Millaisia traumoja sinulle jäi koululiikunnasta?

Olisi ihan hauskaa, jos tässäkin ketjussa esitellyt liikunnanopetuksen menetelmät otettaisiin käyttöön vaikka äidinkielentunneilla.

Kaksoistunnin ensimmäisellä puolikkaalla opettaja voisi pyytää vaikka kirjoittamaan rakkausrunon. Opettaja käskisi muutamaa heikkotasoisinta tai -lahjaisinta kirjoittajaa lukemaan tuotoksensa. Sitten naurettaisiin yhteen ääneen vedet silmissä, että kelatkaa mitä p*skaa Esko-Matti sai taas aikaan! 45 minuuttia tähän käytti! Yrittäisit edes tosissasi, niin voitaisiin jouluna katsoa sitä kuutosta ylöspäin! Et kai sä väitä, että yritit tosissasi!? Luepa se uudestaan kaikille!

Lopun kaksoistunnista voitaisiin vaikka askarrella postereita suomalaisista merkkihenkilöistä ryhmätyönä. Kukaan ei haluaisi Liisamaijaa ryhmäänsä, kun se on niin tyhmä ja sillä on vielä lukihäiriö. Lopulta opettaja pakottaisi Liisamaijan joidenkin onnettomien ryhmään muiden vaikeroidessa, että miksi pitää tehdä töitä tuollaisen nollataulun kanssa. Opettaja valistaisi Liisamaijaa, että pidät katsos sen turpasi kiinni, niin et haittaa muiden työtä. Kukaan ei puhuisi tai huomioisi Liisamaijaa enää lopputunnilla. Opettaja kannustaisi tunnin lopussa ryhmää, että hyvin sieditte Liisamaijaa.

Kyllä muuten helpotti.

Hain yläasteelle mennessä liikunta luokalle.

Pääsin ja olin innoissani koska kyseisen ryhmän opetukseen kuului 2h ylimääräistä liikuntaa per viikko.

Oli elämäni paskin päätös. Kyseinen "liikunta ryhmä" koostui lähinnä idiootti hokareista ja 80% tunneista meni perseilyksi ja yleensä pelejä ei edes saatu käyntiin.

Minäkin olin aina se, joka valittiin viimeisenä joukkueisiin, koska olin yleisesti tunnettu omituisena henkilönä. Olin kyllä liikunnallinen, harrastin ultimatea 3 kertaa viikossa, lenkkeilin ja olin hyvä mm. uinnissa, suunnistamisessa ja pesäpallossa sekä lentopallossa, mutta koska en ollut yleisurheilija, en ollut opettajan silmissä mitään. Hän suosi silminnähden näitä tunnettuja urheilijaoppilaita, heitä, jotka pelasivat/urheilivat Pyrinnössä ja jotka aina lähetettiin koulujenvälisiin riippumatta siitä, olivatko he aina niitä parhaimpia valintoja sinne.

Ärsytti myös se, miten poikien ja heidän miespuolisen opettajansa annettiin vapaasti pilkata tyttöjen liikuntaa, milloin ringetteä, milloin jumppaa, milloin tanssia. Siinä me tytöt vain vedimme kömpelöä aerobicia kun pojat saivat katsella meitä tauollansa ylhäältä katsomosta ja haukkua huonoimpia ja huudella kehuja kauneimmille.

Valinnaisissa aineissa menin liikuntaan, sain siitä aineesta ysin numeroksi, mutta itse varsinaisesta liikunnasta, jossa oli samat lajit, sama opettaja ja lähes samat oppilaat, sain seiskan. Syyksi sain kuulla huonon kunnon ja huonon asenteen, mutta ne eivät näkyneet valinnaisen kurssin tunneilla. Jaaha.



