Lue keskustelun säännöt.
APUA! Miten eroon lähes pakkomielteisestä suuntautumisesta ihmiseen?
Auttakaa
21.08.2016 |
Pahoittelen jo näin alkuun sekavaa tekstiä, mutta tarvitsen tilanteeseen apua ja palstallahan on ollut kummallisempiakin tapauksia ja niihinkin on saatu apua, joten päätin yrittää.
Taustatietoina se, että olen pian 17-vuotias tyttö ja pakkomielteen/fiksaation kohde (Anteeksi, en tiedä oikeaa termiä tälle asialle.) on minua n.4v vanhempi nainen. Näitä fiksaation/pakkomielteen kohteita on ollut siitä lähtien, kun olin 7v ja eräs kesti muutamia vuosia. Tiedän, ettei tämä ihastumistakaan voi olla, sillä en ole kiinnostunut samasta sukupuolesta. Tämä pakkomielle ihmiseen kehittyy salakavalasti, niin pikkuhiljaa etten itse sitä pysty tajuamaan sitä, ennen kuin on "liian myöhäistä". En ole varma, mikä tämän pakkomielteen laukaisee, mutta pakkomielteen kohteita on kerralla vain 1, kunnes saan seuraavan kohteen.
Ns. oireet:
-Innostun ihan hirveästi, kun kysyinen henkilö laittaa viestiä, se pelastaa päivän.
-Tulen hirveän apaattiseksi, jopa itkuiseksi, jos hän ei pariin päivään vastaa viesteihini, vaikka tiedän, että hän olisi pystynyt niihin vastaamaan. Nyt minusta tuntuu, että hän välttelee minua.
-Minun on pakko katsoa kyseisen henkilön ig-kuvia ja muita kuvia kokoajan. Haluaisin myös puhua hänestä jonkun kanssa, mutten voi sillä se tietysti vaikuttaisi oudolta.
-En kuitenkaan tunne häntä kohtaan seksuaalista vetovoimaa, enkä näin ollen kiihotu hänestä tai muuta vastaavaa.
-Haluaisin olla häneen yhteydessä joka päivä, että laittelisimme viestejä niin kuin kaverit yleensäkin. En halua, että hän katkaisisi välit kanssani tai kaveruus loppuisi. Ahdistun, jos hän vastaa viesteihini tylysti tai ei vastaa niinkuin hän on kesän aikana tehnytkin kiireisiin vedoten. (Olen yrittänyt pysyä hillittynä ja normaalina ja osin onnistunutkin.)
-Ajattelen häntä miltei kokoajan, en vain voi sille mitään. Haaveilen, kelaan yhteisiä tilanteita päässäni ja mietin miten tämänkin olisi voinut tehdä toisin. Onnellisin olin, kun kaveruutemme ns. kukoisti ja haluaisin palata tähän hetkeen. Ajattelen näitä asioita aamuin, päivisin ja illoin. Se on erittäin häiritsevää.
-Olen myös mustasukkainenkin, jos hän kommentoi muille esim. suukkohymiön, mietin miksei meidän kaveruus voisi olla samalla tasolla.
-En vain millään haluaisi päästää tästä ihmisestä irti, vaan haluaisin, että olisimme kavereita.
-Minulla on ollut tällainen fiksaatio/pakkomielle myös n.60v naisopettajaani, mutta pääsin siitä yli, kun tuli tämä uusi "kohde." Naisopettajaa ennen oli alakoulun viisikymppinen miesopettaja. Oireet ovat kutakuinkin samat kuin tässä tilanteessa.
Tiedän, että tämä ei ole normaalia, mutta olen sentään myöntänyt tämän ongelman itselleni. Olisin todella kiitollinen, jos saisin vertaistukea/nimen tälle ongelmalle/apua miten päästä tästä eroon. Tämä ongelma vaivaa ja häiritsee minua ja tiedostan, ettei tämä voi näin jatkua, koska tästä on vain hallaa minulle. Haluan todella päästä tästä eroon.
