Lue keskustelun säännöt.
APUA! Miten eroon lähes pakkomielteisestä suuntautumisesta ihmiseen?
Auttakaa
21.08.2016 |
Pahoittelen jo näin alkuun sekavaa tekstiä, mutta tarvitsen tilanteeseen apua ja palstallahan on ollut kummallisempiakin tapauksia ja niihinkin on saatu apua, joten päätin yrittää.
Taustatietoina se, että olen pian 17-vuotias tyttö ja pakkomielteen/fiksaation kohde (Anteeksi, en tiedä oikeaa termiä tälle asialle.) on minua n.4v vanhempi nainen. Näitä fiksaation/pakkomielteen kohteita on ollut siitä lähtien, kun olin 7v ja eräs kesti muutamia vuosia. Tiedän, ettei tämä ihastumistakaan voi olla, sillä en ole kiinnostunut samasta sukupuolesta. Tämä pakkomielle ihmiseen kehittyy salakavalasti, niin pikkuhiljaa etten itse sitä pysty tajuamaan sitä, ennen kuin on "liian myöhäistä". En ole varma, mikä tämän pakkomielteen laukaisee, mutta pakkomielteen kohteita on kerralla vain 1, kunnes saan seuraavan kohteen.
Ns. oireet:
-Innostun ihan hirveästi, kun kysyinen henkilö laittaa viestiä, se pelastaa päivän.
-Tulen hirveän apaattiseksi, jopa itkuiseksi, jos hän ei pariin päivään vastaa viesteihini, vaikka tiedän, että hän olisi pystynyt niihin vastaamaan. Nyt minusta tuntuu, että hän välttelee minua.
-Minun on pakko katsoa kyseisen henkilön ig-kuvia ja muita kuvia kokoajan. Haluaisin myös puhua hänestä jonkun kanssa, mutten voi sillä se tietysti vaikuttaisi oudolta.
-En kuitenkaan tunne häntä kohtaan seksuaalista vetovoimaa, enkä näin ollen kiihotu hänestä tai muuta vastaavaa.
-Haluaisin olla häneen yhteydessä joka päivä, että laittelisimme viestejä niin kuin kaverit yleensäkin. En halua, että hän katkaisisi välit kanssani tai kaveruus loppuisi. Ahdistun, jos hän vastaa viesteihini tylysti tai ei vastaa niinkuin hän on kesän aikana tehnytkin kiireisiin vedoten. (Olen yrittänyt pysyä hillittynä ja normaalina ja osin onnistunutkin.)
-Ajattelen häntä miltei kokoajan, en vain voi sille mitään. Haaveilen, kelaan yhteisiä tilanteita päässäni ja mietin miten tämänkin olisi voinut tehdä toisin. Onnellisin olin, kun kaveruutemme ns. kukoisti ja haluaisin palata tähän hetkeen. Ajattelen näitä asioita aamuin, päivisin ja illoin. Se on erittäin häiritsevää.
-Olen myös mustasukkainenkin, jos hän kommentoi muille esim. suukkohymiön, mietin miksei meidän kaveruus voisi olla samalla tasolla.
-En vain millään haluaisi päästää tästä ihmisestä irti, vaan haluaisin, että olisimme kavereita.
-Minulla on ollut tällainen fiksaatio/pakkomielle myös n.60v naisopettajaani, mutta pääsin siitä yli, kun tuli tämä uusi "kohde." Naisopettajaa ennen oli alakoulun viisikymppinen miesopettaja. Oireet ovat kutakuinkin samat kuin tässä tilanteessa.
Tiedän, että tämä ei ole normaalia, mutta olen sentään myöntänyt tämän ongelman itselleni. Olisin todella kiitollinen, jos saisin vertaistukea/nimen tälle ongelmalle/apua miten päästä tästä eroon. Tämä ongelma vaivaa ja häiritsee minua ja tiedostan, ettei tämä voi näin jatkua, koska tästä on vain hallaa minulle. Haluan todella päästä tästä eroon.