Ärsyttää sekin, miten liikunta on niitä aniharvoja aineita, joissa ne suosituimmat, jo hyvin pärjäävät urheilijaoppilaat saavat kaiken tuen ja arvostuksen, kun taas ne huonot jätetään taka-alalle ikään kuin B-luokkaan. Nimenomaan ne "huonot" tarvitsevat sitä ohjausta ja tukea, jotta löytävät oman lajinsa, eivät ne, jotka käyvät 4 kertaa treeneissä viikossa ja joilla on omat valmentajansa.

Kerran, kun pelasimme pesäpalloa (ihme kyllä, sillä opettajamme vihasi kaikkia muita joukkuelajeja paitsi jalkapalloa) sain lyötyä pallon ennätyspitkälle, kentän yli pururadalle ja se oli se 10 minuuttiani suosittuna. Kysyin uteliaana tunnin jälkeen opettajalta, että onko pesäpallossa takarajaa, tähän opettaja vastasi ivallisesti että ei kuule tuo sun lyöntisi ollut lähelläkään sitä rajaa, älä luulekaan. Höh, En minä sitä tarkoittanut, ja vaikka olisinkin, siinä ei olisi ollut mitään väärää.

Ehkä vähän päinvastainen kommentti.. Traumoja jäi, kun aina mentiin heikoimpien mukaan (tyyliin jotain seinäpalloa koripallon sijaan). Liikuntatunteihin haaskattuna aikana olisi voinut tehdä järkevääkin treeniä, mutta kun 40% ei osu palloon pesäpallossa niin apua.

Apua123456 kirjoitti:

Ehkä vähän päinvastainen kommentti.. Traumoja jäi, kun aina mentiin heikoimpien mukaan (tyyliin jotain seinäpalloa koripallon sijaan). Liikuntatunteihin haaskattuna aikana olisi voinut tehdä järkevääkin treeniä, mutta kun 40% ei osu palloon pesäpallossa niin apua.

En nyt tuota ihan traumaksi luettelisi. Liikunnan yksi tavoite on opettaa lapsia kannustamaan toisiaan ja tukemaan heikompia.

Joskus koululiikunnassa opettaja haluasi, että pelataan baseballia. Ei siis pesäpalloa, vaan sitä missä se pallo heitetään kaukaa edestä ja siihen koitetaan osua. Opettajalla oli periaate, tarkoitti sillä kyllä hyvää, että kaikkien on osuttava kerran. Minun vuoroni kun tuli, niin en meinannut millään osua siihen palloon, en sitten millään. Ihan oikeasti yritin varmaan 15min mutta ei vaan millään sujunut. Muut rupesi jo ilkkumaan kun mitään ei tapahtunut ja opettajakin oli jo hermostunut, mutta vaati että lyön sitä palloa sen kerran. Itku kurkussa yritin lyödä enkä onnistunut. Hirveän taistelun ja nöyryytyksen jälkeen kuului pieni kilahdus ja pallo vieri mailasta pari metriä eteenpäin. Muut ratkesi hirveisiin aplodeihin ja minä surkeuksissani itku silmässä raahauduin ensimmäiselle pesälle. Oli aivan kamala kolaus muutenkin erittäin huonolle itsetunnolleni ja tuo vaikuttaa muhun vielä tänäkin päivänä. En halua kokeilla uusia liikuntalajeja tai yrittää jos joku tuntuu vaikealta, koska olen siinä uskossa että en onnistu kuitenkaan :(

Apua123456 kirjoitti:

Ehkä vähän päinvastainen kommentti.. Traumoja jäi, kun aina mentiin heikoimpien mukaan (tyyliin jotain seinäpalloa koripallon sijaan). Liikuntatunteihin haaskattuna aikana olisi voinut tehdä järkevääkin treeniä, mutta kun 40% ei osu palloon pesäpallossa niin apua.

Jos kyse olisi matematiikasta ja 40% ei oppisi jakolaskua, alettaisiin miettiä, josko opettaja tekee jotain väärin.

Muutenkin jos on sellaisia, jotka eivät pärjää, voidaan heille järjestää vaikka tukiopetusta yms.

