Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Mitä jos elämänsä vaikeuksista ei opi mitään? Toistuvatko ne sitten aina uudestaan. Ja kun ne toistuvat niin voimavarat menee arjesta selviämiseen. Tulee epäluuloiseksi tulevaisuutta kohtaan ja sitten ikävyydet jatkuu. Kun itse luo niitä kielteisillä odotuksilla. Raskas vastuu.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miten käsittelisin omaa haavoittuneisuuden tunnetta. Minulla on ollut paljon vaikeita kokemuksia lähisuhteissa ja olen jäänyt mieleni sisällä hiukan kiipeliin niiden tiimoilta. Skenaario, jossa minut tuomitaan puutteideni perusteella ja rankaistaan esimerkiksi eristämisellä tai hylkäyksellä on toistunut elämässäni usein. Lapsuudenkodissani jouduin toistuvasti sijaiskärsijäksi tilanteissa, jossa oikeaan kohteeseen ei uskallettu kohdistaa vihaa. 

Usein olen näkevinäni ohimenevissä tilanteissa ihmisten silmistä jotain pahantahtoista itseäni kohtaan, vihaa tai piilotettua aggressiota jolloin koetan tolkuttaa itselleni, että kuvittelen vain. Pohjimmiltani en usko sitä, koska usein tällaisten varoitusmerkkien jälkeen "kuvittelemani" viha on pian muuttunut avoimeksi. Syynä on aina se että olen ärsyttävä tai tahattomasti loukannut. Kimppuuni ovat hyökänneet niin tutut kuin vieraat.

Lapset, vanhukset ja eläimet sentään hyväksyvät minut. Ja kehitysvammaiset sekä muuten vain syrjään vahvojen maailmasta ajautuneet. En edes tiedä miksi kirjoitan tätä nyt tähän, paitsi että toivon lohtua ja rohkaisua koska tänään yleensä tuttu ja turvallinen sisäisen yksinäisyyden olotilani tuntuu raskaalta, ihmiset pelottavilta ja maailma vaikealta.

Ei näin vaikeaa ole useimpina päivinä onneksi :). 

Ei se toki ole kuvitelmaa, että tässä ihmisten maailmassa voi olla vihamielisiä ihmisiä ja että joku voi olla sellainen johon poikkeuksellisen useat purkavat katkeruuttaan, vihaansa tms. Itsekin olin sellainen, koulussa jo koulukiusattu ja sittemmin vähemmän päällekäyvästi vain syrjään työnnetty ja ehkä takanapäin paneteltu, mutta ei enää päin naamaa koska 'fiksut' aikuiset ei yleensä tee niin.

Itselleni tämä kaikki muuttui voimavaraksi, koska se katkaisi pakolla henkisen riippuvuuden toisiin ihmisiin. Yleensähän ihmisille on tärkeää että ihmiset hyväksyvät heidät tai pitävät heistä, mutta koska minä olin joka paikassa syrjitty, kiusattu ja inhottu, minun piti hakea lohtuni sisältäni ja hengellisistä, en voinut riippua ihmisissä. Ja lopulta löysin sen mitä kaipasin, ja sen myötä muuttui myös ulkoinen. Mutta siinä vaiheessa minulle oli ihan täysin sama vaikka koko loppuelämäni koko maailma olisi minua vastaan. Ja tiedän, että jossain vaiheessa tulen kokemaan suurta vastustusta ja siihen minut on valmistanut kaikki ne kiusatuksi ja hyljätyksi tulemiset joilla minut on karaistu.

Ei yksinäisyys ole enää surkeaa sen jälkeen, kun lopettaa ihmisissä sisäisesti riippumisen, heiltä jotain odottamisen.

Vierailija kirjoitti:

Vähän samasta aiheesta. Mitä voi tehdä kun koko elämäni aikana olen ollut se, jonka oletetaan ratkaisevan toisten ongelmia. Ei riitä että kuuntelen ja osoitan sympatiaa, kyllä minun odotetaan tekevän asioille jotain. Menevän puhumaan kiusaajalle, jonka kanssa läheinen ei itse voi/pysty asioita selvittämään. Toinen juo kun on typerässä riidassa ja minä sitten soittelen ja yritän selvittää asiaa. Voisin tietysti lopettaa, mutta toistaiseksi olen jollain keinolla pystynyt auttamaan ja avun epääminen olisi tässä vaiheessa iso teko. Tämä on ollut roolini aina, jo hyvin nuoresta lähtien.

Ja nyt olen kyllästynyt ja vihainen. Vaikka miten yritän ajatella että kaikki on sillä tavalla harhaa, kuin tässäkin keskustelussa on kuvailtu, niin tämä arkielämän taso joka on pelkkää ongelmaa, saa minut väsytettyä. En pysty näkemään mitään hyvää kiusaajissa ja kohta en muissakaan. Usein tuntuu siltä, että minua ei auta kukaan. Ei ainakaan sillä käytännön tasolla. jota tässä maailmassa tarvitaan.

Sinun ei ole mikään pakko jatkaa tuota roolia, ei ainakaan yli voimiesi. Se on aika tavallinen kuvio, että poikkeuksellisen auttavainen ihminen päätyy toisten hyväksikäyttämäksi, mutta sitten jos tämä itse tarvitsisi apua, kukaan ei auta vaan kaikki kääntävät selkänsä. Useimmiten ne toistuvasti avun tarpeessa olevat ihmiset eivät vaan ole kykeneviä auttamaan, koska heillä on niin paljon omia sisäisiä ja ulkoisia omia ongelmiaan. Ei siitä oikeastaan heitäkään voi syyttää, että he ovat tällä hetkellä sellaisessa tietoisuudentilassa. Täytyy vain katsoa, ettei anna heidän imeä itseään kuiviin.

Nimmmm kirjoitti:

Kristitty mystikko, kannattaako minun hyväksyä, toisinsanoen olla välittämättä välillä jopa tuomitsevista ajatuksista muita ihmisiä kohtaan, ja pitää ne ajatukset vain omana tietonani? Kysyn tätä siksi, koska toisinaan olen hyvin uupunut tiettyjen ihmisten tapaamisten jälkeen, kuin joutuisin olemaan heidän seurassaan vastoin tahtoani. Välillä mietin että me kaikki ihmiset olemme jumalan eri piirteitä, jumala on ns. pirstoutunut ja siitä on tullut me, eri ihmiset erilaisine luonteinemme, meissä näkyy kaikki jumalan puolet. Tämän ajatuksen voimalla "kestän" näitä ihmisiä joiden seurassa uuvun. Jos olen yksinäni tai läheisten kanssa, ei tällaista oloa ole, en esim ärsyynny ja ala riidellä samanlaisista asioista kuin ennen.En pidä itseäni parempana vaan tiedostan omat heikot puoleni, ja olen työstänyt näitä puolia.. toivoisin rukousta sinulta, että tuntisin ja tajuaisin konkreettisesti että olemme kaikki samaa, ei ainoastaan ajatuksen tasolla, niinkuin tällä hetkellä ajattelen. Tämä on suuri pyyntö/ rukous mutta niin pitkään olen saanut olla tyynen veden päällä, että kestän kyllä aallokossakin, olenhan saanut tässä matkan varrella oppia ja vahvistua.