Kommentit (74)
Voiko se olla epävak. pers.häiriö, jos se kohdistuu vain yhteen ainoaan ihmiseen -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kävin lukemassa epävakaasta persoonallisuushäiriöstä ja tunnistan itsestäni samoja piirteitä, kuin tekstissä. Miten tästä eteenpäin ja voiko epävakaasta persoonallisuushäiriöstä parantua kokonaan?
-ap
Omiin nettidiagnooseihin ei kauheasti kannata hirttäytyä, varsinkaan persoonallisuushäiriödiagnooseihin. Diagnoosilla ei sinänsä edes ole väliä, vaan sillä, saatko apua ongelmaan, johon koet tarvitsevasi apua. Reitti mielenterveyspalveluihin (jos niitä tarvitset) on joko oppilaitoksen terkkarin kautta tai oman terveyskeskuksen kautta. Kummassakin tapauksessa ensin pitää varmaan varata aika vastaanotolle. Kannatta vaikka kirjoittaa ylös ne jutut, jotka sua vaivaavat, jotta saat aikaa varatessasi selitettyä ongelmasi selvästi.
Tietääkö joku, voiko tästä ongelmasta päästä lopullisesti eroon vai voiko sitä vain helpottaa? Ja mitä minun pitäisi sen pakkomielteeni kohteen kanssa tehdä? -ap
Aloituksessa toteat, että tuosta on vain hallaa sinulle, mutta mitä tarkoitat sillä? Kärsitkö tilanteesta siis kovasti? Minulle syntyi mielikuva, että saat sisältöä elämääsi jonkun ihmisen kautta, tuo tunteesi ihmistä kohtaan on voimakas ja saat siitä myös onnen tunteita, vaikka kärsit mustasukkaisuudesta ja siitä, että voimakas tunteesi karkoittaa tuon ihmisen vain kauemmas.
Jos menet terapiaan, luultavasti heijastaisit nuo tunteesi terapeuttiisi, kuten muutenkin usein tapahtuu. Terapeutti osaisi hoitaa asian kypsästi ja olla tukenasi hylkäämättä mutta niin, että pääset omille jaloillesi ja opit suhtautumaan häneen tärkeänä ihmisenä, mutta löytämään merkityksen elämällesi sisältäsi, ei hänestä.
Tämä mitä sanon on vain mutuilua siitä miten asian hahmotin. Minusta ongelmasi ei ole pahin mahdollinen, koska toisesta kiinnostuminen ja toiseen kiinnittyminen on elämässä tärkeää ja arvokasta. Sinä vain jäät riippuvaiseksi, symbioosivaiheeseen, ja mielialasi ovat kiinnostuksen kohteen armoilla. Jos saat häneltä huomiota, olet varmaankin onnesi kukkuloilla, ja kun hän dissaa sinut, kärsit hirveästi. Tuosta voi opetella vielä aikuisiälläkin itsenäisyyteen, pikku hiljaa. Jos sinulla ei ole mahdollisuutta terapiaan, niin tarvitset joka tapauksessa elämääsi muuta sisältöä jostain asiasta, työstä tai harrastuksesta. Usko tai älä, se auttaa. Opiskeletko parhaillaan jossain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko ihan varma ettet ole lesbo. Ihastumiselta tuo kuulostaa
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa toteat, että tuosta on vain hallaa sinulle, mutta mitä tarkoitat sillä? Kärsitkö tilanteesta siis kovasti? Minulle syntyi mielikuva, että saat sisältöä elämääsi jonkun ihmisen kautta, tuo tunteesi ihmistä kohtaan on voimakas ja saat siitä myös onnen tunteita, vaikka kärsit mustasukkaisuudesta ja siitä, että voimakas tunteesi karkoittaa tuon ihmisen vain kauemmas.