Liikunnassa heitetään pallo kentälle ja katsotaan mitä tapahtuu.

Ei jäänyt minkäänlaisia traumoja. Tosin 60-70 luvulla ei vielä osattukaan vikistä, jos ei opetus ollut ihan aina mieleistä. Minä rakastin liikuntaa ja urheilua kaikissa muodoissa, vaikken itse koskaan missään lajissa ihan huippu ollutkaan, tosin luokkani tasolla joka lajissa parhaimmistoa ja koko koulun mittakaavassa ihan kohtuullinen muutamassa lajissa, sekä parissa lajissa koulun parhaimmistoa (koulussa liki tuhat oppilasta).

Keskikoulun liikuntatunteja muistelen vieläkin haikeudella. Opettajamme oli todella rento (toisin kuin kansakoulun alaluokkien tamburiinia paukuttanut naisopettajamme), eikä pakottanut ketään mihinkään, jos ei homma kiinnostanut. Eli ne joita ei kiinnostanut = ei ollut liikuntavaatteita mukana, saivat mennä kävelemään pienen kävelylenkin ja me muut saatiin valita, mitä tehdään ja pääsääntöisesti se oli koripalloa, joskus lentopalloa ja kelien ollessa suotuisia myös jalkapalloa. Minä sain myös halutessani mennä hiihtämäänkin, eli olisin saanut tehdä harjoitukseni liikuntatunnilla (harrastin hiihtoa kilpailumielessä), mutta pääsääntöisesti en niin tehnyt, vaan tein hiihtoharjoitukset vasta koulun jälkeen, koska halusin pelata kaikkia lajeja luokkakavereiden kanssa. 

Perjantaisin koulun jälkeen oli vielä koulun järjestämä kahden tunnin koripallokerho jossa kävin joka perjantai ja se olikin viikon kohokohtia. Koripallokerhon jälkeen mentiin kaverin kanssa nakkikioskille (silloin ei vielä ollut grillikioskeja) syömään lihikset ja juomaan pullo Kalifornia limpparia ja olo oli taivaallinen.

Liikunta minulla oli kansakoulussa ysi ja keskikoulussa/yläasteella kymppi, mutta muuten olin koulussa sysipaska. Koulu ei liikuntaa lukuunottamatta kiinnostanut pätkääkään.

Minusta koululiikunta on silloin parasta, kun ketään ei pakoteta mihinkään, vaan jokainen voisi tehdä sitä mikä eniten kiinnostaa. Jokaisella liikuntatunnilla se ei tietenkään ole mahdollista, mutta ketään ei tulisi pakottaa peleihin. Siitä on haittaa sekä pakotetuille, että niille, joita se peli kiinnostaa. Keskikoulun/yläasteen liikunnanopettajamme ymmärsi tämän upeasti ja kysyi heti tunnin alussa ketä ei homma nappaa ja ne sai lähteä pienelle kävelylenkille (toki juostakin sai) ja me muut sitten päätettiin mitä teemme. Näin ei jäänyt traumoja kellekään.

Jäi vain sellainen yleiskäsitys liikunnan suhteen, etten osaa yhtään mitään. Olin luokkamme parhaimpia ainoastaan uinnissa ja kestävyysjuoksussa, mutta kaikessa muussa onneton. Ja opemme oli tietenkin stereotyyppisen liikunnanopettajan tavoin sadisti. 

Nyt olen 25, ja olin sitten tänä kesänä leikkimielisissä "urheilukilpailuissa" poikaystäväni ja hänen lähisukunsa kanssa eräällä urheilukeskuksella - koko heidän sukunsa on urheiluhullua. Lajit olivat samoja kuin yleisurheilussa ja siis koululiikunnassakin. Ajattelin, että kilpailu olisi hauskaa, sillä poikaystäväni vannotti sen olevan vain ja ainoastaan itsensä haastamista. Lisäksi kaikki hänen sukulaistyttönsä (suunnilleen ikäisiäni) lohduttivat minua sanomalla, että hekin ovat ihan surkeita kaikissa lajeissa. Vakavaa kisailu ei siis missään nimessä tulisi olemaan.

