Miksi äitini hermostuu tai jotenkin ahdistuu, jos kertoisin hänelle vihaavani miestäni?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Öö... Minä ainakin ilman muuta ahdistuisin, jos tyttäreni aikuisena kertoisi minulle tuollaisia.

Ensinnäkin miettisin, eikö hän osaa erottaa vihan ja suuttumuksen tunteita. Miettisin, enkö ole osannut kasvattaa hänestä sen verran aikuista, että osaisi analysoida tunteitaan ja toisaalta ymmärtää, että hän on itse niistä vastuussa samoin kuin siitä, miten toimii. Jos vihaa miestään, ottaa eron. Jos on vihainen miehelleen eli suuttunut, ratkaisee sen suuttumuksen syyn.

Toiseksi minua ahdistaisi se, että rakas lapseni on onneton. Kukaan äiti ei halua lapselleen pahaa. Saattaa olla hetkellisesti lapselleen vihainen, muttei halua oikeasti pahaa. Se on eloonjäämiselle olennainen vietti, suojella jälkikasvuaan.

Ap, sinun äitisi ei ole vastuussa vastoinkäymisistäsi. Sinä olet aikuisena ihmisenä ihan itse niistä vastuussa. Totta kai voit omalta äidiltäsi pyytää empatiaa ja neuvoja ja apua, mutta kommenttisi siitä, miksi kerrot ongelmistasi hänelle on - anteeksi vaan - keskenkasvuinen ja jopa sairas.

Et vastannut siihen miksi rupeaisi syyttelemään minua. Tai siis - rupeaisitko sinä? Et, sinähän sanoit heti meneväsi itseesi. Niin minunkin äitini kuuluisi. Mutta luuletko, että hän itse jotenkin hallitsee tuon vihan ja suuttumuksen tunteiden erottelun?

Ap

Mistä ihmeestä minä voin tietää, mitä sinun - kuka lienetkin - äitisi ajattelee?! Puhuin enemmänkin itsestäni ja äideistä yleensä. Sinä voit aina kysyä äidiltäsi, miksi hän sättii sinua, jos kerrot huolistasi - koska normaali reaktio on tukea lastaan, eikä moittia.

Ok, jos töpeksit, niin siitä voi omalle lapselleen sanoakin, mutta neuvomalla, ei moittimalla. Jos taas toistuvasti toimit hölmösti ja juokset sitten valittamaan äidille, niin tuskastumisen ja turhautumisen tietysti ymmärtää. Sekin on kumminkin eri asia kuin että toivoisi lapselleen pahaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sä rakastat rypeä sonnassasi.

En rakasta, mutta vihaaminen on kyllä raskasta.

Digging in the dirt, mulla on se Peter Gabrielin levy jossa tuo kappale on.

Ap

Jos luovut vihasta, elämälläsi ei enää ole tarkoitusta ja sinun on katsottava peiliin ja kohdattava se, mitä olet tehnyt muille lapsuustraumasi varjolla. Sen takia sinä vihaat, ettei sinun tarvitsisi kohdata omaa pahuuttasi. Pelkuri.

Mitä olen tehnyt muille, luuletko sä, että se mua pelottaa? Sen jälkeen, mitä MULLE on tehty, että se trauma edes syntyi. Ei mua sen kohtaaminen pelota. Olen valmis siihen, heittäköön se ekan kiven, joka on synnitön. Jos siis joku sen jälkeen kokee tarvetta uhota mulle elämänsä pilaamisesta niin sanon vain samoin kuin mulle on sanottu nyt. Ja jos se on oma lapseni, niin oln jo myöntänyt, että minussa on vikaa ja miksi pelkäisin kuulla mitä he ovat kärsineet? Jos parantuisin, voisin auttaa tai en ainakaan enempää satuttaisi.

Vihaan siksi, koska en ole saanut apua.

Pelkurikortilla et saa mua takajaloilleni. Siis ajattelemaan, että no niinpä oon. On ehkä ihan luonnollistakin pelätä tässä nousvia asioita, mutta en pelkää mitään koska olisin jotenkin raukkamainen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Öö... Minä ainakin ilman muuta ahdistuisin, jos tyttäreni aikuisena kertoisi minulle tuollaisia.

Ensinnäkin miettisin, eikö hän osaa erottaa vihan ja suuttumuksen tunteita. Miettisin, enkö ole osannut kasvattaa hänestä sen verran aikuista, että osaisi analysoida tunteitaan ja toisaalta ymmärtää, että hän on itse niistä vastuussa samoin kuin siitä, miten toimii. Jos vihaa miestään, ottaa eron. Jos on vihainen miehelleen eli suuttunut, ratkaisee sen suuttumuksen syyn.

