Kerro joku asia mistä sinulle on jäänyt trauma/pelko?

Vierailija kirjoitti:

The Ring!

Onneksi nykytelkassa ei oo sitä 'lumisadetta'...

http://cdn3-www.comingsoon.net/assets/uploads/2016/04/RingBar640.jpg

Mulla myös tämä! Olin joku 11-12v kun tämä tuli ja oli tietty pakko kattoo se. Samarasta jäi sairaalloiset traumat ja edelleenkin pelkään että semmoinen tyttö tulee jostain nurkan takaa tai lymyilee pimeässä tai jotakin. Varsinkin pimeän aikaan yksin kotona oon niin vainoharhainen ja pelokas että vilkuilen koko ajan hermostuneena ympärilleni.

Lapsena näin kun ihmisiä ammuttiin autosta. Monet ympärilläni kaatuivat maahan, osa kuolleena ja osa haavoittuneena. Minuun eikä äitiini osunut. Isän autossa oli autopommi, joka räjähti kotipihassani. Kuljettaja kuoli. Isä ei ollut kyydissä. Vieläkin jännittää aina kun käynnistän auton, veneen tai moottoripyörän. M29 ja latino

Tää on tosi typerä juttu, mutta lukiossa aikoinaan oli sellainen luokka, missä luokanovi reistaili välillä. Istuin aivan oven vieressä ja kerran kesken tunnin joku koputti oveen. Menin avaamaan ovea, mutta se ei sitten auennutkaan vaikka kuinka väänsi ja käänsi lukkoa joka suuntaan ja tiedän miten sen olisi pitänyt toimia. Hetken räpellettyäni yksi suosittu poika nousi penkistä, tuli mun luo, avasi oven yhdellä kädellä pienellä liikkeellä ja tokaisi mulle että ehkä ens kerralla osaat. Voi luoja että mua hävetti, mulla oli huono itsetunto ja olin tosi ujo joten tuo oli kova kolhu. Pidättelin itkua koko lopputunnin enkä uskaltanut enää mennä ensimmäisenä ovesta tai avata ovea jos joku koputtaa. Tosta on varmaan kuusi vuotta, mutta edelleen menen paniikkiin, jos mun pitää avata ovi jossain ihmisten edessä. Tosta on jäänyt trauma siihenkin että pelkään suunnattomasti uusia tilanteita jos en tiedä miten toimia tai jos mun pitää käyttää jotain, mistä en tiedä miten se toimii

Kovat äänet.

Isä oli alkoholisti ja sen seurauksena väkivaltainen. Juotuaan huusi paljon ja heitteli tavaroita äänekkäästi, ja jos sattui olemaan näkyvillä päättyi tämä usein siihen että tarttui kiinni, tukisti, läpsäisi, antoi selkäsaunan jne. Kehittyi melkein automaattiseksi reaktioksi että heti kun kuulee lujan äänen vetäytyy niin pieneksi kuin mahdollista.

Nyt vieläkin kun isä on ollut kuollut kohta 20 vuotta saatan automaattisesti peittää pääni kun kuulen auton torven tai ovi lyödään vahingossa lujaa kiinni. Pahinta on jos satun kuulemaan kun joku korottaa ääntään mistään syystä. Vaikka tietäisin jonkun olevan kiltti ja mukava ihminen, niin jos he korottavat ääntään tippaakaan alkaa paniikki nousemaan. Nuorempana huonona päivänä kerran purskahdin itkuun kaupan kassalla kun hän alkoi torumaan siitä että jokin oli jäänyt punnitsematta.

Onneksi itselleni on terapiasta ollut älyttömän suuri apu enkä ole nykyään läheskään niin herkkä kuin ennen.

Paljonkin on jäänyt traumoja, kerron vain pari, kun isäni kuoli niin meidän kotitalossa liikkui henki, emme tiedä kuka se oli, äitikin oli kuollut, tämä tapahtui siis nyt 2000 luvulla, sellainen koira joka ei ollut nähnyt koskaan isääni katsoi makuuhuoneeseen päin ja haukkui ja murisi vihaisesti, nooh, sitten olimme kotonani yötä ja nukuimme yläkerrassa, oli myrskyinen yö, kaikki alakerran ovat muut komeron ovet olivat kiinni, kuulin yöllä noin kello 2 kuinka varaston ovi avattiin yläkerran eteisessä, ovi narisi äänekkäästi, mieheni nukkui minusta kauempana lattialla ja minä sängyssä, silloin minua pelotti todella paljon ja jotenkin lamaannuin kauhusta, en nukkunut kuin sitten aamulla tunnin ja nousin kahville, siskoni asuu kotitalossamme. Kääk, nooh...sitten tultiin kotiin ja koiramme oli lähtenyt taivaaseen, tunsin kuinka koiramme koski minua sängyn jalkopäässä jalkaan peiton päältä niin kuin silloin kun hän oli meillä. Kerran tunsin kotonani kesällä jääkylmän hengityksen kasvoilleni, sekin alkoi minua pelottaa.

