Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.
11.08.2016 |
Olen jäänyt miettimään joitain kirjoituksiasi. Kysymys on irrallisista asioista, joten aloitan oman.
Olet joskus sanonut, että hauskuus alkaa, kun tajuaa koko maailman olevan illuusiota. Voisitko tarkentaa?
Oletko lukenut Neile Donald Walschia? Oletko samaa vai eri mieltä hänen kanssaan?
Olen viime aikoina pohtinut seuraavaa ristiriitaa: saat mitä pyydät + todellisuutta ei pidä vastustaa vaan hyväksyä. Logiikkani mukaan jos hyväksyn todellisuuden, niin en ole pyytämässä mitään... Jos pyydän, niin olen tyytymätön todellisuuteen... Miten tämä dilemma olisi ratkaistavissa!
Kommentit (6963)
Mystikko, taas kysymyksiä:
Minä olen ollut suht terve, mutta viime aikoina on tullut kaikkea outoa. Verenpaine heilahtelee aivan älyttömästi, niin korkealle ettei elämässäni ole niin korkeita arvoja ole, kilpirauhasarvot pomppivat yhtäkkiä huonommiksi, silmissä sattuu enkä enää oikein näe....minusta otetaan verikokeita ja juoksen erikoislääkäreillä.
Siis tosi outoa. Miten minun pitäisi suhtautua näihin? Taas vain tarkkailla ja olla tavoittelematta mitään?
Outoa on myös se, että olen sisäisesti seesteisempi, osaan tarkkailla itseäni aina vain paremmin. Miksi tämä sisäinen ei heijastu ulospäin?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:
Täytyy vielä lisätä, että toisaalta tämä muutos (siis tunteiden "latistuminen") myös mietityttää minua. Olen parisuhteessa, jossa koen usein, ettei rajojani kunnioiteta. Siinä missä aiemmin vaadin muutosta (eli pariterapiaa tai eroa), nykyään en jaksa oikein edes yrittää tehdä asialle mitään. En halua olla kenenkään kynnysmatto, mutta kun näitä epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamia tunteita ei enää tule samassa mittakaavassa, ei minulla myöskään ole energiaa muuttaa asioita. Tilannetta on vielä sekoittamassa yhteinen lapsi, jonka hyvinvointi ajaa omani edelle. Olen ihan pihalla siitä, mikä tässä tilanteessa olisi parasta kaikille, mutta jotenkin en jaksa enää pyöritellä ja vatvoa näitä asioita mielessäni. Mitenpä helkutissa minä voisinkaan tietää, mikä olisi parasta? En osaa ennustaa tulevaisuutta enkä voi nähdä asioiden kerrannaisvaikutuksia, joten olen sitten jämähtänyt tähän. Aiemmin olen luottanut "sydämeni ääneen", mutta tässä asiassa sekin tuntuu olevan täysin mykkä. Tekisi mieleni kuvainnollisesti vain istua alas, nostaa kädet pystyyn ja todeta, että tämän tilanteen ratkaisu menee yli kykyjeni. Ja niin minä olen pitkälti tehnytkin: lakannut kuvittelemasta, että tähän asiaan tulisi mitään muutosta ajattelemalla. Eikä tietämättömyys ole edes mikään tila, mistä jaksaisin nyt kovin aktiivisesti pyrkiä pois. Täytyy vain hyväksyä se, että minä en tiedä, ja se on ihan ok nyt.
Niinpä. Sinä tiedät kyllä sitten, jos tai kun on aika toimia. Juuri nyt ei selvästikään ole, sillä jos olisi, sinulla olisi sisäinen inspiraatio tehdä jotain.
Vierailija kirjoitti:
Mystikko, taas kysymyksiä:
Minä olen ollut suht terve, mutta viime aikoina on tullut kaikkea outoa. Verenpaine heilahtelee aivan älyttömästi, niin korkealle ettei elämässäni ole niin korkeita arvoja ole, kilpirauhasarvot pomppivat yhtäkkiä huonommiksi, silmissä sattuu enkä enää oikein näe....minusta otetaan verikokeita ja juoksen erikoislääkäreillä.
Siis tosi outoa. Miten minun pitäisi suhtautua näihin? Taas vain tarkkailla ja olla tavoittelematta mitään?