Toiseksi minua ahdistaisi se, että rakas lapseni on onneton. Kukaan äiti ei halua lapselleen pahaa. Saattaa olla hetkellisesti lapselleen vihainen, muttei halua oikeasti pahaa. Se on eloonjäämiselle olennainen vietti, suojella jälkikasvuaan.

Ap, sinun äitisi ei ole vastuussa vastoinkäymisistäsi. Sinä olet aikuisena ihmisenä ihan itse niistä vastuussa. Totta kai voit omalta äidiltäsi pyytää empatiaa ja neuvoja ja apua, mutta kommenttisi siitä, miksi kerrot ongelmistasi hänelle on - anteeksi vaan - keskenkasvuinen ja jopa sairas.

Et vastannut siihen miksi rupeaisi syyttelemään minua. Tai siis - rupeaisitko sinä? Et, sinähän sanoit heti meneväsi itseesi. Niin minunkin äitini kuuluisi. Mutta luuletko, että hän itse jotenkin hallitsee tuon vihan ja suuttumuksen tunteiden erottelun?

Ap

Mistä ihmeestä minä voin tietää, mitä sinun - kuka lienetkin - äitisi ajattelee?! Puhuin enemmänkin itsestäni ja äideistä yleensä. Sinä voit aina kysyä äidiltäsi, miksi hän sättii sinua, jos kerrot huolistasi - koska normaali reaktio on tukea lastaan, eikä moittia.

Ok, jos töpeksit, niin siitä voi omalle lapselleen sanoakin, mutta neuvomalla, ei moittimalla. Jos taas toistuvasti toimit hölmösti ja juokset sitten valittamaan äidille, niin tuskastumisen ja turhautumisen tietysti ymmärtää. Sekin on kumminkin eri asia kuin että toivoisi lapselleen pahaa.

Jos kysyn, miksi hän sättii minua, niin saan vastaukseksi että minussa on vikaa. Vaikka useimmiten hänen sättiessään minua minussa ei ole ollut mitään vikaa. Esimerkiksi jos hän sättii minua siitä millaisia tunteita kerron tuntevani. Se on väärin, kyllä ihmisen kuuluu saada tuntea niitä tunteita, joita tälle nousee. Eri asia on tietenkin, mitä tekee, mutta kun se sättiminen alkaa heti, kun vain kuuleekin mun "vääristä tunteistani". Ja siis tämä kuvio jo lapsena. Se on ollut niin epäreilua, että sellainen, jolle on "vääristä tunteista" sanottu vain vaikkapa, että "jaahas" tai "no sehän on ikävää" ei voi kuvitellakaan.

Jos kerran pelkistä tunteista jotka ovat mitä ovat haukutaan paskaksi, niin kai mä sitten ajattelin lapsena että no voi helvetin kuustoista, pidät minua ilkeänä vai? No, ollaan sitten, oikeasti, että saat mitä haluut!

Ap

Tai ehkä vielä oikeammin saat mitä ansaitset? Ja mua harmittaa vieläkin, kun se ei suostu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että on väärin satuttanut minua. Sitten tuntisin sen saaneen, mitä ansaitsee. Ehkä. Jos se vaikeroisi onnettomana, se oli jotain :) Jep, minusta on tullut ihan hirveä koska toivon pahaa (pahalle).

Ap

Sen ois pitänyt tajuta, että kun mä olen sille ilkeä, niin se on siksi, mitä väärää se on tehnyt mulle.

Mutta se kehtasi vain moittia minua, vaikka minun reaktioni oli terve, ja hänen aikuisen reaktionsa oli sairas. Ei ehkä hänen omaa syytään, mutta sairas kuitenkin. Kun sätti ja moitti minua siitä, millaisia tunteita mä tunnen. Lapsena. Ennen kuin osasin käsitellä niitä. En osaa vieläkään, koko kehitys ilmeisesti pysähtyi tuohon koston ajatukseen. Se on aika voimakas. Ensin kosto sulle, sitten elämä mulle.

Ap

Mulle on siis aivan epäselvää, kuuluuko muiden ihmisten tunteista loukkaantua, vai ei. Ja syyttää heitä. Äitini ainakin loukkaantui ja se ei jäänyt häneltä osoittamatta miten huono mä olin, kun loukkasin häntä tuntemalla milloin mitäkin. Miten mä olisin voinut oppia, ettei mun tunteista kuulu loukkaantua? (Jos nyt niin on). Että jos joku loukkaantuu, niin eiipidä välittää? Jos kyseessä on vain jotain, mitä olen tuntenut, en tehnyt. Hiukan on pitänyt olla sitten kyykyssä tämän takia. Ja kasvanut vihaa.