Ja paskat. Kisoissa selvisi, että joka ikinen osallistujista minua lukuun ottamatta juoksi tuulen nopeudella, heitti keihästä ja kiekkoa kentän toiseen päähän asti, hyppäsi älyttömiä pituuksia ja niin edelleen. Lisäksi eräs poikaystäväni serkuista laski kaikkien tulokset vaikka niin ei pitänyt tehdä, ja tuuletti ollessaan kaikessa paras. Minä olin taas kaikessa viimeisenä, tietysti. Ajattelin, että lajien kokeilu nyt vanhempana olisi auttanut minua voittamaan koululiikuntatraumani, mutta eipä siitä oikeastaan apua ollut. No, siinä suhteessa sentään oli nyt helpompaa, etteivät kaikki muut osoitelleet ja nauraneet vieressä eikä liikkamaikka ollut heittelemässä ivallisia kommentteja.

Vierailija kirjoitti:

Ei jäänyt minkäänlaisia traumoja. Tosin 60-70 luvulla ei vielä osattukaan vikistä, jos ei opetus ollut ihan aina mieleistä. Minä rakastin liikuntaa ja urheilua kaikissa muodoissa, vaikken itse koskaan missään lajissa ihan huippu ollutkaan, tosin luokkani tasolla joka lajissa parhaimmistoa ja koko koulun mittakaavassa ihan kohtuullinen muutamassa lajissa, sekä parissa lajissa koulun parhaimmistoa (koulussa liki tuhat oppilasta).

Keskikoulun liikuntatunteja muistelen vieläkin haikeudella. Opettajamme oli todella rento (toisin kuin kansakoulun alaluokkien tamburiinia paukuttanut naisopettajamme), eikä pakottanut ketään mihinkään, jos ei homma kiinnostanut. Eli ne joita ei kiinnostanut = ei ollut liikuntavaatteita mukana, saivat mennä kävelemään pienen kävelylenkin ja me muut saatiin valita, mitä tehdään ja pääsääntöisesti se oli koripalloa, joskus lentopalloa ja kelien ollessa suotuisia myös jalkapalloa. Minä sain myös halutessani mennä hiihtämäänkin, eli olisin saanut tehdä harjoitukseni liikuntatunnilla (harrastin hiihtoa kilpailumielessä), mutta pääsääntöisesti en niin tehnyt, vaan tein hiihtoharjoitukset vasta koulun jälkeen, koska halusin pelata kaikkia lajeja luokkakavereiden kanssa. 

Perjantaisin koulun jälkeen oli vielä koulun järjestämä kahden tunnin koripallokerho jossa kävin joka perjantai ja se olikin viikon kohokohtia. Koripallokerhon jälkeen mentiin kaverin kanssa nakkikioskille (silloin ei vielä ollut grillikioskeja) syömään lihikset ja juomaan pullo Kalifornia limpparia ja olo oli taivaallinen.

Liikunta minulla oli kansakoulussa ysi ja keskikoulussa/yläasteella kymppi, mutta muuten olin koulussa sysipaska. Koulu ei liikuntaa lukuunottamatta kiinnostanut pätkääkään.

Minusta koululiikunta on silloin parasta, kun ketään ei pakoteta mihinkään, vaan jokainen voisi tehdä sitä mikä eniten kiinnostaa. Jokaisella liikuntatunnilla se ei tietenkään ole mahdollista, mutta ketään ei tulisi pakottaa peleihin. Siitä on haittaa sekä pakotetuille, että niille, joita se peli kiinnostaa. Keskikoulun/yläasteen liikunnanopettajamme ymmärsi tämän upeasti ja kysyi heti tunnin alussa ketä ei homma nappaa ja ne sai lähteä pienelle kävelylenkille (toki juostakin sai) ja me muut sitten päätettiin mitä teemme. Näin ei jäänyt traumoja kellekään.

