Lue keskustelun säännöt.
Millaisia traumoja sinulle jäi koululiikunnasta?
14.08.2016 |
Toivon todella, että koulujen liikunnan opetus on nykyään erilaista. Ainakin minulla ja ikätovereillani on todella huonoja muistoja peruskoulun liikuntatunneista 90-luvulta.
En vieläkään halua pelata koripalloa, koska ala-asteen liikunnan ope pakotti pelaamaan kovaa ja minä pienikokoisena tyttönä jäin aina jalkoihin. Myös sen kovan pallon tuleminen päähän teki aika kipeää monta kertaa, kun ei tietenkään ollut opetettu, miten pitäisi pelata oikeaoppisesti.
Meidät myös laitettiin suunnistamaan ja talvella hiihtosuunnistamaan isoon tiheään metsään. Ei ollut kovin mukavaa eksyä talvella pakkasessa ja kovassa lumituiskussa. Jokaisen piti suunnistaa nimenomaan yksin ja jos jäi kiinni kaverin kanssa yhtämatkaa menemisestä, tuli alennus arvosanaan. Kerran luokkatoveri eksyi niin, että tuli metsästä pois vasta yli tunnin muita jäljessä... Opelta tuli huudot tälle tytölle.
Kommentit (138)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää klassinen sadistinen metodi. Pelataan jotain ryhmälajia, ope valitsee joukkueiden kapteenit ja sen jälkeen nämä saavat yksi kerrallaan valita muusta porukasta joukkueiden jäsenet. Arvaa, kuka oli aina viimeinen valituksi tullut.
Toivottavasti ei enää käytössä. Kun ei kerran tosissaan urheilla, saman lopputuloksen saa "jako kahteen" - metodilla. Taisivat sadistiset opettajat itse nauttia tilanteesta, eihän se heihin mitenkään vaikuta.
Myönnettäköön, että me parhaat toisinaan tahdoimme kisata ehkä hieman liian tosissaan. En usko opettajankaan tilanteesta nauttineen, koska jopa minä, yksi niistä parhaista havaitsin tilanteen epämiellyttävyyden. Meillä opettaja osasi ohjata lahjakkaita esimerkiksi harrastusten suhteen.
Eihän ne lahjakkaat niinkään sitä ohjausta tarvitse, vaan juurikin ne lahjattomat perässähiihtäjät, jotka eivät pysy muiden mukana.
Tarkoitin lähinnä urheilua kilpailutasolla. En elämäntapaohjausta.
Niin, ja tuossa onkin se ongelma. Liikunnanopettajat keskittyvät niihin huippuihin ja lahjakkuuksiin, jotka todennäköisesti on jo saatu liikunnan maailmaan kiinni, samalla unohtaen ne, jotka pitäisi saada innostumaan liikunnasta. Liikunnanopettajan pitäisi nimenomaan olla elämäntapaohjaaja, ei urheiluvalmentaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukiossa innostuin tatuoinneista ja hankin niitä paikkoihin, joista konservatiiviset vanhempani eivät niitä löytäisi. Eihän niitä ollut kuin kaksi, eivätkä nekään isohkoja olleet. Liikunnanopettaja sitten päätti nolata minut kaikkien edessä ja sain suuren saarnan, kuinka olen turmellut kehoni. Tämän muistin pitkään ja vaikka tykkäsin (tykkään edelleen) tatuoinneistani, poikaystävänkin kanssa oli vaikeuksia riisutua myöhemmin. Pahin, mitä opettajat voivat tehdä on kommentoida nuorta ikävällä tavalla, joka yrittää löytää itseään. Itsetuntoni tuolloin oli muutenkin alhaalla.
Edesmennyt äitini syntynyt 1954 tykkäsi hiihtämisestä. No koulu aikaan oli hiihtokisat ja äiti voitti sen.... Opettaja tokaisi " HIIHDÄ HIIHDÄ! TYTTÖ HYVÄ!!! " No äitini sitten hiihti, ei jäänyt palkintojen jaolle tai kuumalle mehulle illan tullen etsivät häntä ja oli hiihtänyt rapiat 5 tuntia putkeen ja noin 60 kilometriä.
