Kipupsykologi: Käsittelemättömät tunteet 80-prosenttisesti pitkittyneen kivun taustalla

Voi olla, mutta silloin se hoito siihen on vielä hankalampi kuin pelkään fyysiseen kipuun.  Luultavasti moni ennen luulosairaaksi leimattu on sairastanut esim. borreoloosia. Mitäs jos tuohon 80-psosentiinkin löytyy joskus joku uusi sairaus? 

Mahtavaa, että viimein myös koululääketieteen harjoittajat alkavat heräämään siihen tosiasiaan, että ihminen on kokonaisuus! Kivun tai sairauden syy ei välttämättä ole kehossa, se voi olla myös mielessä. Vielä tulee aika, että lääkäritkin alkavat oikeasti hoitamaan potilaan sairautta eikä pelkkää oiretta, kuten nykyään on tapana.

Varmaan joillain noin. Vaarallista kuitenkin yleistää koskemaan lähes kaikkia kipupotilaita... Tuntuu, että halutaan vierittää vastuu pelkästään potilaalle ja näin ollen jättää hoitamatta, että rahaakin säästyy. Halpaahan tuollainen "hoito" epäilemättä on.

Kipupotilaan kannattaa harrastaa ja tehdä sitä mistä tykkää niin menee ajatukset pois kivuista.

Pitää keksiä sijaistekemistä eikä keskittyä kuuntelemaan josko kolottaisi jostain.

Ikävä kyllä ajattelen joistain kipuaan valittavista että onko heillä edes kipuja kun kykenevät tosi rakkaisiin ja raskaisiin harrastuksiin.

Esimerkkinä mainitsen yhden selkävaivaisen tai kaksi jotka korjaa autoja ja pystyy tekemään vaikeissa asennoissa harrasteautojen korjauksia, muttei samaa voi tehdä työkseen. 

Antti Heikkilä on kirjoittanut kirjan aiheesta:

http://www.rasalas.fi/kirja/antti-heikkila-siunattu-kipu-/

Voi olla, voi olla myös, että syynä oli autokolari ja krooninen kipu.

Ei siis olisi turhaa laittaa pitkittynyttä kipua sairastavaa myös psykiatriselle osastolle tutkimuksiin. Tätä kautta saattaisi oikea hoito löytyä.

Toivon, että kipupsykologi saa rajun kortisonikuurin syöpähoitona, turpoaa törkeästi ja tuntee myöhemmin kortisonin vähentämisen aiheuttamat kovat nivelkivut monien kuukausien ajan.

Toivon myös ystävällisesti, että hän saa kokea vyöruusun aiheuttamat pitkittyvät hermokivut. 

Varmaan joskus noinkin. Menepä esim. reumapotilaalle kertomaan tämä niin saat ansaitusti kuonoon..tai ainakin yrittää :D

Huom! 80% ei 100%

Tämä niille jotka nyt hermostuivat. Oikeat sairaudet on oikeita sairauksia, nehän on tunnistettavia. On niitä jotka ovat "sairaita" vaikkei sitä sairautta löydy isoillakaan tutkimuksilla, nämä pitää lähettää psykiatrille arvioon, eikä potilas voi valita meneekö sinne tai ei. Kaikki hoidot lopetettava jos ei suostuisi myös psykan tutkimuksiin.

Mikä ihme se on että psykiatrista pelätään ja hävetään. Ei mielensairaudet ole sen kummempia kuin muutkaan. Eikö olisi paras potilaan kannalta että saisivat oikeaa hoitoa ja terapiaa ja pääsisivät ongelmistaan tai ne ainakin helpottuisivat.

Huuhaata! Eikä mitään uuttaa, aina kun jollekin oireelle ei ole löytynyt fyysistä syytä on syytetty että henkilö on luulosairas. Nytkin kipupotilaiden hoito on tosi heikolla tasolla, eihän mitään hoidettavaa ole kun vika on korvien välissä.

Olen tuollainen. Kun isovanhempani sairastivat ja kuolivat, olin vuoden tai kaksi kroonisessa kivussa (kylki ja lonkka). Kun äitini sairastui, tuli taas kylkikipu, nivuskipu ja yleinen kosketusarkuus. Äidin kuoltua nuo kivut alkoivat helpottaa, mutta surukin tuntui fyysisenä puristuksena ja elinvoiman katoamisena vuoden verran.

Tässä oma kokemukseni kroonisesta kivusta, joka alensi elämänlaatuani merkittävästi vuosikausia. Tarinani voi olla silmiäavaava monelle, ja tuo esiin kolmannen näkemyksen krooniseen kipuun "perinteisen" näkemyksen ja aloituksessa esitellyn kiputohtorin näkemyksen rinnalle.