Minä kävin kouluni nimenomaan 70-80-luvulla ja silloin oli liikunta pelkkää suorittamista. Olin yläasteella 77-80. t. se joka pärjäsi juoksussa ja jonka ulkoliikuntatunnit olivat lähinnä pelkkää pesäpalloa. 

Vierailija kirjoitti:

Apua123456 kirjoitti:

Ehkä vähän päinvastainen kommentti.. Traumoja jäi, kun aina mentiin heikoimpien mukaan (tyyliin jotain seinäpalloa koripallon sijaan). Liikuntatunteihin haaskattuna aikana olisi voinut tehdä järkevääkin treeniä, mutta kun 40% ei osu palloon pesäpallossa niin apua.

Jos kyse olisi matematiikasta ja 40% ei oppisi jakolaskua, alettaisiin miettiä, josko opettaja tekee jotain väärin.

Muutenkin jos on sellaisia, jotka eivät pärjää, voidaan heille järjestää vaikka tukiopetusta yms.

Liikunnassa heitetään pallo kentälle ja katsotaan mitä tapahtuu.

Toki näin, mutta liikuntatunteja on aivan liian vähän, että oikeastaan mihinkään lajiin voitaisiin paneutua syvällisemmin saatika neuvoa jokaista kädestä pitäen.

Minä muuten en usko, että koulun liikuntatunneilla milloinkaan palloon olisi osunut lähellekään 40% oppilaista pääsääntöisesti. Ei edes ennenmuinoin 70-luvulla, jolloin vielä jonkun verran pesäpalloakin liikuntatunneilla kokeiltiin. Minäkin oli erittäin liikunnallinen ja pihapesistäkin jonkun verran pelaillut ja vähintään joka toinen lyönti oli huti. Luulisin, että totuus osumissa on jossain 20% huitteissa jos edes ihan siinäkään.

Tästä nyt ei mitään traumoja jäänyt, mutta kerroo hyvin siitä että liikkamaikat on välillä pihalla ku lumiukot. Kasiluokalla meillä oli liikuntatunnilla "hiphoppia" ja yhdessä semmosessa käännöshypyssä laskeuduin huonosti ja nilkka murtui. Linkkasin kaverin avulla sivuun ja tuntui että silmissä sumeni kivusta. Kaveri sanoi opelle että lähtee viemään mut terkkarille, ope tuli ja taputti mua olalle ja sanoi: "Teet sen verran kun pystyt."

Illalla sitten pääsin röntgeniin ja murtunut oli nilkka.

Täysin turhista asioista nillitettiin. Kerran minulla oli kuulemma vääränlaiset housut, vaikka ne olivat tavalliset Niken trikoot. Sen sijaan eräs toinen tyttö ei paria viikkoa myöhemmin saanut opelta mitään huomautusta, vaikka hänellä oli pesäpallossa korkkarit jalassa.

Minulta ja parilta muultakin tytöltä oli kerran unohtunut hiusnauhat kotiin, joten emme voineet pistää hiuksiamme kiinni liikkatunnille. Minä olin ainoa, joka sai huudot.

Toisten avoin pilkkaaminen, nauraminen, huutelu ja esim. juoksutyylin matkiminen oli ilmeisesti täysin ok tunneillamme. Ope ei näille kiusaamistilanteille korvaansa letkauttanut.

Suunnistuksessa meidän oli pakko toimia pareittain, mitään poikkeuksia tähän ei sallittu. Kerran minä olin riitaantunut silloisten "kavereideni" kanssa, enkä voinut mennä pariksi heistä kenenkään kanssa. Kaksi muuta luokkani tyttöä sanoi, että voin kyllä tulla kolmanneksi heidän kanssaan, mutta sitähän ope ei sallinut. Niinpä sain rämpiä metsässä yksin. Suunnittelin, että olisin ihan piruuttani pyörtynyt sinne, jotta ope saisi teostaan valituksen.

