mutta minulle niitä ei ole suotu (tyttäret, 26 v ja 30 v tekevät uraansa, eivät tällä hetkellä lapsia).

Mutta jos me otamme näitä lapsenlapsia ja bonuslapsia (iät 1,5 v - 14 v) luoksemme aina kun heidän vanhempansa tarvitsisivat ja toivoisivat, niin omasta elämästä ei tulisi mitään.

Tarkennuksia: olen "nuori" (50 v), terve ja töissä. Teen vaativaa työtä, ylitöitäkin. Olen akateeminen, tutkimustöissä ja niiden (esim. väitöskirjojen) tarkastuksissa menee kyllä aikaa. Tykkään töistäni. Tykkään myös lapsista, mutta oikeasti: tässä iässä on pakko myös huolehtia itsestään täysin eri tavalla kuin nuorempana. Puolisoni (joka siis on näiden lastenlasten "oikea" pappa) on selkävammainen. Hän ei pysty nostamaan, kiertymään eikä juoksemaan. Mitä hänen aikuiset (keski-ikää lähestyvät) lapsensa eivät ilmeisimmin ihan ymmärrä; mieshän kävelee ihan selkä suorana, vaikka (tai koska) rautoja on selässä erinäinen määrä.

Meidän huusholliin ei saa tulla alle kolmevuotiaat yöksi. Ei myöskään yli kolmevuotiaat, mikäli eivät nuku öitään ehjiksi. Jos emme siedä riitelevää sisarusparia, emme ota semmoisia yhtä aikaa hoitoon.

En ole siis vielä oikeasti isovanhempi. Omilta vanhemmiltani sain apua neuvotellen ja sovitellen aikoinaan, en vaatimalla tai uhkailemalla. Olin kiitollinen siitä avusta minkä sain, vaikka se olisi tapahtunut ajoittain isovanhempien omilla ehdoilla ja säännöillä. Osasin kiittää. Kiitän edelleen, ja olen opettanut myös lapseni olemaan kiitollisia ainaisen vaatimisen sijasta.

Katsotaan, miten aikanaan käy, kun saan omia lapsenlapsia (jos saan). Olen sairastanut yhden aivoinfarktin, mistä ei päällepäin jäänyt merkkejä, mutta sisälläni tiedän olevani väsyneempi kuin ennen, tarvitsevani yöuneni paremmin kuin ennen. En kertonut aivoinfarktista lapsilleni, olihan se pieni ja ero silloisesta puolisostani (lasten isästä) oli tuore; miksi olisin heitä huolestuttanut. Elämä menee eteenpäin ja jättää jälkiä. Voisiko kysyä myös, mihin on kadonnut terveestä työikäisestä sukupolvesta ymmärrys, joka liittyy vanhenemiseen ja voimien vähenemiseen? Armollisuutta tarvittaisiin paitsi itseä myös muita kohtaan, niin nuorissa, keski-ikäisissä (kuten M. Hintikka) kuin vanhenevissa ja vanhoissa.

up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mä en käsitä sellasia isovanhempia, jotka ei jaksaisi vaikka kerran kahessa kuussa ottaa yhdeksi yöksi lapsenlapsia (ei tietenkään mitään pikkuvauvaa, mutta yli 1v voi jo hyvin olla yön pois)

ja en myöskään käsitä vanhempia, joille ei riitä se, että saa niitä kersoja kerran kahessa kuussa pois jaloistaan. meillä on onneksi ihanat isovanhemmat puolin ja toisin. lapset ovat 2 ja 4. äitini ottaa aina yhden kerrallaan, ehkä just kerran kolmessa kuussa. kun on sanonut ettei jaksa molempia kerralla, ihan rehellisesti! pitäskö loukkaantua :D "jaha, no en sit tuu kattoon sua vaivaistaloon" ;D  anoppi taas ottaa molemmat kerrallaan, mutta harvemmin. silti tuntuu, että voin sanoa tilanteemme olevan hyvä! ja tärkeintä on, että lapset ovat heille tärkeitä ja rakkaita, ja sillon kun niitä haetaan, niin kaikki on riemuissaan, eikä kenenkään naamalta näy, että ois pakkopullaa!