Ap

Ymmärränhän mä sen, että jotkut muiden ihmisten tunteet voivat kyllä loukata meitä, mutta pointti olikin siinä, kuka kantaa vastuun? Se, joka loukkaantuu toisen tunteista, vai se, jolla nousee jokin tunne?

Vastaus lienee että jos loukkaantuu toisten tunteista, itsessä on jokin kohta, joka pitäisi työstää, eikä kuulu mennä vaatimaan sitä toista olemaan itselle mieluisella tavalla.

Miksi aikuinen vaatii lastaan kantamaan vastuun omasta hauraasta mielestään, jota ei ole fiksannut, VARSINKIN KUN KOKOAJAN KEHUU MITEN HYVÄ IHMINEN ON? Jotta lapsi varmasti uskoo olevansa itse väärässä. Miksi ei myönnä, että anteeksi kun huudan sinulle koska tunsit noin enkä ole itse tarpeeksi täyspäinen kestääkseni tunteesi?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä lääke muka vihaan auttaisi?

Ap

Sinä tarvitset vahvan mielenterveyslääkityksen.

Ai etten vihaisi? Ja se palvelisi teitä muita vaan vai? Oletko vähän itsekäs, mietipä sitä. Eikä mikään lääke sitäpaitsi poista vihaa haloo.

Ap

Sinun pitäisi motivoitua pitkäkestoiseen terapiaan. Sinulla itselläsi on joku persoonallisuushäirö kun jauhat täällä tuota samaa asiaan pääsemättä eteenpäin. Sinulla ei ole motivaatiota parantaa elämääsi vaan jatkat edelleen kaikkien muiden syyttelyä ja vastuun siirtoa toisille ihan jokaikisestä sinun elämääsi kuuluvasta asiasta. Sinä olet yhtä sairas kuin äitisi ja myrkytät sekä miehesi että lapsiesi elämän. 20v kuluttua lapsesi on täällä kirjoittamassa täsmälleen samanlaista tekstiä kuin sinä.

Täällä jankkaaminen ei  auta sinua eikä muitakaan, ainoa keino on että teet töitä terapiassa. Sitähän sinä et voi tehdä koska siitä seuraisi persoonallisuutesi täydellinen hajoaminen. Se sinua pelottaa.

Olen käynyt 6-vuotisen terapian nuorempana. Missä oli sen isompi apu? Minä olin motivoitunut, odotin todellakin saavani apua.

"siitä seuraisi persoonallisuutesi täydellinen hajoaminen. Se sinua pelottaa."

Jos noin on, niin syytätkö sä minua siis että karsee ihminen kun ei tapahdu? Haluatko itse hajota maailmassa, jossa muut tuntuvat täysille vihollisillesi?

Ap

En minä sinua syytä mistään muusta kuin tuon kaiken kaatamisesta muiden niskaan. Terapia ei tietenkään auttanut koska olet edelleen omasta tahdostasi tekemisissä äitisi kanssa ja nautit siitä että saat kitistä täällä. Eli  et oivaltanut sitä mitä olisit oivaltanut jos olisit tehnyt siellä aidosti työtä. Muuten kyllä olet karsea koska pilaat perheesi elämän, he ovat täysin syyttämiä pahaan oloosi.Se on syytös jonka sinulle sinkoan. Et ole terve etkä halua parantua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä lääke muka vihaan auttaisi?

Ap

Sinä tarvitset vahvan mielenterveyslääkityksen.

Ai etten vihaisi? Ja se palvelisi teitä muita vaan vai? Oletko vähän itsekäs, mietipä sitä. Eikä mikään lääke sitäpaitsi poista vihaa haloo.

Ap

Sinun pitäisi motivoitua pitkäkestoiseen terapiaan. Sinulla itselläsi on joku persoonallisuushäirö kun jauhat täällä tuota samaa asiaan pääsemättä eteenpäin. Sinulla ei ole motivaatiota parantaa elämääsi vaan jatkat edelleen kaikkien muiden syyttelyä ja vastuun siirtoa toisille ihan jokaikisestä sinun elämääsi kuuluvasta asiasta. Sinä olet yhtä sairas kuin äitisi ja myrkytät sekä miehesi että lapsiesi elämän. 20v kuluttua lapsesi on täällä kirjoittamassa täsmälleen samanlaista tekstiä kuin sinä.

Täällä jankkaaminen ei  auta sinua eikä muitakaan, ainoa keino on että teet töitä terapiassa. Sitähän sinä et voi tehdä koska siitä seuraisi persoonallisuutesi täydellinen hajoaminen. Se sinua pelottaa.