Ei luonnolliset ihmiset, jotka tekevät pahaa ole sellaisena kuin heidät nähdään, Jumalan ilmentymiä. Heidän hengellinen todellinen olemuksensa on, heidän ikuinen olemuksensa, heidän ytimensä, mutta olisi jumalanpilkkaa sanoa Jumalan ilmentymäksi sitä, joka esim. valehtelee, huijaa tai tekee muuta pahaa. Jumala on rakkaus, Jumalassa ei ole sellaisia puolia. Ihmisten kollektiivisen mielen tuottamissa vääristymissä Jumalan lapsista sen sijaan on. 

Tosiaan on oikein pyytää rukousta siihen, että näkisi mitä nämä päältä päin usein kieroon kasvaneet ja pahaa tekevät ihmiset ovat todelliselta, hengelliseltä olemukseltaan. Kun heidät näkee heidän tosiolemuksessaan ja käyttäytyy heitä kohtaan siitä lähtien, heissäkin herää muutoksen siemen, oivalluksen siemen siitä että ei ehkä olekaan sitä mitä luulivat olevansa. Ainakin niissä, jotka ovat vastaanottavaisia. Niistä jotka eivät ole, herännyt eroaa kuin vesi öljystä - ilman riitoja, ilman taistelua, vain niin että kumpikaan ei halua enää toistensa seuraa ja he hyvin luonnollisesti päätyvät erilleen.

Mutta ennen kuin oikeasti näkee sen mitä ihmiset ovat ydinolemukseltaan, ja voi siksi kohdata heidät ilman sisäistä vastustusta ja omien voimien menemistä, on usein syytä vain välttää tietynlaisia ihmisiä silloin kun se on mahdollista. Silloin kuin ei ole, niin tosiaan usein on viisainta pitää omat tuomitsevat ajatukset omana tietonaan, silloin jos ne eivät ole asiallista rakentavaa palautetta jonka toinen todennäköisesti voisi ottaa vastaan ja muuttaa käytöstään. Ne lopulta ovat vain ihmisajatuksia, ja se jota arvostellaan, on väärin nähty Jumalan pyhä lapsi (eikä sitä muuta se, että hän itsekin näkee itsensä väärin). Rukoilen että saisit nähdä sen hengessäsi.

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko, sanoit aikaisemmassa viestissä jolle kulle että jos ei tiedä mitä tehdä niin on paras odottaa. Mistä ongelmasta sitten kertoo se että elämä ei vuosikausiin muutu. Ei tule tunnetta tai tietoa mitä tehdä. Ja samat ongelmat jatkuu.

Vuosikaudet on toisaalta lyhyt aika. Itselläni meni yli 20 vuotta hengellisistä asioista kiinnostumisesta ja uskoontulosta uudestisyntymiskokemukseen, ja siinä välissä ei tapahtunut mitään ihmeellistä positiivista elämänmuutosta. Ajoittain meni paremmin, ajoittain huonommin, mutta samojen perusongelmien kanssa tappelin aina, parannusta tehden ja uudelleen langeten, kunnes kaikki muuttui hetkessä. 

Toisaalta on odottamista ja on odottamista. Sellainen passiivinen odottaminen, jossa vain eletään luonnollista elämää ajatellen että kyllä se sisäinen ohjaus tulee ajallaan, vaikka keskitytäänkin vain ulkoiseen elämään, ei ole usein kovinkaan tuottavaa. Useimmiten sisäisen ohjauksen kuuleminen vaatii opettelua, aktiivisempaa odottamista, sisäisen hiljaisuuden harjoittamista muodossa tai toisessa. Sillä jos mielen täyttää vain oma luonnollinen ajattelu ja oma sisäinen puhe, ei välttämättä edes huomaa hengen pientä hiljaista ääntä, joka ei koskaan huuda eikä vaadi huomiota muiden äänien yli.

Joka tapauksessa ulkoisen elämän muutos on sivuasia, jota ei erityisemmin hengellisellä tiellä tule tavoitella. "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki tämä annetaan teille". Se tulee sitten kun on löytänyt sen mitä etsii, mutta jos alkaa etsimään "kaikkea tätä", jää usein Valtakunta löytämättä.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos elämänsä vaikeuksista ei opi mitään? Toistuvatko ne sitten aina uudestaan. Ja kun ne toistuvat niin voimavarat menee arjesta selviämiseen. Tulee epäluuloiseksi tulevaisuutta kohtaan ja sitten ikävyydet jatkuu. Kun itse luo niitä kielteisillä odotuksilla. Raskas vastuu.

Jos tietoisuudentila ei muutu, ei mitään todellista muutosta ulkoisessakaan tapahdu. On kyllä mahdollista, että muuttaa yhden epätyydyttävän osa-alueen elämässään (tosin usein sekin on tilapäistä ja ennemmin tai myöhemmin tulee heikko hetki jolloin langetaan vanhoihin kuvioihin), mutta sitten tietoisuudentilan puutteet heijastuvat joillakin muilla elämän osa-alueilla niin että on erilaisia ongelmia. 

Kaikki vaikeudet voivat kuitenkin olla kutsu niiden yläpuolelle nousemiseen, heräämiseen. Siihen ettei enää roiku tämän elämän olosuhteissa tai luonnollisen itsensä hyveissä tai paheissa, vaan vain katselee sitä kuin ulkopuolelta, ilman hyväksyntää tai vastustusta, ollen se tietoisuus jossa kaikki ilmenee mutta joka ei kiitä eikä moiti, tuomitse eikä palkitse. 

Ihminen voi jo kauan ennen varsinaista hengellistä tai henkistä heräämistä katkaista samaistumistaan kaikkeen mikä ilmenee itsessä ja tässä maailmassa, ja näin vähentää merkittävästi kärsimystään tässä ihmisten maailmassa.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miten käsittelisin omaa haavoittuneisuuden tunnetta. Minulla on ollut paljon vaikeita kokemuksia lähisuhteissa ja olen jäänyt mieleni sisällä hiukan kiipeliin niiden tiimoilta. Skenaario, jossa minut tuomitaan puutteideni perusteella ja rankaistaan esimerkiksi eristämisellä tai hylkäyksellä on toistunut elämässäni usein. Lapsuudenkodissani jouduin toistuvasti sijaiskärsijäksi tilanteissa, jossa oikeaan kohteeseen ei uskallettu kohdistaa vihaa. 

Usein olen näkevinäni ohimenevissä tilanteissa ihmisten silmistä jotain pahantahtoista itseäni kohtaan, vihaa tai piilotettua aggressiota jolloin koetan tolkuttaa itselleni, että kuvittelen vain. Pohjimmiltani en usko sitä, koska usein tällaisten varoitusmerkkien jälkeen "kuvittelemani" viha on pian muuttunut avoimeksi. Syynä on aina se että olen ärsyttävä tai tahattomasti loukannut. Kimppuuni ovat hyökänneet niin tutut kuin vieraat.