Jos menet terapiaan, luultavasti heijastaisit nuo tunteesi terapeuttiisi, kuten muutenkin usein tapahtuu. Terapeutti osaisi hoitaa asian kypsästi ja olla tukenasi hylkäämättä mutta niin, että pääset omille jaloillesi ja opit suhtautumaan häneen tärkeänä ihmisenä, mutta löytämään merkityksen elämällesi sisältäsi, ei hänestä.
Tämä mitä sanon on vain mutuilua siitä miten asian hahmotin. Minusta ongelmasi ei ole pahin mahdollinen, koska toisesta kiinnostuminen ja toiseen kiinnittyminen on elämässä tärkeää ja arvokasta. Sinä vain jäät riippuvaiseksi, symbioosivaiheeseen, ja mielialasi ovat kiinnostuksen kohteen armoilla. Jos saat häneltä huomiota, olet varmaankin onnesi kukkuloilla, ja kun hän dissaa sinut, kärsit hirveästi. Tuosta voi opetella vielä aikuisiälläkin itsenäisyyteen, pikku hiljaa. Jos sinulla ei ole mahdollisuutta terapiaan, niin tarvitset joka tapauksessa elämääsi muuta sisältöä jostain asiasta, työstä tai harrastuksesta. Usko tai älä, se auttaa. Opiskeletko parhaillaan jossain?
Opiskelen lukiossa, ja on minulla omiakin mielenkiinnonkohteita esim. lukeminen ja eläimet. Saan siis muustakin sisältöä elämään, ja tietysti muista kavereista.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko ihan varma ettet ole lesbo. Ihastumiselta tuo kuulostaa
Olen varma, etten ole lesbo
-ap
Vierailija kirjoitti:
Tietääkö joku, voiko tästä ongelmasta päästä lopullisesti eroon vai voiko sitä vain helpottaa? Ja mitä minun pitäisi sen pakkomielteeni kohteen kanssa tehdä? -ap
Vähän vaikea sanoa, mistä tarkalleen on kyse (pakko-oire, epävakaa persoonallisuus, läheisriippuvuus eräitä vaihtoehtoja), mutta olen sitä mieltä, että on mahdollista päästä jopa kokonaan eroon varsinkin kun olet noin nuori. Varsinaiset persoonallisuushäiriöt kehittyvät usein vähitellen ja 17-vuotiaana persoonallisuus ei ole lähimainkaan valmis.
Mieti myös sitä, missä tilanteissa koet näitä tunteita tätä ihmistä kohtaan. Mahdollisesti silloin kun olet yksin? Tunnetko samoin myös silloin kun hän on ihan oikeasti paikalla? Kirjoitin siis aiemmin jo (viesti 13), että todennäköisesti sinulla on idealisoitu mielikuva kyseisestä ihmisestä. Jos siis on tästä kyse niin tämän mielikuvan voi yrittää "tappaa" niin että tapaa kyseistä ihmistä livenä ja muuten yrittää olla ajattelematta häntä eli näkee hänet vikoineen päivineen.
Joskus tällaiset pakkomielteet menee ohi aikuistumisen ja itsetunnon vahvistumisen myötä, mutta on myös se riski, että niistä kehittyy entistä pahempia (kunnon persoonallisuushäiriö). Joku kognitiivinen psykoterapia voisi olla hyödyllinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hallalla tarkoitan, sitä, että, tunnen kokoajan syyllisyyttä, että teen niinkuin teen ja että se vahingoittaa kaverisuhdettani kohteen kanssa, kun en vain pysty päästämään irti toisesta ihmisestä
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietääkö joku, voiko tästä ongelmasta päästä lopullisesti eroon vai voiko sitä vain helpottaa? Ja mitä minun pitäisi sen pakkomielteeni kohteen kanssa tehdä? -ap
Vähän vaikea sanoa, mistä tarkalleen on kyse (pakko-oire, epävakaa persoonallisuus, läheisriippuvuus eräitä vaihtoehtoja), mutta olen sitä mieltä, että on mahdollista päästä jopa kokonaan eroon varsinkin kun olet noin nuori. Varsinaiset persoonallisuushäiriöt kehittyvät usein vähitellen ja 17-vuotiaana persoonallisuus ei ole lähimainkaan valmis.