Olen käynyt 6-vuotisen terapian nuorempana. Missä oli sen isompi apu? Minä olin motivoitunut, odotin todellakin saavani apua.

"siitä seuraisi persoonallisuutesi täydellinen hajoaminen. Se sinua pelottaa."

Jos noin on, niin syytätkö sä minua siis että karsee ihminen kun ei tapahdu? Haluatko itse hajota maailmassa, jossa muut tuntuvat täysille vihollisillesi?

Ap

En minä sinua syytä mistään muusta kuin tuon kaiken kaatamisesta muiden niskaan. Terapia ei tietenkään auttanut koska olet edelleen omasta tahdostasi tekemisissä äitisi kanssa ja nautit siitä että saat kitistä täällä. Eli  et oivaltanut sitä mitä olisit oivaltanut jos olisit tehnyt siellä aidosti työtä. Muuten kyllä olet karsea koska pilaat perheesi elämän, he ovat täysin syyttämiä pahaan oloosi.Se on syytös jonka sinulle sinkoan. Et ole terve etkä halua parantua.

Miten hei voi tajuta jotain (terapiassa) jos ei tajua? Jos jokin ei valkene, ei avaudu? Miten se on sellainen asia, jossa olisin voinut tehdä enemmän työtä? Millaista työtä? Ajatuksia ei voi työstää enempää kuin terapia antaa työkaluja, ei ole minun vikani, jos työkaluja ei annettu oikeisiin kohtiin. Samaa mitä itse olen kokenut siirtyy muille vaikka en haluaisikaan, luuletko sä, että mä jotenkin haluan kokea asiat viallisin tavoin? Josta sitten aiheutuu ongelmia. En halua. Tietysti mä haluaisin olla tosi hyvä äiti ja puoliso.

Ap

Ihmettelet miksei äitisi ole iloinen, kun kerrot ongelmistasi, jotka ovat hänen syytään. Miksi olisi, kun ei syyllistäminen ilahduta ketään, vaikka osuisikin oikeaan.

Toiseksi et hyödy itse siitä mitään, vaikka saisit äitiäsi näpäytettyä huonoilla (mies)valinnoillasi ja sanomaan, että sinunpas syytäsi tämä. Mitä haluat äidiltäsi? Anteeksipyynnön?

Jos äitisi on narsisti, hän ei tule koskaan olemaan pahoillaan eikä pyytämään vilpittömästi anteeksi. Sinun ei tarvitse olla tekemisissä äitisi kanssa, jos et saa hänestä mitään myönteistä irti. Ehkä hän on sairas eikä koskaan tajua mitä vikaa hänessä on, miksi sinun täytyy antaa hänelle se valta, että hän saa vielä vaikuttaa elämääsi? Mitä jos hän ei koskaan tajua, miten on toiminut väärin? Etkö silloin päästä itseäsi elämässäsi eteenpäin koskaan?

Annat hänelle kenties liikaa arvoa (pitämällä hänen sanojaan ja tekojaan arvossa) ja valtaa (vaikuttaa omiin tunteisiisi), mikä on ymmärrettävää, koska hän on äitisi ja olet varmasti lapsena katsonut häntä ylöspäin. Nykyään halveksit häntä ilmeisesti ja odotat jonkinlaista vastuunottoa? Mutta jos sitä ei tule...?

Mun miehen pitäisi ihan koko ajan tukea mua. Siis se on tilanne tällä hetkellä. Jos tuki herpaantuu niin tunnen ongelmallisia tunteita :( Ymmärrän järjellä, ettei mies ole syntynyt tukemaan mua, mutta kohta jossa syntyy ongelmallisia tunteita ei ole sitä ymmärtänyt. Aikaisemmin pystyin käsittelemään tällaisia tiloja, joissa tunne vaatii yhtä mutta järki sanoo, ettei sen noin kuulu mennä (että mua varten vaan asiat olisi tmv.) mutta nykyisin olen joko niin vanha tai uusista elämäntilanteista kuormittunut tai molempia, että energiaa ei enää ole toimia niin kuin järki sanoo. Siis pidätellä pahoja tunteita. Onneksi mies on kaiketi pystynyt tajuamaan, että tunteeni ovat kuitenkin sallittuja, teot...osin hän tajuaa niiden "vain" johtuvan tunteista...eikä kai usko minun haluavan pahaa. Lapsille tilanne näyttäytyy tietenkin aivan erilaisena.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelet miksei äitisi ole iloinen, kun kerrot ongelmistasi, jotka ovat hänen syytään. Miksi olisi, kun ei syyllistäminen ilahduta ketään, vaikka osuisikin oikeaan.

