Lue keskustelun säännöt.
Millaisia traumoja sinulle jäi koululiikunnasta?
14.08.2016 |
Toivon todella, että koulujen liikunnan opetus on nykyään erilaista. Ainakin minulla ja ikätovereillani on todella huonoja muistoja peruskoulun liikuntatunneista 90-luvulta.
En vieläkään halua pelata koripalloa, koska ala-asteen liikunnan ope pakotti pelaamaan kovaa ja minä pienikokoisena tyttönä jäin aina jalkoihin. Myös sen kovan pallon tuleminen päähän teki aika kipeää monta kertaa, kun ei tietenkään ollut opetettu, miten pitäisi pelata oikeaoppisesti.
Meidät myös laitettiin suunnistamaan ja talvella hiihtosuunnistamaan isoon tiheään metsään. Ei ollut kovin mukavaa eksyä talvella pakkasessa ja kovassa lumituiskussa. Jokaisen piti suunnistaa nimenomaan yksin ja jos jäi kiinni kaverin kanssa yhtämatkaa menemisestä, tuli alennus arvosanaan. Kerran luokkatoveri eksyi niin, että tuli metsästä pois vasta yli tunnin muita jäljessä... Opelta tuli huudot tälle tytölle.
Kommentit (138)
Vierailija kirjoitti:
Pidin liikunnasta ja opettajat olivat erinomaisia.
Onko kielesi vieläkin ruskea nuolemisesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ala-asteen liikkamaikka oli inhottava. Hän ei ollut ollenkaan kannustava eikä myötätuntoinen. Itse olin hiljainen ja arka tuolloin, ja kerran (olinkohan kolmosluokalla) olimme jonossa, kun yksi luokkani poika kiilasi jonossa luokseni, tönäisi minut pois paikaltani, ja minun kaatuessani maahan poika otti paikkani, ja huusi vielä perääni "vitun apina pois mun paikalta". Minua alkoi itkettää ihan hirveästi ja satutin kätenikin, ja kysyin opettajalta voinko lähteä kotiin (oli viimeinen tunti menossa ennen koulupäivän loppua). Siihen opettaja tokaisi vain kylmällä äänellä, että siihen sinä tarvitset rehtorin luvan, ole hyvä ja mene sitten rehtorin kansliaan. Ei minkäänlaista lohdutusta itkevälle tytölle eikä minkäänlaista huomautusta kiusaajapojalle. Noihin aikoihin aloin miettiä, mikä minussa on oikein vikana kun olen niin mitätön oppilas. Aloin inhoamaan opettajaa ja sitä kyseistä poikaa.
Yläasteen liikkamaikka oli valitettavasti samaa kaliiperia. Hän suosi luokan parhaimpia tyttöjä, niitä, jotka sattuivat vapaa-ajalla harrastamaan samaa lajia kuin opettaja itse. Hän myös naureskeli ilkeiden tyttöjen kanssa niille huonoimmille oppilaille. Eräänkin kerran, kun pelattiin pallopeliä, joku tytöistä sihtasi pallon tahallaan luokan hiljaisen ja pullukan tytön takaraivoon. Tietysti koko tyttöjengi alkoi kikattaa kovaan ääneen ja OPETTAJA HEIDÄN MUKANA. Sääliksi kävi sitä hiljaista tyttöä. Ja samankaltaisia tilanteita oli monia.
Ei mikään ihme että monella jää koululiikunnasta traumat. Nuoret tytöt ovat armottomia toisia kohtaan, ja paineet on kovat. Naureskelut uimahallissa jonkun pyöreämmän tytön vartalolle, ivallinen naureskelu epäonnistumisille, viimeiseksi jääminen kun kootaan joukkueita.. Nämä kaikki jäävät kalvamaan mieltä ja alentavat itsetuntoa. Ja kirsikkana kakun päällä opettaja, jolta ei heru myötätuntoa, vaan sama halveksuva käytös tulee myös häneltä. Olisi ollut ihanaa, jos omalle kouluajalle olisi osunut kannustava ja ystävällinen opettaja. Se olisi tehnyt myös koululiikunnasta nautittavampaa. Olisi voinut ottaa rennosti, olla luottavaisin mielin ja uskaltaa kokeilla vaikeitakin juttuja liikuntatunneilla, ilman pelkoa, että saa nolon ja epäonnistuneen leiman otsaan.
Muistan, kuinka peruskoulun loputtua huokaisin helpotuksesta miettiessäni, että ei enää ikinä pelottavia liikuntatunteja, ei valvottuja öitä sen takia. Luulin itse, että vielä aikuisenakin kartan kaikenlaista liikuntaa, varsinkin jos siihen liittyy ryhmässä olemista tai ylipäätään liikkumista toisten ihmisten katseiden alla. Onnekseni löysin kuitenkin liikunnan ilon, ja nykyään nautin siitä. Koululiikunta jätti ikävät muistot, mutta onneksi ne on jo kaukana takanapäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pidin liikunnasta ja opettajat olivat erinomaisia.