Twin Peaksin Bob. Pelotti n. 15 vuotta. Sen ansiosta en kuitenkaan enää pelkää mitään kauhuksi tarjottua. _Mikään_ ei voi olla pelottavampaa kuin Bob 11-vuotiaana ja siitäkin pääsin yli.

Tiskaaminen. Jouduin olemaan nuorena kuusi viikkoa työharjoituksessa vanhusten palvelutalossa, josta vietiin ruokaa myös sen talon ulkopuolelle, joten ruokaa valmistettiin paljon ja tiskiäkin syntyi sitten todella paljon. Minä oli käytännössä yksin vastuussa tiskien tiskaamisesta ja siitä jäi minulle trauma tiskaamiseen, kun koko sen ajan jouduin tiskaamaan monta tuntia päivässä hirveällä kiireellä sen paikan vakituisten työntekijöiden hoputtaessa minua nopeuttamaan vauhtia, vaikka minä jo tein parhaani ja tein työni niin nopeasti kuin pystyin. Näin jälkikäteen ajateltuna kenenkä tahansa olisi pitänyt nähdä, että työtahti ja työtaakka oli liian nopea ja iso pienikokoiselle ja alaikäiselle teinille, mutta ne sen paikan työtekijät kai olettivat, että minä pystyin tekemään yhtä hyvin ja nopeasti sitä työtä, mitä he aikuiset olivat tehneet vuosikausia ja ilmeisesti siellä oli aina ollut niitä vakituisista työntekijöistä 2 tiskaamassa, mutta minä tein saman työn tosiaan yksin. Muistan yhä vieläkin sen kamalan kiireen ja stressin, kun pesin valtavan kokoisia uunivuokia ja kattiloita joihin ruoka oli palanut usein pahasti pohjaan, tiskasin tiskikoneella kymmeniä korillisia tiskejä, odotin niiden jäähtymistä, kuivasin niitä ja vein niitä paikoilleen. Illalla sitten itkin väsymystä, stressin takia ja myös omaa osaamattomuuttani kun en osannut tiskata kunnolla. Parhaani yritin, mutta ala-arvoiseksi minun suoritus silti arvioitiin. Nykyään asun yksin ja pyrin ostamaan mahdollisimman halpaa ruokaa siksi, että en halua tiskata vaan ostan mieluummin kertakäyttöastioita ja syön mahdollisimman vähän ruokaa, joita täytyy syödä jostain astioilta.

Matematiikan ja koe-tilanteiden kammo. Kiitos 80- luvun opettajien:(

Tiskit ovat painajaiseni kirjoitti:

Tiskaaminen. Jouduin olemaan nuorena kuusi viikkoa työharjoituksessa vanhusten palvelutalossa, josta vietiin ruokaa myös sen talon ulkopuolelle, joten ruokaa valmistettiin paljon ja tiskiäkin syntyi sitten todella paljon. Minä oli käytännössä yksin vastuussa tiskien tiskaamisesta ja siitä jäi minulle trauma tiskaamiseen, kun koko sen ajan jouduin tiskaamaan monta tuntia päivässä hirveällä kiireellä sen paikan vakituisten työntekijöiden hoputtaessa minua nopeuttamaan vauhtia, vaikka minä jo tein parhaani ja tein työni niin nopeasti kuin pystyin. Näin jälkikäteen ajateltuna kenenkä tahansa olisi pitänyt nähdä, että työtahti ja työtaakka oli liian nopea ja iso pienikokoiselle ja alaikäiselle teinille, mutta ne sen paikan työtekijät kai olettivat, että minä pystyin tekemään yhtä hyvin ja nopeasti sitä työtä, mitä he aikuiset olivat tehneet vuosikausia ja ilmeisesti siellä oli aina ollut niitä vakituisista työntekijöistä 2 tiskaamassa, mutta minä tein saman työn tosiaan yksin. Muistan yhä vieläkin sen kamalan kiireen ja stressin, kun pesin valtavan kokoisia uunivuokia ja kattiloita joihin ruoka oli palanut usein pahasti pohjaan, tiskasin tiskikoneella kymmeniä korillisia tiskejä, odotin niiden jäähtymistä, kuivasin niitä ja vein niitä paikoilleen. Illalla sitten itkin väsymystä, stressin takia ja myös omaa osaamattomuuttani kun en osannut tiskata kunnolla. Parhaani yritin, mutta ala-arvoiseksi minun suoritus silti arvioitiin. Nykyään asun yksin ja pyrin ostamaan mahdollisimman halpaa ruokaa siksi, että en halua tiskata vaan ostan mieluummin kertakäyttöastioita ja syön mahdollisimman vähän ruokaa, joita täytyy syödä jostain astioilta.