:D
No en nyt traumoista tiedä, mutta kyllähän se pitää paikkansa, mitä täällä on jo mainittukin eli koululiikunta pohjaa liikaa kilpa- ja joukkueurheiluun. Koululiikunta oli hyvin pitkälti joukkuelajeja, kuten erilaisia pallopelejä kilpailun kannalta. Suomalaisten terveysliikunta pohjautuu kuitenkin hyvin pitkälti yksilösuorituksiin eli kävely ja hölkkä eri muodoissaan, uinti ja pyöräily. Kovin harva harrastaa aikuisiällä esim. jalka- tai koripalloa, ellei ole harrastanut sitä jo lapsena ja nuorena kilpailutasolla. Siksi koululiikunnan tulisi tukea ennen kaikkea terveysliikuntaa eli juurikin kävelyä, uintia ja pyöräilyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää klassinen sadistinen metodi. Pelataan jotain ryhmälajia, ope valitsee joukkueiden kapteenit ja sen jälkeen nämä saavat yksi kerrallaan valita muusta porukasta joukkueiden jäsenet. Arvaa, kuka oli aina viimeinen valituksi tullut.
Toivottavasti ei enää käytössä. Kun ei kerran tosissaan urheilla, saman lopputuloksen saa "jako kahteen" - metodilla. Taisivat sadistiset opettajat itse nauttia tilanteesta, eihän se heihin mitenkään vaikuta.
Myönnettäköön, että me parhaat toisinaan tahdoimme kisata ehkä hieman liian tosissaan. En usko opettajankaan tilanteesta nauttineen, koska jopa minä, yksi niistä parhaista havaitsin tilanteen epämiellyttävyyden. Meillä opettaja osasi ohjata lahjakkaita esimerkiksi harrastusten suhteen.
Eihän ne lahjakkaat niinkään sitä ohjausta tarvitse, vaan juurikin ne lahjattomat perässähiihtäjät, jotka eivät pysy muiden mukana.
Tarkoitin lähinnä urheilua kilpailutasolla. En elämäntapaohjausta.
Niin, ja tuossa onkin se ongelma. Liikunnanopettajat keskittyvät niihin huippuihin ja lahjakkuuksiin, jotka todennäköisesti on jo saatu liikunnan maailmaan kiinni, samalla unohtaen ne, jotka pitäisi saada innostumaan liikunnasta. Liikunnanopettajan pitäisi nimenomaan olla elämäntapaohjaaja, ei urheiluvalmentaja.
En tarkoittanut noin kirjaimellisesti vaan sitä, että liikunnanopettaja osasi ohjata meitä parhaita urheiluseuroihin ja jatkamaan liikunnan parissa. Elämäntapaohjausta oli sitten kansalaistaidon ja kotitalouden tunneilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osallistuin aina ja tein täysillä osaamiseni puitteissa. Kaverini vain seisoi maila kädessään tai kuljeskeli salissa ympäriinsä tai kentän reunalla. Ja silti sain aina paskemmat numeroarvosanat liikunnasta, koska olin hieman pulska. En siis lihava, vaan pulska. Aikuistumisen myötä sitten hoikka, mutta edelleen inhoan yhdessä liikkumista, kun tuntuu että vaikka miten jaksan samalla lailla tai paremminkin, niin olen huono tai suoritan. Ei siis liikunnan iloa. Kiitos, peruskoulun liikunnanopet.😕
Vierailija kirjoitti:
Ei jäänyt traumoja. En ole millään tavalla liikunnallisesti lahjakas, mutta koulussä pärjäsi mukavasti kotona opituilla perustaidoilla (juokseminen, hiihtäminen, luistelu, pyöräily, pallon heittäminen/potkiminen, uinti, kuperkeikka jne.). Toivottavasti koululiikuntaa inhonneetkin innostuvat liikkumaan ja touhuamaan omien lastensa kanssa ja opettavat heille noita tärkeitä perustaitoja.
Missä koulussa opetetaan liikuntatunnilla jotain? Itse koin peruskoulussa muistaakseni yhteensä kuusi eri liikunnanopettajaa ja yksikään heistä ei ikinä opettanut meille mitään liikunnasta, oli se sitten venyttelytekniikka, kuntosalilaitteen käyttö, ryhmäpelin säännöt tai mitä ikinä. 20 vuotta aktiivista liikuntaa harrastanut opettaja näytti vaivattomasti että mitä pitää tehdä, sitten piti tehdä perässä. Tietämättä ollenkaan tekniikkaa näytteen takana. Lajien kirjokin oli lähinnä juoksu, sähly, jalkapallo, pesäpallo sekä vuosittainen lihaskuntotesti.