Kommentit (74)
Vierailija kirjoitti:
En ole aiemmin tähän vastannut, mutta ymmärrän jokaikisen viestisi täysin ap. Olen itse kärsinyt samasta niin kauan kuin vain muistan.
Nykyinen tilanteeni on se, että oma henkilöni on muodostunut erittäin tärkeäksi oikeasti (vrt aiemmin ihannoin mielikuvaa) elämässäni ja koen meidän olevan aidosti läheisiä. Yhteydenotot ja asiat joita olemme tehneet tapahtuvat useimmiten myös hänen aloitteestaan. Olen todella tarkka siitä, etten itse käyttäydy liian takertuvasti tai ahdistele toista.
Itselläni on vain se tilanne nyt, että vaikka tiedän tarvitsevani todennäköisesti ammattilasen apua päästäkseni tästä eroon, niin tällä hetkellä en vain jaksa/halua siihen ryhtyä. Vaikka tilanne on äärimmäisen kuluttava itseni kannalta, on kyseisen ihmisen seura minulle selkeästi tärkeä voimavara arjessa, enkä tavallaan uskalla luopua siitä juuri nyt.
Mutta jos sinulla vain on mahdollisuus niin suosittelen hakemaan apua, sillä vain siten voit saada omat ajatuksesi taas keveiksi ja pystyt keskittymään oikeasti kiinnostaviin asioihin elämässä. Ja usko minua, tiedän mistä puhun ja vaikka tällainen taipumus on omassa elämässä äärimmäisen raskasta, pidän kuitenkin näitä persoonallisuushäiriöhuuteluita melko liioiteltuina. En tiedä oliko tästä apua, mutta tsemppiä sinulle mitä ikinä päätätkin tehdä asialle!
Kiitos ihanasta viestistä! Mitä tekisit, jos henkilö ei yhtäkkiä enää tekisi aloitetta tai ei vastailisi viesteihisi niin useammin, kuin ennen? Miten luulet pääseväsi siitä yli, jos niin tapahtuu?
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei ap, mulla on sama vika. Ikää 24-v, viimeisen vuoden olen ollut "ihastunut" erääseen laulajaan. Yritän peitellä ihastustani kaiken keinoin, ja heitän siitä myös huulta. Tiedostan, että kyse on mielikuvasta. Oma isäni kuoli kun olin pieni, joten tämä ihastuminen minulla kohdistuu miehiin.
Käyn terapiassa, jossa on myös tähän syvennytty. Minulla on riippuvainen persoonallisuus, ja "etsin pelastajaa".
Järjellä ajateltuna minulla ei koskaan tule olemaan edes mahdollisuutta tavata tätä ihmistä, enkä edes haluaisi. Hän on ihminen, ei yhtä mielikuvani kanssa. Tämä ajattelu helpottaa omaa oloani, mutta joskus on vain niin kuva antautua mielikuville.