Toiseksi et hyödy itse siitä mitään, vaikka saisit äitiäsi näpäytettyä huonoilla (mies)valinnoillasi ja sanomaan, että sinunpas syytäsi tämä. Mitä haluat äidiltäsi? Anteeksipyynnön?

Jos äitisi on narsisti, hän ei tule koskaan olemaan pahoillaan eikä pyytämään vilpittömästi anteeksi. Sinun ei tarvitse olla tekemisissä äitisi kanssa, jos et saa hänestä mitään myönteistä irti. Ehkä hän on sairas eikä koskaan tajua mitä vikaa hänessä on, miksi sinun täytyy antaa hänelle se valta, että hän saa vielä vaikuttaa elämääsi? Mitä jos hän ei koskaan tajua, miten on toiminut väärin? Etkö silloin päästä itseäsi elämässäsi eteenpäin koskaan?

Annat hänelle kenties liikaa arvoa (pitämällä hänen sanojaan ja tekojaan arvossa) ja valtaa (vaikuttaa omiin tunteisiisi), mikä on ymmärrettävää, koska hän on äitisi ja olet varmasti lapsena katsonut häntä ylöspäin. Nykyään halveksit häntä ilmeisesti ja odotat jonkinlaista vastuunottoa? Mutta jos sitä ei tule...?

Miksi kaikkien pitää kysyä, miksi mä ANNAN sen vallan aikuiselle? Siis aikuisella ON se valta lapseen, joka olin, kun ongelma alkoi. En ole koskaan ANTANUT mitään. Se tapahtui kuin hengitys. En olisi ikinä ANTANUT mitään tällaista tapahtua tai sen sattua itseeni, jos nyt olisin kyennyt valitsemaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mun miehen pitäisi ihan koko ajan tukea mua. Siis se on tilanne tällä hetkellä. Jos tuki herpaantuu niin tunnen ongelmallisia tunteita :( Ymmärrän järjellä, ettei mies ole syntynyt tukemaan mua, mutta kohta jossa syntyy ongelmallisia tunteita ei ole sitä ymmärtänyt. Aikaisemmin pystyin käsittelemään tällaisia tiloja, joissa tunne vaatii yhtä mutta järki sanoo, ettei sen noin kuulu mennä (että mua varten vaan asiat olisi tmv.) mutta nykyisin olen joko niin vanha tai uusista elämäntilanteista kuormittunut tai molempia, että energiaa ei enää ole toimia niin kuin järki sanoo. Siis pidätellä pahoja tunteita. Onneksi mies on kaiketi pystynyt tajuamaan, että tunteeni ovat kuitenkin sallittuja, teot...osin hän tajuaa niiden "vain" johtuvan tunteista...eikä kai usko minun haluavan pahaa. Lapsille tilanne näyttäytyy tietenkin aivan erilaisena.

Ap

Sun mies ansaitsee mitalin. Onko hänelläkin perhetaustassa jotain häikkää vai miksi suostuu tuohon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelet miksei äitisi ole iloinen, kun kerrot ongelmistasi, jotka ovat hänen syytään. Miksi olisi, kun ei syyllistäminen ilahduta ketään, vaikka osuisikin oikeaan.

Toiseksi et hyödy itse siitä mitään, vaikka saisit äitiäsi näpäytettyä huonoilla (mies)valinnoillasi ja sanomaan, että sinunpas syytäsi tämä. Mitä haluat äidiltäsi? Anteeksipyynnön?

Jos äitisi on narsisti, hän ei tule koskaan olemaan pahoillaan eikä pyytämään vilpittömästi anteeksi. Sinun ei tarvitse olla tekemisissä äitisi kanssa, jos et saa hänestä mitään myönteistä irti. Ehkä hän on sairas eikä koskaan tajua mitä vikaa hänessä on, miksi sinun täytyy antaa hänelle se valta, että hän saa vielä vaikuttaa elämääsi? Mitä jos hän ei koskaan tajua, miten on toiminut väärin? Etkö silloin päästä itseäsi elämässäsi eteenpäin koskaan?

Annat hänelle kenties liikaa arvoa (pitämällä hänen sanojaan ja tekojaan arvossa) ja valtaa (vaikuttaa omiin tunteisiisi), mikä on ymmärrettävää, koska hän on äitisi ja olet varmasti lapsena katsonut häntä ylöspäin. Nykyään halveksit häntä ilmeisesti ja odotat jonkinlaista vastuunottoa? Mutta jos sitä ei tule...?