Outoa on myös se, että olen sisäisesti seesteisempi, osaan tarkkailla itseäni aina vain paremmin. Miksi tämä sisäinen ei heijastu ulospäin?
Ap
Niin. Käy vain lääkäreillä ja hoidata vaivojasi, koska kerran maailmankuvasi on nyt sellainen että niihin uskot (itse asiassa, jos et uskoisi aineellisen todellisuuteen, et uskoisi lääkäreihin, mutta et sairauteenkaan ja siksi sairautta ei olisi). Mutta henkisesti on hyvä olla pyrkimättä mihinkään, edes terveyteen. Kaikki vastustaminen vain vahvistaa vastustettavan todellisuutta. Tämä on se syy miksi on hyvä olla varsin passiivinen, esim. käydä vaan lääkärissä, ottaa hoidot jotka määrätään, mutta olla murehtimatta enempää.
Sisäinen rauha heijastuu usein ulkoiseen vähän viiveellä erilaisissa henkisen kasvun vaiheissa. Näin on joskus siksi, että materialistisen tietoisuuden ja egon jäänteitä voi olla vielä jäljellä, ja ne aiheuttavat sisäisen aineen ja hengen sodankäynnin silti, vaikkei se tietoisuuteen asti pääsisikään. Toisaalta siinä vaiheessa kun koko materialistinen maailmankuva joutuu kyseenalaistetuksi, on myös hyvin tavallista että tuntuu että fyysinen keho jotenkin "hajoaa". Itse myös koin hyvin monenlaisia terveysongelmia ennen valaistumiskokemusta, mutta minä sanoin kaikille niille "antaa mennä, mitä minä välitän olenko kivuissa vai en, kuoleman rajan tällä vai tuolla puolen, koska on vain yksi asia mitä haluan, ja se on tuntea Jumala elävästi kokemuksena, eikä vain teorioina, ja jos en sitä saa, kaikki muu on merkityksetöntä".
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mystikko, taas kysymyksiä:
Minä olen ollut suht terve, mutta viime aikoina on tullut kaikkea outoa. Verenpaine heilahtelee aivan älyttömästi, niin korkealle ettei elämässäni ole niin korkeita arvoja ole, kilpirauhasarvot pomppivat yhtäkkiä huonommiksi, silmissä sattuu enkä enää oikein näe....minusta otetaan verikokeita ja juoksen erikoislääkäreillä.
Siis tosi outoa. Miten minun pitäisi suhtautua näihin? Taas vain tarkkailla ja olla tavoittelematta mitään?
Outoa on myös se, että olen sisäisesti seesteisempi, osaan tarkkailla itseäni aina vain paremmin. Miksi tämä sisäinen ei heijastu ulospäin?
Ap
Niin. Käy vain lääkäreillä ja hoidata vaivojasi, koska kerran maailmankuvasi on nyt sellainen että niihin uskot (itse asiassa, jos et uskoisi aineellisen todellisuuteen, et uskoisi lääkäreihin, mutta et sairauteenkaan ja siksi sairautta ei olisi). Mutta henkisesti on hyvä olla pyrkimättä mihinkään, edes terveyteen. Kaikki vastustaminen vain vahvistaa vastustettavan todellisuutta. Tämä on se syy miksi on hyvä olla varsin passiivinen, esim. käydä vaan lääkärissä, ottaa hoidot jotka määrätään, mutta olla murehtimatta enempää.
Sisäinen rauha heijastuu usein ulkoiseen vähän viiveellä erilaisissa henkisen kasvun vaiheissa. Näin on joskus siksi, että materialistisen tietoisuuden ja egon jäänteitä voi olla vielä jäljellä, ja ne aiheuttavat sisäisen aineen ja hengen sodankäynnin silti, vaikkei se tietoisuuteen asti pääsisikään. Toisaalta siinä vaiheessa kun koko materialistinen maailmankuva joutuu kyseenalaistetuksi, on myös hyvin tavallista että tuntuu että fyysinen keho jotenkin "hajoaa". Itse myös koin hyvin monenlaisia terveysongelmia ennen valaistumiskokemusta, mutta minä sanoin kaikille niille "antaa mennä, mitä minä välitän olenko kivuissa vai en, kuoleman rajan tällä vai tuolla puolen, koska on vain yksi asia mitä haluan, ja se on tuntea Jumala elävästi kokemuksena, eikä vain teorioina, ja jos en sitä saa, kaikki muu on merkityksetöntä".
