Lue keskustelun säännöt.
Millaisia traumoja sinulle jäi koululiikunnasta?
14.08.2016 |
Toivon todella, että koulujen liikunnan opetus on nykyään erilaista. Ainakin minulla ja ikätovereillani on todella huonoja muistoja peruskoulun liikuntatunneista 90-luvulta.
En vieläkään halua pelata koripalloa, koska ala-asteen liikunnan ope pakotti pelaamaan kovaa ja minä pienikokoisena tyttönä jäin aina jalkoihin. Myös sen kovan pallon tuleminen päähän teki aika kipeää monta kertaa, kun ei tietenkään ollut opetettu, miten pitäisi pelata oikeaoppisesti.
Meidät myös laitettiin suunnistamaan ja talvella hiihtosuunnistamaan isoon tiheään metsään. Ei ollut kovin mukavaa eksyä talvella pakkasessa ja kovassa lumituiskussa. Jokaisen piti suunnistaa nimenomaan yksin ja jos jäi kiinni kaverin kanssa yhtämatkaa menemisestä, tuli alennus arvosanaan. Kerran luokkatoveri eksyi niin, että tuli metsästä pois vasta yli tunnin muita jäljessä... Opelta tuli huudot tälle tytölle.
Kommentit (138)
Kerran kuume oli nousussa ja tunsin itseni täysin voimattomaksi ja todella kipeäksi.
Mutta jumppamaikka vain pakotti mukaan rajuun aerobiseen liikuntaan. Olin ns. kiltti tyttö ja en uskaltanut laittaa tarpeeksi hanttiin. Minulla ei todellakaan ollut tapana lintsata liikunnasta, olin se kympin liikkuja luokalla.
Mitään syytä ei siis ollut epäillä huonoa oloani. Illalla kuume nousi neljäänkymppiin ja seuraavana päivänä lääkärin diagnoosi oli keuhkokuume. Olin lähes tajuton, kun vanhempani veivät lääkäriin.
Sitä kuitenkin muistelen mielihyvällä, kun isäni soitti tälle opettajale ja haukkui pystyyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle ei jäänyt mitään traumoja. Sattuiko sitten hyviä liikunnanopettajia vai olinko vain niin innostunut aiheesta. 90-luvulla itsekin peruskoulussa.
Ei ole traumoja, mutta ei ollut myöskään tuollaista.
Olen jo unohtanut traumat. Huonohan minä olen tietenkin edelleen, mutta mitä siitä.
minut valittiin joka saatanan kerta viimosena eikä edes silloin huolittu vaan käskettiin menemään toiseen joukkoon kunnes ope suuttui ja ryhmän on pakko ottaa mut. jatkuvaa "höh" vinkunaa oli joka saatanan kerta
en vieläkään voi sietää mitään ryhmätöitä
hiihto/juoksussa menin aina ensimmäisenä ja olin aina viimeisenä ja joka kerta se yks "ämmä" (nykyinen sossutantta, joka kiusaa nuoria) valitti joka kerta asiasta. sama akka vinkui myös pesiksessä
en ole myöskään uinnut kertaakaan sitten koululiikunnan. opettaja yritti pakottaa minut siihen että olisin käynyt uimassa joka päivä, mutta eihän mulla ollu sellaisen varaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki kuntotestit ja nää, tunsin olevani niin paska ihminen silloin ja välillä tuntuu vieläki samalta. En ole fyysisesti yhtä hyvä kuin muut :(
Olin huono kaikessa enkä osannut suhtautua siihen positiivisesti ja yrittää tulla paremmaksi vaan luovutin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan järjetön inho hiihtämiseen. Kiitos vain ala-asteen pakko hiihtämiset. Ammattikoulussa jouduin reksin puhutteluun kun kieltäydyin hiihtämästä liikunta tunnilla. Sanoin rehtorille että ennemmin lopetan koulun kuin hiihdän. Sovittiin että voin tehdä muuta liikunta tunneilla.
Mitäpä noista. Olin silloin paska, ja nyt paska, mutta suurin osa niiden aikojen valioista ovat nyt vielä paskempia (valaita ja norsuja).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no ehkä ainoa trauma liittyy hiihtämiseen. se kun oli aina pakollista ja sitä hiihtoa oli paljon.. en ole enää aikuisiällä nauttinut hiihtämisestä yhtään.
Sen verran, etten ole koulun jälkeen liikkunut muuta kuin pakolliset kävelyt ja olen 53v.
