Isä yrittää pakottaa psykiatriselle osastolle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osastolle vaan jos ottavat. Ei oo helppo päästäkään

Luulen myös näin, että osastolle ei ihan noin vain mennä, jos tilanne on edes suht. hyvä! Onko isäsi myöskään asemassa, jossa hän pystyisi sinua passittamaan osastohoitoon tai tekemään lähetettä? Siltikin joku muu tekee päätöksen, oletko osastohoidon tarpeessa!

Kyllä sinne pääsee, jos itse haluaa, jos siis tiedostaa olevansa hoidon tarpeessa.

Mutta jollei itse tiedosta, pakkohoidon saaminen on vaikeaa. Käytännössä ihminen saa kuristaa pikkulapsen koulutiellä harhoissaan ja tuhlata kymmenkertaisesti kuukausitulonsa maniassa, eikä hoitoa tule silti, ellei its halua. Siinä on tosin se järki, että jollei itse halua, mielenterveydongelmaa ei saa hallintaan juuri koskaan, jotn kaipa sitä on turha väkisin hoitaakaan.

No ei kannata lähteä pällitieteelliselle osastolle, lähde pakoon vaikka Ruotsiin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä isäsi pitäisi tarkalleen ottaen ymmärtää?

Jos ei liikoja odoteta, niin ainakin se, että se vanhoistakaan traumoista puhuminen ei ole kovin helppoa.

Jos vaihtoehto on laittaa pää puskaan, niin ymmärrän isääsi, että hän haluaa sinulle apua, vaikkei se olisikaan helppoa. 

Miksi se ei sitten edes suostu kuuntelemaan tai ymmärtämään, miltä minusta tuntuu? Miksi se ei joskus edes tunnu haluavan kuulla, mitä minä haluaisin sanoa?

Kaipaisin ihmistä, jolle on helpompi puhua ja joka ymmärtäisi oloni.

No siellä sairaalassa näitä ihmisiä olisi. Niillä olisi koko päivä aikaa kuunnella ja ne osaavat tehdä vaikeista asioista puhumisen helpommaksi.

Miten sä ajattelet, että sua helpottaisi se, että isäsi tai joku muu tavis "ymmärtäisi" miltä susta tuntuu? Meinaan vaan tarkoitushan on muuttaa sitä, miltä susta tuntuu: saada tuntumaan paemmalta. Miksi hakuat tätä juuri isältäsi, kun on selvä, että a) masentuneen ihmiset tunteeet eivät ole todellisia, vaan masennuksen vääristämiä ja b) ammattilaiset osaavat olon parantamisen paljon paremmin?

Kummallista on sekin, että masentuneet ihmiset niin tiukasti pitävät kiinni "omista rutiineistaan" vaikka todennäköisesti masennuksen pysyvyys johtuu juuri näistä rutiineista, ja toisenlaiset rutiinit (ne, joita oppisi sairaalassa) voisivat parantaa.

Oliko tämä vitsi? Missä osastolla muka hoitajat potilaiden juttuja kuuntelee? EI MISSÄÄN. Nehän lukittautuvat lasilaariin raapustelemaan oletuksia potilaiden "voinnista" prujuihin :D Ja kömpivät laarista komentelemaan ja räyhäämään potilaille vääränvärisistä sukista tms.

Anna osastolle mahdollisuus, ne on siellä auttamassa eikä se ole noloa. Mua ahdisti aluksi, mutta kun osastolla aloitin niin pystyin rentoutumaan. Mulla oli ammattilaisia auttamassa enkä mä joutunut pärjäämään yksin, mitä olin yrittänyt liian pitkään. Ei ollut suljettu osasto, vaan sairaalan yleispsykiatrian osasto, mutta aluksi mun elämä oli aika rajoitettua kun oli syömishäiriöstä kyse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Unohda osastot ja lääkkeet. Nuorena ihmisenä osaat lukea ja opiskella asiaa. Tutustu siihen, mitä masennus, ahdistus jne ovat ja mistä ne voisivat johtua. Lue monenlaisia kirjoja, ei pelkästään "virallista totuutta" toistavia kirjoja. Esimerkiksi psykologi Aku Kopakkala, tai professori Peter Gøtzsche ovat realisteja ja omaavat valtavan kokemuksen ja kirjoittavat hyvin. Toisaalta voit lukea vaikkapa Kalle Achteen kirjoja tms. Mitä tulee itse hoitoon, voit kokeilla eri menetelmiä vaikkapa mindfullnessistä lähtien.