Miksi kaikkien pitää kysyä, miksi mä ANNAN sen vallan aikuiselle? Siis aikuisella ON se valta lapseen, joka olin, kun ongelma alkoi. En ole koskaan ANTANUT mitään. Se tapahtui kuin hengitys. En olisi ikinä ANTANUT mitään tällaista tapahtua tai sen sattua itseeni, jos nyt olisin kyennyt valitsemaan.

Ap

Mutta sinä et ole enää se lapsi. Olet aikuinen ja ihan eri ihminen kuin äitisi. Sun ei edes tarvitse häntä enää koskaan tavata jos et halua.

Koston tarvetta voi ehkä käsitellä muutenkin kuin saamalla revanssin. Vastauksena siihen, että jos sitä vastuunottoa ei tule, niin mitä sitten. Kaikkea tätä voi toki käsitellä, vaikka äiti olisi kuollut. Kysymys on vain siitä, että on sellainen taho, joka kykenee niiden käsittelyyn, koska itse en siihen kykene, ilman apua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelet miksei äitisi ole iloinen, kun kerrot ongelmistasi, jotka ovat hänen syytään. Miksi olisi, kun ei syyllistäminen ilahduta ketään, vaikka osuisikin oikeaan.

Toiseksi et hyödy itse siitä mitään, vaikka saisit äitiäsi näpäytettyä huonoilla (mies)valinnoillasi ja sanomaan, että sinunpas syytäsi tämä. Mitä haluat äidiltäsi? Anteeksipyynnön?

Jos äitisi on narsisti, hän ei tule koskaan olemaan pahoillaan eikä pyytämään vilpittömästi anteeksi. Sinun ei tarvitse olla tekemisissä äitisi kanssa, jos et saa hänestä mitään myönteistä irti. Ehkä hän on sairas eikä koskaan tajua mitä vikaa hänessä on, miksi sinun täytyy antaa hänelle se valta, että hän saa vielä vaikuttaa elämääsi? Mitä jos hän ei koskaan tajua, miten on toiminut väärin? Etkö silloin päästä itseäsi elämässäsi eteenpäin koskaan?

Annat hänelle kenties liikaa arvoa (pitämällä hänen sanojaan ja tekojaan arvossa) ja valtaa (vaikuttaa omiin tunteisiisi), mikä on ymmärrettävää, koska hän on äitisi ja olet varmasti lapsena katsonut häntä ylöspäin. Nykyään halveksit häntä ilmeisesti ja odotat jonkinlaista vastuunottoa? Mutta jos sitä ei tule...?

Miksi kaikkien pitää kysyä, miksi mä ANNAN sen vallan aikuiselle? Siis aikuisella ON se valta lapseen, joka olin, kun ongelma alkoi. En ole koskaan ANTANUT mitään. Se tapahtui kuin hengitys. En olisi ikinä ANTANUT mitään tällaista tapahtua tai sen sattua itseeni, jos nyt olisin kyennyt valitsemaan.

Ap

Mutta sinä et ole enää se lapsi. Olet aikuinen ja ihan eri ihminen kuin äitisi. Sun ei edes tarvitse häntä enää koskaan tavata jos et halua.

Mutta eihän se valta sillä lähde, hänestä minussa, etten tapaa häntä. Enkä käsitä miten se, että olen aikuinenkaan, asiaa muuttaa? Vastaa sanalle miten. Miten se, että olen aikuinen asiaa muutti? Täytin 18, mikä muuttui?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelet miksei äitisi ole iloinen, kun kerrot ongelmistasi, jotka ovat hänen syytään. Miksi olisi, kun ei syyllistäminen ilahduta ketään, vaikka osuisikin oikeaan.

Toiseksi et hyödy itse siitä mitään, vaikka saisit äitiäsi näpäytettyä huonoilla (mies)valinnoillasi ja sanomaan, että sinunpas syytäsi tämä. Mitä haluat äidiltäsi? Anteeksipyynnön?

Jos äitisi on narsisti, hän ei tule koskaan olemaan pahoillaan eikä pyytämään vilpittömästi anteeksi. Sinun ei tarvitse olla tekemisissä äitisi kanssa, jos et saa hänestä mitään myönteistä irti. Ehkä hän on sairas eikä koskaan tajua mitä vikaa hänessä on, miksi sinun täytyy antaa hänelle se valta, että hän saa vielä vaikuttaa elämääsi? Mitä jos hän ei koskaan tajua, miten on toiminut väärin? Etkö silloin päästä itseäsi elämässäsi eteenpäin koskaan?