Suosittelen kyllä terapiaa.Tsemppiä. <3
Samoin sinulle!<3
-ap
Mulla on ollut samaa 7 vuotiaasta asti. Halusin aina olla yhden tietyn kaverin kanssa, joka ei kuitenkaan monestikaan halunnut minun kanssa olla. Olin onnellinen kun sain olla hänen kanssaan välitunnilla, muuten olin aika yksinäinen. 7 vuotiaana myös tunnesuhde äitiini katkesi. Jäin täysin yksin. Tätä puuttuvaa äitisuhdetta ja myös puuttuvaa isäsuhdetta olen paikannut luomalla voimakkaan ja riippuvaisen tunnesuhteen joko johonki kaveriin tai ihastukseen. Jos joku tuntematon vaikka kadulla edes katsoi hymyillen minua, se jo riitti saamaan minut tosi onnelliseksi ja kuvittelin olevani rakastettu. Niin vähän oon saanut rakkautta lapsuudessa. Tunnesuhde jonhonkin ei nyt sinällään ole paha asia. Mutta on hyvä tiedostaa mistä tämmöinen riippuvuus johtuu, koska voi tietoisesti ottaa etäisyyttä ja keskittyä itseen. Terapia vois olla hyvä juttu sulle. Nuo lesbo jutut voi kyllä unohtaa. Monella lesbolla on varmasti äidin rakkauden puutetta taustalla.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut samaa 7 vuotiaasta asti. Halusin aina olla yhden tietyn kaverin kanssa, joka ei kuitenkaan monestikaan halunnut minun kanssa olla. Olin onnellinen kun sain olla hänen kanssaan välitunnilla, muuten olin aika yksinäinen. 7 vuotiaana myös tunnesuhde äitiini katkesi. Jäin täysin yksin. Tätä puuttuvaa äitisuhdetta ja myös puuttuvaa isäsuhdetta olen paikannut luomalla voimakkaan ja riippuvaisen tunnesuhteen joko johonki kaveriin tai ihastukseen. Jos joku tuntematon vaikka kadulla edes katsoi hymyillen minua, se jo riitti saamaan minut tosi onnelliseksi ja kuvittelin olevani rakastettu. Niin vähän oon saanut rakkautta lapsuudessa. Tunnesuhde jonhonkin ei nyt sinällään ole paha asia. Mutta on hyvä tiedostaa mistä tämmöinen riippuvuus johtuu, koska voi tietoisesti ottaa etäisyyttä ja keskittyä itseen. Terapia vois olla hyvä juttu sulle. Nuo lesbo jutut voi kyllä unohtaa. Monella lesbolla on varmasti äidin rakkauden puutetta taustalla.
Millaista terapiaa suosittelette?
Sama vika, paitsi että tämä kaveri on ollut läheinen minulle jo n.10v. Eihän tämä tervettä ole, mutta ei voi mitään. Ollaan toisistamme riippuvaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole aiemmin tähän vastannut, mutta ymmärrän jokaikisen viestisi täysin ap. Olen itse kärsinyt samasta niin kauan kuin vain muistan.
Nykyinen tilanteeni on se, että oma henkilöni on muodostunut erittäin tärkeäksi oikeasti (vrt aiemmin ihannoin mielikuvaa) elämässäni ja koen meidän olevan aidosti läheisiä. Yhteydenotot ja asiat joita olemme tehneet tapahtuvat useimmiten myös hänen aloitteestaan. Olen todella tarkka siitä, etten itse käyttäydy liian takertuvasti tai ahdistele toista.
Itselläni on vain se tilanne nyt, että vaikka tiedän tarvitsevani todennäköisesti ammattilasen apua päästäkseni tästä eroon, niin tällä hetkellä en vain jaksa/halua siihen ryhtyä. Vaikka tilanne on äärimmäisen kuluttava itseni kannalta, on kyseisen ihmisen seura minulle selkeästi tärkeä voimavara arjessa, enkä tavallaan uskalla luopua siitä juuri nyt.
Mutta jos sinulla vain on mahdollisuus niin suosittelen hakemaan apua, sillä vain siten voit saada omat ajatuksesi taas keveiksi ja pystyt keskittymään oikeasti kiinnostaviin asioihin elämässä. Ja usko minua, tiedän mistä puhun ja vaikka tällainen taipumus on omassa elämässä äärimmäisen raskasta, pidän kuitenkin näitä persoonallisuushäiriöhuuteluita melko liioiteltuina. En tiedä oliko tästä apua, mutta tsemppiä sinulle mitä ikinä päätätkin tehdä asialle!
Kiitos ihanasta viestistä! Mitä tekisit, jos henkilö ei yhtäkkiä enää tekisi aloitetta tai ei vastailisi viesteihisi niin useammin, kuin ennen? Miten luulet pääseväsi siitä yli, jos niin tapahtuu?