Ei tuo ihminen pysty mihinkään tollaseen.

Niinhän se vähän on, että tyhmät ja yksinkertaiset ulkoistavat oman hyvinvointinsta pilleripurkkiin. Uskon kuitenkin, että nuorissa on myös älyä kyseenalaistaa vallitsevat käytännöt ja osa ottaa vastuun omasta mielenterveydestäänkin.

Sinä varmaan löisit syöpäpotilaallekin kirjan käteen, että "Tämä auttaa"??

Vierailija kirjoitti:

Pelottaako ajatus osastolla olosta?

Voisitko ajatella sitä lepona ja mahdollisuutena keskittyä omaan hyvinvointiisi?

Hah, ei se osasto mikään lepokoti ole! :D Päivästä toiseen saa kuunnella mielivaltaisten hoitajien älämöintiä ja öykkäröimistä ja kirsikkana kakun päälle vielä psykoottisten horinoita. Jos oma henkinen hyvinvointi kiinnostaa, niin suosittelen jättämään menemättä pällisairaalan osastolle. Mielummin vaikka hirteen.

Ssss?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Unohda osastot ja lääkkeet. Nuorena ihmisenä osaat lukea ja opiskella asiaa. Tutustu siihen, mitä masennus, ahdistus jne ovat ja mistä ne voisivat johtua. Lue monenlaisia kirjoja, ei pelkästään "virallista totuutta" toistavia kirjoja. Esimerkiksi psykologi Aku Kopakkala, tai professori Peter Gøtzsche ovat realisteja ja omaavat valtavan kokemuksen ja kirjoittavat hyvin. Toisaalta voit lukea vaikkapa Kalle Achteen kirjoja tms. Mitä tulee itse hoitoon, voit kokeilla eri menetelmiä vaikkapa mindfullnessistä lähtien.

Ei tuo ihminen pysty mihinkään tollaseen.

Niinhän se vähän on, että tyhmät ja yksinkertaiset ulkoistavat oman hyvinvointinsta pilleripurkkiin. Uskon kuitenkin, että nuorissa on myös älyä kyseenalaistaa vallitsevat käytännöt ja osa ottaa vastuun omasta mielenterveydestäänkin.

Jos ihminen (nuori tai vanha) on oikeasti vaikeasti masentunut eli sairas, niin ei häntä mikään kirjojen lukeminen paranna. Sama, kuin määräisi leikkausta vaativaan vaivaan laastaria. En taida koskaan olla törmännyt oikeasti masentuneeseen? Minä olen nähnyt vierestä, kun hyvä ystäväni ja työkaverini masentuivat. Kumpikin menetti täysin oman elämänsä hallinnan, työkaveri kyvyn tehdä edes yksinkertaisia töitä. Kyllä silloin vaadittiin lääkitystä ja hoitoa. Tosi typerää mennä sanomaan sairaalle ihmisellä, että ota vastuu omasta mielenterveydestä.

Aloittajan tilanne ei kuitenkaan välttämättä ole tällainen. Oma isä on ehkä liian lähellä näkemään asian objektiivisesti. Toisaalta hän voi myös nähdä jotain sellaista, mitä muut eivät näe. Esim. muutoksen lapsensa käyttäytymisessä.

Kuukausi psykologikäyntejä tilanteessasi on todella lyhyt aika. Ei tuossa vaiheessa edes oteta osastolle ilman kriisitilannetta. Antaisin psykologille mahdollisuuden vielä ainakin 2-5kk, jos ei ala selviämään tai olo menee pahemmaksi, voisi harkita jotain muuta, mutta ei helpolla! Psykologin vaihtokin voi auttaa, jos se on mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä isäsi pitäisi tarkalleen ottaen ymmärtää?