Meillä oli myös nuo "opettaja valitsee kapteenit jotka huutavat joukkueet"-juttu. En tiedä saako tuota edes enää käyttää liikuntatunneilla, mutta kyllä se joka kerta otti itsetuntoon kun jäi aina viimeiseksi huudettavaksi ja silloinkin joukkueeseen otettiin vastentahtoisesti. Kerran tuossa tilanteessa kapteenit alkoivat riitelemään siitä kumpi joutuu minut ottamaan, joten päätin antaa heille mielenrauhan ja vetäytyä pukuhuoneeseen piiloon. Sain opettajalta huudot tempustani, mitään empatiaa ei tietenkään löytynyt.
Pahinta oli kyllä ehkä ne liikuntaa veren maku suussa harrastavat atleettitytöt, jotka saattoivat käydä jopa väkivaltaiseksi ja reagoivat aivan liian dramaattisesti jokaiseen tappioon. Ensin kamala kiukkukohtaus kentällä, sitten mykkäkoulua ja jupinaa pukuhuoneessa. Ja tietysti päälle valitusta miten haluaisivat sekaryhmät koska "tytöt ei pelaa tosissaan".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ylä-asteen 160cm/ 150kg opettaja ei koskaan liikkunut mukana tai näyttänyt mallia,koska "selkä ei kestä". Oppilaita kyllä haukkui huonokuntoisiksi. Jätti meidät kaverin kanssa hiihtämään ja etsimään jotain rastia ( mikä oli ilmeisesti revitty pois) kahdestaan usean km päähän koulusta ja lähti itse koululle syömään.
Joukkuelajeissa olin aina viimeinen valittava. Koulujen välisissä pesäpallo-otteluissa olin luokan ainoa, joka ei kelvannut edes varapelaajaksi.
80- ja 90- luvuilla tuli koulut käytyä eikö traumoja ole jäänyt. Pelattiin jääkiekkoa, korista, lentopalloa, suunnistettiin, uitiin ja hiihdettiin. Tietty oli myös kaiken maailman kuntotestit ynnä muut.
Kuntotestien tuloksia maikka ei kertonut kuin luvalla parhailta ja joukkueet valitsi aika usein ne, jotka valittiin yleensä viimeiseksi.
Meillä oli aina mukavaa ja myös leikkejä oli paljon eli näistä porukan traumoista päätellen itselle sattunut aina hyviä opettajia. Meillä ei ylipäätään hyväksytty koulukiusaamista ikinä missään yhteydessä vaan opettaja puuttui siihen samantien. Toisaalta, opettajat jutteli aina sekä kiusatun että kiusaajan kanssa ja usein se syy sitten löytyikin ja asia pystyttiin selvittämään ja kiusaaminen loppui ennen kuin se oli edes alkanut.
Jotain hyötyä siitäkin, kun oltiin maaseudulla ja kaikki tunsi kaikki :D Ryhmäkuri oli kova.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on etenkin yläasteen liikuntatunneista melko ikävät muistot. Pallopelit ja jääkiekko olivat asioita mitä odotin aina kauhulla. Yleiskunto minulla oli varmasti keskivertoa parempi ja olin hyvä juoksemaan, uimaan, yleisurheilemaan, hiihtämään, yms. Kuntotesteissäkin olin aina ryhmämme parhaita. Suurimmassa osassa peleistä sen sijaan olin helposti liikuntaryhmän onnettomin, mahdollisesti jopa kaikkein huonoin.
Ikävä kyllä juuri pelit olivat se, mitä tunneilla yleensä harrastettiin. Koin olevani niin huono, etten edes viitsinyt osallistua peleihin ollenkaan tosissani. Koko liikuntatunnin jalkapalloa pelatessa saattoi olla etten koskenut jaloilla palloon kertaakaan. Sama oli myös muissa pallolajeissa. Juuri jalkapallo ja jääkiekko ovat ne mistä minulla onkin suurimmat traumat. Yläasteen jälkeen en ole luistimia jalkaani laittanut.