-ap
Tiedän, että se olisi aluksi aivan hirveää. Jotenkin sitä vain on niin tottunut ammentamaan iloa juuri niistä kohtaamisista ja viesteistä. Ja kun tällaisia hiljaisempia kausia on tullut, niin olenkin ollut ajoittain täysin lamaantunut ja kaikki on tuntunut mahdottomalta. Kunnes sitten on aina tullut se yksi viesti tms, joka saa minut hetkessä innostumaan ja hyvälle tuulelle. Ja se on uskomatonta, miten paljon yksi ihminen voi vaikuttaa omaan mielialaan.
Jos yhteydenpito loppuisi, samalla menettäisin tärkeän ihmisen johon olen voinut jo pitkään luottaa. Todennäköisesti kysyisin syytä ja paljastaisin ehkä ettei tilanne ole minulle aivan yhdentekevä. Saattaisin jopa ottaa sen niin raskaasti, että silloin olisi vain pakko kääntyä jonkun puoleen ja kertoa tästä. Toisaalta sekin ajatus tuntuisi tavallaan helpottavalta...
Olen tämän ongelman siis itselleni myöntänyt, mutta odotan vain ns oikeaa hetkeä, jolloin olen valmis tosissani tekemään asialle jotain. Siis käsittelemään sen ammattilaisen kanssa niin hyvin, ettei käy vain siten, että kun edellisestä pääsee eroon, niin vähän ajan päästä ajaudun tähän uudelleen. Ajatus tuntuu tällä hetkellä pelottavalta, mutta uskon että jos tämän ongelman jonain päivänä saa käsiteltyä, tunnemaailma ja elämänlaatu tulevat paranemaan huomattavasti!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on tuollainen ap:n kaltainen itseäni vähän vanhempi kaveri ja koen hänet hyvin rasittavana. Ei olla samalla aaltopituudella ja haluaisin pysytellä vaan etäisenä kaverina/hyvän päivän tuttuna, mutta tämä kaverini luulee olevansa tyyliin paras kaverini. Toisaalta koen sääliä häntä kohtaan, ettei hän taida olla sosiaalisesti kovin taitava, kun ei tajua milloin joku haluaa olla parempi kaveri ja milloin jäädä tuttavatasolle.
Voisiko ap sinulla olla jotain tällaista taustalla? Jos ylitulkitset kohteidesi arkipäiväistä ystävällisyyttä ja näin ollen oletat heidän olevan heti tosiystäviäsi?
Hmm... Ennen kuin sain tämän uuden kohteen, olimme kyllä jo silloin kavereita. (Ja nytkin kai?) En kyllä osaa sanoa ylianalysoinko muutenkin elämässä tilanteita. En haluaisi olla ihan parasparas kaveri, mutta jonkun asteinen kaveri kuitenkin, en vain tiedä haluaako hän olla minun kaveri.
-ap
On hyvin hankala sanoa toiselle suoraan, jos ei halua olla ihan niin hyvä kaveri kuin toinen haluaisi. Ainakin itse olen niin kiltti ihminen, etten kehtaa pahoittaa toisen mieltä.
Mutta jos kohdekaverisi ei ole se joka ottaa yhteyttä tai hän vastailee hitaahkosti, se saattaa tarkoittaa että olette eri mieltä yhteydenpitovälistä ja kaveruussuhteenne laadusta.
T. Tuo jota lainasit
Satutat ja loukkaat vaan enemmän kun et sano suoraan. On raukkamaista olla sanomatta suoraan, kertoo vain sun omasta selkärangattomuudesta ja välinpitämättömyydestä kaverin tunteita kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole aiemmin tähän vastannut, mutta ymmärrän jokaikisen viestisi täysin ap. Olen itse kärsinyt samasta niin kauan kuin vain muistan.
