Millaisia traumoja sinulle jäi koululiikunnasta?

Kyllä ne joukkuelajit oli sellaisia, että siitä jäi melkoset traumat. Koulun jälkeen en ole niitä harrastanut, enkä harrasta. Ja tästä on aikaa paljon. Toivottavasti nykyään osataan ottaa paremmin kaikki huomioon. Missään liikunnassa en ollut hyvä (ehkä uintia lukuun ottamatta, mutta sitähän ei paljon harrastettu), mutta yksilölajit kesti kun tiesi tuloksen olevan kiinni vain itsestä. Joukkuelajeissa pärjäämiseen olisi tarvinnut sosiaalista verkostoa ja kavereita, niitähän mulla ei ollut.

Inhosin koululiikuntaa. Liikuntatunti pilasi päivän. En ollut hyvä oikein missään liikuntalajissa. Jos pelattiin joukkuelajeja, minut valittiin varmasti ainakin lähes viimeisenä. Varsinkin pesäpalloa inhosin. Samoin telinevoimistelua, josta yläasteen liikunnanopettaja oli hirveän innostunut. Kärrynpyörää harjoiteltiin viikosta toiseen. Samoin erilaisia liikkeitä puomilla. En osannut uidakaan ja uintitunnit olivat kidutusta, vaikka opettaja oli kyllä ymmärtäväinen tässä asiassa. Myös erilaiset juoksukilpailut olivat aivan hirveitä. En pärjännyt juoksussakaan ;)

Ainoa liikuntalaji, josta pidin, oli suunnistus. Varsinkin raikkaina syysaamuina oli kiva viettää pari tuntia pitkällä suunnistusreitillä.

Mutta muissa aineissa olin kiitettävä oppilas.

Mielestäni liikunta voisi olla ainakin jo lukiossa vapaaehtoinen aine. 

Vierailija kirjoitti:

Aivan järjetön inho hiihtämiseen. Kiitos vain ala-asteen pakko hiihtämiset. Ammattikoulussa jouduin reksin puhutteluun kun kieltäydyin hiihtämästä liikunta tunnilla. Sanoin rehtorille että ennemmin lopetan koulun kuin hiihdän. Sovittiin että voin tehdä muuta liikunta tunneilla.

Minä näitä pakkohiihtämisiä kovasti näin yli viiskymppisenä ihmettelen, kun näistä puhutaan vielä 2000-luvun opetuksissakin tapahtuneen. Minä kävin kouluni 60-70 luvulla ja tokihan meillä kansakoulun ala-luokilla muutamia kertoja hiihdettiin, mutta todella vähäistä se oli jo silloin. Keskikoulussa ei sitten hiihdetty enää metriäkään. Minun koululiikuntani oli pääasiassa pallopelejä ja hyvä niin.

M50 ja risat

Pakko laittaa tähän, että liikunta oli suunnilleen ainoa juttu koulussa, jossa koin itseni hyväksytyksi. Mua siis kiusattiin ja olin sosiaalisesti taitamaton ja ihmisarka, mutta hyvä liikunnassa. Mut valittiin aina ekana tai olin kapteeni, myös jos pelattiin poikien kanssa niin ekana tyttönä ja ennen monia poikia, mut valittiin kilpailemaan koulujen välisiin urheilukisoihin jne. Mutta tosi ikävää, että näin monilla on karuja kokemuksia. Niin on minullakin, mutta vaan eri asioista.

Itsensä nolaamista kerta toisensa jälkeen, haukkujen kuuntelemista opettajan katsoessa vierestä... Ikinä ei muka huomannut mitään kiusaamista vaikka monta kertaa tuli lähdettyä kyynelsilmin tunneilta pois. Silti se oli aina huonon oppilaan vika jos ei osallistunut johonkin, vaikka se olisi johtunut nimenomaan ryhmän suosittujen/liikunnallisten vihamielisestä asenteesta. Pelkään kaikkia yhteisleikkejä ja pelejä, en varmaan ikinä pysty osallistumaan mihinkään vastaavaan. Pesäpallo ja lentopallo olivat pahimpia lajeja. 

Lukiossa liikunta oli ok, sillä jokaisella tunnilla oli vähintään kaksi vaihtoehtoa: pelaaminen tai kuntosali/lenkki/jooga tms. Lisäksi porukka oli fiksumpaa. Parhaat muistot liikuntatunneilta ovat juuri ne kerrat, kun sai mennä omassa rauhassa aamulenkille... Juoksu, kävely, pyöräily ym. sujuvat mutta olen aina ollut kömpelö ja heikko.

Niin, siis ongelmahan on siinä, että liikuntaa ei opeteta. Pitäisi jotenkin mystisesti osata lyödä pesäpalloa, juosta Cooperin testi ja torjua maalissa ilman mitään harjoittelua ja opettamista. Ehkä liikuntatieteellisessä ei opeteta pedagogiikkaa ja didaktiikkaa sitten?