Koska olin pallopeleissä aina hyvin huono sain liikuntatunneilla osakseni haukkumista ja ivaamista. Tämä oli varmasti yksi asioista mitkä vaikuttivat siihen että sairastin yläasteen ja lukion ajan masennusta. Myöhemmin minulla todettiin eräänlainen hahmotushäiriö mikä osaltaan selitti sen että olin niin huono peleissä.
Vieläkin kun mietin yläasteen liikuntatunteja tulee ahdistunut olo. Onneksi surkeat kokemukset siltä ajalta eivät tappaneet haluani liikkua kokonaan vaan olen keskittynyt harrastamaan niitä lajeja mistä pidän ja missä olen hyvä. Palloilulajeista on niin isot traumat että välttelen monia niistä viimeiseen asti. Toivottavasti tulevaisuudessa liikunnan opetus tulee enemmän sellaiseksi että jokainen oppilas saa pääsääntöisesti harrastaa tunneilla sitä liikuntamuotoa mistä pitää eikä niin että 80 prosenttia tunneista on täyttä kidutusta ja muiden ivan kohteena olemista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää klassinen sadistinen metodi. Pelataan jotain ryhmälajia, ope valitsee joukkueiden kapteenit ja sen jälkeen nämä saavat yksi kerrallaan valita muusta porukasta joukkueiden jäsenet. Arvaa, kuka oli aina viimeinen valituksi tullut.
Toivottavasti ei enää käytössä. Kun ei kerran tosissaan urheilla, saman lopputuloksen saa "jako kahteen" - metodilla. Taisivat sadistiset opettajat itse nauttia tilanteesta, eihän se heihin mitenkään vaikuta.
Myönnettäköön, että me parhaat toisinaan tahdoimme kisata ehkä hieman liian tosissaan. En usko opettajankaan tilanteesta nauttineen, koska jopa minä, yksi niistä parhaista havaitsin tilanteen epämiellyttävyyden. Meillä opettaja osasi ohjata lahjakkaita esimerkiksi harrastusten suhteen.
Eihän ne lahjakkaat niinkään sitä ohjausta tarvitse, vaan juurikin ne lahjattomat perässähiihtäjät, jotka eivät pysy muiden mukana.
Tarkoitin lähinnä urheilua kilpailutasolla. En elämäntapaohjausta.
Niin, ja tuossa onkin se ongelma. Liikunnanopettajat keskittyvät niihin huippuihin ja lahjakkuuksiin, jotka todennäköisesti on jo saatu liikunnan maailmaan kiinni, samalla unohtaen ne, jotka pitäisi saada innostumaan liikunnasta. Liikunnanopettajan pitäisi nimenomaan olla elämäntapaohjaaja, ei urheiluvalmentaja.
En tarkoittanut noin kirjaimellisesti vaan sitä, että liikunnanopettaja osasi ohjata meitä parhaita urheiluseuroihin ja jatkamaan liikunnan parissa. Elämäntapaohjausta oli sitten kansalaistaidon ja kotitalouden tunneilla.
Hyvä teille parhaille, mutta entäpä ne muut? Varsinkin ne huonoimmat? Ne, jotka eivät koskaan päässeet liikunnan pariin? Mitä heille tehtiin? Todennäköisesti opettajan keskittyessä teidän parhaiden kilpamenestykseen, huonojen annettiin lyllertää perässä ja saivat läsnäolosta automatisoidun seiskan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei traumoja jäänyt, mutta jälkikäteen olen ihmetellyt näitä arvosteluperusteita. Ikinä ei harjoiteltu esimerkiksi luistelun tekniikkaa tai kestävyysjuoksua. Ihan spontaanisti vaan opettaja päätti, että nyt pidetään luistelutestit tai juostaan coopperi. Jos ois juostu edes kaksi kertaa vuodessa ja harjoiteltu välissä, niin varmaan monet olisivat voineet tajuta että hitto vie mähän oon nyt paljon parempi kuin alussa ja siitä ois tullut motivaatiota ja itseluottamusta. Mutta tuollaisella pelkällä testaamisella on vain lannistava merkitys ellei sitten harrasta liikuntaa aktiivisesti.