Se on yhteinen piirre, että tunnit pidetään niin tarkkaan, ettei meinaa ehtiä seuraavalle tunnille, jos suorituspaikka on koulun ulkopuolella. Tämä oli jo 70-luvulla ja tämä oli omilla lapsillani vielä tällä vuosikymmenellä. Ja se, että alkuverryttely on jo niin rankka, ettei jaksaisi varsinaista liikuntaa ollenkaan. Ja näin on edelleen. Koululiikunta ei mene ylipainoisten ja/tai huonokuntoisten ehdoilla ja niinpä se lisää vihaa liikuntaa kohtaan näissä ryhmissä. Jos löytyisi liikunnanopettaja, joka keksisi myös näille ryhmille mielekästä liikuntaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ja unohdin se, että olin aika hyvä lyhyen matkan juoksussa. Kun juostiin ryhmissä, voitin eräni. Juoksin kerra satasen n. 15 sekuntiin, mikä on kai yläasteikäiselle, ei aktiivisesti liikuntaa harrastavalle aika hyvä aika - huippuyleisurheiljoita ei luokassani ollut. Ope jakoi hienosti vielä että me huonoimmat juostiin omassa erässä jne. Ope tuota aikaa ihmetteli ja sitten kun parhaiden ryhmässä jäivät hiukan alle minun ajan kaikki, ope oli varma, että otti ajan väärin. Hän syytti minua fuskaamisesta! Siis mitä häh? Olin vielä aika arka, niin olin kuin puulla päähän lyöty, että miten voi fuskata juoksussa, jonka ajan ottaa ope itse ja kaikki ovat näkemässä sen juoksun. Mutta kyllä sitten jatkossa kun juoksin muitakin lyhyitä ratamatkoja niiden parhaiden tasolla, open oli pakko alkaa uskoa.
Ei mitään suurta traumaa, mutta pitkälle aikuisuuteen mentiin, ennenkuin tajusin liikkumisen olevan kivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sen verran, etten ole koulun jälkeen liikkunut muuta kuin pakolliset kävelyt ja olen 53v.
Se on yhteinen piirre, että tunnit pidetään niin tarkkaan, ettei meinaa ehtiä seuraavalle tunnille, jos suorituspaikka on koulun ulkopuolella. Tämä oli jo 70-luvulla ja tämä oli omilla lapsillani vielä tällä vuosikymmenellä. Ja se, että alkuverryttely on jo niin rankka, ettei jaksaisi varsinaista liikuntaa ollenkaan. Ja näin on edelleen. Koululiikunta ei mene ylipainoisten ja/tai huonokuntoisten ehdoilla ja niinpä se lisää vihaa liikuntaa kohtaan näissä ryhmissä. Jos löytyisi liikunnanopettaja, joka keksisi myös näille ryhmille mielekästä liikuntaa.
TEillä sentään oli jotain alkuverryttelyä? Meillä vaan suoritettiin koko tunti. Ei ikinä mitään alkuverryttelyä eikä koskaan venytelty tai loppuverryttelyjä.
Sain pesäpallon päähäni tokaluokalla liikuntatunnilla. Yksi luokan pojista heitti sen tahallaan lujaa, kun huomioni herpaantui. Sanoin siitä opettajalle joka vain nauroi ja pörrötti tukkaani. Illalla pääkipu paheni ja oksentelin joten vanhempani veivät minut sairaalaan, jossa todettiin minulla olevan aivotärähdys. Isä soitti vihaisen puhelun tälle pöljälle opettajalle. Sain olla muistaakseni pari päivää pois koulusta. Ei jäänyt kyseisestä opettajasta ja koululiikunnasta muutenkaan mitään kovin hyviä muistoja...
Sen verran, että vihaan liikuntaa sydämeni pohjasta. Vihaan pesäpalloa, jalkapalloa, koripalloa, hiihtoa, uintia, voimistelua... Luistelemaan en koskaan oppinut, enkä ole kyseistä taitoa kaivannut. Paskaa hommaa seistä tönöttää tuntitolkulla kylmässä tutisten, ja epätoivoisesti yrittää pysyä pystyssä. Räntäsateessa hiihtäminen jään sulakohtia väistellen oli niin ikään aika mielenkiintoista. Myös hiihtokilpailuihin pakottaminen aiheutti trauman, tuhersin lumihangessa itkua kun en kaaduttuani päässyt ojanpohjalta takaisin ladulle. Opettajalta huudot päälle, kiva. Jatkuva kilpailuasetelma muutenkin oli ihan perseestä. Liikunnasta(ja taideaineista) annettavan arvosanan vois ihan hyvin poistaa, turha stressin aiheuttaja ja keskiarvon laskija.