Traumoja jäi vähän kaikesta, mutta kaikkein eniten telinevoimistelusta. Ei pelkästään sen takia, että olin huono, vaan myös siksi, että pelkäsin kuollakseni koko lajia. Mahtavaa suorittaa kauhusta lamaantuneena jotain voltintekoa tai pukin yli hyppäämistä, kun koko luokka opettajan johdolla pällistelee vierestä ja arvioi "suoritusta" ääneen. Olisin kestänyt olla pelkästään surkea, mutta pelkäsin oikeasti, että katkaisen niskani. Mitään tekniikkaahan kukaan ei tietenkään opettanut missään vaiheessa.

Olen aina ihmetellyt noita ryhmäliikunta tunteja, mitä niitä onkaan spinning, bodypump, jumppa, pumppaa...

Miettinyt miten noissa kävijät nauttivat siitä kun heitä nöyryytetään arvostellaan. No eikai se niin ole mutta itse en voisi ikinä mennä mihinkään ryhmäliikuntaan. Kiitos koululiikunnan!

Vierailija kirjoitti:

Niin, siis ongelmahan on siinä, että liikuntaa ei opeteta. Pitäisi jotenkin mystisesti osata lyödä pesäpalloa, juosta Cooperin testi ja torjua maalissa ilman mitään harjoittelua ja opettamista. Ehkä liikuntatieteellisessä ei opeteta pedagogiikkaa ja didaktiikkaa sitten?

Niin ja osalla lapsista ei ole motoriikka plus silmät toiminta sillä tasolla , että osuu mailalla siihen palloon. Itse en ikinä osunut siihen palloon... No aikuisena koitin sitä ja KOPS sehän pesäpallo lähti kuin siittiö matkaan!

Hiihtämisestä niin tuttu nainen kertoi miten lukioaikaan heidän liikuntatunnilla kun oli hiihtoa EI saanut käyttää suksisauvoja. Koska naisille tulee siitä tissikutkaa!

Ei ei ollut kyseinen nainen hiihdon ystävä. Sano vaan, että hieman ärsytti hiihtää 5km tai enemmän ilman sauvoja.

Tehtiin takaperin kuperkeikkoja ja kun en päässyt ympäri niin opettaja käänsi ja satutin niskani. En niin pahasti että olisi pitänyt mennä lääkäriin mutta ei se kivaltakaan tuntunut. Opettaja huomasi muttei pahoitellut mitenkään. Ensimmäinen ja viimeinen kerta lapsena kun vieras aikuinen "pahoinpiteli", joten on jäänyt mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Toivon todella, että koulujen liikunnan opetus on nykyään erilaista. Ainakin minulla ja ikätovereillani on todella huonoja muistoja peruskoulun liikuntatunneista 90-luvulta.

En vieläkään halua pelata koripalloa, koska ala-asteen liikunnan ope pakotti pelaamaan kovaa ja minä pienikokoisena tyttönä jäin aina jalkoihin. Myös sen kovan pallon tuleminen päähän teki aika kipeää monta kertaa, kun ei tietenkään ollut opetettu, miten pitäisi pelata oikeaoppisesti.

Meidät myös laitettiin suunnistamaan ja talvella hiihtosuunnistamaan isoon tiheään metsään. Ei ollut kovin mukavaa eksyä talvella pakkasessa ja kovassa lumituiskussa. Jokaisen piti suunnistaa nimenomaan yksin ja jos jäi kiinni kaverin kanssa yhtämatkaa menemisestä, tuli alennus arvosanaan. Kerran luokkatoveri eksyi niin, että tuli metsästä pois vasta yli tunnin muita jäljessä... Opelta tuli huudot tälle tytölle.

Suunnistus ja hiihto pelottivat eksymisvaaran takia ja telinevoimistelu putoamisvaaran takia. Kaikista silti selvittiin ja hyviä muistoja noistakin lajeista. Liikunta oli lempiaineeni.

Ei sinänsä mitään traumoja, mutta ei se koulu"""""""""""""""""""""""""""""""liikunta"""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""" tehtnyt työtään ollenkaan. Aiva välillä oli monta viikkoa sellaisia tunteja, joilla pelattiin tai tehtiin jotain mistä kukaan ei nauttinut. Sitten kun pelattiin esim. futista tai säbää niin porukka tykkäs siitä että olis halunnu pelata useamman tunnin mutta opetussuunnitelman mukaan pitää mennä harrastamaan yleisurheilua, josta 90% ryhmästä ei välittänyt. 

Vierailija kirjoitti:

Niin, siis ongelmahan on siinä, että liikuntaa ei opeteta. Pitäisi jotenkin mystisesti osata lyödä pesäpalloa, juosta Cooperin testi ja torjua maalissa ilman mitään harjoittelua ja opettamista. Ehkä liikuntatieteellisessä ei opeteta pedagogiikkaa ja didaktiikkaa sitten?

Olisi kyllä ihan kuriositeetin vuoksi kiva kuulla liikuntatieteellisessä opiskelevien kertomuksia opetuksensa sisällöstä. Joskus olen kuullut juttuja miten liikunnanopettajakandit uskovat vankasti nöyryytysmetodeihin ja kilpailutukseen sen vuoksi, että nöyryytyksen pelossa oppilas yrittää kovempaa ja haastaa itseään enemmän. Teoriassa ei kyllä toimi lainkaan noin, varsinkaan koululiikunnan tunneilla. 

