Isä yrittää pakottaa psykiatriselle osastolle

Mitä isäsi pitäisi tarkalleen ottaen ymmärtää?

Voisithan sä kokeilla. Isä varmasti haluaa sun parasta ja on ammattilainen, ei se kiusatakseen sitä ehdota.

Pelottaako ajatus osastolla olosta?

Voisitko ajatella sitä lepona ja mahdollisuutena keskittyä omaan hyvinvointiisi?

Miksi et halua hoitoa?

Jos puhelin soi, soiko myös pääni?

Vierailija kirjoitti:

Mitä isäsi pitäisi tarkalleen ottaen ymmärtää?

Jos ei liikoja odoteta, niin ainakin se, että se vanhoistakaan traumoista puhuminen ei ole kovin helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä isäsi pitäisi tarkalleen ottaen ymmärtää?

Jos ei liikoja odoteta, niin ainakin se, että se vanhoistakaan traumoista puhuminen ei ole kovin helppoa.

Jos vaihtoehto on laittaa pää puskaan, niin ymmärrän isääsi, että hän haluaa sinulle apua, vaikkei se olisikaan helppoa. 

Vierailija kirjoitti:

Pelottaako ajatus osastolla olosta?

Voisitko ajatella sitä lepona ja mahdollisuutena keskittyä omaan hyvinvointiisi?

En koe, että vieraassa paikassa, laitosmaisessa ympäristössä oleminen parantaisi oloani. Kaukana omasta kodista ja läheisistä, irti kaikesta tutusta rutiinista.

Oma isäni on lääkäri ja ehdotti minulle kerran osastohoitoa, kun olin todella vaikeassa vaiheessa. Muistan että koin sen silloin loukkaavana ja jotenkin häpesin. Olin tuolloin sairastanut vaikeaa masennusta pari vuotta. Paraneminen vei pitkään, ja nyt myöhemmin vaikeasta masennuksesta toipuneena, olen harmitellut miksi en hakeutunut akuutissa vaiheessa osastohoitoon. Uskon että olisin toipunut nopeammin. Sen sijaan meni vuosia että pystyin edes hyväksymään rajallisuuteni ja koko sairauteni, ja elämäni oli jatkuvaa ylä-ja alamäkeä, sillä en koskaan pysähtynyt aidosti kohtaamaan asioitani, huolehtimaan itsestäni ja lepäämään kunnolla. Minua esti osastohoitoon hakeutumasta siihen liittyvä häpeä, häpesin ajatusta. Nyt kun hyväksyn sairauteni, en suhtaudu hoitoon enää niin. Myös varmaan nuori ikäni vaikutti sillon, miksi häpesin ajatusta. Voimia sinulle, muista että masennuksesta paranee!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä isäsi pitäisi tarkalleen ottaen ymmärtää?

Jos ei liikoja odoteta, niin ainakin se, että se vanhoistakaan traumoista puhuminen ei ole kovin helppoa.

Jos vaihtoehto on laittaa pää puskaan, niin ymmärrän isääsi, että hän haluaa sinulle apua, vaikkei se olisikaan helppoa. 

Miksi se ei sitten edes suostu kuuntelemaan tai ymmärtämään, miltä minusta tuntuu? Miksi se ei joskus edes tunnu haluavan kuulla, mitä minä haluaisin sanoa?

Kaipaisin ihmistä, jolle on helpompi puhua ja joka ymmärtäisi oloni.

Ei se olo kyllä ihan muutamalla käynnillä yleensä helpotakaan, ei psykologeilla ja terapeuteilla mitään taikasauvaa ole. Ja eiköhän se sinua hoitava tahokin suosittaisi osastoa jos näkisi sille tarvetta edellyttäen, että olet ollut rehellinen voinnistasi käynneillä.

Vierailija kirjoitti:

Oma isäni on lääkäri ja ehdotti minulle kerran osastohoitoa, kun olin todella vaikeassa vaiheessa. Muistan että koin sen silloin loukkaavana ja jotenkin häpesin. Olin tuolloin sairastanut vaikeaa masennusta pari vuotta. Paraneminen vei pitkään, ja nyt myöhemmin vaikeasta masennuksesta toipuneena, olen harmitellut miksi en hakeutunut akuutissa vaiheessa osastohoitoon. Uskon että olisin toipunut nopeammin. Sen sijaan meni vuosia että pystyin edes hyväksymään rajallisuuteni ja koko sairauteni, ja elämäni oli jatkuvaa ylä-ja alamäkeä, sillä en koskaan pysähtynyt aidosti kohtaamaan asioitani, huolehtimaan itsestäni ja lepäämään kunnolla. Minua esti osastohoitoon hakeutumasta siihen liittyvä häpeä, häpesin ajatusta. Nyt kun hyväksyn sairauteni, en suhtaudu hoitoon enää niin. Myös varmaan nuori ikäni vaikutti sillon, miksi häpesin ajatusta. Voimia sinulle, muista että masennuksesta paranee!

En ole missään vaiheessa saanut masennusdiagnoosia. Joten?

Toisaalta joku ongelmista kärsivä voi ajatella, että olet onnekas. Lääkärin lapsena saat tn. hoitoa paljon hanakammin kuin joku muu, jos isälläsi on suhteita sinne.