Lapset, vanhukset ja eläimet sentään hyväksyvät minut. Ja kehitysvammaiset sekä muuten vain syrjään vahvojen maailmasta ajautuneet. En edes tiedä miksi kirjoitan tätä nyt tähän, paitsi että toivon lohtua ja rohkaisua koska tänään yleensä tuttu ja turvallinen sisäisen yksinäisyyden olotilani tuntuu raskaalta, ihmiset pelottavilta ja maailma vaikealta.

Ei näin vaikeaa ole useimpina päivinä onneksi :). 

Ei se toki ole kuvitelmaa, että tässä ihmisten maailmassa voi olla vihamielisiä ihmisiä ja että joku voi olla sellainen johon poikkeuksellisen useat purkavat katkeruuttaan, vihaansa tms. Itsekin olin sellainen, koulussa jo koulukiusattu ja sittemmin vähemmän päällekäyvästi vain syrjään työnnetty ja ehkä takanapäin paneteltu, mutta ei enää päin naamaa koska 'fiksut' aikuiset ei yleensä tee niin.

Itselleni tämä kaikki muuttui voimavaraksi, koska se katkaisi pakolla henkisen riippuvuuden toisiin ihmisiin. Yleensähän ihmisille on tärkeää että ihmiset hyväksyvät heidät tai pitävät heistä, mutta koska minä olin joka paikassa syrjitty, kiusattu ja inhottu, minun piti hakea lohtuni sisältäni ja hengellisistä, en voinut riippua ihmisissä. Ja lopulta löysin sen mitä kaipasin, ja sen myötä muuttui myös ulkoinen. Mutta siinä vaiheessa minulle oli ihan täysin sama vaikka koko loppuelämäni koko maailma olisi minua vastaan. Ja tiedän, että jossain vaiheessa tulen kokemaan suurta vastustusta ja siihen minut on valmistanut kaikki ne kiusatuksi ja hyljätyksi tulemiset joilla minut on karaistu.

Ei yksinäisyys ole enää surkeaa sen jälkeen, kun lopettaa ihmisissä sisäisesti riippumisen, heiltä jotain odottamisen.

Minulla on ollut aiemmin voimakas (joskin tiedostamaton) hyväksytyksi tulemisen tarve. Luulin olevani itsenäinen ja ihmisten mielipiteistä riippumaton, mutta huomasin vähän aikaa sitten, että petyin, jos läheiseni eivät kutsuneet minua esim. illanistujaisiin. Erään tuollaisen pettymyksen jälkeen oivalsin vahvasti pari asiaa:

a) Minä en yleensä edes viihdy noiden ihmisten seurassa. Kahden kesken he ovat ihania ja sydämellisiä, mutta porukassa muuttuvat rasittaviksi kälättäjiksi.

b) Miksi haluan olla toivottu seuralainen porukassa, jossa en itsekään edes viihdy? Miksi haluan olla pidetty ja rakastettu? Sen takia, etten itse arvosta omia yksilöllisiä piirteitäni ja vahvuuksiani. Olen parhaimmillani kahdenkeskisessä keskustelussa, en isossa porukassa. Päätin vain hyväksyä tämän asian ja olla jatkossa teeskentelemättä muuta.

Pettymykset ihmisiin ovat omalla kohdallani olleet yleensä hyviä tienviittoja siihen, minkä asioiden suhteen en ole itselleni rehellinen ja missä kohti en arvosta itseäni. Ja tosiaan, omalla kohdallani se on mennyt juuri noin kuin Mystikko kuvailikin: Mitä vähemmän odotan muilta, sen helpompi minun on olla itseni kanssa. Eihän sitä yksinäisyyttä mikään ulkoinen voisikaan koskaan oikeasti poistaa, joten helpompaa on yrittää kääntyä sisäänpäin ja löytää se hyväksyntä sieltä.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miten käsittelisin omaa haavoittuneisuuden tunnetta. Minulla on ollut paljon vaikeita kokemuksia lähisuhteissa ja olen jäänyt mieleni sisällä hiukan kiipeliin niiden tiimoilta. Skenaario, jossa minut tuomitaan puutteideni perusteella ja rankaistaan esimerkiksi eristämisellä tai hylkäyksellä on toistunut elämässäni usein. Lapsuudenkodissani jouduin toistuvasti sijaiskärsijäksi tilanteissa, jossa oikeaan kohteeseen ei uskallettu kohdistaa vihaa. 

Usein olen näkevinäni ohimenevissä tilanteissa ihmisten silmistä jotain pahantahtoista itseäni kohtaan, vihaa tai piilotettua aggressiota jolloin koetan tolkuttaa itselleni, että kuvittelen vain. Pohjimmiltani en usko sitä, koska usein tällaisten varoitusmerkkien jälkeen "kuvittelemani" viha on pian muuttunut avoimeksi. Syynä on aina se että olen ärsyttävä tai tahattomasti loukannut. Kimppuuni ovat hyökänneet niin tutut kuin vieraat.

Lapset, vanhukset ja eläimet sentään hyväksyvät minut. Ja kehitysvammaiset sekä muuten vain syrjään vahvojen maailmasta ajautuneet. En edes tiedä miksi kirjoitan tätä nyt tähän, paitsi että toivon lohtua ja rohkaisua koska tänään yleensä tuttu ja turvallinen sisäisen yksinäisyyden olotilani tuntuu raskaalta, ihmiset pelottavilta ja maailma vaikealta.

Ei näin vaikeaa ole useimpina päivinä onneksi :). 

Ei se toki ole kuvitelmaa, että tässä ihmisten maailmassa voi olla vihamielisiä ihmisiä ja että joku voi olla sellainen johon poikkeuksellisen useat purkavat katkeruuttaan, vihaansa tms. Itsekin olin sellainen, koulussa jo koulukiusattu ja sittemmin vähemmän päällekäyvästi vain syrjään työnnetty ja ehkä takanapäin paneteltu, mutta ei enää päin naamaa koska 'fiksut' aikuiset ei yleensä tee niin.

Itselleni tämä kaikki muuttui voimavaraksi, koska se katkaisi pakolla henkisen riippuvuuden toisiin ihmisiin. Yleensähän ihmisille on tärkeää että ihmiset hyväksyvät heidät tai pitävät heistä, mutta koska minä olin joka paikassa syrjitty, kiusattu ja inhottu, minun piti hakea lohtuni sisältäni ja hengellisistä, en voinut riippua ihmisissä. Ja lopulta löysin sen mitä kaipasin, ja sen myötä muuttui myös ulkoinen. Mutta siinä vaiheessa minulle oli ihan täysin sama vaikka koko loppuelämäni koko maailma olisi minua vastaan. Ja tiedän, että jossain vaiheessa tulen kokemaan suurta vastustusta ja siihen minut on valmistanut kaikki ne kiusatuksi ja hyljätyksi tulemiset joilla minut on karaistu.

Ei yksinäisyys ole enää surkeaa sen jälkeen, kun lopettaa ihmisissä sisäisesti riippumisen, heiltä jotain odottamisen.