Taidat kyllä olla aika vammainen, tyhmä ja uusavuton pilalle hemmoteltu teinipissis kun et edes tiskata jaksanut!

Vietin yhden kesän teininä mansikkamaalla ja vieläkin voin pahoin jos syön vahingossa jotain missä on mansikkaa.

Työpäivät olivat aivan mielipuolisia. Aamulla oltiin 5 aikaan maalla noukkimassa mansikoita ja 8 mennessä piti olla kuorma valmiina. Työt jatkuivat lähes aina 3-4 asti koska jatkuvasti haettiin lisää tavaraa. 

Se tahti oli aivan hullu koska omistaja ei ollut palkannut noukkioita tarpeeksi.

Pahin tässä kesässä olikin tuo pomo. Oli ehkä 50v mies joka saattoi välillä olla maailman hauskin ja huumorintajuisin ihminen, ja 5 minuutin päästä huusi naama punaisena. Itselle pahimpana jäi mieleen kun toinen noukkia vahingossa kaatoi kasan laatikoita joissa oli mansikoita, ja suutuspäissään tuo pomo otti yhden niistä laatikoista ja heitti laatikon sisällön täydellä voimalla tuota tyttöä päin. Ei osunut, mutta säikähdettiin kumpikin tuon tytön kanssa niin älyttömästi että kumpikin nyyhkytti koko lopputyöpäivän. 

Tuolla pomolla on kyllä paikallisesti mainetta tuollaisesta käytöksestä, joku Pohjois-Satakunnasta saattaa tunnistaa mutta en viitti nimeä laittaa.

Nuorena aiheutin vahingossa lievän tulipalon, missä tuli onneksi vain omaisuusvahinkoja. Näen edelleen usein painajaisia tulipaloista.. Oli vaan niin pelottavaa nähdä ne liekit.

Kuole paska! kirjoitti:

Tiskit ovat painajaiseni kirjoitti:

Tiskaaminen. Jouduin olemaan nuorena kuusi viikkoa työharjoituksessa vanhusten palvelutalossa, josta vietiin ruokaa myös sen talon ulkopuolelle, joten ruokaa valmistettiin paljon ja tiskiäkin syntyi sitten todella paljon. Minä oli käytännössä yksin vastuussa tiskien tiskaamisesta ja siitä jäi minulle trauma tiskaamiseen, kun koko sen ajan jouduin tiskaamaan monta tuntia päivässä hirveällä kiireellä sen paikan vakituisten työntekijöiden hoputtaessa minua nopeuttamaan vauhtia, vaikka minä jo tein parhaani ja tein työni niin nopeasti kuin pystyin. Näin jälkikäteen ajateltuna kenenkä tahansa olisi pitänyt nähdä, että työtahti ja työtaakka oli liian nopea ja iso pienikokoiselle ja alaikäiselle teinille, mutta ne sen paikan työtekijät kai olettivat, että minä pystyin tekemään yhtä hyvin ja nopeasti sitä työtä, mitä he aikuiset olivat tehneet vuosikausia ja ilmeisesti siellä oli aina ollut niitä vakituisista työntekijöistä 2 tiskaamassa, mutta minä tein saman työn tosiaan yksin. Muistan yhä vieläkin sen kamalan kiireen ja stressin, kun pesin valtavan kokoisia uunivuokia ja kattiloita joihin ruoka oli palanut usein pahasti pohjaan, tiskasin tiskikoneella kymmeniä korillisia tiskejä, odotin niiden jäähtymistä, kuivasin niitä ja vein niitä paikoilleen. Illalla sitten itkin väsymystä, stressin takia ja myös omaa osaamattomuuttani kun en osannut tiskata kunnolla. Parhaani yritin, mutta ala-arvoiseksi minun suoritus silti arvioitiin. Nykyään asun yksin ja pyrin ostamaan mahdollisimman halpaa ruokaa siksi, että en halua tiskata vaan ostan mieluummin kertakäyttöastioita ja syön mahdollisimman vähän ruokaa, joita täytyy syödä jostain astioilta.