Rakastan kovasti mieheni lapsenlapsia, niitä on yhteensä kuusi + kaksi bonuslapsenlasta. Rakastaisin omianikin, mutta minulle niitä ei ole suotu (tyttäret, 26 v ja 30 v tekevät uraansa, eivät tällä hetkellä lapsia).

Mutta jos me otamme näitä lapsenlapsia ja bonuslapsia (iät 1,5 v - 14 v) luoksemme aina kun heidän vanhempansa tarvitsisivat ja toivoisivat, niin omasta elämästä ei tulisi mitään.

Tarkennuksia: olen "nuori" (50 v), terve ja töissä. Teen vaativaa työtä, ylitöitäkin. Olen akateeminen, tutkimustöissä ja niiden (esim. väitöskirjojen) tarkastuksissa menee kyllä aikaa. Tykkään töistäni. Tykkään myös lapsista, mutta oikeasti: tässä iässä on pakko myös huolehtia itsestään täysin eri tavalla kuin nuorempana. Puolisoni (joka siis on näiden lastenlasten "oikea" pappa) on selkävammainen. Hän ei pysty nostamaan, kiertymään eikä juoksemaan. Mitä hänen aikuiset (keski-ikää lähestyvät) lapsensa eivät ilmeisimmin ihan ymmärrä; mieshän kävelee ihan selkä suorana, vaikka (tai koska) rautoja on selässä erinäinen määrä.

Meidän huusholliin ei saa tulla alle kolmevuotiaat yöksi. Ei myöskään yli kolmevuotiaat, mikäli eivät nuku öitään ehjiksi. Jos emme siedä riitelevää sisarusparia, emme ota semmoisia yhtä aikaa hoitoon.

En ole siis vielä oikeasti isovanhempi. Omilta vanhemmiltani sain apua neuvotellen ja sovitellen aikoinaan, en vaatimalla tai uhkailemalla. Olin kiitollinen siitä avusta minkä sain, vaikka se olisi tapahtunut ajoittain isovanhempien omilla ehdoilla ja säännöillä. Osasin kiittää. Kiitän edelleen, ja olen opettanut myös lapseni olemaan kiitollisia ainaisen vaatimisen sijasta.

Katsotaan, miten aikanaan käy, kun saan omia lapsenlapsia (jos saan). Olen sairastanut yhden aivoinfarktin, mistä ei päällepäin jäänyt merkkejä, mutta sisälläni tiedän olevani väsyneempi kuin ennen, tarvitsevani yöuneni paremmin kuin ennen. En kertonut aivoinfarktista lapsilleni, olihan se pieni ja ero silloisesta puolisostani (lasten isästä) oli tuore; miksi olisin heitä huolestuttanut. Elämä menee eteenpäin ja jättää jälkiä. Voisiko kysyä myös, mihin on kadonnut terveestä työikäisestä sukupolvesta ymmärrys, joka liittyy vanhenemiseen ja voimien vähenemiseen? Armollisuutta tarvittaisiin paitsi itseä myös muita kohtaan, niin nuorissa, keski-ikäisissä (kuten M. Hintikka) kuin vanhenevissa ja vanhoissa.

Ymmärrän tietysti, että isovanhemmat ovat nykyisin usein vielä työelässä ja heidänkin elämänsä on kuormittavaa ihan jo ilman lapsenlapsiakin. Sekin on totta, että nykyisin vanhemmuus on oikeasti paljon raskaampaa kuin ennen. Ainakin oma äitini näin sanoi saatuaan kuopuksen 20 vuotta esikoisen jälkeen. 

Itse ajattelen, että kaikki me olemme väsyneitä ja yritän siksi tukea niin paljon kuin mahdollista läheisiäni. Se tarkoittaa sitä, että otan itse sisarusten lapsia yökylään, tarjoan apua jne. vaikka olisin väsynyt itsekin omien lasten kanssa. Toisaalta osaan tarvittaessa sanoa, että nyt olen niin väsynyt, etten vain pysty. On ihanaa tietää, että sisarukseni auttavat myös minua tarvittaessa. Mikään ei ole elämässä pahempaa kuin tunne siitä, että jää yksin, että pitää pärjätä yksin. Yhteisöllisyys on iso voimavara. 