Mieti myös sitä, missä tilanteissa koet näitä tunteita tätä ihmistä kohtaan. Mahdollisesti silloin kun olet yksin? Tunnetko samoin myös silloin kun hän on ihan oikeasti paikalla? Kirjoitin siis aiemmin jo (viesti 13), että todennäköisesti sinulla on idealisoitu mielikuva kyseisestä ihmisestä. Jos siis on tästä kyse niin tämän mielikuvan voi yrittää "tappaa" niin että tapaa kyseistä ihmistä livenä ja muuten yrittää olla ajattelematta häntä eli näkee hänet vikoineen päivineen.
Tunnen samoin, oli hän paikalla tai ei. Ärsyynnyn kyllä joistain hänen piirteistään.
-Ap
Joskus tällaiset pakkomielteet menee ohi aikuistumisen ja itsetunnon vahvistumisen myötä, mutta on myös se riski, että niistä kehittyy entistä pahempia (kunnon persoonallisuushäiriö). Joku kognitiivinen psykoterapia voisi olla hyödyllinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oho lainaus meni hieman pieleen, muttei varmaan haittaa -ap
Olen varmasti poikkeus, mutten näe tuota kokemaasi hallaa lukuunottamatta tässä ongelmaa. Toisen ihmisen ajattelu ei vahingoita tätä. Miksei sitä saisi hullaantua ihmisistä, sitä saisi maailmassa olla enemmänkin. Hullaantumisesi on kuitenkin vielä viattomalla tasolla ja positiivista hullaantumista. Sitä voi tuntea syvää intohimoa harrastuksiaankin kohtaan. Intohimoinen ihminen on elämän syvimpien tunteiden äärellä. Jos haaveilu ei estä sinua elämästä muutoin täysipainoista elämää, miksei näin voisi tehdä?
Nettiaikana ollaan kärkkäitä diagnosoimaan kaikki mahdollinen. Pienikin poikkeama kielii mielenterveysongelmasta. Minusta tällainen diagnosointi se vasta onkin mielenvikaista.
Uskon myös ajatusten voimaan, siihen, että toisen ihmisen intensiivinen ja positiivinen ajattelu tätä.
Tuosta hallasta, eli omista syyllisyydentunteistasi, olisi hyvä päästä eroon. Sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, että välität toisesta ihmisestä ja haluat viettää hänen kanssaan aikaa. Välittäminen on rakkautta ja aina positiivista jos toisen ihmisen yksityisyyttä kunnioitetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheisriippuvuuden muoto, on muuten tosi rasittava sille jota seurataan. Juontaa juurensa johonkin lapsuuden häiriöön. Koeta vahvistaa omaa ainutlaatuista itseäsi. Kyse voi olla myös trauman ilmenemisestä pakkoajatteluna. Hae ammatti-apua.
Ei se haaveilu tässä häiritsekään, vaan se, että miten se vaikuttaa jos hän esim. ei vastaa pariin päivään viesteihin ilman pätevää syytä, vaikka ennen on vastannut. Jos hän ei vastaa niin silloin tulen oikeasti apaattiseksi eli joskus mielialani määräytyvät kyseisen henkilön käytöksen mukaan.
-ap
Mä näkisin tuon ihastumisena eikä pakkomielteenä. Seksuaalisuutesi on vielä kehittymässä ja vaikka ehkä torjut ajatuksen, et välttämättä ole heteroseksuaalinen. Noin se minullakin alkoi, viattomana kiintymisenä naisiin ilman seksuaalisia ajatuksia. T. Ex hetero, nykyään viidettä vuotta naisen kanssa parisuhteessa.
Hei. Unohda nyt nuo diagnoosit. Teini-ikäistä ei pitäisi koskaan diagnosoida persoonallisuushäiriöiseksi. Siinä iässä jonkinasteinen epävakaa käytös on tavallista.