Itse asiassa en ole itse hakeutunut näihin hoitoihin. Minulla on aivan älyttömän hyvä työterveys, eli sieltä minua juoksutetaan nyt spesialisteilla. Tuo mitä kirjoitat hämmentää minua entistä enemmän:
Olen ollut näiden oireiden takia passiivinen, näitä on jo jatkunut pitkään. Olen vain ihmetellyt verenpainetta ja käsien tärinää ja päättelin, että kilpirauhaseni on luonnostaan parantumaan päin, ja koska syön thyroksiinia, niin olen luiskahtanut liikatoiminnan puolelle. Siitä kaikki oireet. Siksi ajattelin, että hyvä mennä lääkäriin, mitata arvot, jotta tiedän paljon voin vähentää thyroksiinia.
Ja pum, kaikki onkin pahemmin pielessä työterveyslääkärin mukaan. No, pitää jatkaa ajattelua, että ihan sama... oikeasti en pudä itseäni mitenkään "sairaana", kunhan ihmetyttää.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mystikko, taas kysymyksiä:
Minä olen ollut suht terve, mutta viime aikoina on tullut kaikkea outoa. Verenpaine heilahtelee aivan älyttömästi, niin korkealle ettei elämässäni ole niin korkeita arvoja ole, kilpirauhasarvot pomppivat yhtäkkiä huonommiksi, silmissä sattuu enkä enää oikein näe....minusta otetaan verikokeita ja juoksen erikoislääkäreillä.
Siis tosi outoa. Miten minun pitäisi suhtautua näihin? Taas vain tarkkailla ja olla tavoittelematta mitään?
Outoa on myös se, että olen sisäisesti seesteisempi, osaan tarkkailla itseäni aina vain paremmin. Miksi tämä sisäinen ei heijastu ulospäin?
Ap
Niin. Käy vain lääkäreillä ja hoidata vaivojasi, koska kerran maailmankuvasi on nyt sellainen että niihin uskot (itse asiassa, jos et uskoisi aineellisen todellisuuteen, et uskoisi lääkäreihin, mutta et sairauteenkaan ja siksi sairautta ei olisi). Mutta henkisesti on hyvä olla pyrkimättä mihinkään, edes terveyteen. Kaikki vastustaminen vain vahvistaa vastustettavan todellisuutta. Tämä on se syy miksi on hyvä olla varsin passiivinen, esim. käydä vaan lääkärissä, ottaa hoidot jotka määrätään, mutta olla murehtimatta enempää.
Sisäinen rauha heijastuu usein ulkoiseen vähän viiveellä erilaisissa henkisen kasvun vaiheissa. Näin on joskus siksi, että materialistisen tietoisuuden ja egon jäänteitä voi olla vielä jäljellä, ja ne aiheuttavat sisäisen aineen ja hengen sodankäynnin silti, vaikkei se tietoisuuteen asti pääsisikään. Toisaalta siinä vaiheessa kun koko materialistinen maailmankuva joutuu kyseenalaistetuksi, on myös hyvin tavallista että tuntuu että fyysinen keho jotenkin "hajoaa". Itse myös koin hyvin monenlaisia terveysongelmia ennen valaistumiskokemusta, mutta minä sanoin kaikille niille "antaa mennä, mitä minä välitän olenko kivuissa vai en, kuoleman rajan tällä vai tuolla puolen, koska on vain yksi asia mitä haluan, ja se on tuntea Jumala elävästi kokemuksena, eikä vain teorioina, ja jos en sitä saa, kaikki muu on merkityksetöntä".
Itse asiassa en ole itse hakeutunut näihin hoitoihin. Minulla on aivan älyttömän hyvä työterveys, eli sieltä minua juoksutetaan nyt spesialisteilla. Tuo mitä kirjoitat hämmentää minua entistä enemmän:
Olen ollut näiden oireiden takia passiivinen, näitä on jo jatkunut pitkään. Olen vain ihmetellyt verenpainetta ja käsien tärinää ja päättelin, että kilpirauhaseni on luonnostaan parantumaan päin, ja koska syön thyroksiinia, niin olen luiskahtanut liikatoiminnan puolelle. Siitä kaikki oireet. Siksi ajattelin, että hyvä mennä lääkäriin, mitata arvot, jotta tiedän paljon voin vähentää thyroksiinia.