Nykyinen tilanteeni on se, että oma henkilöni on muodostunut erittäin tärkeäksi oikeasti (vrt aiemmin ihannoin mielikuvaa) elämässäni ja koen meidän olevan aidosti läheisiä. Yhteydenotot ja asiat joita olemme tehneet tapahtuvat useimmiten myös hänen aloitteestaan. Olen todella tarkka siitä, etten itse käyttäydy liian takertuvasti tai ahdistele toista.
Itselläni on vain se tilanne nyt, että vaikka tiedän tarvitsevani todennäköisesti ammattilasen apua päästäkseni tästä eroon, niin tällä hetkellä en vain jaksa/halua siihen ryhtyä. Vaikka tilanne on äärimmäisen kuluttava itseni kannalta, on kyseisen ihmisen seura minulle selkeästi tärkeä voimavara arjessa, enkä tavallaan uskalla luopua siitä juuri nyt.
Mutta jos sinulla vain on mahdollisuus niin suosittelen hakemaan apua, sillä vain siten voit saada omat ajatuksesi taas keveiksi ja pystyt keskittymään oikeasti kiinnostaviin asioihin elämässä. Ja usko minua, tiedän mistä puhun ja vaikka tällainen taipumus on omassa elämässä äärimmäisen raskasta, pidän kuitenkin näitä persoonallisuushäiriöhuuteluita melko liioiteltuina. En tiedä oliko tästä apua, mutta tsemppiä sinulle mitä ikinä päätätkin tehdä asialle!
Kiitos ihanasta viestistä! Mitä tekisit, jos henkilö ei yhtäkkiä enää tekisi aloitetta tai ei vastailisi viesteihisi niin useammin, kuin ennen? Miten luulet pääseväsi siitä yli, jos niin tapahtuu?
-ap
Tiedän, että se olisi aluksi aivan hirveää. Jotenkin sitä vain on niin tottunut ammentamaan iloa juuri niistä kohtaamisista ja viesteistä. Ja kun tällaisia hiljaisempia kausia on tullut, niin olenkin ollut ajoittain täysin lamaantunut ja kaikki on tuntunut mahdottomalta. Kunnes sitten on aina tullut se yksi viesti tms, joka saa minut hetkessä innostumaan ja hyvälle tuulelle. Ja se on uskomatonta, miten paljon yksi ihminen voi vaikuttaa omaan mielialaan.
Jos yhteydenpito loppuisi, samalla menettäisin tärkeän ihmisen johon olen voinut jo pitkään luottaa. Todennäköisesti kysyisin syytä ja paljastaisin ehkä ettei tilanne ole minulle aivan yhdentekevä. Saattaisin jopa ottaa sen niin raskaasti, että silloin olisi vain pakko kääntyä jonkun puoleen ja kertoa tästä. Toisaalta sekin ajatus tuntuisi tavallaan helpottavalta...
Olen tämän ongelman siis itselleni myöntänyt, mutta odotan vain ns oikeaa hetkeä, jolloin olen valmis tosissani tekemään asialle jotain. Siis käsittelemään sen ammattilaisen kanssa niin hyvin, ettei käy vain siten, että kun edellisestä pääsee eroon, niin vähän ajan päästä ajaudun tähän uudelleen. Ajatus tuntuu tällä hetkellä pelottavalta, mutta uskon että jos tämän ongelman jonain päivänä saa käsiteltyä, tunnemaailma ja elämänlaatu tulevat paranemaan huomattavasti!
