Millaisia traumoja sinulle jäi koululiikunnasta?

Olen mies ja kerron tässä omat kokemukseni koululiikunnasta. Koululiikunta on ehkä tehokkain tapa lannistaa ihminen ja poistaa häneltä halu liikkua.

Muistan aina sen miten minut valittiin viimeisenä joukkueeseen ihan sama oliko se sählyä, jalkapalloa, pesäpalloa. Mutta pahinta oli voimistelutunnit kun piti venytellä ja olin kankea kuin rautakanki, no opettaja sitten ivaili siitä minulle kaikkien edessä. Tai sitten kun piti voimistelutunnilla hyppiä, kiivetä köyttä pitkin kattoon saakka... Ei ei.

Kerran pelattiin jääpalloa/jääkiekko jääkiekkokaukalossa tennispallolla ja opettaja sitten sanoi " No niin nyt saa ottaa kontaktia! Katotaan mistä pojat on tehty! " No minuahan ns. metsästettiin ja kaikilla oli mukavaa! No päätetin sitten itsekkin osallistua leikkiin ja jyräsin erään pojan aivan täysin. Siinä se itki ja kirku ja samaa teki liikunnanopettaja minulle " MITÄ SINÄ TEIT KONTAKTI ON KIELLETTYÄ MIKSI TEIT!???!!!" Hassu kun minua jyrättiin se oli sallittua mutta kun opettajan lempioppilas saa osumaa niin ei sitten ole sallittua?!

Ja se mikä minua ylä-asteella harmitti kun oli koulunliikunta päivä. Eli mahdollisuus kokeilla erilajeja niin ratsastus oli yksi niistä... No olin ilmoittautumassa ratsastamaan niin meidän poikien liikunnanopettaja tyrmäsi sen ja esti minun osallistumisen! Sanoi, ettei ratsastus oli mikään liikunnan muoto?!

No aikuisena menin sitten ratsastuskouluun ja vietin 17 vuotta ratsastuksen parissa ja nautin jokaisesta hetkestä. Sairastuminen pilasi sitten sen.

Ei jäänyt traumoja. En ole millään tavalla liikunnallisesti lahjakas, mutta koulussä pärjäsi mukavasti kotona opituilla perustaidoilla (juokseminen, hiihtäminen, luistelu, pyöräily, pallon heittäminen/potkiminen, uinti, kuperkeikka jne.). Toivottavasti koululiikuntaa inhonneetkin innostuvat liikkumaan ja touhuamaan omien lastensa kanssa ja opettavat heille noita tärkeitä perustaitoja.

Jumppatossut. Jälkeenpäin ajateltuna liikuntatunti oli enemmän balettia kuin liikuntaa. Jaloista lähti balettisipsutus ääni joka johtui jumppatossuista. Liikunnanopettaja oli erittäin lapsirakas entinen baletinopettaja. Arvatkaa minkälaista häpeää jouduin kokemaan? Minua edelleen hävettää.

Minulla jäi kamala trauma kun jono meni eteenpäin niin tietyt tupakkaa polttavat idiootit ja läskimoosekset menivät jonossa ohitse toiseen suuntaan. Ohittivat minut väärään suuntaan.

Ei traumoja jäänyt, mutta jälkikäteen olen ihmetellyt näitä arvosteluperusteita. Ikinä ei harjoiteltu esimerkiksi luistelun tekniikkaa tai kestävyysjuoksua. Ihan spontaanisti vaan opettaja päätti, että nyt pidetään luistelutestit tai juostaan coopperi. Jos ois juostu edes kaksi kertaa vuodessa ja harjoiteltu välissä, niin varmaan monet olisivat voineet tajuta että hitto vie mähän oon nyt paljon parempi kuin alussa ja siitä ois tullut motivaatiota ja itseluottamusta. Mutta tuollaisella pelkällä testaamisella on vain lannistava merkitys ellei sitten harrasta liikuntaa aktiivisesti.

No, ei kyllä jäänyt mitään traumoja. Kivaa oli! Ja hyvä maikka. Hän olikin oikea liikunnanopettaja.

Oli meillä joskus ala-asteella villapuvussa pyörivä opettaja, joka "opetti liikuntaa.

Että saattaa monilla traumat olla siitä, että siellä on ollut epäpätevä opettamassa. (Niitä on meinaan aika paljon ollut, kun koulut säästää).

Kuvitellaan, että kuka tahansa sitä liikuntaa osaisi opettaa...vaan kun ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää klassinen sadistinen metodi. Pelataan jotain ryhmälajia, ope valitsee joukkueiden kapteenit ja sen jälkeen nämä saavat yksi kerrallaan valita muusta porukasta joukkueiden jäsenet. Arvaa, kuka oli aina viimeinen valituksi tullut.

Toivottavasti ei enää käytössä. Kun ei kerran tosissaan urheilla, saman lopputuloksen saa "jako kahteen" - metodilla. Taisivat sadistiset opettajat itse nauttia tilanteesta, eihän se heihin mitenkään vaikuta.