Ja pum, kaikki onkin pahemmin pielessä työterveyslääkärin mukaan. No, pitää jatkaa ajattelua, että ihan sama... oikeasti en pudä itseäni mitenkään "sairaana", kunhan ihmetyttää.
Ap
Minä tiedän mitä itse olisin tehnyt tuossa tilanteessa: käskenyt työntämään ne tutkimukset ja hoidot sinne minne aurinko ei paista ja kieltäytynyt niistä :D Mutta en koskaan suosittele sitä toisille, koska tällaisissa asioissa yleisesti hyvänä pidetystä poikkeamisia pitää tehdä vain syvästä omasta vakaumuksesta.
Itse tosiaan jo kauan ennen valaistumiskokemusta lopetin kaikenlaisten lääketieteellisten palveluiden käytön. Pidin elämää sellaisena kuin sen koin liian merkityksettömänä että haluaisin sitä mitenkään pitkittää keinotekoisesti. Lisäksi minua ahdisti ajatus, että lääketiede perustuu niin voimakkaasti eläinkokeille, eli jotta minä voisin elää, täytyy uhrata lukemattomia eläimiä. Ajattelin, että minäpä mieluummin kuolen kuin vaadin eläinuhreja edestäni.
Sitten taas kun valaistumiskokemus tuli, näkeminen muuttui niin erilaiseksi, että vaikka enää ei ollut sellaista kuolemanhinkua ja uhmaa, niin eipä ollut enää uskoa koko materiaaliseen maailmaan ja sen lakeihin, ei sairauden lakeihin, ei lääkehoitojen lainalaisuuksiin. Jos jossain oli sairaus, näin sen ikään kuin kiusauksena: tuossa on Jumalan lapsi, hengellinen olento, joka on sellaisen harhan vallassa että hän on aineellinen olento jolla on sairaus. Kiusauksena uskoa Jumalasta erilliseen olemassaoloon, sillä Jumalassa ei voi olla vikaa eikä sairautta. Kiusaukseen taas lääke ei ollut korjata materiaalista, jonka näin illuusioksi, vaan omaa näkemistään, keskittyä enemmän hengelliseen näkemiseen ehdollistuneen aineellisen sijaan. Eli taas olin tilanteessa jossa en käyttäisi lääketieteellistä hoitoa, mutta eri syistä kuin aikoinaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Ei sitä varmaan kauheasti kannatakaan miettiä, että onko tuossa jotain ja mistä johtuu.
Näin olen toiminutkin tähän asti ilman että se auttaisi, ja kyllähän sitä väistämättä normaalielämään tottuneella ihmisellä jonkinlainen uteliaisuus herää kun havaitsee kaavan :)... Tähän asti en ole ikinä ainakaan tietoisesti odottanut mitään ja silti se ihme tönäisy aina tulee. Nyt sitten ekaa kertaa ikinä käänsin asian ikään kuin toisinpäin eli päätin että kerrankin odotan ja otan vastaan mitä on tullakseen hyvällä asenteella ja ottamatta itseäni vakavasti - ja oikeasti ajattelin että mitään ei _todellakaan_ tule tapahtumaan. Että puhtaan _tilastollisesti_ kaikki menee ihan normaalisti ja saan tästä nyt sellaisen kokemuksen että voin unohtaa koko jutun. No ei sitten mennyt ihan niin...
Kyllä se vaan hassulta tuntuu että olen voinut vuosien mittaan muodostaa hypoteesin kaikista ylläreistä - ylläri tulee joko heti tai myöhemmin merkityksellisenä ajankohtana. Yleensä ihan heti saman tien. Ja lisäksi juttuun liittyy sellainen täydellisen överin friikkiyden elementti. Ja juuri tismalleen näin kävi tälläkin kertaa. Eli tuntuu siltä että sama efekti tulee tein mitä tahansa. Kai tämän kanssa vain joutuu elämään. En minäkään usko että pystyn itse mitään aiheuttamaan. Ehkä korkeintaan niin että merkitykselliset asiat jotenkin risteäisivät eri ihmisten elämässä.