Ihan kun olisit puhunut suullani. On ihanaa huomata. ettei ole tämän asian kanssa yksin, vaan on muitakin joilla on sama ongelma. Se tuntuu helpottavalta, kuten myös se, ettei minua heti haukuttu pystyyn, vaikka luulinkin niin käyvän. Olette mahtavia kaikki <3
-ap
Vanha keskustelu, mutta tunnistan itseni! Olen 25-vuotias nainen ja olen aina ollut kiintynyt esimerkiksi opettajiin tai vanhempiin työkavereihin tuolla tavoin, yleensä miehiin mutta on ollut joitain naisiakin. Myös kavereiden vanhempiin on ollut vastaavaa ainakin kerran. Nuorempana ajattelin myös itse kyseessä olevan jonkinlainen persoonallisuushäiriö, mutta olen myöhemmin ymmärtänyt sen johtuvan puutteellisesta lapsuuden kiintymyssuhteesta. Äitini on kylmä ihminen ja isäni ei ole ollut läsnä millään tavalla. Varmaan jotenkin alitajuisesti edelleen etsin välittävää aikuista ja jotain vanhempien korviketta, vaikka olenkin itsekin jo aikuinen. Olen harkinnut terapiaa, koska elämäni lapsuudenkodissa on ollut todella vaikeaa siihen asti kunnes muutin kotoa pois, mutta en vain ole saanut aikaiseksi varata aikaa mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan toi kumminki (stalkkeja lukuun ottamatta) myönteisempää kuin että kohdistaisi kaikki, ehkä vanhempien kieltämät, vihantunteensa aina johonkin tarkoin valikoituun helppoon kohteeseen. Sentyyppisilläkin saattaa olla sitten tarve etsiä yksi idealisoitu palvontakohde, joka voi myös säännönmukaisesti pudota jalustalta kun virheitä ilmenee - ja luultavasti perimmäinen kateuskin johtaa tähän.
Ehkä on tarve kokea voimakkaita ja selkeitä tunteita, joihin ei yleensä ole mahdollisuutta. Vanhempiakinhan jossain vaiheessa ihannoidaan kritiikittömästi. Onneksi Jumala on täydellinen, myös rakkaudessa, eikä Häntä voi ihailla ja ylistää liikaa.
Mielestäni piirteet sopeutuvat persoonallisuushäiriöön. Itse käyn pakkomielteeni takia psykologilla ja ns. tarkkailemme, viittaavatko oireena persoonallisuushäiriöön ja voiko sitä hoitaa jotenkin pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla täysin sama ongelma. Kunpa osaisin tutustua normaalisti uusiin ihmisiin, mutta aina tulee tämä pakkomielle. Joudun peittelemään sitä, minkä takia vaikutan varmaan kylmältä ja etäiseltä. Jos taas otan yhteyttä, pelkään, että vaikutan takertuvalta. Alkavat ihmissuhteet päättyykin aina tähän
Älä säädä päätäsi. Ongelma on suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa ei saa tarvita toisia ihmisiä. Pitää olla aikuinen jo pikkulapsena. Mut ei se lapsi tai tarvitseva ihminen mihinkään lähde vaikka kuinka yrittäisi kuvitella muuta. Sulla on kaksi vaihtoehtoa: ryhdyt hieman epäluuloiseksi yksineläjäksi, joka tekee yksin suurin piirtein mitä haluaa tai sitten tunget itsesi suhteeseen sellaisen ihmisen kanssa, jolle sinä olet pakkomielle. Kerron välittömästi lisää, jos saan muita ideoita.
Hei ap, mulla on sama vika. Ikää 24-v, viimeisen vuoden olen ollut "ihastunut" erääseen laulajaan. Yritän peitellä ihastustani kaiken keinoin, ja heitän siitä myös huulta. Tiedostan, että kyse on mielikuvasta. Oma isäni kuoli kun olin pieni, joten tämä ihastuminen minulla kohdistuu miehiin.
Käyn terapiassa, jossa on myös tähän syvennytty. Minulla on riippuvainen persoonallisuus, ja "etsin pelastajaa".
Järjellä ajateltuna minulla ei koskaan tule olemaan edes mahdollisuutta tavata tätä ihmistä, enkä edes haluaisi. Hän on ihminen, ei yhtä mielikuvani kanssa. Tämä ajattelu helpottaa omaa oloani, mutta joskus on vain niin kuva antautua mielikuville.
Suosittelen kyllä terapiaa.
Tsemppiä. <3