Myönnettäköön, että me parhaat toisinaan tahdoimme kisata ehkä hieman liian tosissaan. En usko opettajankaan tilanteesta nauttineen, koska jopa minä, yksi niistä parhaista havaitsin tilanteen epämiellyttävyyden. Meillä opettaja osasi ohjata lahjakkaita esimerkiksi harrastusten suhteen.

Eihän ne lahjakkaat niinkään sitä ohjausta tarvitse, vaan juurikin ne lahjattomat perässähiihtäjät, jotka eivät pysy muiden mukana.

Tarkoitin lähinnä urheilua kilpailutasolla. En elämäntapaohjausta.

Pienessä koulussa maalla piti väkisin hiihtää oli sitten sää minkälainen tahansa. En ole ala-asteen jälkeen pistäny suksia jalkaani enkä pistä, hiihdot jäi.

Kuka liikuntaa muuten saa opettaa? Koska ala-asteella se opetuksen taso ei tosiaan päätä huimannut... ylä-asteen ja lukion opettaja taas oli todella asiallinen ja hän halusi tutustuttaa meidät erilaisiin lajeihin ihan keilauksesta ja golffista kestävyysjuoksuun. Ja kestävyysjuoksunkin opettelu lähinnä painottui siihen, että miten sitä kannattaa alkaa harjoittelemaan. Teoriaa ensin luokassa ja sitten joku kilometrin tai parin lenkki oman tason mukaan, että syke pysyy tarpeeksi matalalla. Ei siihen että katsotaan kuka on paras. 

Vierailija kirjoitti:

Pienessä koulussa maalla piti väkisin hiihtää oli sitten sää minkälainen tahansa. En ole ala-asteen jälkeen pistäny suksia jalkaani enkä pistä, hiihdot jäi.

Minä rakastin hiihtoa. Hiihdin paljon myös vapaa-ajalla. Oli hyvät ladut ja sukset parhaimmasta päästä. :)

Kyllä liikuntatunnit ahdisti joka viikko pyöreämpänä tyttönä. En kokenut mitään erityisen tramaattista, mutta vain jatkuva ahdistus oli niistä tunneista ja oli niin helpottunut olo aina kun se oli ohi. 

Viimesimpänä kokemuksena jäänyt mieleen lukion liikkatuntien lämmittelyn rapukävely plus muut notkeutta ja ketteryyttä vaativat moovit. Kyllä hävetti ja vitutti. Eikä mitään vaihtoehtoisia liikkeitä tietenkään annettu. Pari kertaa meinasi ihan kiehua yli. Ei sitä saanut lihaksia yhtään lämpiämään kun ei voinut tehdä niitä liikkeitä kunnolla. 

Vierailija kirjoitti:

Kannustus ja liikunnan ilo loisti poissaolollaan. 

Heikompia nöyryytettiin ihan opettajan toimesta ja saatettiin tilaisuuden tullen naurunalaisiksi. Pahinta tietysti oli kömpelöillä ja ylipainoisilla. 

Missä muussa aineessa opettaja voisi avoimesti pilkata huonompia oppilaita vetäen vielä muut mukaansa? Ei varmasti yhtään missään. 

Liikunta on tietysti pahin aine, koska suoritukset on pakostakin julkisia, mutta kyllä meillä oli lukiossa vastaava ilkeä matikan opettaja, joka pilkkasi ja nöyryytti heikompia. Oli vielä lyhyen matematiikan opettaja, ja valitsi yleensä kohteekseen tyttöjä, joilla oli valmiiksi heikko itsetunto matikassa. Että ei kovin kannustavaa.

Ymmärrän, että tässä keskustelussa kysyttin traumoista, joten ne joilla niitä ei ollut saavat loogisesti alapeukkuja. Mutta minua hämmentää hieman se, että kun ylipäänsä keskustellaan koululiikunnasta niin ne, joilla siitä on hyviä kokemuksia saavat usein näiltä traumatisoiduilta vihat niskaansa.

Eikai se ole oppilaan vika, jos hänellä on ollut hyviä liikunnanopettajia tai positiivisia kokemuksia. Jotenkin pidän outona sitä, että pitäisi "hävetä", jos on pitänyt koululiikunnasta eikä sen vuoksi saa osallistua keskusteluun. Muut kouluaineet eivät ollenkaan herätä tällaisia suuria tunteita, vaikka monella voi olla traumaattisia kokemuksia vaikkapa luokan edessä pidetyistä laulukokeista tai ääntämisharjoituksista vieraissa kielissä.

Uskalsin vasta +40 vuotiaana käydä ensimmäisellä ryhmäliikuntatunnilla, vaikka olisin halunnut kokeilla aikaisemmin. Edelleenkään en käy iltatunneilla, joissa on enemmän porukkaa. Käyn aamutunneilla, menen paikalle 20min aikaisemmin, että pääsen takanurkkaan. En kehtaa käydä juoksemassa muuta kuin talvisin pimeällä ja kesäisin hyvin hiljaisilla lenkkipolullla.