Ja sitten vielä tietysti se saatanan pesäpallo jota meillä oli joka helvetin kevät heti lumien sulattua viikkoja viikon perään.

Silloiselle liikunnanopettajalleni toivon kaikkea paskaa.

Viimeisenä joukkueeseen valitseminen. Muutenkin ujo, herkkä ja syrjitty koulussa, niin kaikki ryhmäliikunta oli inhottavaa, kun itselle ei koskaan syötetty joten tunsin itseni ihan turhaksi, sen takia varmaan numero ei ollut 7-8 kummempi, kun ne jotka innokkaana osallistuvat saavat tietenkin paremman numeron. Ei ollut kovin kannustavaa. Muutenkin se suorituskeskeisyys oli ihan perseestä. Liikunnan pitäisi olla hauskaa ja jokaiselle löytyä jotakin mitä itse tykkää tehdä, eikä pakottaa kaikkia pelaamaan koripalloa jossa kaverit vaan pelaa keskenään ja muut koittaa vaan näyttää aktiivisilta tai roikkuvat kentän laidalla. 

Hiihto. Meillä oli tasoryhmät ja minä aina huonoimmassa poppoossa koska inhosin hiihtoa ja opettaja rankaisi asenneongelmasta, vaikka olin ihan hyvä hiihtämään. Jouduin sitten hiihtämään luokan kömpelöimpien kanssa ryhmässä samalla kun ylempien tasojen oppilaat saivat mennä omaan tahtiin (parhaat pidemmän hiihtolenkin ja keskitason hiihtäjät perusladun) ja perille päästyään viettää lopputunnin leikkien, juoden kaakaota ja tehden omia juttuja hiihtomajalla.

En koskaan unohda sitä kuinka varpaat jäässä, nälkäisenä ja hirveässä pissahädässä odottelin yksin tunnin verran -15c pakkasessa ladun ensimmäisen mäen alla että ryhmäni toinen oppilas (kaksi muuta olivat yllättäen sairaana hiihtopäivänä) eli luokkamme pullein tyttö jaksaisi tampata mäen ylös voidakseen itkeä huipulla ja vain kaatuakseen alamäessä niin että opettaja, minä ja tuo tyttö jouduimme kääntymään takaisin jotta ehtisimme seuraavalle tunnille.

Traumat jäi niin hiihdosta kuin sen tytön vielä hirveämmän trauman seuraamisesta.

Legendaariset hiitokisat vaaksa jäätä suksienpohjissa. Koko luokka tuijottaa, kun pitäisi jokaisen vuorollaan hypätä hevoselle ja tehdä kuperkeikka. Hernepussien juoksutuskilpailut. Köysiä ylös alas kiipeilykilpailut. Yleisurheilut, joissa opettaja kovaan ääneen huutaa kaikkien tulokset.

Onneksi olin haka lentiksessä, pesäpallossa, suunnistuksessa ja kuntosalijutuissa sitten vanhempana.

Vierailija kirjoitti:

Olisi ihan hauskaa, jos tässäkin ketjussa esitellyt liikunnanopetuksen menetelmät otettaisiin käyttöön vaikka äidinkielentunneilla.

Kaksoistunnin ensimmäisellä puolikkaalla opettaja voisi pyytää vaikka kirjoittamaan rakkausrunon. Opettaja käskisi muutamaa heikkotasoisinta tai -lahjaisinta kirjoittajaa lukemaan tuotoksensa. Sitten naurettaisiin yhteen ääneen vedet silmissä, että kelatkaa mitä p*skaa Esko-Matti sai taas aikaan! 45 minuuttia tähän käytti! Yrittäisit edes tosissasi, niin voitaisiin jouluna katsoa sitä kuutosta ylöspäin! Et kai sä väitä, että yritit tosissasi!? Luepa se uudestaan kaikille!