Kannatan aina rehellisyyttä. En oikeasti edes ymmärrä, miten joku viitsii omilta lapsiltaan salata aivoinfarktin, mutta en toisaalta myöskään sitä, ettei omasta väsymyksestä ja uupumuksesta voi puolin ja toisin kertoa. Suomalaiset olisivat paljon onnellisempia, jos avoimesti puhuttaisiin siitä, mitä kukakin käy läpi, kuka tarvitsee tällä hetkellä apua ja ketä väsyttää. Kiitollisuus on tietysti myös hienoa asia, mutta se luisuu hyvin helposti siihen, että tuntee syyllisyyttä siitä, miksi tarvitsee apua. Minusta läheisten apu tulisi tietyssä mielessä olla itsestäänselvyys, positiivisella tavalla tietenkin. Toisaalta jos isovanhemmat kokevat, etteivät jaksa elämäntilanteessaan hoitaa lapsia tai auttaa tarvittaessa, niin sitäkin toki tulee kunnioittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mä en käsitä sellasia isovanhempia, jotka ei jaksaisi vaikka kerran kahessa kuussa ottaa yhdeksi yöksi lapsenlapsia (ei tietenkään mitään pikkuvauvaa, mutta yli 1v voi jo hyvin olla yön pois)

ja en myöskään käsitä vanhempia, joille ei riitä se, että saa niitä kersoja kerran kahessa kuussa pois jaloistaan. meillä on onneksi ihanat isovanhemmat puolin ja toisin. lapset ovat 2 ja 4. äitini ottaa aina yhden kerrallaan, ehkä just kerran kolmessa kuussa. kun on sanonut ettei jaksa molempia kerralla, ihan rehellisesti! pitäskö loukkaantua :D "jaha, no en sit tuu kattoon sua vaivaistaloon" ;D  anoppi taas ottaa molemmat kerrallaan, mutta harvemmin. silti tuntuu, että voin sanoa tilanteemme olevan hyvä! ja tärkeintä on, että lapset ovat heille tärkeitä ja rakkaita, ja sillon kun niitä haetaan, niin kaikki on riemuissaan, eikä kenenkään naamalta näy, että ois pakkopullaa!

Rakastan kovasti mieheni lapsenlapsia, niitä on yhteensä kuusi + kaksi bonuslapsenlasta. Rakastaisin omianikin, mutta minulle niitä ei ole suotu (tyttäret, 26 v ja 30 v tekevät uraansa, eivät tällä hetkellä lapsia).

Mutta jos me otamme näitä lapsenlapsia ja bonuslapsia (iät 1,5 v - 14 v) luoksemme aina kun heidän vanhempansa tarvitsisivat ja toivoisivat, niin omasta elämästä ei tulisi mitään.

Tarkennuksia: olen "nuori" (50 v), terve ja töissä. Teen vaativaa työtä, ylitöitäkin. Olen akateeminen, tutkimustöissä ja niiden (esim. väitöskirjojen) tarkastuksissa menee kyllä aikaa. Tykkään töistäni. Tykkään myös lapsista, mutta oikeasti: tässä iässä on pakko myös huolehtia itsestään täysin eri tavalla kuin nuorempana. Puolisoni (joka siis on näiden lastenlasten "oikea" pappa) on selkävammainen. Hän ei pysty nostamaan, kiertymään eikä juoksemaan. Mitä hänen aikuiset (keski-ikää lähestyvät) lapsensa eivät ilmeisimmin ihan ymmärrä; mieshän kävelee ihan selkä suorana, vaikka (tai koska) rautoja on selässä erinäinen määrä.

Meidän huusholliin ei saa tulla alle kolmevuotiaat yöksi. Ei myöskään yli kolmevuotiaat, mikäli eivät nuku öitään ehjiksi. Jos emme siedä riitelevää sisarusparia, emme ota semmoisia yhtä aikaa hoitoon.

En ole siis vielä oikeasti isovanhempi. Omilta vanhemmiltani sain apua neuvotellen ja sovitellen aikoinaan, en vaatimalla tai uhkailemalla. Olin kiitollinen siitä avusta minkä sain, vaikka se olisi tapahtunut ajoittain isovanhempien omilla ehdoilla ja säännöillä. Osasin kiittää. Kiitän edelleen, ja olen opettanut myös lapseni olemaan kiitollisia ainaisen vaatimisen sijasta.