Kaksi testiä ei oo paljon.... Joo treenata voisi. Omallekin ajalla. Niinkuin matikkaakin.
- Viestit! Etenkin yksi viesti, jossa piti heittää kori ennen kuin pääsi jatkamaan. No minähän en saanut palloa millään menemään sinne koriin, vaan vastajoukkue ehti voittaa ennen sitä. Voitte uskoa sen vihan ja toisaalta voittajajoukkueen vahingonilon, jonka kohteeksi tuon liikkatunnin jälkeen jouduin.
- Huutojaot, joissa aina olin viimeisten joukossa. Kerran kapteenille ja joukkueeseen jo valituille pelaajille tuli riitaa siitä, kenet huudettaisiin seuraavaksi, jolloin tämä kapteeni päästi koko ryhmän kuullen todella hauskan vitsin, että jos tappelu ei lopu, hän huutaisi minut seuraavaksi. Koko porukka räjähti nauramaan opettajaa myöten...
- Pesäpallo kokonaisuudessaan - ja sitähän pelattiin aina koko kevät. Minut käskettiin aina jonnekin sivu- tai takakentälle, jossa koko tuskallisen hitaasti kuluvan tunnin ajan mielessäni rukoilin, ettei pallo lentäisi luokseni. Lyöntivuorot eivät olleet yhtään sen parempia, kun tunsin joukkueen halveksivat katseet ja nauruntirskahdukset selässäni jokaisen epäonnistuneen lyönnin kohdalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se vähän itsetunnon päälle ottaa kun yhdeksän vuoden ajan valitaan _joka helvetin kerta_ viimeisenä. Frenditki aina valitsi jonkun muun kuin mut ettei ne olis "epäreiluja". Joo ei olla väleissä enää :D Ja sit ne halveksuvat katseet siinä joukkueessa johon mut laitetaan. Mä olin ihan hyvä joukkuelajeissa. Tai oisin ollu jos mulle olisi edes joskus syötetty. Ihan sama olinko mä täydellisellä paikalla maalin edessä ja ope karjuu että syöttäkää yrjöllekin välillä niin ei. Mä olin kuin saastaista ilmaa koulussa, mua ei huomattu mut silti osattiin kiertää kaukaa. Tanssit oli oikeastaan kaikkein hirveintä liikunnassa. Mua ei valittu koskaan, ennemmiin oltiin sit tanssimatta. Ja jos parit arvottiin niin mut saatettiin lennossa vaihtaa jollekin ei niin suositulle pojalle. Ei siinä muuten mitään, ihan sama kenen kanssa mä tanssin, mut loukkashan se ihan helvetisti. Vähän oli järkytys kun muutin toiselle paikkakunnalle lukioon ja kohdeltiin oikeasti kuin ihmistä
On porukalla ollut outoja kouluja ja opettajia.. Meillä oli vakio, että puolet tunnista opeteltiin ja toinen puoli sitten pelattiin.
Kaikki oppivat koulussa luistelemaan vaikka toki meillä taisi olla vain yksi tyttö, joka ei osannut sitä jo kouluun tullessaan. Kaikki osasivat myös uida, mutta sitten opeteltiin erilaisia uinteja, sukeltamista yms.
Yläasteella oli usein kuntopiiri ja testejä pari kertaa vuoteen eli pystyi sitten vertaamaan, miten tulokset oli muuttuneet lukuvuoden aikana.
Mutta muistan toki varsinkin yläasteelta niitä, jotka ei viitsineet tehdä mitään ja aina oltiin naama nurinpäin. Niillä oli varmasti ankeeta, mutta oli oma vikansa, jos ei viitsi yrittää, ei voi myöskään onnistua.
Vierailija kirjoitti:
Itse kävin peruskoulun 1980-luvulla ja pahimmat traumat olivat kehärummun tahdissa ympäri liikuntasalia hyppely samalla, kun pojat nauroivat meidän tyttöjen liikuntatunneille jaetussa liikuntasalissa. Telinevoimistelu oli myös aika vahvassa asemassa liikuntatunneilla. Vihasin telinevoimistelua, kun en taipunut kärrynpyöriin, spagaatteihin, pukkihyppelyihin... Ja ne joukkuelajit, olin se viimeiseksi ja kovaäänisen vastaulauseen jälkeen joukkueeseen valittu.