Lopun kaksoistunnista voitaisiin vaikka askarrella postereita suomalaisista merkkihenkilöistä ryhmätyönä. Kukaan ei haluaisi Liisamaijaa ryhmäänsä, kun se on niin tyhmä ja sillä on vielä lukihäiriö. Lopulta opettaja pakottaisi Liisamaijan joidenkin onnettomien ryhmään muiden vaikeroidessa, että miksi pitää tehdä töitä tuollaisen nollataulun kanssa. Opettaja valistaisi Liisamaijaa, että pidät katsos sen turpasi kiinni, niin et haittaa muiden työtä. Kukaan ei puhuisi tai huomioisi Liisamaijaa enää lopputunnilla. Opettaja kannustaisi tunnin lopussa ryhmää, että hyvin sieditte Liisamaijaa.

Kyllä muuten helpotti.

No mutta kyllähän tuollaistakin esiintyy. Kaikki pakotetaan esiintymään vaikka olis miten paniikissa, opettaja saattaa kysyä ja hiillostaa vaikkei tietäisikään vastausta, ryhmätöissä työnjako kusee aina, eikä joitakin raukkoja huolita porukkaan ollenkaan... Ja siinä missä sentään liikunnassa ollaan siirtymässä pois tällaisesta touhusta, muissa aineissa kaiken maailman ekstroverttipaskaa ollaan vaan lisäämässä entisestään. Mutta oikeassa olet, että anuksestahan tuo kaikki on.

Kerran unohdin liikuntahousut kotiin, ja opettaja käski osallistumaan pelkillä alushousuilla. Murrosikäni oli juuri alkanut, ja aristelin kovasti kroppaani, joten tuo on jäänyt elävästi mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei jäänyt minkäänlaisia traumoja. Tosin 60-70 luvulla ei vielä osattukaan vikistä, jos ei opetus ollut ihan aina mieleistä. Minä rakastin liikuntaa ja urheilua kaikissa muodoissa, vaikken itse koskaan missään lajissa ihan huippu ollutkaan, tosin luokkani tasolla joka lajissa parhaimmistoa ja koko koulun mittakaavassa ihan kohtuullinen muutamassa lajissa, sekä parissa lajissa koulun parhaimmistoa (koulussa liki tuhat oppilasta).

Keskikoulun liikuntatunteja muistelen vieläkin haikeudella. Opettajamme oli todella rento (toisin kuin kansakoulun alaluokkien tamburiinia paukuttanut naisopettajamme), eikä pakottanut ketään mihinkään, jos ei homma kiinnostanut. Eli ne joita ei kiinnostanut = ei ollut liikuntavaatteita mukana, saivat mennä kävelemään pienen kävelylenkin ja me muut saatiin valita, mitä tehdään ja pääsääntöisesti se oli koripalloa, joskus lentopalloa ja kelien ollessa suotuisia myös jalkapalloa. Minä sain myös halutessani mennä hiihtämäänkin, eli olisin saanut tehdä harjoitukseni liikuntatunnilla (harrastin hiihtoa kilpailumielessä), mutta pääsääntöisesti en niin tehnyt, vaan tein hiihtoharjoitukset vasta koulun jälkeen, koska halusin pelata kaikkia lajeja luokkakavereiden kanssa. 

Perjantaisin koulun jälkeen oli vielä koulun järjestämä kahden tunnin koripallokerho jossa kävin joka perjantai ja se olikin viikon kohokohtia. Koripallokerhon jälkeen mentiin kaverin kanssa nakkikioskille (silloin ei vielä ollut grillikioskeja) syömään lihikset ja juomaan pullo Kalifornia limpparia ja olo oli taivaallinen.

Liikunta minulla oli kansakoulussa ysi ja keskikoulussa/yläasteella kymppi, mutta muuten olin koulussa sysipaska. Koulu ei liikuntaa lukuunottamatta kiinnostanut pätkääkään.