Jos ei liikoja odoteta, niin ainakin se, että se vanhoistakaan traumoista puhuminen ei ole kovin helppoa.

Jos vaihtoehto on laittaa pää puskaan, niin ymmärrän isääsi, että hän haluaa sinulle apua, vaikkei se olisikaan helppoa. 

Miksi se ei sitten edes suostu kuuntelemaan tai ymmärtämään, miltä minusta tuntuu? Miksi se ei joskus edes tunnu haluavan kuulla, mitä minä haluaisin sanoa?

Kaipaisin ihmistä, jolle on helpompi puhua ja joka ymmärtäisi oloni.

Sukulaisten ei pidä olla terapeuttina vaikka olisivat lääkäreitä...

Usein saattaa olla niin, että perheessä saattavat muut jäsenet olla rationalisteja ja yksi todella herkkä ihminen. Todella herkkä ihminen elää kaikki tunteet niin voimakkaasti, että muiden on vaikea sitä ymmärtää.

Mä ymmärrän sua ap. Mulla on ihan diagnoosi masennuksesta, olen kerran käynyt osastolla (siis kirjaimellisesti käynyt, viivyin ehkä vartin) enkä ole ikinä elämässäni ollut niin paniikissa. Oikeasti, olisin tullut hulluksi jos sinne olisi pitänyt jäädä. Kävin siis katsomassa paikkaa, kun psykologini suositteli sitä minulle ja voi luoja. 

Yksi tyttö istuu tuolilla, syö hiuksiaan ja puhuu itsekseen. Mies pyörii ympyrää paikallaan. Jokainen ovi on lukittu, mihinkään et pääse ilman että joku hoitajista tulee avaamaan oven. Tupakkakoppi oli, mutta tietenkään esim. sytkäriä et saa pitää itselläsi, vaan se pitää pyytää erikseen. Kaikille vaan nappeja naamaan ja "lepoa". Ei helvetti! Näkymä oli mun mielessäni kuin 70-luvun kauhuelokuvasta. 

Huomattavasti paremmin voin, kun saan omassa kodissani nukkua kun väsyttää, mulla on rakas koirani täällä joka myöskin pitää huolen siitä, että ulkoilen päivittäin (en tiedä olisko sieltä osastolta päässyt edes ulos), syön, kun on nälkä, siivoilen, leivon jne. ja ystäväni saavat tulla kylään kun mulle sopii. Saan tulla ja mennä oman mieleni mukaan, niinkuin kuka tahansa normaali ihminen, pääsen uimaan ja elokuviin, ja ennennkaikkea; minua ei turruteta lääkkeillä. 

Toivottavasti isäsi ei onnistu pakottamaan sinua sinne vain koska on lääkäri. Varmasti joitakin osastolla olo auttaa, henk. oht. olisin seonnut. Masentunut ja uneton ihminen ei ole hullu. Hirveästi tsemppiä sulle ap!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä isäsi pitäisi tarkalleen ottaen ymmärtää?

Jos ei liikoja odoteta, niin ainakin se, että se vanhoistakaan traumoista puhuminen ei ole kovin helppoa.

Jos vaihtoehto on laittaa pää puskaan, niin ymmärrän isääsi, että hän haluaa sinulle apua, vaikkei se olisikaan helppoa. 

Miksi se ei sitten edes suostu kuuntelemaan tai ymmärtämään, miltä minusta tuntuu? Miksi se ei joskus edes tunnu haluavan kuulla, mitä minä haluaisin sanoa?

Kaipaisin ihmistä, jolle on helpompi puhua ja joka ymmärtäisi oloni.

Tota, voisivatko ne oireesi alunperinkin johtua siitä, että lähipiirissäsi on epänormaalin kontrolloiva ihminen, etkä tule kuulluksi?

Nuo oireet joita kuvaat ovat samanlaisia, joita esim narsistiaviomiehen kanssa elävät naiset saavat.