Taidat kyllä olla aika vammainen, tyhmä ja uusavuton pilalle hemmoteltu teinipissis kun et edes tiskata jaksanut!

Kuinka hirveä empatiakyvytön ihmishirviö sinäkin olet kun väheksyt toisen tunteet tuolla tavoin! Etkö yhtään ymmärrä, millaista vahinkoa saat käytökselläsi aikaan! Toivottavasti elämä opettaa sinuakin...

Naapuri ampui meidän kissan haulikolla. Hullu tyyppi enkä ikinä antanut sitä anteeksi. Surettaa koska kissa ei olisi tehnyt pahaa kenellekään eikä todellakaan ansainnut kohtaloaan. Tästä on jo ainakin 12 vuotta aikaa ja vieläkin vihastuttaa koko juttu ja inhottaa eläintenvihaajat.

Varmaan se kun on meinannut hukkua lapsena.

Se epätoivoinen tunne kun et saa happea ja tajunta alkaa pettää. Omassa tapauksessa onneksi oli joku joka tajusi tilanteen ja veti minut ylös.

Ihmiset, koska kaikki ihmiset haukkuvat minua koko ajan ja olen siksi alkanut pelkäämään muita ihmisiä koska kuka tahansa saattaa koska tahansa ruveta haukkumaan minua.

Hyväksikäyttö jätti jälkensä. Pelkään ihmisiä ja minulla ei ole ihmisarvoa.

ripuli.

Siivosin joskus opiskeluaikoina isoa kuntosalia aamuvarhain. Siivouskärry piti kuljettaa isolla ja vanhalla teollisuushissillä, joka oli aivan hirveä. Pelkäsin aina, että jään sinne jumiin ja yhtenä aamuna pahin pelkoni toteutui. Jäin kerrosten väliin jumiin, puhelin ei ollut mukana, eikä hätänappi toiminut. Tiesin, että koko iso rakennus olisi vielä monta tuntia typötyhjä, eikä kukaan välttämättä arvaisi tulla pitkiin aikoihin syrjäiseen hissiin. Kaikista hirveintä, mutta lopulta pelastukseni oli kun hissi yhtäkkiä räsähti alaspäin ja pääsin työntämään ovea ja ryömimään oven välistä ulos. Näen vieläkin painajaisia siitä hetkestä kun livahdan oven välistä hissistä ulos ja yhtäkkiä hissi räsähtää uudestaan alas ja liiskaannun väliin.

Hrrrr! Siitä lähtien aina portaat! Asun nytkin viidennessä kerroksessa ja kuljen vain portaissa. Kaiken huippu oli se, että kun ilmoitin epäkuntoisesta hissistä, vahtimestari ja pomoni eivät sanoneet mitään.

olin koulukiusattu ja  bussissa matkalla kouluun revittiin usein pipo päästä niin, että hiuksia läti mukana. olin jo lähes nelikymppinen, mutta bussiin astuessa otan pipon aina pois!

 ja ahtaat paikat.. on tullut jäätyä jumiin vessoihin ja hisseihin. mielummin viettäisin pari tuntia Mörön ja Pelle  Hermannin kepukan kanssa, kuin astuisin hissiin...

- Kokemani psykoosi, joka oli jotain niin kamalaa, ettei sitä voi edes kuvailla.

- Se kun meinasin lapsena hukkua. En edelleenkään halua laittaa päätä vedenpinnan alle tai itse asiassa muutenkaan uida.

- Lapsena hankala äiti-tytärsuhde; äitini ei ollut minussa tyytyväinen mihinkään, vähätteli kaikessa ja kertoi pitävänsä sisaruksistani minua enemmän, hän myös jatkuvasti haukkui vähäisiä ystäviäni. Koen usein olevani yksinäinen ja vääränlainen, olen hyvin itsekriittinen ja yritän jatkuvasti miellyttää muita.

- Kuulin lapsena radiosta sadun ullakolla asuvasta noidasta, enkä edelleenkään halua mennä ullakolle yksin.