Minusta koululiikunta on silloin parasta, kun ketään ei pakoteta mihinkään, vaan jokainen voisi tehdä sitä mikä eniten kiinnostaa. Jokaisella liikuntatunnilla se ei tietenkään ole mahdollista, mutta ketään ei tulisi pakottaa peleihin. Siitä on haittaa sekä pakotetuille, että niille, joita se peli kiinnostaa. Keskikoulun/yläasteen liikunnanopettajamme ymmärsi tämän upeasti ja kysyi heti tunnin alussa ketä ei homma nappaa ja ne sai lähteä pienelle kävelylenkille (toki juostakin sai) ja me muut sitten päätettiin mitä teemme. Näin ei jäänyt traumoja kellekään.

Minä kävin kouluni nimenomaan 70-80-luvulla ja silloin oli liikunta pelkkää suorittamista. Olin yläasteella 77-80. t. se joka pärjäsi juoksussa ja jonka ulkoliikuntatunnit olivat lähinnä pelkkää pesäpalloa. 

Niin on kuten täällä olemme jo lukeneet, on touhu pääosin kiinni opettajasta, ei niinkään ajanjaksosta. Toki jossain 50-luvulla tai etenkin 30-luvulla, kaikki opettajat oli "natseja" (30-luvulla pääosa ilman lainausmerkkejäkin), joten silloin meninki kouluissa oli kaikilla tunneilla hyvin erilaista, mutta 70-luvulla touhu oli jo muuttunut ja silloin oli jo tosi rentojakin opettajia, toki niitä "natsejakin" vielä löytyi.

Esimerkiksi meillä keskikoulussa oli kaksi miesopettajaa liikunnassa, jotka olivat kuin yö ja päivä. Toinen oli tunnettu liikuntaneuvos ja  aivan natsi ja sen tunneilla painettiin kärrynpyöriä ja muuta paskaa, kun taas meidän lunkki opettaja kysyi aina, että mitäs jannut tänään haluaa tehdä ja sitä sitten tehtiin. Eli jos minulla olisi käynyt huono tuuri, olisi liikuntatuntini ollut koko keskikoulun ihan täyttä kuraa, mutta koska sain sen lunkimman open, oli tunnit kannaltani taivaallisia ja muistelen niitä vieläkin haikeudella.

Meilläkin toki suoritettiin, mutta aina sitä mitä me itse halutiin suorittaa ja ne jotka eivät halunneet suorittaa mitään, kävivät kävelylenkillä ja menivät sen jälkeen nortille. Tokihan meidän tunneillakin aina cooperit juostiin, mutta niiden jälkeen aina pelattiin. Itse olin kaikki luokka-asteet aina paras cooperissa (14 vuotiaana 3500metriä), ja kaikissa kestävyyslajeissa ylipäätään, koska harrastin hiihtoa kilpailumielessä, mutta silti halusin liikuntatunneilla nimenomaan pelata kaikkia palloilulajeja, koska niitä kestävyysharjotteita kerkesin tekemään aivan riittävästi koulun jälkeenkin.

Pesäpallon osuus liikuntatunneista on varmaan kiinni siitäkin, missäpäin Suomea on sattunut lapsuusvuotensa asustamaan. Minä asuin alueella jossa ei harrastettu juuri lainkaan pesäpalloa, joten se oli liikuntatunneillakin melko minimaalisessa roolissa ja kun keskikoulussa saimme itse päättää, niin jokojokoahan ei pelattu käytännössä koskaan.

Ala-asteella oli kiva liikunnanopettaja, tosi sympaattinen ja oikeasti välitti oppilaista. Yläasteella taas oli opettaja vähän toista maata... Kaaduin koripalloa pelatessa pahasti ja pyörryin, sillä löin pääni lattiaan. Opettaja oli vain paikaltaan huudellut että jatkakaa peliä, antaa laiskan levätä. Vasta siinä vaiheessa tajusi soittaa apua kun huomasi päästäni valuvan verta... Lukiossa oli taas kiva opettaja, joka palautti ilon liikuntaan tuon yläastee monsterin jälkeen.