Onko kielesi vieläkin ruskea nuolemisesta?
Minkäs minä sille voin, että olin saanut lahjan olla hyvä liikunnassa. Lusikoita kertyi riittävästi. :)
Ei pahempia traumoja. Hiihtämisestä en ole tykännyt ikinä, mutta ei se koululiikunta sitä miksikään muuttanut. Meidän yläasteen jumppamaikka oli vähän yksinkertainen kotkottava kanaemo joka nieli kyselemättä kaikki selitykset milloin kipeistä kuukautisista, milloin nyrjähtäneestä nilkasta. Enimmäkseen oli aerobicia, tansseja jne. koska ope tykkäsi niistä. Koripalloa, jalkapalloa, jääkiekkoa jne. sai käydä pelaamassa poikien ryhmän kanssa jos halusi ja hiihdon sekä luistelun sai korvata kävelylenkeillä. Ihan siedettävää siis kaiken kaikkiaan.
Tää klassinen sadistinen metodi. Pelataan jotain ryhmälajia, ope valitsee joukkueiden kapteenit ja sen jälkeen nämä saavat yksi kerrallaan valita muusta porukasta joukkueiden jäsenet. Arvaa, kuka oli aina viimeinen valituksi tullut.
Toivottavasti ei enää käytössä. Kun ei kerran tosissaan urheilla, saman lopputuloksen saa "jako kahteen" - metodilla. Taisivat sadistiset opettajat itse nauttia tilanteesta, eihän se heihin mitenkään vaikuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos peruskoulun liikunnan "opetuksen" en harrasta mitään liikuntaa. Vihaan uimahalleja, liikuntasaleja sekä kaikkia urheiluvälineitä. 9. luokalla oli viimein sen verran omaa tahtoa, että kieltäydyin osallistumasta koululiikuntaan kokonaan.
Vierailija kirjoitti:
Näitä juttuja on paljon ja pitkältä ajalta. Koulujen pakkoliikunnat on tuhonneet liikunnan ilon monelta. Kummalista että sama paska saa jatkua vieläkin?
No en minäkään aina ollut niin halukas lähtemään koulujen välisiin kisoihin, mutta lähes aina tulin jostain syystä valituksi. Kieltäytyminen ei käynyt mielessäkään vaan katsoin sen edustustehtäväksi. ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tullut omia ja muiden kokemuksia havainnoimmalla tulokseen, että liikunnanopettajiksi hakeutuvat sadistiset psykopaatit.
Miehelleni esim. oli todettu uimahallissa, että "hah, hah... Kovasella kasvaa jo munakarvat (oli varhaiskypsä murrosiän suhteen). Samainen ope oli sanonut ylipainoiselle pojalle " hah, hah... Jessellä on suuremmat tissit kuin monella naisella tässä altaassa"
Jne... Mutta tämä 80-luvulla. Toivon totisesti, että enää ei voi olla tällaista ja lapset itse osaavat pitää puolensa.
(nimet muutettu)
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole traumaa, mutta jäi vähän hampaan koloon.
Olin tasaisen ysin oppilas liikunnassa peruskoulun ekaluokalta lukion kolmoseen. Koskaan en saanut kymppiä liikunnasta.
Jne...
Ehkä asenteesi oli sen verran pärsiistä, että se tiputti numeroa. Ylimielinen suhtautuminen muihin ja huono joukkuehenki, kun mukana on heikompiakin, varmasti vaikuttavat arvosanaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tää klassinen sadistinen metodi. Pelataan jotain ryhmälajia, ope valitsee joukkueiden kapteenit ja sen jälkeen nämä saavat yksi kerrallaan valita muusta porukasta joukkueiden jäsenet. Arvaa, kuka oli aina viimeinen valituksi tullut.
Toivottavasti ei enää käytössä. Kun ei kerran tosissaan urheilla, saman lopputuloksen saa "jako kahteen" - metodilla. Taisivat sadistiset opettajat itse nauttia tilanteesta, eihän se heihin mitenkään vaikuta.
Myönnettäköön, että me parhaat toisinaan tahdoimme kisata ehkä hieman liian tosissaan. En usko opettajankaan tilanteesta nauttineen, koska jopa minä, yksi niistä parhaista havaitsin tilanteen epämiellyttävyyden. Meillä opettaja osasi ohjata lahjakkaita esimerkiksi harrastusten suhteen.
Itse kävin peruskoulun 1980-luvulla ja pahimmat traumat olivat kehärummun tahdissa ympäri liikuntasalia hyppely samalla, kun pojat nauroivat meidän tyttöjen liikuntatunneille jaetussa liikuntasalissa. Telinevoimistelu oli myös aika vahvassa asemassa liikuntatunneilla. Vihasin telinevoimistelua, kun en taipunut kärrynpyöriin, spagaatteihin, pukkihyppelyihin... Ja ne joukkuelajit, olin se viimeiseksi ja kovaäänisen vastaulauseen jälkeen joukkueeseen valittu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannustus ja liikunnan ilo loisti poissaolollaan.