Minulla on ollut aiemmin voimakas (joskin tiedostamaton) hyväksytyksi tulemisen tarve. Luulin olevani itsenäinen ja ihmisten mielipiteistä riippumaton, mutta huomasin vähän aikaa sitten, että petyin, jos läheiseni eivät kutsuneet minua esim. illanistujaisiin. Erään tuollaisen pettymyksen jälkeen oivalsin vahvasti pari asiaa:

a) Minä en yleensä edes viihdy noiden ihmisten seurassa. Kahden kesken he ovat ihania ja sydämellisiä, mutta porukassa muuttuvat rasittaviksi kälättäjiksi.

b) Miksi haluan olla toivottu seuralainen porukassa, jossa en itsekään edes viihdy? Miksi haluan olla pidetty ja rakastettu? Sen takia, etten itse arvosta omia yksilöllisiä piirteitäni ja vahvuuksiani. Olen parhaimmillani kahdenkeskisessä keskustelussa, en isossa porukassa. Päätin vain hyväksyä tämän asian ja olla jatkossa teeskentelemättä muuta.

Pettymykset ihmisiin ovat omalla kohdallani olleet yleensä hyviä tienviittoja siihen, minkä asioiden suhteen en ole itselleni rehellinen ja missä kohti en arvosta itseäni. Ja tosiaan, omalla kohdallani se on mennyt juuri noin kuin Mystikko kuvailikin: Mitä vähemmän odotan muilta, sen helpompi minun on olla itseni kanssa. Eihän sitä yksinäisyyttä mikään ulkoinen voisikaan koskaan oikeasti poistaa, joten helpompaa on yrittää kääntyä sisäänpäin ja löytää se hyväksyntä sieltä.

No, ei se yksinäisyys mikään negatiivinen asia ole, enkä riipu ihmisissä :). Vaan se että ihmiset poimivat minut kiukkunsa tai raivonsa kohteeksi ilman että haen sitä tilannetta ärsyttämällä tai yrittämällä liikaa tms. Mutta kuten sanoin niin eipä tuo yleensä haittaa, minulla oli heikko hetki kun kirjoitin tuon. 

Kuinka voi nähdä illuusion läpi?

Vierailija kirjoitti:

Kuinka voi nähdä illuusion läpi?

Kyse on heräämisestä, aivan uusien hengellisten aistien avautumisesta. Tätä tavoitetta kohti voi pyrkiä monilla tavoilla: lukemalla pyhiä kirjoituksia, meditoimalla ja rukoilemalla, kyseenalaistamalla mielestään tämän maailman uskomuksia, mutta lopullinen muutos ei lopulta ole minkään näistä ihmismielen toimien tuotosta. Nämä toimet ovat kuin polku joka vie sillalle, mutta yhtäkkiä ihminen huomaa että silta on poikki, eikä ole inhimillisesti mitään keinoa päästä tältä puolelta tuolle puolelle. Silloin mieli hiljenee, etsiminen lakkaa, ja mieltä suurempi voima (joka on ihmisen oma Tietoisuus) vetää ihmisen toiselle rannalle. 

Tosin sittenkin kun on nähnyt perimmäisen todellisuuden, niin niin kauan kuin on tässä maailmassa edes osin, on myös altis tämän maailman suggestioille. Se kuinka altis niille on, vähenee ajan kanssa, mutta alkuun voi olla kovaakin taistelua pysyä siinä hengellisessä näkemisessä jonka on kerran nähnyt, eikä luisua takaisin uskomaan siihen mitä luonnolliset ihmisaistit näyttävät.

Esimerkkinä sairaan puolesta rukoileminen: jos rukousta pyytää joku vaarattomasta pikkuvaivasta kärsivä, on perimmäisen todellisuuden nähneen varsin helppo nähdä vaivaisen ulkokuoren taakse, jossa Jumala itse täydellisyydessään ilmenee muodossa, vailla vikaa tai sairautta. Sanoa illuusiolle, että "Peräänny, Saatana" - älä valehtele minulle että on Jumalasta erillisiä voimia, että Jumalan luomakunnassa kaikki ei ole hyvää, että Jumalassa kaikki ei ole hyvää. Mutta entä jos samalle melko kokemattomalle juuri heränneelle rukoiltavaksi tuleekin selvästi kärsivä, sairas tai vammainen lapsi? Nyt voikin käydä niin, että kaikki ne inhimilliset ajatukset ja tunteet jota sellainen tila herättää peittävät alleen hengelliset aistit ja näkemisen. Sen sijaan että näkisi siinä Jumalan Kristuksen jota perimmäisessä todellisuudessa mikään ei sido, päässä pyöriikin ajatukset tilan epäoikeudenmukaisuudesta, tunnemaailmassa empatian kautta koettu kanssakärsimys jne. Niinpä onkin elinikäinen opiskeluprosessi tulla näkemään vielä ihmisenä ollessaan yhä syvemmin perimmäinen todellisuus muodon takaa, olipa muodot mitä tahansa.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka voi nähdä illuusion läpi?

Kyse on heräämisestä, aivan uusien hengellisten aistien avautumisesta. Tätä tavoitetta kohti voi pyrkiä monilla tavoilla: lukemalla pyhiä kirjoituksia, meditoimalla ja rukoilemalla, kyseenalaistamalla mielestään tämän maailman uskomuksia, mutta lopullinen muutos ei lopulta ole minkään näistä ihmismielen toimien tuotosta. Nämä toimet ovat kuin polku joka vie sillalle, mutta yhtäkkiä ihminen huomaa että silta on poikki, eikä ole inhimillisesti mitään keinoa päästä tältä puolelta tuolle puolelle. Silloin mieli hiljenee, etsiminen lakkaa, ja mieltä suurempi voima (joka on ihmisen oma Tietoisuus) vetää ihmisen toiselle rannalle. 

Tosin sittenkin kun on nähnyt perimmäisen todellisuuden, niin niin kauan kuin on tässä maailmassa edes osin, on myös altis tämän maailman suggestioille. Se kuinka altis niille on, vähenee ajan kanssa, mutta alkuun voi olla kovaakin taistelua pysyä siinä hengellisessä näkemisessä jonka on kerran nähnyt, eikä luisua takaisin uskomaan siihen mitä luonnolliset ihmisaistit näyttävät.

Esimerkkinä sairaan puolesta rukoileminen: jos rukousta pyytää joku vaarattomasta pikkuvaivasta kärsivä, on perimmäisen todellisuuden nähneen varsin helppo nähdä vaivaisen ulkokuoren taakse, jossa Jumala itse täydellisyydessään ilmenee muodossa, vailla vikaa tai sairautta. Sanoa illuusiolle, että "Peräänny, Saatana" - älä valehtele minulle että on Jumalasta erillisiä voimia, että Jumalan luomakunnassa kaikki ei ole hyvää, että Jumalassa kaikki ei ole hyvää. Mutta entä jos samalle melko kokemattomalle juuri heränneelle rukoiltavaksi tuleekin selvästi kärsivä, sairas tai vammainen lapsi? Nyt voikin käydä niin, että kaikki ne inhimilliset ajatukset ja tunteet jota sellainen tila herättää peittävät alleen hengelliset aistit ja näkemisen. Sen sijaan että näkisi siinä Jumalan Kristuksen jota perimmäisessä todellisuudessa mikään ei sido, päässä pyöriikin ajatukset tilan epäoikeudenmukaisuudesta, tunnemaailmassa empatian kautta koettu kanssakärsimys jne. Niinpä onkin elinikäinen opiskeluprosessi tulla näkemään vielä ihmisenä ollessaan yhä syvemmin perimmäinen todellisuus muodon takaa, olipa muodot mitä tahansa.

