Lue keskustelun säännöt.
Millaisia traumoja sinulle jäi koululiikunnasta?
14.08.2016 |
Toivon todella, että koulujen liikunnan opetus on nykyään erilaista. Ainakin minulla ja ikätovereillani on todella huonoja muistoja peruskoulun liikuntatunneista 90-luvulta.
En vieläkään halua pelata koripalloa, koska ala-asteen liikunnan ope pakotti pelaamaan kovaa ja minä pienikokoisena tyttönä jäin aina jalkoihin. Myös sen kovan pallon tuleminen päähän teki aika kipeää monta kertaa, kun ei tietenkään ollut opetettu, miten pitäisi pelata oikeaoppisesti.
Meidät myös laitettiin suunnistamaan ja talvella hiihtosuunnistamaan isoon tiheään metsään. Ei ollut kovin mukavaa eksyä talvella pakkasessa ja kovassa lumituiskussa. Jokaisen piti suunnistaa nimenomaan yksin ja jos jäi kiinni kaverin kanssa yhtämatkaa menemisestä, tuli alennus arvosanaan. Kerran luokkatoveri eksyi niin, että tuli metsästä pois vasta yli tunnin muita jäljessä... Opelta tuli huudot tälle tytölle.
Kommentit (138)
Yhdessä eteläpohjskausessa alakoulussa 1979(?) oli liikunnan tunti. 20 poikaa 4 ja 5 luokilta. Piti hypätä pukin yli. Tämä tök poika oli tosi lihava. Paitaa ei saanut käyttää. Hän yritti pukin yli, eikä onnistunut. Hän jäi makaamaan osittain pukin päälle. Oppilaat nauroivat. Opettaja ei puuttunut asiaan, eikä muistaakseni edes rohkaissut häntä. Kiusallinen tilanne ja kiusaamistahan tuo oli. Pojalla oli yhden oppilaan mukaan 7 liikunnasta, joku sanoi, että 6. Todella kannustavaa. Kerran kuuntelin radiosta ohjelmaa, johon sai soittaa ja kertoa kokemuksista liikunnantunneista. Liikunta altistaa kiusaamiselle myös pukukopissa. Harmittava tapaus. Aikuisiässä voi liikunta olla vastenmielistä. Itse tykkäsin liikunnasta, mutta aina se kilpailu ja oman itsetunnon pönkittäminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mut valittiin aina joukkueeseen vikana, kun opettaja käski luokan parhaiden koota omat joukkueensa jalkapalloa tms. varten. Vielä tänäkin päivänä inhoan joukkuelajeja.
Opo kirjoitti:
Yhdessä eteläpohjskausessa alakoulussa 1979(?) oli liikunnan tunti. 20 poikaa 4 ja 5 luokilta. Piti hypätä pukin yli. Tämä tök poika oli tosi lihava. Paitaa ei saanut käyttää. Hän yritti pukin yli, eikä onnistunut. Hän jäi makaamaan osittain pukin päälle. Oppilaat nauroivat. Opettaja ei puuttunut asiaan, eikä muistaakseni edes rohkaissut häntä. Kiusallinen tilanne ja kiusaamistahan tuo oli. Pojalla oli yhden oppilaan mukaan 7 liikunnasta, joku sanoi, että 6. Todella kannustavaa. Kerran kuuntelin radiosta ohjelmaa, johon sai soittaa ja kertoa kokemuksista liikunnantunneista. Liikunta altistaa kiusaamiselle myös pukukopissa. Harmittava tapaus. Aikuisiässä voi liikunta olla vastenmielistä. Itse tykkäsin liikunnasta, mutta aina se kilpailu ja oman itsetunnon pönkittäminen.
Tämä pakottaminen olemaan ilman paitaa (pojilla) liikuntatunneilla oli yleistä vielä 80-luvun loppuun saakka. Yleensä niin, että toinen joukkue oli paidat päällä ja toinen ilman paitaa. Olen joskus miettinyt, että oliko kyseessä joku nöyryyttämisriitti, koska kai sitä nyt olisi voinut joukkueet erotella muullakin tavalla. Lihavana oli vaikeaa olla ilman paitaa. Täydellistä nöyryytystä.
Mulle jäi traum siitä, että niitä painavia liikuntakamoja joutui kanniskelemaan pitkin turun mäkistä maastoa.
Sitten vielä siitä, että liikkaope lopetti tunnit aina liian myöhään, niin, että oli kamala kiire ehtiä seuraavalle tunnille ja sai moitteet, jos myöhästyi.
Ruotsin ja saksan ope sanoi meille ihan oikein, että hänestä on ikävää, kun akateemisten aineiden tunneista napsitaan aikaa liikunnalle, joka ei ole niin tärkeää.
Mulla esim oli pitkä matikka ja se oli mulle vaikeaa (vaikk numero olikin 9). En halunnut yhtään myöhästyä jonkun liikkua tunnin takia. Matkaa oli kuitenkin usein paljon esim urheilupuistosta koululle.