Heikompia nöyryytettiin ihan opettajan toimesta ja saatettiin tilaisuuden tullen naurunalaisiksi. Pahinta tietysti oli kömpelöillä ja ylipainoisilla.
Missä muussa aineessa opettaja voisi avoimesti pilkata huonompia oppilaita vetäen vielä muut mukaansa? Ei varmasti yhtään missään.
Olen se joka pärjästi juoksussa jatkan vielä: Meillä ulkoliikunta oli pesäpalloa. Aina. Tai no kerran vuodessa käytiin yleisurhelukentällä yhtenä syksynä ja kerran suunnistettiin. Ei pesäpallo ollut meille huonommille mitään liikuntaa. Ensin seisottiin jonossa odottamassa lyöntivuoroa ja sitten seisottiin räpylä kädessä kentällä. Me huonommat olimme takakentällä ja sitten kun tuli joku hyvä lyöjä, joku hyvä heittäjä ja koppari tuli kuitenkin ottamaan sen pallon. Eli ulkoliikunta oli meille huonommille seisomista, ei mitään liikuntaa. En yleensä edes osunut siihen palloon. Tosin sitten sattui joku kerta, kun minä tai joku muu meistä huonommista sattuikin - vahingossa - lyömään hyvin, meni kaikilta pasmat ihan sekaisin. Ei siitäkään tykätty.
Minä olisin mielelläni juossut siellä yleisurheilukentällä. Ei sinne ollut koululta kuin parisataa metriä, joten hyvin olisi ehditty, mutta ope ei viitsinyt sinne lähteä kuin sen yhden kerran syksyssään. Ehkä hän ei tykännyt siitä, kun joku heikompi pärjäsi? Myös luokan ylipainoinen tyttö sai voimalajeissa ihan kohtuutuloksia luokan yleiseen tasoon verrattuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää klassinen sadistinen metodi. Pelataan jotain ryhmälajia, ope valitsee joukkueiden kapteenit ja sen jälkeen nämä saavat yksi kerrallaan valita muusta porukasta joukkueiden jäsenet. Arvaa, kuka oli aina viimeinen valituksi tullut.
Toivottavasti ei enää käytössä. Kun ei kerran tosissaan urheilla, saman lopputuloksen saa "jako kahteen" - metodilla. Taisivat sadistiset opettajat itse nauttia tilanteesta, eihän se heihin mitenkään vaikuta.
Myönnettäköön, että me parhaat toisinaan tahdoimme kisata ehkä hieman liian tosissaan. En usko opettajankaan tilanteesta nauttineen, koska jopa minä, yksi niistä parhaista havaitsin tilanteen epämiellyttävyyden. Meillä opettaja osasi ohjata lahjakkaita esimerkiksi harrastusten suhteen.
Eihän ne lahjakkaat niinkään sitä ohjausta tarvitse, vaan juurikin ne lahjattomat perässähiihtäjät, jotka eivät pysy muiden mukana.
Liikuntatunnit oli parasta. Olin toki se atleettinen tyyppi joka valittiin ekana joukkueeseen, kuka voitti aina kaikki juoksutestit/lihaskuntotestit jne. Oli hauska päästä kiusaamaa nörttejä ja lukutoukkia.
m25
Ainoat traumat ovat lähinnä muiden tyttöjen ilkeistä kommenteista pukuhuoneessa. Itse tunneista tykkäsin, olin aika liikunnallinen ja ketterä lapsi ja pärjäsin lähes kaikissa lajeissa vähintään ihan keskiverrosti. Mutta mun ei ole lainkaan vaikea uskoa, että joillekin on jäänyt ihan kamalia muistoja. Jos olisin ollut yhtään huonokuntoisempi ja/tai kömpelömpi, mullekin olisi varmasti jäänyt hyvin rääkätty ja nöyryytetty olo.
En halua osallistua mihinkään ryhmäliikuntaan enkä halua kilpailla.Mieluummin käyn iltahämärissä kävelyllä yksin tai kaksin.
Kun eka kertaa aiottiin pelata pesäpalloa, ope kysyi tietääkö kaikki säännöt ja oppilaat huusi että joo. Minä en tiennyt enkä tiedä vieläkään, pesäpallon pelaaminen oli vastenmielistä.
Ei jäänyt traumoja, päinvastoin. Liikunnasta tuli mulle ammatti :)
Näitä juttuja on paljon ja pitkältä ajalta. Koulujen pakkoliikunnat on tuhonneet liikunnan ilon monelta. Kummalista että sama paska saa jatkua vieläkin?