Edellyttääkö hengellinen näkeminen aina sitä, ettei samaistu empatian myötä rukoiltavan kärsimykseen? Minulla on vahva empatia, ja saatan edelleen surra kovasti sitä, jos kohtaan tämän maailman tasolla epäoikeudenmukaisia tilanteita. Miten tämä asia tulisi huomioida esimerkiksi hyväntekeväisyydessä? Olen miettinyt tätä, kun toisaalta pidän ehdottomasti oikeana antaa omastani myös eteenpäin, mutta toisaalta en haluaisi omilla ajatusmalleillani vahvistaa tätä maailman "epäreiluutta". Sillä sitähän minä teen, kun lahjoitan vaikkapa rahaa kehitysmaihin, kun "heillä raukoilla on niin vähän ja minulla niin paljon". Minähän otan noilla ajatuksillani voiman pois autettavilta, enkä näe heidän perimmäistä, kaikkivoipaista olemustaan.

Toinen kysymys: edellyttävätkö ihmeet aina maallista välikättä, esimerkiksi rukoilua? Vai voiko niitä tapahtua suoraan jumalallisen tietoisuuden tasolta ilman, että kukaan ihminen kääntyy tuota tietoisuutta kohti?

Ja vielä yksi juttu: Sanoit aiemmin, että valaistuminen voi tapahtua myös unessa, jos onnistuu pitämään tietoisuuden syvän unen vaiheeseen asti. Tämä kuitenkin vaatisi harjoittelua ja "kutsumusta" siihen, ja se saattaisi häiritä muuta elämää. Minulla on jo vuosien ajan ollut erikoisia kokemuksia unimaailmaan liittyen: esimerkiksi OBEt ja selkounet ovat tuttuja, ja olen noista tiloista käsin pystynyt kommunikoimaan esimerkiksi oman alitajuntani kanssa. Olen myös tavannut "henkisiä opettajia", seikkaillut ulkoavaruudessa ja nähnyt enneunia. Unimaailman tutkiminen on siis minulle hyvin kiehtovaa ja luontaista verrattuna esimerkiksi meditointiin, jonka eteen joudun usein näkemään kovasti vaivaa. Onko sinulla lisätietoa tästä asiasta, että miten tuota hengellistä näkemistä voisi kehittää unimaailman avulla? Vai kannattaisiko sittenkin keskittyä enemmän vaikkapa siihen meditointiin?

Edellyttääkö hengellinen näkeminen aina sitä, ettei samaistu empatian myötä rukoiltavan kärsimykseen? Minulla on vahva empatia, ja saatan edelleen surra kovasti sitä, jos kohtaan tämän maailman tasolla epäoikeudenmukaisia tilanteita

Hengellinen näkeminen vie pohjan empatian syvyydeltä, sillä näkee kärsimyksen tason illuusion omaisuuden. Sitä toki silti ymmärtää että sille kärsijälle hänen subjektiivisessa kokemusmaailmassaan kärsimys on totta, ja häntä kohtelee siksi myötätunnolla, mutta ei niin että itse tunnepohjaisesti kärsisi toisen mukana. Sellainen ei edes hyödyttäisi sitä toista, ja pahimmillaan vetää itseäkin taas uskomaan ilmiömaailman todellisuuteen, sen kaikkiin lakeihin ja alkeisvoimiin, jolloin kaikenlaisista ihmeistä tulee mahdottomia. 

Mutta kaikenlaisiin tuntemuksiinsa voi myös suhtautua vain tarkkailijana, kiinnittymättä niihin, ja vähentää näin niiden voimaa häiritä. Ja jos rukoilee jonkun puolesta, on siinä hetkessä hyvä pyrkiä näkemään tämä toinen Jumalan lapsen kirkkaudessa, sellaisena kuin hän todella on hengellisessä todellisuudessa, vaikka sitten muina aikoina vielä näkisikin kuin ihminen, "lihan mukaan". Tarvittaessa voi jopa väitellä ajattelevan mielensä kanssa ja muistuttaa sitä totuudesta, niin pyhien tekstien lausein kuin sillä mitä on itse aiemmin oivaltanut korkean tietoisuuden tason hetkinä, kunnes mieli väsyy ja tulee hiljaisuus, jossa ei ole enää mitään erityisiä ajatuksia eikä tunteita, vain Läsnäolo, Tietoisuus. Siinä tilassa tulee sisäinen näkeminen usein sillekin joka ei sitä koe jatkuvasti, ja vaikkei tulisikaan selkeää tiedostamista siitä että näki hengellisin aistein, voi tulla esim. tunne "nyt se on tehty", "jotain tapahtui", "nyt voin lopettaa rukouksen".  

Miten tämä asia tulisi huomioida esimerkiksi hyväntekeväisyydessä? Olen miettinyt tätä, kun toisaalta pidän ehdottomasti oikeana antaa omastani myös eteenpäin, mutta toisaalta en haluaisi omilla ajatusmalleillani vahvistaa tätä maailman "epäreiluutta". Sillä sitähän minä teen, kun lahjoitan vaikkapa rahaa kehitysmaihin, kun "heillä raukoilla on niin vähän ja minulla niin paljon". Minähän otan noilla ajatuksillani voiman pois autettavilta, enkä näe heidän perimmäistä, kaikkivoipaista olemustaan.

On mahdollista toisaalta samaan aikaan tiedostaa niiden ihmisten hengellinen olemus Jumalan lapsina, valtakunnan kaikkien rikkauksien perijöinä, ja kohdella heitä henkisellä tasolla kuin Kristusta itseään, äärimmäisellä kunnioituksella ja arvostuksella, ja toisaalta nähdä että tällä hetkellä tämä Kristus ilmenneenä on illuusiossa jossa hänellä on puute ja hän kärsii, ja auttaa häntä. Kaikki eivät ole juuri nyt valmiita heräämään, ja näitä ihmisiä pitää auttaa sillä tasolla jolla he voivat ottaa apua vastaan. Usein se on ihan materian tason apu, esim. rahan lahjoittaminen, auttaminen, vapaaehtoistyö jne ihan arkinen asia. Ei olisi rakkaudellista esim. saarnata heille hengellisestä todellisuudesta tai siitä miten heiltä ei puutu mitään, he kokisivat sen vain ivaksi.

Jeesuskin Jumalan kunniaksi jakoi ihmisille kalaa ja leipää, vaikka toisaalta saarnasi siitä miten turhaa kaikki tämä katoavainen on, ja kuinka hänen valtakuntansa ei ensinkään ole tästä maailmasta. Mutta ne korkealentoiset hengelliset puheet olivat edistyneille, suuret massat ymmärsivät paremmin käytännön laupeutta.

Toinen kysymys: edellyttävätkö ihmeet aina maallista välikättä, esimerkiksi rukoilua? Vai voiko niitä tapahtua suoraan jumalallisen tietoisuuden tasolta ilman, että kukaan ihminen kääntyy tuota tietoisuutta kohti?