Annat hänelle kenties liikaa arvoa (pitämällä hänen sanojaan ja tekojaan arvossa) ja valtaa (vaikuttaa omiin tunteisiisi), mikä on ymmärrettävää, koska hän on äitisi ja olet varmasti lapsena katsonut häntä ylöspäin. Nykyään halveksit häntä ilmeisesti ja odotat jonkinlaista vastuunottoa? Mutta jos sitä ei tule...?

Miksi kaikkien pitää kysyä, miksi mä ANNAN sen vallan aikuiselle? Siis aikuisella ON se valta lapseen, joka olin, kun ongelma alkoi. En ole koskaan ANTANUT mitään. Se tapahtui kuin hengitys. En olisi ikinä ANTANUT mitään tällaista tapahtua tai sen sattua itseeni, jos nyt olisin kyennyt valitsemaan.

Ap

Mutta sinä et ole enää se lapsi. Olet aikuinen ja ihan eri ihminen kuin äitisi. Sun ei edes tarvitse häntä enää koskaan tavata jos et halua.

Mutta eihän se valta sillä lähde, hänestä minussa, etten tapaa häntä. Enkä käsitä miten se, että olen aikuinenkaan, asiaa muuttaa? Vastaa sanalle miten. Miten se, että olen aikuinen asiaa muutti? Täytin 18, mikä muuttui?

Ap

Sinä päätät kenellä on sinuun valta. Aikuinen voi päättää, lapsi ei. Ehkä sinä olet jäänyt lapseksi, se on persoonallisuushäiriöissä kai tyypillistä. Itsekin tulen kodista jossa äiti ei osannut laittaa rajoja itsensä ja minun välille. Itse olen ne nyt aikuisena hissun kissun laittanut. Äidilläni ei ole enää valtaa minuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelet miksei äitisi ole iloinen, kun kerrot ongelmistasi, jotka ovat hänen syytään. Miksi olisi, kun ei syyllistäminen ilahduta ketään, vaikka osuisikin oikeaan.

Toiseksi et hyödy itse siitä mitään, vaikka saisit äitiäsi näpäytettyä huonoilla (mies)valinnoillasi ja sanomaan, että sinunpas syytäsi tämä. Mitä haluat äidiltäsi? Anteeksipyynnön?

Jos äitisi on narsisti, hän ei tule koskaan olemaan pahoillaan eikä pyytämään vilpittömästi anteeksi. Sinun ei tarvitse olla tekemisissä äitisi kanssa, jos et saa hänestä mitään myönteistä irti. Ehkä hän on sairas eikä koskaan tajua mitä vikaa hänessä on, miksi sinun täytyy antaa hänelle se valta, että hän saa vielä vaikuttaa elämääsi? Mitä jos hän ei koskaan tajua, miten on toiminut väärin? Etkö silloin päästä itseäsi elämässäsi eteenpäin koskaan?

Annat hänelle kenties liikaa arvoa (pitämällä hänen sanojaan ja tekojaan arvossa) ja valtaa (vaikuttaa omiin tunteisiisi), mikä on ymmärrettävää, koska hän on äitisi ja olet varmasti lapsena katsonut häntä ylöspäin. Nykyään halveksit häntä ilmeisesti ja odotat jonkinlaista vastuunottoa? Mutta jos sitä ei tule...?

Miksi kaikkien pitää kysyä, miksi mä ANNAN sen vallan aikuiselle? Siis aikuisella ON se valta lapseen, joka olin, kun ongelma alkoi. En ole koskaan ANTANUT mitään. Se tapahtui kuin hengitys. En olisi ikinä ANTANUT mitään tällaista tapahtua tai sen sattua itseeni, jos nyt olisin kyennyt valitsemaan.

Ap

Mutta sinä et ole enää se lapsi. Olet aikuinen ja ihan eri ihminen kuin äitisi. Sun ei edes tarvitse häntä enää koskaan tavata jos et halua.

Mutta eihän se valta sillä lähde, hänestä minussa, etten tapaa häntä. Enkä käsitä miten se, että olen aikuinenkaan, asiaa muuttaa? Vastaa sanalle miten. Miten se, että olen aikuinen asiaa muutti? Täytin 18, mikä muuttui?

Ap

Sinä päätät kenellä on sinuun valta. Aikuinen voi päättää, lapsi ei. Ehkä sinä olet jäänyt lapseksi, se on persoonallisuushäiriöissä kai tyypillistä. Itsekin tulen kodista jossa äiti ei osannut laittaa rajoja itsensä ja minun välille. Itse olen ne nyt aikuisena hissun kissun laittanut. Äidilläni ei ole enää valtaa minuun.