Niin, kyllä ihminen vetää tietyllä tapaa energeettisesti puoleensa toki ihmisiä ja tapahtumia jotka vastaavat jotain hänessä itsessään. Esimerkiksi itse olin nuorena koulukiusaamisten ja ihmisten hyljinnän takia hiljaisesti kaunainen: olin liian arka ilmaisemaan että oikeasti pelkäsin ja osin jopa vihasin ihmisiä, mutta sisäisesti ajattelin useimmista että he ovat ilkeitä ja aikovat ihan varmasti jotenkin pyttyillä minulle.
Ja niinpä minulle jatkuvasti tuli vastaan tilanteita joissa minulle tosiaan valitettiin ja jäkätettiin ja oltiin ikäviä. Jopa eräs tuttavani ihmetteli, että miten ihmiset voi niin paljon valittaa minulle kun kuljen koira kiinni hihnassa ihan rauhallisesti kävelytietä. "Pidä se rakkis sivummalla", "kato vähän missä kuljet" jne vaikkei olisi mitenkään epätavallisesti kuljettu. Naapurit helposti valittivat, työpaikalla nälvittiin ja pilailtiin kustannuksellani. Jopa bussikuskit ja myyjät saattoivat tylyttää. Ja kuten useimmat, minäkin ajattelin, että kaikki tämä vahvistaa, että arvioni ihmisten sisäisestä ilkeydestä on totta, koska jokainen päivä sen näyttää todistavan. Ajattelin, että ainoa syy miksi muita ei kiusata on että he eivät ole niin kiltin oloisia kuin minä, että ihmiset on petoja jotka haluaisivat hyökätä kaikkien kimppuun mutta uskaltavat vain puolustuskyvyttömiksi arvioimiensa (kuten minun) kimppuun.
Se ei silloin tullut minulle mieleenkään, että vedin itse tapahtumia puoleeni mieleni energialla, että itse asiassa harjoitin manifestointia tietämättä siitä ollenkaan. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että vedät itse puoleesi kaiken sen ilkeyden omilla uskomuksillasi ihmisistä, olisin ajatellut että tyyppi on taikauskoinen hölmö. Minun maailmankuvassani kun asiat oli puhtaasti fyysisiä, ja vain teot vaikuttivat. Minä en tehnyt ihmisille pahaa enkä ilkeillyt heille, joten en uskonut että esim. uskomukseni ja asenteeni voisivat mitenkään vaikuttaa siihen miten he minuun suhtautuivat.
Ymmärsin tuosta että itse kuitenkin tunnistit itsessäsi sen kaunan ihmisiä kohtaan ja joka sai sinut vetämään puoleesi juuri sellaista käytöstä jota odotit? Ja toki tunnistan minäkin osasta asioita, esim. tuo parin kesän takainen lomaretki joka peruuntui, tiedostin itsekin silloin aikanaan että siihen liittyi ristiriitaisia ajatuksia ja sikäli ymmärrän. Mutta se on kurjaa että näissä minun manifestoinneissa ylivoimaisessa enemmistössä olen kuitenkin ihan aidosti ja oikeasti ainakin tietoisessa mielessäni odottanut hyviä ja positiivisia asioita ja saanut kamalalla tavalla märän rätin naamalleni, mikä on saanut asiat tuntumaan oikein vielä erityisen pahalta. Hyvänä esimerkkinä tämä viime kertainen jonka tuolla selitin. Ensinnäkin odotin että mitään ei tapahdu, olin lähes varma siitä. Toisekseen vaikka jotain tapahtuisi, olin huojentuneella ja hyvällä mielellä, mielestäni olin ratkaissut ongelman. Olin löytänyt rauhallisen, vastaanottavaisen, luottavaisen ja humoristisen asenteen. En ymmärrä _miten_ pystyin näistä lähtökohdista manifestoimaan jotain niin kauheaa ja groteskia mitä tapahtui... Olen aika neuvoton sen suhteen miten nyt asennettani parantaisin.