En sano, että isäsi olisi liian kontrolloiva, kun en häntä tunne, mutta se että on lääkäri ei ole mikään tae persoonasta. On tärkeää, että kuuntelet itseäsi!

Googlaa vaikka netistä juttuja kontrolloivista ihmisistä, että osuvatko jutut kohdalleen mielestäsi teidän perheessä. Minulla on ollut kontrolloiva äiti ja kipuilen yhä sen kanssa. Muistan kun hän kerran soitti ihan tyhjästä, kun jo asuin omassa kodissani, ja ilmoitti, että minulla on aivovaurio. Ihan uskomatonta.

Ihmeellisiä kommentteja täällä.

Onko sinulle siis psykologi ja/tai psykiatri suositellut osastohoitoa vai onko se isäsi oma ajatus? Mitä hyötyä hän ajattelee että siitä olisi sinulle? Syötkö lääkkeitä? Jos syöt ja niistä ei tunnu olevan apua, niin osastohoidossa on tietty se pointti, että siellä voidaan säätää lääkitys kuntoon paremmin, kun potilaan vointia voidaan tarkkailla koko ajan.

Käyt siis psykologilla, et psykoterapiassa? Onko yksityinen vai esim koulupsykologi? Jos psykologista ei tunnu olevan apua, niin miten olisi pätevä, syömishäiriöihin erikoistunut psykoterapeutti. Lähipiirissäni on ollut syömishäiriöitä ja oman kokemuksen perusteella olen sitä mieltä, että kannattaa ehdottomasti hakeutua sellaisten ammattilaisten luo, jotka ovat erikoistuneet nimenomaan syömishäiriöihin. Kunnallisella puolella ja tavallisella psykiatrisella osastolla ei usein ole tarpeeksi osaamista. Jos isäsi on lääkäri niin rahasta ei liene kiinni sopivan ammattilaisen löytäminen.

Vierailija kirjoitti:

 No siellä sairaalassa näitä ihmisiä olisi. Niillä olisi koko päivä aikaa kuunnella ja ne osaavat tehdä vaikeista asioista puhumisen helpommaksi.

Miten sä ajattelet, että sua helpottaisi se, että isäsi tai joku muu tavis "ymmärtäisi" miltä susta tuntuu? Meinaan vaan tarkoitushan on muuttaa sitä, miltä susta tuntuu: saada tuntumaan paemmalta. Miksi hakuat tätä juuri isältäsi, kun on selvä, että a) masentuneen ihmiset tunteeet eivät ole todellisia, vaan masennuksen vääristämiä ja b) ammattilaiset osaavat olon parantamisen paljon paremmin?

Kummallista on sekin, että masentuneet ihmiset niin tiukasti pitävät kiinni "omista rutiineistaan" vaikka todennäköisesti masennuksen pysyvyys johtuu juuri näistä rutiineista, ja toisenlaiset rutiinit (ne, joita oppisi sairaalassa) voisivat parantaa.

Mitä olen ihmisten kertomuksia kuullut, niin moni on jäänyt osastolla tosi yksin, eikä kenelläkään ole ollut aika esimerkiksi jutella.

Minusta on aika loukkaavaa väittää, että masentuneen tunteet ei olisi todellisia. Totta kai tiedostan, että esimerkiksi masennus(jota minulla ei tosin ole edes diagnosoitu) altistaa tietynlaiselle ajattelulle. Mutta ei se sitä paskaa oloa poista, tai tee epätodelliseksi. Mitä rutiineja oppisi sairaalassa, mitä ei kotona voisi oppia?

Minua helpottaisi se että läheiset ymmärtäisi, miltä minusta tuntuu, koska koen läheisten kanssa olemisen tärkeäksi. Minua helpottaa se, jos voin puhua mieltä painavista asioista jollekin tutulle, ilman että toinen koko ajan keskeyttää tai työntää pois. Minua helpottaa se, että joku kuuntelee, halaa tai silittää silloin, kun minulla on paha olo.

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellisiä kommentteja täällä.