Eipä tuntunut olevan lahjoja mihinkään lajiin. Ei taipunut voimistelu, ei riittänyt pikajuoksunopeus eikä juoksukunto pitkälle matkalle. Ei ollut tekniikkaa muihinkaan kenttälajeihin. Numerot oli keskivertoseiskaa. Sitten kun päästiin uintiin niin löytyi oma laji ja vaikka muut lajit menikin edelleen päin peetä niin numero kohosi kasiin.

Myöhemmin olen tullut siihen tulokseen että teinihujoppina sitä ei vaan ollut voimaa noihin suurimpaan osaan lajeista. Silloin ei ollut kovinkaan tavallista että tavikset harjoittelisivat painoilla eikä opettajatkaan noita suositelleet. Esim. hiihto on sujunut paljon paremmin vasta kun aloitin kuntosaliharjoittelun. Ilmeisesti tikkujaloissa ei riittänyt voima hiihtotekniikan ylläpitoon.

Oli huvittavaa, miten tosiaan kokeilimme kaiken maailman lajeja pallopeleistä telinevoimisteluun, mutta tekniikkaa tai sääntöjä ei opetettu sitten yhtään.

Samoin se, miten jouduimme usein kiiruhtamaan hiki hatussa liikkatunnilta seuraavalle - liikuntaa pidettiin meillä yleensä urheilukeskuksella, ja se oli neljän kilometrin päässä koululta. Ope ei sallinut meidän lähtevän yhtään aikaisemmin. Ja aina se seuraavan tunnin ope jaksoi päivitellä, kuinka koko luokan tytöt tulivat paikalle myöhässä.

No jaa, jos ei nyt traumoja, niin ainakin sellainen typerä juttu pesäpalloa pelatessa, että räpylöitä riitti vain puolelle. Niinpä rinnakkaisluokan tytöt saivat ottaa räpylät käyttöönsä... Ja menivät ekana lyömään. Meidän luokka meni kentälle ilman räpylöitä. Kun kysyimme opelta, emmekö voisi ottaa räpylöitä tälle vuorolle kun lyöjät eivät tee niillä mitään, oli vastaus tiukka ei. Kun kysyimme, millä sitten otamme kiinni pallon, hän sanoi: "käyttäkää vaikka pipojanne".

Miehelleni taas on jäänyt ikuisesti mieleen, kuinka he kokeilivat 5. luokalla liikkatunnilla judoa. Heidän opettajansa ei todellakaan ollut mitenkään kokenut ko. lajissa. Hän käytti miestäni esimerkkinä erääseen heittoon, ja nosti hänet pää alaspäin korkealle ilmaan. Opettajan olisi tietenkin kuulunut pitää kiinni hänestä ja esittää, miten heitossa kuului laskeutua, mutta hänen otteensa jotenkin lipesi. Siitä tuloksena mieheni sai aivotärähdyksen ja hänen niskansa murtui. Olisi voinut käydä vielä paljon huonomminkin.

Opettaja määräsi minut keskinkertaisena lentopallon pelaajana luokkamme joukkueeseen koulun lentopalloturnaukseen. Tuo joukkue siis koostui luokkamme parhaista pelaajista, jotka olivat mukana vapaaehtoisesti, mutta kun yksi puuttui, valinta osui minuun. Kiva oli siis roikkua vastentahtoisesti riippakivenä mukana koko turnauksen ajan, eikä siinä vielä kakki, sillä joukkueemme pääsi vieläpä jatkoon valtakunnalliseen turnaukseen. Se oli kyllä todellinen tuskien kevät - vieläpä kun kaikki liikuntatunnitkin koostuivat joukkueemme "valmentamisesta".

Ei jäänyt traumoja. Aina ei liikunnanopettajilla ollut ihan mukavin suhtautuminen kaikkiin oppilaisiin, mutta eipä kyllä ollut aina muidenkaan aineiden opettajilla. Mutta ei minulla mistään näistä kouluaikaisesta traumoja jäänyt.

Vierailija kirjoitti:

Niin, siis ongelmahan on siinä, että liikuntaa ei opeteta. Pitäisi jotenkin mystisesti osata lyödä pesäpalloa, juosta Cooperin testi ja torjua maalissa ilman mitään harjoittelua ja opettamista. Ehkä liikuntatieteellisessä ei opeteta pedagogiikkaa ja didaktiikkaa sitten?

Tässäpä ongelman ydin. Meillä oli yläasteella valinnainen liikunnan kurssi, jonka aiheena olivat palloilulajit. Siellä oikeasti opetettiin eri lajien tekniikoita - oli muuten aivan toinen meininki kuin normi liikuntatunnilla! Tuli innostus oppia ja huomasi oman edistymisen. Ekaa kertaa tykkäsin liikuntatunneista ja varmasti moni muukin. En varmasti olisi jaksanut innostua samalla tavalla, jos olisi vain laitettu kentälle seisomaan esim. tennismailan kanssa hölmönä, mitään lajista ymmärtämättä.