Hyppypukki oli minun kauhistus. En oikein koskaan oppinut hyppäämään siitä ja naurua sain osakseni. Siksi inhosin sisäliikuntaa, mutta ulkoliikasta pidin kovasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tykkäsin liikunnasta ja meillä oli ihan kivat opetkin, mutta mua rassasi se ainainen kilpailuhenki. Lyö jo, heitä jo, juokse kovempaa, miksi et osunut?!! Olin aina huono, koska jännitin ja menin vähän niinkuin kipsiin. Yksilölajeissa olin parempi.
Pakollinen Cooperin testi
Pakollinen päällä seisonta - kaikkien oli opittava se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin, siis ongelmahan on siinä, että liikuntaa ei opeteta. Pitäisi jotenkin mystisesti osata lyödä pesäpalloa, juosta Cooperin testi ja torjua maalissa ilman mitään harjoittelua ja opettamista. Ehkä liikuntatieteellisessä ei opeteta pedagogiikkaa ja didaktiikkaa sitten?
Olisi kyllä kiinnostavaa, jos samoja metodeja käytettäisiin vaikka musiikissa. Opettaja antaa nuottisivun ja kitaran ja käskee soittaa. Muut tietysti kuuntelevat, ja musikaaliset oppilaat nauravat opettajan siunauksella.
Mun mielestä koululiikuntaan pitäisi sisältyä myös rentoutusharjoitukset ja pitäisi välttää jatkuvaa kilpailua/pelaamista. On sitä muitakin urheilulajeja kuin koris ja jalis ja sähly.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kristiina xx kirjoitti:
Mun mielestä koululiikuntaan pitäisi sisältyä myös rentoutusharjoitukset ja pitäisi välttää jatkuvaa kilpailua/pelaamista. On sitä muitakin urheilulajeja kuin koris ja jalis ja sähly.
Ja arvosteluperusteena ei saisi olla urheilutulos.
Ysiluokalla oli yhteinen liikuntatunti rinnakkaisluokan tyttöjen kanssa. Opettaja oli laiska, ja laittoi meidät aina pelaamaan luokka luokkaa vastaan. Meidän luokalla tilanne oli se, että kaksi tyttöä kiusasi yhtä tyttöä. Siinä sitten yritettiin pelata lentopalloa uym. joukkuepelejä, kun meidän joukkueen sisällä oli täysi tappelu kiusaajat vastaan kuisattu kavereineen. Meitä oli kaksi puolueetonta, joista toinen ei ollut millään tavalla kiinnostunut koko pelistä. Itsekään en liikunnallisesti mitenkään vahva ollut.
Näki vastapuolen joukkueen naamoista, ja taisi joku sanoakin, että keskittykää nyt siihen pelaamiseen. Opettaja ei puuttunut millään tavalla siihen, mitä kentällä tapahtui.
Toinen traumatisoiva asia oli lipsuvat sukset. Luistelutyyli tuli vasta sitten kun minä olin jo todennut, että hiihtäminen ei ole minun juttu.
N51
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen nainen ja syntynyt -68 ja olin lapsena tosi pieni ja laiha, enkä todellakaan superurheilullinen. Isäni oli taas urheiluhullu ja esim. opetti minut 3-vuotiaana uimaan, luistelemaan ja hiihtämään... Koululiikunta meni siinä sivussa, olin hikari muissa aineissa, liikunnassa keskitasoa, kasi yleensä tokarissa. Ainoat tosihuonot muistot ovat ainaisesta hiihtämisestä, kun painostettiin koulussa ja kotona, ja sitte niistä tyttöjen tamburiinivoimisteluista, hyi hitto. Hiihtänyt en ole aikuisena ollenkaan, enkä enää aiokaan, mutta ryhmäliikunnasta tykkään, tajusin tossa päälle kolmekymppisenä. Se kun on opettaja/vetäjä edessä, joka näyttää mallia ja kannustaa, saa mut tekemään täysillä. Ja kaikki tekee itselleen, ei todellakaan kukaan kerkee siellä kytätä toisten tekemisiä, eikä niitä kukaan arvostele edessä, eikä takana päin... Eli vaikka lempparini bodystep, kahvakuula, dance, spinning ym. ym. oikeesti suosittelen kokeilemaan!
Pojat valikoivat mut viimeiseksi pariksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tanssitunnit. Ei siinä muuten mitään mutta minä sain aina tanssiparikseni sen lihavan haisevan tytönköllerön.
Tunnilla sormi pois paikoiltaan ja salin ovet kiinni. Opettaja huusi naama punaisena "ei oo mitään" ja oli pakko jatkaa. Sormi on ikuisesti rikki ja silloin, tai sittemmin, kukaan ei joutunut vastuuseen. Rehtorilta ja koulutoimelta vain "no, sellaista se on. näitä sattuu" kommentti ja paperi, että "on kirjattu".
Terveisiä 80-luvulta.
Liikunnassa pakolliset tyttö-poikaparit, ja yläasteella pakolliset paritanssitunnit. Ja mitä tästä seurasi: En missään tapauksessa halunnut lukion vanhojen tansseihin em. traumojen takia.
Ei jäänyt traumoja. Se oli vaan tylsää ja aivotonta pakottamista.
Up