Minä olen joskus shokeerannut ihmisiä sanomalla, kun he syyttävät Jumalaa poissaolosta esim. sodan tai nälänhädän kentillä, että ei Jumala siellä ollutkaan. Absoluuttisessa, hengellisessä mielessä toki Jumala on kaikkialla ja kaikki, mutta ihmisten illuusioon Jumalan voima murtautuu aina jonkun ihmisen tietoisuuden läpi. 

Jumala on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti, mutta silti kun Jeesus oli maan päällä, tapahtui niin isoja ihmeitä että niistä kirjoitettiin kirjaan jota luetaan 2000 vuoden päästäkin, ja Jeesuksen mentyä vähitellen voima vaikutti hiljenevän ja maailman alkeisvoimat palaavan valtaan. Muuttuiko Jumala? Ei, mutta ei ollut Jumalan yhtä hyvin oivaltavia tietoisuuksia kuin Jeesus, joten ei ollut yhtä voimallisia tämän illuusion ravistelijoita. Vähitellen kaikki palasivat taas uskomaan, että tämä maailma on perimmäinen todellisuus, että sen lait ovat ehdottomia, että ihmeet ovat käytännössä mahdottomia.

Tosin ei toki aina tarvita Jeesusta tai poikkeuksellisen korkeassa tietoisuuden tilassa olevaa ihmistä, että Jumala voi murtautua tähän todellisuuteen. Usein ihan tavallinen ihminen, joka ei ole edes kovin varma uskossaan onko Jumalaa, joka hädässään ja epätoivossaan huutaa avuksi Jumalaa, onnistuu hetken olemaan niin puhdas kanava että jotain mielen tuolta puolen pääsee vaikuttamaan tähän illuusioon, ja asiat muuttuvat. Usein tämä tapahtuu, kun ihminen on selkä niin seinää vasten, että tajuaa ettei omilla voimillaan vain pysty tekemään mitään, joten on aivan turha rimpuilla mihinkään suuntaan. Silloin mieli hiljenee ja hiljaisuudessa Tietoisuus, joka on sen ihmisen Minä olen, pääsee läpi ja apu tulee. 

Unimaailmasta ja hengellisestä heräämisestä.

Kyllä minusta kannattaa hyödyntää niitä lahjoja, joita on. Tiedän, että esim. Eckhart Tolle sanoo kirjoissaan että unimaailman avulla oivaltaminen on mahdollista mutta äärimmäisen vaikeaa, ja olen keskivertoihmisen tapauksessa samaa mieltä, mutta tiedät varmaan itsekin että noine kokemuksinesi et ole tässä asiassa keskivertoihminen. 

Unen maailma on monella tapaa paljon lähempänä perimmäistä kuin ihmisten tietoisuuden tason valvemaailma, ja siksi siitä on helpompi päästä perimmäiseen. Esim. jos ei löydäkään opettajaa tästä valvemaailmasta ja sellaista kaipaa, on unimaailmassa mahdollista kontaktoida opettaja vaikka kaukaa tulevaisuudesta. Itse muistan joskus alkuvaiheessa heräämiskokemukseni jälkeen, että minä automaattisesti tutkin toisia olemassaolojani, ja usein kyselin asioita "fyysiseen muotoon samaistumattomalta tietoisuudelta", jonka tiesin olevan minä itse, ajan tasolta katsottuna kaukana tulevaisuudessa. Muistan ikuisesti kun se ilman sanoja, suoraan tietoisuuteeni ajatukset siirtäen vastasi kysymykseen siitä kuka hän on: "Jos Jumala on lanka josta kaikki on kudottu, ja joka siis on kaiken perimmäinen todellisuus, ja jos ihminen on siitä langasta tehty vaate, niin minun kaltaiseni ovat kuin kangasta josta kaikki vaatteet on leikattu ja ommeltu. Jotkut kutsuvat minun laisiani planetaarisiksi tietoisuuksiksi. Ja me olemme Yksi, ihmisnäkökulmasta vain eri ajassa ja olomuodossa ilmenevinä"...

Unissa on täysin sallittua ja monin tavoin hyödyllistäkin tutkia kaikenlaisia eri olomuotoja ja maailmoja ja kokemisen tapoja, mutta jos tavoittelee hengellistä heräämistä, näiden ohella on hyvä pitää mielessä se, mitä varsinaisesti etsii: ei mitään tietynlaista maailmaa, ei tietynlaista olentoa, ei tietynlaisia kokemuksia (ei edes hienoja) vaan Perimmäistä, sitä mikä on aina ja kaikki. Siksi on hyödyllistä itseltään selkounessa kysyä, että vaikka kaikki unikokemukset vaihtuvat, mikä on se mikä aina pysyy? Näin voi oivaltaa Tietoisuuden jossa kaikki ilmenee. Ja lopulta tosiaan hyvin tärkeää on opetella pysymään tietoisena yhä syvenevän unen aikana, sillä syvässä unessa jokainen yhdistyy Lähteeseen, Tietoisuuteen, Jumalaan. Useimmat vaan tekevät sen "tajuttomana" eikä se siksi herätä heitä arkielämässä, mutta joka tekee sen tietoisena oivaltaa heti perimmäisen totuuden siitä mikä Jumala on, mikä Minä on, mikä on todellinen maialma ja illuusioiden maailmat. 

Tiet tuohon ovat yksilöllisiä, mutta ihminen joka pystyy kontaktoimaan alitajuntaansakin unimaailmassa, saa kyllä tarvittavan avun siihen mitä tehdä, varsinkin jos ennen nukkumaan menemistä esittää syvemmälle itselleen sen mitä haluaa kysyä tai mitä kaipaa kokea. Joskus tosin käy niin, että vaikka tie heräämiseen on ollut unimaailmassa, varsinainen hengellinen herääminen tapahtuukin valvemaailmassa, ja vasta sen jälkeen pystyy olemaan tietoisena myös syvän unen vaiheessa. Mutta päätavoite on joka tapauksessa saavutettu: herääminen illuusioista, ja sillä työllä jota on unimaailmassa tehty on ollut sen saavuttamiseen merkittävä vaikutus.

Kahteen edelliseen mystikon postiin ajatuksia. Minulle on tullut aika paljon elämän varrella vastaan hyvin satunnaisen tuntuisia asioita ja tapahtumia, joihin olen kiinnittänyt tavallista enemmän huomiota. Ne ikään kuin ovat vääjäämättä vanginneet mielenkiintoni ja saaneet odottamaan jotain. Olen oppinut, että ne ovat jotain, mitä joku ehkä nimittäisi enteiksi, mutta itse olen ajatellut asian ikään kuin tulevaisuuden muistamisena, joka valmistelee minua tapahtumiin. Joskus aika vaikeisiinkin tapahtumiin. Eli aina kun tuollaista tapahtuu, tulkitsen sen lineaarisen ajan illuusion poistumiseksi. Olen joskus aika haluton niiden suhteen, tai siis en mitenkään innolla odota niitä koska tosiaankin ne voivat olla ennak ointia johonkin mistä en pidä. Mutta toisaalta koen ne itselleni tarpeelliseksi koska niiden avulla on helpompi todeta siinä vaiheessa kun jotain tapahtuu, että minä olen valmistautunut.