Kirjoituksistasi tuntuu, että vaikka tosin yritit psyykata itseäsi uskomaan että mitään ei tapahdu, käytännössä taustalla oli oletus että mitä jos TAAS tapahtuukin. Toivoit kovin ettei tapahdu, mutta et varsinaisesti uskonut siihen.
En usko, että tässä tapauksessa asenteiden parantaminen tai mielen tason manifestointi on välttämättä paras taktiikka ollenkaan, koska se voi johtaa kehään jossa yrität lopulta penkoa alitajuntaasikin koskaan löytämättä syytä. Tai ainakin, jos välttämättä haluaa ratkaista ongelmaa psyykkisellä tasolla, niin pitäisi aloittaa tietoisen manifestoinnin järjestelmällinen harjoittelu pienemmistä asioista ennen kuin yrittää tarttua tekniikalla tuollaiseen syvällä olevaan kuvioon omassa elämässä. Manifestointi tietoisesti on taito, kuten vaikka pianonsoitto, ja se vaatii aloittamista yksinkertaisista asioista ja harjoittelua, vähitellen haastetta lisäten.
Tässä mielessä monet asiaaa käsittelevät kirjat antavat tekniikasta turhan yksinkertaisen kuvan, kun suosittelevat vaikka kirjoittamaan rahasumman shekkiin ja sitten ajattelemaan saaneensa sen. Useimmat eivät vaan pysty uskomaan tuosta vaan saavansa "tyhjästä", ansiotta, sellaista rahaa, joten manifestaatiotakaan ei tapahdu. Mutta onhan se myyvämpää väittää noin kuin kertoa ihmisille, että heidän pitäisi aloittaa ihan pienillä, ei mitenkään kovin epätodennäköisillä saati yliluonnollisilla asioilla, ja kuukausia tai vuosia harjoitella ennen kuin saavat aikaan mitään merkittävän oloista.
Sinun tapauksessasi luulen että tällä hetkellä psyykkisten syiden penkominen on vain lisätaakka joka ei hyödytä mitään ja joka lisää ahdistusta ongelmista. Helpompi olisi elää kuten useimmat ihmiset elävät, ajattelematta lainkaan yhteyttä itsen ja ulkoisen välillä, ottaen vaan vastaan minkä elämä eteen heittää ja yrittäen selviytyä sen kanssa asia kerrallaan. Ajattelemisen sijaan varata päivittäin aikaa ehkä hiljaisuudelle ja sisäiselle kuuntelemiselle, niin jonain päivänä voi olla että kaikki tarvittava apu ja oivallus tulee sisältä, ilman ponnistelua ja murehtimista.
En ole jaksanut lukea ketjua juurikaan koska se on niin pitkä ja monisanainen, mutta onko nyt siis täysin poissuljettua jonkinlainen dialogi tuonpuoleisen kanssa? Nimittäin viime viikolla sattunutta: Minulla on töissä eräs vähemmän tärkeä projekti joka on ollut huonolla hoidolla jo ainakin vuoden jollei puolitoista. Sen seurauksena koko juttu on ollut epävakaa ja vaarassa pyllähtää. Viime viikolla päätimme projektin vastuuhenkilön kanssa että teemme asialle jotain. Käytin muutaman työpäivän asioiden muuttamiseen ja saimmekin tilannetta aimo harppauksen eteenpäin, projektipäällikkö ihasteli että kyllä tuli hieno. Kun työpäivän päätteeksi laittelin työvälineitä pois, ajattelin huojentuneena että huh huh, kylläpä on hieno juttu että viimein saimme tämän pitkään vaivanneen asian hoitamisen hyvälle alulle, kylläpä helpotti, ja heti sen jälkeen kävi parin sekunnin ajan mielessä, että baitövei, huomaatko että tähän tapahtumaan on sitoutuneena _juuuuuurikin_ sellaista energiaa joka ---- ja siinä vaiheessa totesin hyväntuulisena että jep jep ja läimäytin koneen kiinni ja läksin töistä uhraamatta asialle sen jälkeen ajatukstakaan. Seuraavana päivänä kun menin töihin ja ajattelin tviikata vielä muutamaa juttua, koko projekti oli tuhoutunut :DDD. Jos olisi kyse rakennuksesta voisi sanoa että kivijalkaa myöten. Kyllähän tämä vaara oli olemassa mutta tämä ajoitus taas :D. Pyllähdys olisi voinut tapahtua puolitoista vuotta sitten tai vuoden päästä tai ei koskaan! Kun soittelin projektipäällikölle, hänkin sanoi että sääli kun näin kävi juuri kun saatiin muutos niin hyvälle alulle ja jutusta hieno.