Minusta myös tuo pakkomielteinen suhtautuminen ei välttämättä ole sinun iässäsi merkki mistään vakavasta ongelmasta.
Voisiko olla kyse sellaisesta, että tuo henkilö on joskus ollut sinulle poikkeuksellisen kiva/jopa ihaileva ja saanut näin elämässäsi roolin pitää yllä itsetuntoasi? Tuo mitä kerroit äidistäsi, niin yleensä äiti on antaa vauvalle kokemuksen täydellisestä, ehdottomasta rakkaudesta ja kokemus tällaisesta rakkaudesta on hyvän itsetunnon perusta. Jos se kokemus on jäänyt sinulta saamatta niin ehkä haet sitä muilta?
Mielestäni sinun olisi tärkeää tehdä itsellesi selväksi, että tunteesi tätä henkilöä kohtaan eivät ole hulluja, mutta eivät myöskään johdu siitä että tämä henkilö olisi jotenkin erityisen mahtava ihminen tai sinulle välttämätön elämää ylläpitävä ihmissuhde. Vaan ne tunteet tulevat jostain muualta menneisyydestäsi.
Et ole hullu etkä epävakaa, mutta ammattiapu voisi olla hyvä idea. Osaava terapeutti voi auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Mä näkisin tuon ihastumisena eikä pakkomielteenä. Seksuaalisuutesi on vielä kehittymässä ja vaikka ehkä torjut ajatuksen, et välttämättä ole heteroseksuaalinen. Noin se minullakin alkoi, viattomana kiintymisenä naisiin ilman seksuaalisia ajatuksia. T. Ex hetero, nykyään viidettä vuotta naisen kanssa parisuhteessa.
Voitko kertoa lisää, että miten sitten huomasit olevasi lesbo etkä hetero?
-ap
Kannattaa miettiä onko tässä ihmisessä jotain sellaista, joka tahtoisit itse olla?
Onko näillä ihmisillä joihin kiinnyt jotain sellaisia ominaisuuksia (tai sellainen elämäntilanne) jonka tahtoisit itsellesi?
"Helpottavaa" lukea, että muillakin on samaa ongelmaa. Olen noin 30-vuotias ja mulla noita fiksautumisia eri ihmisiin on ollut ainakin ala-asteajoista lähtien. Kohteet ovat tosiaan olleet etäisiä, esimerkiksi jonkun muun kuin oman luokan opettaja. Pakkomielteisyys menee ohi vaihtelevalla nopeudella, mutta on aina yhtä kuluttavaa.
Itse pidän visusti omassa tiedossa ajatukseni ja pyrin mieluummin välttelemään pakkomielteeni kulloistakin kohdetta kuin olemaan tekemisissä tämän kanssa. Tiedän, miten ahdistavaa kohteelle olisi tietää ajatuksistani ja toisaalta haluan itse päästä vaiheesta mahdollisimman pian eteenpäin.
Tämän ongelman käsittelyssä isoin vaikeus on ehkä juuri se, miten kiusalliselta tämä tuntuu. En ole kehdannut ikinä myöntää kenellekään, että mulla on tällainen taipumus. Häpeän kaikkia aikaisempia pakkomielteisyyden kausia ja pelkään joskus valmiiksi uusia ihmisiä kohdatessani, että juttu lähtee taas käsistä.
Joku täällä kertoi hankalan kuuloisesta läheisestään, jolla on persoonallisuushäiriödiagnoosi. Tuohon täytyy todeta, että en tietääkseni ole erityisen rasittava ihminen ja ensisijaisesti tämä häiritsee itseäni. Minun (tai muiden täällä kommentoineiden) pakkomielteen kohteet eivät luultavasti edes tiedä koko asiasta, eikä muillakaan ihmisillä ole siitä mitään aavistusta, ainakaan jos itsestäni riippuu. Juuri tuo, että pelkään muiden suhtautuvat tähän ongelmaan sillä tavalla, että "hyvä että sentään tiedostat ongelman", estää ongelman käsittelyä.