En liiku, en nyt enkä koskaan. Liikunnanopettajia en edes tervehdi jos vastaan tulevat, viimeksi yksi sadisti yritti kysellä jopa kuulumisia. Kehotin hyppäämään kaivoon.
Mulla ei ole traumaa, mutta jäi vähän hampaan koloon.
Olin tasaisen ysin oppilas liikunnassa peruskoulun ekaluokalta lukion kolmoseen. Koskaan en saanut kymppiä liikunnasta.
Voitin koulun juoksukilpailun joka vuosi alakoulussa. Kun pituushyppy ja kuulantyöntö tuli kuvioihin, niissäkin olin aina mitaleilla. Korkeushyppyä meillä ei ollut, mutta treenasin sitäkin omalla takapihalla isäni rakentamalla hyppypaikalla. Pelasin jalkapalloa junnujen edustusjoukkueessa, harrastin telinevoimistelua ja voitin jumppakärpäsen alakoulussa joka vuosi. Hiihdossa olin keskivertoa parempi, ja hiihtokisoissa aina vähintään neljäs. Tykkäsin koripallosta ja pelasin koulun joukkueessa koulujenvälisessä turnauksessa, samoin lentopallossa, vaikka kumpaakaan lajia en harrastanut aktiivisesti. Osasin luistella hyvin jo ennen kouluun menoa, kun muut vielä treenasi kolmannellakin luokalla löysillä luistimilla hoiperrellen. Pelasin jääpalloa myös vapaa-aikana kavereiden kanssa kun kaupunki jäädytti kentät.
Yläkoulun alussa lopetin jalkapallon ja aloitin pesäpallon. Olin ysiluokkaan mennessä niin ylivoimainen lajissa, että kun opettajat vastaan oppilaat -pesispeliä pelattiin, liikunnan opettaja laittoi minut tuomariksi, että opettajilla olisi edes jotain saumaa pelissä. Uimahallilla sukeltelin pää edellä kerroksista altaisiin kun muutamat muut räpiköi matalassa päässä ja treenasivat alkeisselkää. Olin muistaakseni suorittanut uimakandin uimakoulussa jo 8-vuotiaana, ja jos piti uida kilpaa, voitin nekin skapat mennen tullen. Salibändyä ei pelattu niin intensiivisesti vielä silloin, mutta sähläsin sählykentällä siinä missä muutkin.
Ainoa tulos, josta sain välttävän oli cooperin testi. En vielä tänäkään päivänä pysty juoksemaan pitkiä matkoja ja 12 minuutin yhtäjaksoinen juoksu meni aina kävelyksi, vielä armeijassakin. Hapenottokyvyssäni on ollut aina pieniä puutteita, mutta huonokuntoiseksi minua ei ole koskaan voinut luokitella.
Sellaiset luokkakaverit, jotka pelasivat jääkiekkoa tai koripalloa seuratasolla saivat kympin todistukseen. En oikeastaan osannut edes olla siitä katkera ennen kuin vasta nyt vanhemmalla iällä ihmettelen, että mitä liikunnantunnilla pitää oikeasti tehdä, että saa sen kympin todistukseen. Liikkuvalle ja urheilulliselle nuorelle se olisi ollut hyvää kannustusta jo aikoinaan. Olin tosin siihen ysiinkin aivan tyytyväinen.
Ei mitään nautin siitä että sain rökittää salibandyssa joitain henkilöitä jotka vittuilivat tämän jälkeen minua ei otettu joukkuueeseen 8lk ja 7lk vastaan.
Pidin liikunnasta ja opettajat olivat erinomaisia.
Just nuo pelit, kun ei opettu mitään. Eikä sitä kyllä oikeiden sääntöjen mukaan mitään pelattukaan, nyt se olen tajunnut, kun olen oikeita kisoja seuraillut. Myös kuntosalikammo oli pitkään, kun ei opetettu tekniikkaa eikä mitään ja olin aina kipeä sen jälkeen. Nykyään käyn, olen sekä fysioterapeutin että PT:n kanssa käynyt laitteet ja tekniikat läpi. Onneksi löytyi asiansa osaava PT.