Nyt sitten jos lähdetään tästä manifestoinnin ideasta jota ollaan pyöritelty, niin manifestoin tän tietty itse sisäisen ristiriitani osoituksena. Kuitenkin tuntuu niin vaikealta nähdä itsensä jonain fakin taikuri Merlininä :D. Joskus olen miettinyt sitä että olen jo pitempään toivonut että voisin taas uskoa oikeasti näihin asioihin joista olen tässä kirjoittanut. Olen siis ihmetellyt, mutta totta puhuen en ihan oikeasti uskonut, loppuun asti. Ja lisäksi olen ajatellut että voi kun voisin saada jonkun merkin, että voisin taas uskoa. Entä jos olen koko ajan saanutkin yhä selvemmäksi yltyviä merkkejä, ja jokaisen jälkeen meitsi vain huokii että voi voi, kumpa voisin uskoa, kumpa tulisi jokin merkki :D.
Itse olen käytännön asioissa hyvinkin käytännölllinen. Jos itselleni tai jollekin kollegalle olisi käynyt niin että pitkän ajan työt olisivat hävinneet taivaan tuuliin esim. tietokoneen hajottua, en mitään muuta miettisi kuin että meidän täytyy saada dokumenttien- ja versionhallinta kuntoon, ja prosessi niin että jokainen laittaa työnsä sinne talteen aina päivän lopuksi, enkä sen yliluonnollisempia.
Tuonpuoleiseen en usko, enkä siihen että olisi joku ulkoinen merkkien antaja. Toki, jostain ihmisen näkökulmasta voi näyttää tuonpuoleiselta kaikki se, mikä ei kuulu senhetkiseen normaalikokemukseen, ja oma syvin sisin joka niitä merkkejä antaa, jos antaa, voi tuntua hyvinkin vieraalta koska normaalisti on tekemisissä vain pinnallisemman, ehdollistuneen minän kanssa. Useimmiten se menee kyllä niin päin, että merkkejä ei tule, vaan ihmisen täytyy itse tutkia erilaisia todellisuuden ja itsen mahdollisuuksia, mennä usko edellä sitä vastaan mitä havaitsee.
Noh, tässä tapauksessa ei ollut kyse mistään tietsikan hajoamisen kaltaisesta jutusta vaan tuhon tekivät täysin ulkopuoliset henkilöt tihutyönomaisesti eli ei mennyt ihan arjen normaalien harmillisten mokien piikkiin. Tätäkään ei ole koskaan aikaisemmin sattunut eikä toivottavasti satu uudestaan. Mitään huonoa varmuuskopiointia en minäkään laskisi oudoksi jutuksi. Mutta selkeästi ei ihan löydetä yhteistä säveltä tässä eikä siinä mitään. Muita näkemyksiä ei taida tässä ketjussa liikkua eli aika marginaalissa lienee näiden juttujen miettiminen meidän kulttuurissa.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Ei sitä varmaan kauheasti kannatakaan miettiä, että onko tuossa jotain ja mistä johtuu.
Näin olen toiminutkin tähän asti ilman että se auttaisi, ja kyllähän sitä väistämättä normaalielämään tottuneella ihmisellä jonkinlainen uteliaisuus herää kun havaitsee kaavan :)... Tähän asti en ole ikinä ainakaan tietoisesti odottanut mitään ja silti se ihme tönäisy aina tulee. Nyt sitten ekaa kertaa ikinä käänsin asian ikään kuin toisinpäin eli päätin että kerrankin odotan ja otan vastaan mitä on tullakseen hyvällä asenteella ja ottamatta itseäni vakavasti - ja oikeasti ajattelin että mitään ei _todellakaan_ tule tapahtumaan. Että puhtaan _tilastollisesti_ kaikki menee ihan normaalisti ja saan tästä nyt sellaisen kokemuksen että voin unohtaa koko jutun. No ei sitten mennyt ihan niin...