Tuosta nukkumisesta vielä. Kun minulle on tapahtunut jotain ikävää päiväelämässä, olen joskus saanut illalla nukkumaan mentyäni vahvan henkilökohtaisen kokemuksen siitä, että minua rakastetaan, hellitään ja hoivataan. Ensimmäisen kerran koin tuon nuorena aikuisena, kun olin yöllisen ahdistuksen ja henkisen sekä fyysisen kivun sietokyvyn rajoilla, äkkiä monta tuntia kestänyt tuska vain otettiin pois ja tilalle tuli lämpö ja rakkaus. Enpä osaa sanoa miksi se tapahtui silloin ja miksi pysyi sen jälkeen kauan poissa, mutta se palasi kymmenisen vuotta sitten läheiseni kuoltua ja on siitä saakka palannut epäsäännöllisen säännöllisesti hoitamaan minua. Hassua kyllä, minusta tuntuu kuin olisin aina tiennyt sen olevan olemassa ja odottanut sen alkavan kohdallani.

Muutenkin elämän yksi taso on ollut henkisten ilmiöiden odottelua. Minulle on tosi haasteellista olla kohdistamatta odotuksia johonkin ihmiseen tai jonkin tietyn asian ratkeamiseen. Ja sitten aina huomaa, kun lopetan kohdistamisen, jotain alkaa tapahtua. Eli kiinnittyminen johonkin itse valittuun onkin usein se mikä pitää minua tavallaan pysähdyksissä. 

Hei. 

Minun vaiheeni tässä hengen yössä on nyt semmoinen että maailmassa ei kiinnosta enää mikään. Ei mikään. Itkeskelen usein ja ihan vain siitä syystä että minun on vielä oltava täällä. Niin hyvä kuin huonokin on menettänyt merkityksensä ja makunsa. Kaikki häviää yhdentekevyyteen tai on jopa vastenmielistä. Fyysisiä kipuja minulla on edelleen paljon, ne raastavat hermojani ja toivosin vaan voivani nukahtaa olemattomuuteen. Minkäänlaista työkykyä minulla ei ole. Tällä hetkellä tuntuisi kaikista piinallisimmalta että minun olisi aloitettava tämä typerä taaperrus täällä vielä uudestaan muodossa tai toisessa. Sanoit Mystikko että me olemme yhtä aikaa monessa paikassa tutkimassa eri todellisuuksia. Joudunko minä siis ihmiskuoleman jälkeen heitetyksi vaan toiseen todellisuuteen tai inkarnaatioon vai saanko ikinä levätä? 

En ymmärrä hengen todellisuutta mutta maallista en kestä. 

Viestin 681 kirjoittaja tässä, edelliselle kirjoittajalle haluaisin valaa rohkeutta jaksaa eteenpäin tätä elämän matkaa vaikka se nyt näyttäytyy  sinulle tuskallisella tavalla merkityksettömältä. Mitään suurta viisautta en osaa sanoa, luulen kumminkin että monella meistä jotka tätä ketjua lukevat ja päivittävät on jotain yhteisiä kokemuksia. Itse olen saanut paljon lukemalla muidenkin tarinoita tästä, tuntuu etten ole yksin ihmettelemässä, vaikka täällä oikeassa elämässä minulla ei ole vuosikausiin ollut ketään, kenen kanssa jakaa tämän tyyppisiä pohdintoja. Joten haluan sanoa kiitos ja vielä senkin, että vaikka olisit yksin ja vailla tukea konkreettisesti tai kokemuksen tasolla, niin kukaan meistä ei ole yksin.

Olen tuonne aiemmin kirjoittanut omista vaikeuksistani, niistä isoimpana ulkopuolisuuden tunne ihmisten keskellä. Nykyään olen aika eristynyt koska olen suurelta osin luopunut yrittämästä sellaista yhteyttä ihmisiin mikä vastaa omaa mielikuvaani hyvästä ja toimivasta ihmissuhteesta. Tunnistan, että vaikeudet elämässäni ovat kytköksissä mielikuvaani siitä, miten asiat voisivat olla kun ne ovat hyvin ihmisten välillä. Tavallaan nuo mielikuvat ovat hyvin yksinkertaisia perusasioita kuten toisen ihmisen kohteleminen ystävällisesti ilman ehtoja ja vaatimuksia, luotettavuus, toisen tilan kunnioitus ja  lojaalisuus, mutta elämä on näyttänyt, että ne ovat yksinkertaisuudestaan huolimatta utopiaa verrattuna ihmisten normaaliin sähellykseen.

Minulla on tausta läheisriippuvuuden ja alkoholismin varjostamassa perheessä, joten nuo mielikuvat ja haaveet "hyvästä todellisuudesta" olivat minulle pakopaikka jo lapsuudessa. Ne vain muodostavat niin valtavan kontrastin ihmisten maailmaan, enkä tietysti itsekään pysty niihin yltämään, että ne hiukan jopa tekevät oikean elämän vaikeammaksi käsitellä.

Ratkaisematon yhtälö on, että miksi yksinkertainen ja helppo on kaikista vaikeinta ihmiselle? Toisaalta, en halua eroonkaan siitä paremman todellisuuden kuvasta jota pidän sieluni silmissä, vaikka se kuinka epärealistinen onkin, sillä se estää minua vajomasta pysyvästi merkityksettömyyteen. Vaikkei minulla olisi mitään, minulla on kuitenkin salainen hyvä todellisuus ja itse asiassa minulle se on aivan yhtä todellinen kuin ulkoinen todellisuus. Se on oikeastaan kuva taivaasta. 

Vierailija kirjoitti:

Muutenkin elämän yksi taso on ollut henkisten ilmiöiden odottelua. Minulle on tosi haasteellista olla kohdistamatta odotuksia johonkin ihmiseen tai jonkin tietyn asian ratkeamiseen. Ja sitten aina huomaa, kun lopetan kohdistamisen, jotain alkaa tapahtua. Eli kiinnittyminen johonkin itse valittuun onkin usein se mikä pitää minua tavallaan pysähdyksissä. 

Tämä on hyvin tavallinen kokemus. Henkisyyden ydinasioita kun on se, että todellisuudessa kaikki on nyt, että lineaarinen aika on illuusio. Odottaminen kohdistuu yleensä tulevaisuuteen, niin että oletetaan jossain tulevassa hetkessä olevan jotain mikä nyt puuttuu tai tapahtuvan jotain mitä kaivataan, ja näin odottaminen itsessään luo psykologista aikaa, syventää illuusiota. 

Jeesus opetti paljon tästä, kuinka ihminen ei voi murehtimisellaan muuttaa yhtään hiustakaan valkoisesta mustaksi, ja että tulisi enemmän etsiä taivasten valtakuntaa kuin mitään mitä on tässä maailmassa. Taivasten valtakuntaa voi taas etsiä vain tässä hetkessä, sillä menneisyys on pelkkiä muistoja ja tulevaisuus pelkkä ihmismielen projektio tai ennuste - jos Jumala olisi näissä, Jumala olisi ihmisen aivoissa ja mielessä, ihmisen luomus. Niinpä ainoa mahdollisuus on hiljentyä nyt, olla vaan, rukoilla nyt.