Katsotaan, miten aikanaan käy, kun saan omia lapsenlapsia (jos saan). Olen sairastanut yhden aivoinfarktin, mistä ei päällepäin jäänyt merkkejä, mutta sisälläni tiedän olevani väsyneempi kuin ennen, tarvitsevani yöuneni paremmin kuin ennen. En kertonut aivoinfarktista lapsilleni, olihan se pieni ja ero silloisesta puolisostani (lasten isästä) oli tuore; miksi olisin heitä huolestuttanut. Elämä menee eteenpäin ja jättää jälkiä. Voisiko kysyä myös, mihin on kadonnut terveestä työikäisestä sukupolvesta ymmärrys, joka liittyy vanhenemiseen ja voimien vähenemiseen? Armollisuutta tarvittaisiin paitsi itseä myös muita kohtaan, niin nuorissa, keski-ikäisissä (kuten M. Hintikka) kuin vanhenevissa ja vanhoissa.

Viisasta tekstiä. Viisaampaa kuin eräiltä toimittajantapaisilta.

Vierailija kirjoitti:

mä en käsitä sellasia isovanhempia, jotka ei jaksaisi vaikka kerran kahessa kuussa ottaa yhdeksi yöksi lapsenlapsia (ei tietenkään mitään pikkuvauvaa, mutta yli 1v voi jo hyvin olla yön pois)

ja en myöskään käsitä vanhempia, joille ei riitä se, että saa niitä kersoja kerran kahessa kuussa pois jaloistaan. meillä on onneksi ihanat isovanhemmat puolin ja toisin. lapset ovat 2 ja 4. äitini ottaa aina yhden kerrallaan, ehkä just kerran kolmessa kuussa. kun on sanonut ettei jaksa molempia kerralla, ihan rehellisesti! pitäskö loukkaantua :D "jaha, no en sit tuu kattoon sua vaivaistaloon" ;D  anoppi taas ottaa molemmat kerrallaan, mutta harvemmin. silti tuntuu, että voin sanoa tilanteemme olevan hyvä! ja tärkeintä on, että lapset ovat heille tärkeitä ja rakkaita, ja sillon kun niitä haetaan, niin kaikki on riemuissaan, eikä kenenkään naamalta näy, että ois pakkopullaa!

Sinä et ymmärrä, miksi isovanhemmat ei voisi ottaa lapsia hoitoon viikonlopuksi kahdesti kuussa?

Minäpä kerron. Mun miehellä on aikaisemmasta liitosta viisi lastenlasta ja itsellä kolme eli viikonloput ei edes riittäisi ja jo nyt olen jaksamisen äärirajoilla, kun nuoret ja terveet haluavat saada omaa aikaa ja kuvittelevat elämän olevan samanlaista kuin ennen lapsia.

Molemmat olemme työelämässä, lähdemme aamu seitsemän jälkeen ja tulemme illalla viiden jälkeen ja lastenlapsien lisäksi on miehen sairas isä, joka on usein meillä tai olemme hänen luonaan.

Luulin nuorena, kun lapset oli pieniä, saan itselleni aikaa kun kasvavat, mutta toisin kävi. Ja voi sitä riittämättömyyden tunnetta, kun mikään ei riitä eikä ole riittävästi. Lisäksi oma ja puolison terveys reistailee ja voimat vähenevät.

Toivon vielä jaksavan muutaman vuoden ja kun jään eläkkeelle jätän kaiken taakseni ja muutan jonnekin, jossa voin elää omaa elämääni, ilman että minun pitäisi aina passata ja huomioida muiden tarpeet, jotta muut voisivat elää helppoa ja vastuutonta elämää.

Hintikka ja monet muut unohtavat suomalaisen yhteiskunnan muutokset. Suomessa molemmat isovanhemmat ovat lähes poikkeuksetta työelämässä mukana 63-ikävuoteen asti, toisin kuin ennen.

Jostakin syystä, isovanhempien hoitovastuusta pidetään kiinni, mutta unohdetaan lasten vastuu iäkkäiden vanhempien ja isovanhempien vastuusta hoivaan ja auttamiseen.

Enpä muista ainuttakaan nuorta perhettä, jonka luona asuisi iäkkäät vanhemmat, joka vielä muutama vuosikymmen sitten oli itsestäänselvyys. Hyvä jos edes muutaman kerran piipahdetaan hoitokodissa.