Osastolle vaan jos ottavat. Ei oo helppo päästäkään

Unohda osastot ja lääkkeet. Nuorena ihmisenä osaat lukea ja opiskella asiaa. Tutustu siihen, mitä masennus, ahdistus jne ovat ja mistä ne voisivat johtua. Lue monenlaisia kirjoja, ei pelkästään "virallista totuutta" toistavia kirjoja. Esimerkiksi psykologi Aku Kopakkala, tai professori Peter Gøtzsche ovat realisteja ja omaavat valtavan kokemuksen ja kirjoittavat hyvin. Toisaalta voit lukea vaikkapa Kalle Achteen kirjoja tms. Mitä tulee itse hoitoon, voit kokeilla eri menetelmiä vaikkapa mindfullnessistä lähtien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä isäsi pitäisi tarkalleen ottaen ymmärtää?

Jos ei liikoja odoteta, niin ainakin se, että se vanhoistakaan traumoista puhuminen ei ole kovin helppoa.

Jos vaihtoehto on laittaa pää puskaan, niin ymmärrän isääsi, että hän haluaa sinulle apua, vaikkei se olisikaan helppoa. 

Miksi se ei sitten edes suostu kuuntelemaan tai ymmärtämään, miltä minusta tuntuu? Miksi se ei joskus edes tunnu haluavan kuulla, mitä minä haluaisin sanoa?

Kaipaisin ihmistä, jolle on helpompi puhua ja joka ymmärtäisi oloni.

Nonii, osastolla sie varmaan saisit apua. Taidat olla sinä, joka ei suostu kuuntelemaan saatikka ymmärtämään.

Vierailija kirjoitti:

Unohda osastot ja lääkkeet. Nuorena ihmisenä osaat lukea ja opiskella asiaa. Tutustu siihen, mitä masennus, ahdistus jne ovat ja mistä ne voisivat johtua. Lue monenlaisia kirjoja, ei pelkästään "virallista totuutta" toistavia kirjoja. Esimerkiksi psykologi Aku Kopakkala, tai professori Peter Gøtzsche ovat realisteja ja omaavat valtavan kokemuksen ja kirjoittavat hyvin. Toisaalta voit lukea vaikkapa Kalle Achteen kirjoja tms. Mitä tulee itse hoitoon, voit kokeilla eri menetelmiä vaikkapa mindfullnessistä lähtien.

Ei tuo ihminen pysty mihinkään tollaseen.

Vierailija kirjoitti:

Osastolle vaan jos ottavat. Ei oo helppo päästäkään

Luulen myös näin, että osastolle ei ihan noin vain mennä, jos tilanne on edes suht. hyvä! Onko isäsi myöskään asemassa, jossa hän pystyisi sinua passittamaan osastohoitoon tai tekemään lähetettä? Siltikin joku muu tekee päätöksen, oletko osastohoidon tarpeessa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Unohda osastot ja lääkkeet. Nuorena ihmisenä osaat lukea ja opiskella asiaa. Tutustu siihen, mitä masennus, ahdistus jne ovat ja mistä ne voisivat johtua. Lue monenlaisia kirjoja, ei pelkästään "virallista totuutta" toistavia kirjoja. Esimerkiksi psykologi Aku Kopakkala, tai professori Peter Gøtzsche ovat realisteja ja omaavat valtavan kokemuksen ja kirjoittavat hyvin. Toisaalta voit lukea vaikkapa Kalle Achteen kirjoja tms. Mitä tulee itse hoitoon, voit kokeilla eri menetelmiä vaikkapa mindfullnessistä lähtien.

Ei tuo ihminen pysty mihinkään tollaseen.

Niinhän se vähän on, että tyhmät ja yksinkertaiset ulkoistavat oman hyvinvointinsta pilleripurkkiin. Uskon kuitenkin, että nuorissa on myös älyä kyseenalaistaa vallitsevat käytännöt ja osa ottaa vastuun omasta mielenterveydestäänkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä isäsi pitäisi tarkalleen ottaen ymmärtää?

Jos ei liikoja odoteta, niin ainakin se, että se vanhoistakaan traumoista puhuminen ei ole kovin helppoa.

Jos vaihtoehto on laittaa pää puskaan, niin ymmärrän isääsi, että hän haluaa sinulle apua, vaikkei se olisikaan helppoa. 

Miksi se ei sitten edes suostu kuuntelemaan tai ymmärtämään, miltä minusta tuntuu? Miksi se ei joskus edes tunnu haluavan kuulla, mitä minä haluaisin sanoa?

Kaipaisin ihmistä, jolle on helpompi puhua ja joka ymmärtäisi oloni.

No siellä sairaalassa näitä ihmisiä olisi. Niillä olisi koko päivä aikaa kuunnella ja ne osaavat tehdä vaikeista asioista puhumisen helpommaksi.

Miten sä ajattelet, että sua helpottaisi se, että isäsi tai joku muu tavis "ymmärtäisi" miltä susta tuntuu? Meinaan vaan tarkoitushan on muuttaa sitä, miltä susta tuntuu: saada tuntumaan paemmalta. Miksi hakuat tätä juuri isältäsi, kun on selvä, että a) masentuneen ihmiset tunteeet eivät ole todellisia, vaan masennuksen vääristämiä ja b) ammattilaiset osaavat olon parantamisen paljon paremmin?

Kummallista on sekin, että masentuneet ihmiset niin tiukasti pitävät kiinni "omista rutiineistaan" vaikka todennäköisesti masennuksen pysyvyys johtuu juuri näistä rutiineista, ja toisenlaiset rutiinit (ne, joita oppisi sairaalassa) voisivat parantaa.