Vierailija kirjoitti:

Hei. 

Minun vaiheeni tässä hengen yössä on nyt semmoinen että maailmassa ei kiinnosta enää mikään. Ei mikään. Itkeskelen usein ja ihan vain siitä syystä että minun on vielä oltava täällä. Niin hyvä kuin huonokin on menettänyt merkityksensä ja makunsa. Kaikki häviää yhdentekevyyteen tai on jopa vastenmielistä. Fyysisiä kipuja minulla on edelleen paljon, ne raastavat hermojani ja toivosin vaan voivani nukahtaa olemattomuuteen. Minkäänlaista työkykyä minulla ei ole. Tällä hetkellä tuntuisi kaikista piinallisimmalta että minun olisi aloitettava tämä typerä taaperrus täällä vielä uudestaan muodossa tai toisessa. Sanoit Mystikko että me olemme yhtä aikaa monessa paikassa tutkimassa eri todellisuuksia. Joudunko minä siis ihmiskuoleman jälkeen heitetyksi vaan toiseen todellisuuteen tai inkarnaatioon vai saanko ikinä levätä? 

En ymmärrä hengen todellisuutta mutta maallista en kestä. 

Sinänsä tuollainen vaihe on prosessissa tavallinen, että mikään tässä maailmassa ei enää kiinnosta eikä ihmiselämä itsessään, eikä mikään tässä näkyvässä maailmassa, tunnu elämisen arvoiselta. Useimmille prosessi tosin ei tule kerralla noin rajuna, mutta silläkin on varjopuolensa vaikka siinä tiessä tuskan huiput ovat lievempiä: yleensä herääminen myös tuntuu kestävän pidempään. 

Perimmäisestä näkökulmasta sinä elät juuri nyt niissä toisissa todellisuuksissa, ilmenet muissa muodoissa,  sillä nykyhetki sisältää kaikki hetket. Siksi Jeesus sanoo englanninkielisessä Raamatussa: "before Abraham was, I am". Suomeksi tämä on valitettavasti "järkeistetty" ja sanotaan että ennen Aabrahamia minä olin, mutta uskon että alkuperäinen tarkoitus oli juuri se ihmismielen näkökulmasta epälooginen ajatus, että Jeesus on, eikä oli, ennen Abrahamia, koska kaikki ajat ja paikat ovat tässä ja nyt, ja kokemus siitä että näin ei ole, on pelkkä ihmisten konstruktio, illuusio.

Ihmisten ajan näkökulmasta toki on niin että sitten kun tämä muoto lakkaa, otetaan toinen muoto, vaivutaan toiseen uneen, kunnes herätään kaikista unista minkä jälkeen luominen ja ilmeneminen on tietoista eikä mikään enää tuota kärsimystä. Lepoakin kyllä ihmiset saavat matkallaan, joskus jopa kokonaisen olemassaolon unen tai useampia sen jälkeen kun on lopetettu äärimmäisen haastava olemassaolo. Sen jälkeen kuitenkin kun on toivuttu, sielun loputon luovuus varmistaa sen ettei kukaan oikeastaan halua jäädä pysyvään lepoon siinä mielessä, että kaikki toiminta lakkaisi. Sielu on Jumala yksilöllisesti ilmenemässä, ja sen luonne on ääretön luovuus, ääretön moninaisuus itsensä ilmentämisessä. Toisenlainen lepo, se että oivaltaa ykseytensä Jumalan, kaiken-mitä-on, kanssa, on kyllä jokaiselle tulossa, ja sen jälkeen kun sen on oivaltanut, ei ole enää kärsimystä.

Vierailija kirjoitti:

 Toisaalta, en halua eroonkaan siitä paremman todellisuuden kuvasta jota pidän sieluni silmissä, vaikka se kuinka epärealistinen onkin, sillä se estää minua vajomasta pysyvästi merkityksettömyyteen. Vaikkei minulla olisi mitään, minulla on kuitenkin salainen hyvä todellisuus ja itse asiassa minulle se on aivan yhtä todellinen kuin ulkoinen todellisuus. Se on oikeastaan kuva taivaasta. 

Merkityksettömyys... Se on sitä mitä ihmiset eniten pelkäävät. Ja kuitenkin henkisellä tiellä on joskus syöksyttävä siihen päätä pahkaa silti, vaikkei tiedä selviääkö siitä hengissä. Lopulta ei enää edes välitä, koska koko tämä ihmiselämä sellaisena kuin se koetaan tuntuu liian merkityksettömältä että olisi mitään väliä kuoleeko vai elääkö. Tähän tilaan ei tosin kenekään pidä pyrkiä tai "ennen aikojaan" itseään hoputtaa, se tulee kyllä ajallaan ilmankin.

Itsekin muistan kuinka ahdistava oli ajatus, että en ole tyytyväinen mihinkään tässä maailmassa. Minua inhotti se, että mikään ei koskaan ollut täydellistä: katsot kaunista puuta, mutta kun menet katsomaan lähempää, sen lehtiä järsivät toukat tai lehtien seassa on kuolleita lehtiä. Kukaan ihminen ei ole täydellinen, mikään olosuhde ei ole koskaan täydellinen. Ja kaikki tuntui perustuvan kuolemaan, jopa elämä itsessään, sillä elävän organismin elämän jatkuminen perustuu ohjelmoituun solukuolemaan, ja olentojen on syötävä toisiaan voidakseen elää. Ja mitä oli oma ihmiselämä? Merkityksetöntä tuskan ja nautinnon vaihtelua, ajan kuluttamista toivoen että ei olisi kovin paljoa sitä tuskapuolta, mutta miksi? Mitä merkitystä oli minun elämälläni, tai koko ihmiskunnan elämällä? Eikö sellainen tarkoitukseton rimpuilu olisi parempi lopettaa, sanoa että minäpä kuolen mieluummin kuin osallistun tähän farssiin enää! 

Ja niin se on, että siltä tasolta jolla on fyysisiä kehoja ja objekteja, ei koskaan löydä rauhaa. Se on illuusio joka syntyy rauhan puutteesta, dualistisesta tietoisuudentilasta. Sitä ei tarvitse rakastaa, ja oikeastaan on parempi jos ei rakasta, sillä silloin on pakko etsiä taivasten valtakuntaa, joka ei ole tästä maailmasta. Siellä ei ole ihmisiä, ei hyviä eikä pahoja, sillä sanalla "ihminen" me yleensä tarkoitamme fyysis-psyykkistä kokonaisuutta, mutta taivasten valtakunnassa on vain ikuisia henkiä, Jumalan lapsia. Toki, mitä enemmän ihmiset löytävät sen todellisuuden, sitä paremmaksi heidän projisoimansa illuusio muuttuu. Mutta sillä ei ole juurikaan enää väliä sille, joka näkee taivasten valtakunnan joka on sisäisesti itsessä ja meidän keskellämme (missä ei ole mitään eroa, sillä Minä on yhtä Jumalan kanssa ja sisältää kaiken ja on kaikki).