Vuoden 2004 tienoilla minulla oli ahdistava elämäntilanne mm. ihmissuhteiden osalta. Samoihin aikoihin aloin kärsiä jatkuvasta kivusta toisella puolella alavatsaa. Juoksin erilaisilla lääkäreillä ja minulle tehtiin kaikenlaisia tutkimuksia aina ultraäänikuvauksista erilaisiin tähystyksiin ja verinäytteitä otettiin lukemattomia. Mitään poikkeavaa ei ikinä löytynyt.

Kipu vähensi liikkumistani, koska se äityi kävellessä. Olin koko ajan surullinen ja ahdistunut. Aina oli vetämässä joku lääkäriaika ja tutkimus. Kipulääkkeitä kokeilin useita – ei mitään vaikutusta. Pohdin kipua pohtimistani, tunnustelin sitä, laadin siitä yhä tarkempia sanallisia kuvauksia, joilla pystyin välittämään sen laatua erikoislääkäreille.

Vuoden 2008 alussa elämäntilanteessani tapahtui iso murros, mm. erosin pitkäaikaisesta miesystävästäni ja jouduin kokoamaan itseni kasaan järkytyksien jälkeen.

Vuosi 2008 kului loppua kohden, kun eräänä iltana tajusin, etten enää kärsinyt kroonisesta kivustani! Mitä sille oli tapahtunut? Miten se oli poistunut huomaamattani? Ei enää lääkäreitä, ei tutkimuksia, ei ahdistuneita pohdintoja yötä myöten...

Mutta tarina ei pääty tähän.

Vuodet vierivät ja aloin kiinnostua omien ruumiillisten tarpeitteni kuuntelemisesta ja tiedostamisesta. Harjoitteiden myötä aloin pistää merkille, että minulla oli edelleen se toispuolinen, krooninen alavatsakipu! Se oli edelleen kehossani. En vain enää kärsi siitä, en jotenkin noteeraa sitä arkielämässäni ollenkaan.

Mitä kummaa?

Vaikuttaa siltä, että vaikka krooninen kipu on varmasti elimellistä alkuperää (eikä henkistä, kuten aloituksessa mainittu kiputohtori väittää), se saa erilaista painoarvoa eri elämänvaiheissa. Siis kivulle ja sen elimelliselle syylle ei tapahdu mitään, mutta kokemuksemme siitä muuttuu. Joskus aivomme käsittelevät kipua hyvin aktiivisesti, jolloin se tuntuu intensiivisenä ja alentaa elämänlaatua. Toisinaan aivomme ignooraa sen eikä vastaanota hermoratojen välittämää viestiä kudosvauriosta. Kivun syy on siis reaalinen ja elimellinen, mutta aivot eivät aina käsittele sitä, jolloin sitä ei edes tunne!

Minusta tämä on mielenkiintoinen ilmiö, vaikkakin ymmärrän, ettei ilmiöstä tietäminen olisi paljoa minua lohduttanut niinä vuosina, jolloin kärsin kivusta. Kun kipu tuntuu, niin se tuntuu eikä sille voine mitään (?).

P.s. Nykyään olen melko varma, että kipuni on tukirangasta ja epäsymmetrisestä kuormituksesta johtuvaa. En enää jaksa keskittyä siihen, en enää huomaa sitä.

Mikä ihme se on että psykiatrista pelätään ja hävetään. Ei mielensairaudet ole sen kummempia kuin muutkaan. Eikö olisi paras potilaan kannalta että saisivat oikeaa hoitoa ja terapiaa ja pääsisivät ongelmistaan tai ne ainakin helpottuisivat.[/quote]

Yleensä nämä ihmiset itse eivät halua myöntää tätä, lääkärit kyllä varmaan ohjaavatkin psykiatrin arvioon.

Alaselässä nikamasiirtymä

Unohtamatta kuitenkaan sitä, että se mieli ei ole kaikkien kipujen "takana". Helposti nämä "mielenbuustaajat" haluavat nähdä mielen olevan kaikki ja kaikkialla. Jäitä hattuun!

Myös niin, että jos akuuttia kipua ei hoideta heti kunnolla, keskushermosto voi herkistyä mikä johtaa krooniseen kipuun.

Fibromyalgia nyt ainakin on täysin mielikuvitustauti. "Oireet" ovat psykosomaattisia.

On pitänyt paikkansa omalla kohdallani.

Mielen tuottama kipu ei ole yhtään sen vähemmän todellista kuin fyysisen vamman (kuten osa kommentoijista tuntuu tullitsevan). Onko niitä edes mielekästä erotella, kun lopulta ihminen on kokonaisuus ja kaikki tietoisuuden saama informaatio samaa hermoston tuottamaa dataa