Meillä oli tällaista vielä 2000-luvun alussa! Tamburiinin tahtiin juostiin ympyrää, pojille oli tietty ihan eri jutut. Ulkoilin ja liikuin jo pienenä paljon, mutta en voinut sietää näitä luokan ylisuorittajatyttöjä liikuntatunneilla. Minun oli vaikea sopeutua siihen suorittamiskulttuuriin, ja varsinkin yläasteella kapinoin kunnolla enkä pystynyt täysin kunnioittamaan opettajan auktoriteettia. Aina se puhe siitä miten liikkumisen pitää olla kivaa ja tuntiaktiviisuus ratkaisee, ja paskan marjat, kaikki mitattiin ja listattiin ja verrattiin kuka on ollut PARAS. Itsellä meni motivaatio tähän aivan täysin, ei kiinnostanut veren maku suussa kilpailla itselle yhdentekevissä asioissa.
Koulu-uinneista tai hiihtämisestä en viitsi edes aloittaa.. Puistattaa jo ajatuskin.
Vierailija kirjoitti:
Liikuntatunnit oli parasta. Olin toki se atleettinen tyyppi joka valittiin ekana joukkueeseen, kuka voitti aina kaikki juoksutestit/lihaskuntotestit jne. Oli hauska päästä kiusaamaa nörttejä ja lukutoukkia.
m25
Olin myös parhaita lihaskunto testeissä. Jos nyt silleen määritellään niin kovis kait mä olin? Uskalsin sanoa opettajille takaisin ja tuli haistateltua muutamille. Tuota kiusaamista en ole koskaan tajunnut. Sellainen on niiden touhuja jotka luulee olevansa koviksia. Kun lopullisesti sain tarpeekseni pakko hiihtämisestä katkoin sukset. Meidän koulussa niitä oli ja sanoin että katkon kaikki mitkä mulle annetaan.
Seurauksia oli puhuttelu. Vanhemmille oltiin yhteydessä ja lopullinen päätös oli vapautus hiihtämisestä.
Hiihdosta jäi traumat kun oli liikaa voidellut sukset enkä pysynyt niillä pystyssä eikä opettaja antanut ottaa niitä pois :( Sitten vielä kommentoitiin että katsokaa ei oikein miialta hiihtäminen onnistu. Koko luokka nauroi ja katsoi. Puolitoista tuntia kaatuilin ja itkin, kun muut kommentoivat vieressä.Tunnin jälkeen opettaja vielä kommentoi ettei noin mitättömästä asiasta pidä itkeä! Muutenkin koulukiusattu ja kun n. 50 henkeä naureskelee ja muutenkin kaatuilu sattuu, niin ei pidä itkeä. Äitini soitti kouluun kun itkin suksien olevan huonot ja näytin mustelmaista kehoani. Samaisella opettajalla oli myös jokin kumma fiksaatio luokan rikkainta tyttöä kohtaan.Joka ainoasta liikuntatunnista kului vähintään kymmenen minuuttia tytön ylistykseen. "Katsokaa kuin tiinaliisa näyttää" " Teepä tiinaliisa tuo hyppy uudelleen kun oli niin hieno" " Tiinaliisahan on oikea ammattiurheilija, te muut ette" "Et voi saada kymppiä liikunnasta kun tiinaliisa on parempi". Tiinaliisa sai myös päättää joukkueet ja pelit joita pelattiin. Kerran venyttelin tiinaliisan vieressä ja kun venyin enemmän opettaja käänsi halveksuen katseensa pois ja alkoi kehumaan tiinaliisaa. Vuosien mittaan opettajan metodeista tuli niin paljon valituksia, ettei kyseinen opettaja saanut enää opettaa luokkaamme. Myöhemmin kuulin myös että opettajat saivat tiinaliisan isän kaupasta alennusta.
Aikuisena opin hiihtämään omia reittejä paikoissa, joissa ei ole ohittajia eikä ketään näkemässä kaatumista. Hiihtäminen on kauheaa urheilua, mutta mukava kulkumuoto talvisella jäällä tai tunturissa. Sama ero kuin maastojuoksukilpailulla ja sieniretkellä.
nimim. ei ikinä kunnan ladulle