En minä ole jäänyt lapseksi sen enempää kuin sinäkään luultavasti, meissä se on vain eri kohdissa. Kyllä sinäkin toimit lapsellisesti joissain asioissa varmaan. Mutta aikuinen ei voi päättää, ellei ole keinoja, etkä vastannut kysymykseeni. Eli et siis tiedä. Miten minkään voisin tietää miten? Se on eri asia tiukentaa ne rajat itselle sopiviksi kuin ymmärtää mistä ne ylipäätään otetaan.

Ap

Siis niin tyhmää jankuttaa, että aikuinen kyllä voi. Aika moni aikuinen ei jotain voi. Vai hei haloo, miksi kukaan AIKUINEN pelkäisi hämähäkkejä?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelet miksei äitisi ole iloinen, kun kerrot ongelmistasi, jotka ovat hänen syytään. Miksi olisi, kun ei syyllistäminen ilahduta ketään, vaikka osuisikin oikeaan.

Toiseksi et hyödy itse siitä mitään, vaikka saisit äitiäsi näpäytettyä huonoilla (mies)valinnoillasi ja sanomaan, että sinunpas syytäsi tämä. Mitä haluat äidiltäsi? Anteeksipyynnön?

Jos äitisi on narsisti, hän ei tule koskaan olemaan pahoillaan eikä pyytämään vilpittömästi anteeksi. Sinun ei tarvitse olla tekemisissä äitisi kanssa, jos et saa hänestä mitään myönteistä irti. Ehkä hän on sairas eikä koskaan tajua mitä vikaa hänessä on, miksi sinun täytyy antaa hänelle se valta, että hän saa vielä vaikuttaa elämääsi? Mitä jos hän ei koskaan tajua, miten on toiminut väärin? Etkö silloin päästä itseäsi elämässäsi eteenpäin koskaan?

Annat hänelle kenties liikaa arvoa (pitämällä hänen sanojaan ja tekojaan arvossa) ja valtaa (vaikuttaa omiin tunteisiisi), mikä on ymmärrettävää, koska hän on äitisi ja olet varmasti lapsena katsonut häntä ylöspäin. Nykyään halveksit häntä ilmeisesti ja odotat jonkinlaista vastuunottoa? Mutta jos sitä ei tule...?

Miksi kaikkien pitää kysyä, miksi mä ANNAN sen vallan aikuiselle? Siis aikuisella ON se valta lapseen, joka olin, kun ongelma alkoi. En ole koskaan ANTANUT mitään. Se tapahtui kuin hengitys. En olisi ikinä ANTANUT mitään tällaista tapahtua tai sen sattua itseeni, jos nyt olisin kyennyt valitsemaan.

Ap

Mutta sinä et ole enää se lapsi. Olet aikuinen ja ihan eri ihminen kuin äitisi. Sun ei edes tarvitse häntä enää koskaan tavata jos et halua.

Mutta eihän se valta sillä lähde, hänestä minussa, etten tapaa häntä. Enkä käsitä miten se, että olen aikuinenkaan, asiaa muuttaa? Vastaa sanalle miten. Miten se, että olen aikuinen asiaa muutti? Täytin 18, mikä muuttui?

Ap

Sinä päätät kenellä on sinuun valta. Aikuinen voi päättää, lapsi ei. Ehkä sinä olet jäänyt lapseksi, se on persoonallisuushäiriöissä kai tyypillistä. Itsekin tulen kodista jossa äiti ei osannut laittaa rajoja itsensä ja minun välille. Itse olen ne nyt aikuisena hissun kissun laittanut. Äidilläni ei ole enää valtaa minuun.

En minä ole jäänyt lapseksi sen enempää kuin sinäkään luultavasti, meissä se on vain eri kohdissa. Kyllä sinäkin toimit lapsellisesti joissain asioissa varmaan. Mutta aikuinen ei voi päättää, ellei ole keinoja, etkä vastannut kysymykseeni. Eli et siis tiedä. Miten minkään voisin tietää miten? Se on eri asia tiukentaa ne rajat itselle sopiviksi kuin ymmärtää mistä ne ylipäätään otetaan.

Ap

No käytännön keinoina minulla on ollut ihan fyysinen etäisyyden otto, asun eri maassa. Enkä jaa henkilökohtaisimpia asioitani äitini kanssa. Ja jos hän sanoo jotain joka järkyttää minua, yritän aina lähestyä sitä ulkopuolelta ja miettiä, onko se objektiivisesti totta. Yleensä ei ole. Ja tietysti olen käynyt myös terapeutilla, joka tuntui olevan sitä mieltä että äitini on luultavasti narsisti, ja kannusti juuri etäisyyden ottoon. Totta kai välillä otan takapakkia, mutta näin yli 40 v en enää päivittäin mieti äitiäni ja äitisuhdettani.