Häpeän itseäni ja kehoani. En pärjännyt kuntotesteissä, en ollut hyvä joukkoelajeissa. Yläasteella hiihdettiin, suunnistettiin, pidettiin kuntopiiriä, uitiin ja pelattiin pesäpalloa, pari kertaa käytiin heittämässä keihästä. Kaikissa lajeissa olin surkea.

Vierailija kirjoitti:

Aivan järjetön inho hiihtämiseen. Kiitos vain ala-asteen pakko hiihtämiset. Ammattikoulussa jouduin reksin puhutteluun kun kieltäydyin hiihtämästä liikunta tunnilla. Sanoin rehtorille että ennemmin lopetan koulun kuin hiihdän. Sovittiin että voin tehdä muuta liikunta tunneilla.

Minulla täysin sama juttu! Vieläkin saan kylmiä väreitä hiihtämisestä. Muistan sen epätoivon kun en osannut nousta jyrkkää, liukasta mäkeä ylös vaan kaaduin aina uudelleen ladulle, olin muiden tiellä ja sukset menivät koko ajan ristiin ja tulivat tielle. Alastulomäissä taas kaaduin joka kerta turvalleni. Lisäksi se järjetön epämukava hikoilu talvivaatteissa rehkiessä. En yksinkertaisesti ymmärrä miten kukaan voi pitää hiihtoa virkistävänä liikuntana. 

Ei mi

Sinkkumiestään traumoja, koska olin siinä hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Ei mi

Sinkkumiestään traumoja, koska olin siinä hyvä.

Hieno kirjoittaa, kun ei näe ruutua kokonaan täällä veneessä. AV:n jako tässä lukiessa vähän heikko.

Sinkkumies

Omilla pojilla tuntui kyllä olevan huippuope yläasteen puolella, sama molemmilla. He kokeilivat vaikka mitä lajeja, jopa biljardia. Pikkupaikkakunnilla toki ei ole edes mahdollisuuksia keilaamiseen tai uimaan pitää lähteä monen kymmenen kilometrin päähän, joten se rajoittaa toki lajeja. Nuoremmalla oli ala-asteella tyyppi joka suorastaan jakeli kutosia ja omallakin oli. Yläasteella sitten kasi. Ei se ihan normaalia enää taida olla, että puolet luokan pojista saa kutosen liikunnasta ala-asteella? Yläasteella jo seiskaan riitti se, että yrittää parhaansa, tulee tunneille ja välineet on mukana. Heillä oli myös tekniikkatunteja eri lajeissa. 

Vierailija kirjoitti:

En halua osallistua mihinkään ryhmäliikuntaan enkä halua kilpailla.Mieluummin käyn iltahämärissä kävelyllä yksin tai kaksin.

Juuri tämä. Olen yli 40 ja edelleen käyn kävelylenkillä vain pimeän aikaan. En koskaan osallistu ryhmäliikuntaan, ei edes leikkimielisiin kilpailuihin, enkä ole koskaan käynyt kuntosalilla. Työterveyden kuntotestit yms. personal trainerit jätän väliin ilman selitystä. Yksinkertaisesti vältän kaikkea kosketusta organisoituun liikuntaan ja liikunta-ammattilaisiin, koska enää kukaan ei voi minua siihen pakottaa.

Vaikka omalle kohdalle ei sattunut kovin sadistisia liikunnanopettajia, olivat tunnit turhia tai jopa haitallisia.

Jotain lajia "jengissä" harrastaneet pärjäsivät usein omassa lajissaan suvereenisti ja muissa joukkuelajeissa kohtuuhyvin. Kun en ollut kaikista varakkaimmasta kodista, ei ollut puhettakaan, että lasten harrastuksiin tai urheiluvarusteisiin olisi ollut varaa. Suurten taitoerojen takia monet lajit menivät kentällä seisoskeluksi ja toisten pelin katseluksi. Tihkusateessa hiekkakentän laidalla seisoskelu turhautti nuorena ja turhauttaisi nytkin. Turhautuminen näkyi todistuksessa liikunnan kutosena tai seiskana. Koululiikunta sai iskostettua minuun harhaluulon: ainoa liikunta on jonkin lajin pelaaminen joukkueessa ja kilpatasolla.

Lukion loppupuolella ymmärsin, että liikkua voi koulutuntien ulkopuolellakin. Aloin käydä yksin, omaehtoisesti ja omaan tahtiin salilla, lenkeillä, myöhemmin taistelulajien lajikokeiluissa, joogassa, spinningissä..

33-vuotiaana olen paremmassa kunnossa, kuin ikinä olisin yläasteella tai lukiossa osannut kuvitella. Yläaste ja lukioliikunnan takia olen edelleen sitä mieltä, että joukkue- ja erityisesti pallopelit ovat syvältä hanurista.