Onko sinulle siis psykologi ja/tai psykiatri suositellut osastohoitoa vai onko se isäsi oma ajatus? Mitä hyötyä hän ajattelee että siitä olisi sinulle? Syötkö lääkkeitä? Jos syöt ja niistä ei tunnu olevan apua, niin osastohoidossa on tietty se pointti, että siellä voidaan säätää lääkitys kuntoon paremmin, kun potilaan vointia voidaan tarkkailla koko ajan.

Käyt siis psykologilla, et psykoterapiassa? Onko yksityinen vai esim koulupsykologi? Jos psykologista ei tunnu olevan apua, niin miten olisi pätevä, syömishäiriöihin erikoistunut psykoterapeutti. Lähipiirissäni on ollut syömishäiriöitä ja oman kokemuksen perusteella olen sitä mieltä, että kannattaa ehdottomasti hakeutua sellaisten ammattilaisten luo, jotka ovat erikoistuneet nimenomaan syömishäiriöihin. Kunnallisella puolella ja tavallisella psykiatrisella osastolla ei usein ole tarpeeksi osaamista. Jos isäsi on lääkäri niin rahasta ei liene kiinni sopivan ammattilaisen löytäminen.

Kai se toivoo jotain ihmeparannusta olooni.

Psykologin mielestä käynnit on sujuneet ihan hyvin, ainakin sen käsityksen minä sain. Käyn yksityisellä psykologilla.

Hullujenhuoneelle meneminen on vähän kaksipiippuinen miekka.

Itselleni oli avuksi (siis just avo-osasto josta pääsee sekä päivällä ulos ja yölomalle), mutta toisaalta mä myös olin sitä ennen 24/7 paniikkihäiriön partaalla enkä uskaltanut olla yksin. Lisäksi mulle osui sattumalta koko paikan mukavin hoitaja omahoitajaksi. Oli kyl hermot koetuksella tuon prosessin kanssa silti, esim. seuraavista syistä:

Osa hoitajista on oikeasti jees, osa tuntuu olevan duunissaan lähinnä siksi että pääsisivät pompottelemaan hulluja. Eikä niillä välttämättä ole aikaa/halua kuunnella potilaita, muistan elävästi kun oikeasti aika pahassa tilanteessa oleva kanssapotilas itkee hysteerisesti ja sille käsketään että "yritä nyt vaan nukkua" -ja hoitaja pääsee takaisin kahvikupin ääreen juoruamaan työkavereiden kanssa.

Yrittävät myös aika innokkaasti tuputtaa potilaille neuroleptejä vaikka parempia tuloksia saisi myös lääkityksellä joka ei vedä täysin zombiksi. Kun onhan niitä ihmisiä helpompi käsitellä kun ne on turrutettu kunnon lääkekoomaan.

Lisäksi ne osastot on pirun täynnä, ts. sitä nukkuu kolmen-neljän muun tyypin kanssa samassa huoneessa ja huomattavan isolla todennäköisyydellä ainakin yksi kuorsaa. (Itsehän kärsin nukahtamisvaikeuksista joten tämä oli oikeasti aika tuskallista.) Niin, ja jokaista järjetöntä sääntöä perustellaan sillä että "tämä on sairaala".

Voimia AP:lle. Kuulostaa tosiaan siltä että isäsi (ehkä alitajuisesti) toivoo että ne maagisesti korjaavat sinut kuntoon pöpilässä. Ei tule tapahtumaan, mielenterveyden ongelmat eivät ole jotain mihin olisi nopeita ja helppoja ratkaisuja. Terapia + mahdollisesti hyvin mietitty lääkehoito sen tukena auttaa ainakin kesyttämään ongelmia mikä on pitkä, rasittava ja usein äärimmäisen v*ttumainen prosessi mutta se kannattaa käydä läpi.

Kerro ap sitten, että mikä sinua auttaisi?

Vierailija kirjoitti:

Kerro ap sitten, että mikä sinua auttaisi?

Se, että joku halaisi silloin tällöin, olisi ihmisiä, keille voi puhua kaikesta ja pystyisin tuntemaan oloni ainakin noin yleisesti hyväksi.

Lääkärit on usein sokeita omille läheisilleen.