Kyllä se vaan hassulta tuntuu että olen voinut vuosien mittaan muodostaa hypoteesin kaikista ylläreistä - ylläri tulee joko heti tai myöhemmin merkityksellisenä ajankohtana. Yleensä ihan heti saman tien. Ja lisäksi juttuun liittyy sellainen täydellisen överin friikkiyden elementti. Ja juuri tismalleen näin kävi tälläkin kertaa. Eli tuntuu siltä että sama efekti tulee tein mitä tahansa. Kai tämän kanssa vain joutuu elämään. En minäkään usko että pystyn itse mitään aiheuttamaan. Ehkä korkeintaan niin että merkitykselliset asiat jotenkin risteäisivät eri ihmisten elämässä.
Niin, kyllä ihminen vetää tietyllä tapaa energeettisesti puoleensa toki ihmisiä ja tapahtumia jotka vastaavat jotain hänessä itsessään. Esimerkiksi itse olin nuorena koulukiusaamisten ja ihmisten hyljinnän takia hiljaisesti kaunainen: olin liian arka ilmaisemaan että oikeasti pelkäsin ja osin jopa vihasin ihmisiä, mutta sisäisesti ajattelin useimmista että he ovat ilkeitä ja aikovat ihan varmasti jotenkin pyttyillä minulle.
Ja niinpä minulle jatkuvasti tuli vastaan tilanteita joissa minulle tosiaan valitettiin ja jäkätettiin ja oltiin ikäviä. Jopa eräs tuttavani ihmetteli, että miten ihmiset voi niin paljon valittaa minulle kun kuljen koira kiinni hihnassa ihan rauhallisesti kävelytietä. "Pidä se rakkis sivummalla", "kato vähän missä kuljet" jne vaikkei olisi mitenkään epätavallisesti kuljettu. Naapurit helposti valittivat, työpaikalla nälvittiin ja pilailtiin kustannuksellani. Jopa bussikuskit ja myyjät saattoivat tylyttää. Ja kuten useimmat, minäkin ajattelin, että kaikki tämä vahvistaa, että arvioni ihmisten sisäisestä ilkeydestä on totta, koska jokainen päivä sen näyttää todistavan. Ajattelin, että ainoa syy miksi muita ei kiusata on että he eivät ole niin kiltin oloisia kuin minä, että ihmiset on petoja jotka haluaisivat hyökätä kaikkien kimppuun mutta uskaltavat vain puolustuskyvyttömiksi arvioimiensa (kuten minun) kimppuun.
Se ei silloin tullut minulle mieleenkään, että vedin itse tapahtumia puoleeni mieleni energialla, että itse asiassa harjoitin manifestointia tietämättä siitä ollenkaan. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että vedät itse puoleesi kaiken sen ilkeyden omilla uskomuksillasi ihmisistä, olisin ajatellut että tyyppi on taikauskoinen hölmö. Minun maailmankuvassani kun asiat oli puhtaasti fyysisiä, ja vain teot vaikuttivat. Minä en tehnyt ihmisille pahaa enkä ilkeillyt heille, joten en uskonut että esim. uskomukseni ja asenteeni voisivat mitenkään vaikuttaa siihen miten he minuun suhtautuivat.
Ymmärsin tuosta että itse kuitenkin tunnistit itsessäsi sen kaunan ihmisiä kohtaan ja joka sai sinut vetämään puoleesi juuri sellaista käytöstä jota odotit? Ja toki tunnistan minäkin osasta asioita, esim. tuo parin kesän takainen lomaretki joka peruuntui, tiedostin itsekin silloin aikanaan että siihen liittyi ristiriitaisia ajatuksia ja sikäli ymmärrän. Mutta se on kurjaa että näissä minun manifestoinneissa ylivoimaisessa enemmistössä olen kuitenkin ihan aidosti ja oikeasti ainakin tietoisessa mielessäni odottanut hyviä ja positiivisia asioita ja saanut kamalalla tavalla märän rätin naamalleni, mikä on saanut asiat tuntumaan oikein vielä erityisen pahalta. Hyvänä esimerkkinä tämä viime kertainen jonka tuolla selitin. Ensinnäkin odotin että mitään ei tapahdu, olin lähes varma siitä. Toisekseen vaikka jotain tapahtuisi, olin huojentuneella ja hyvällä mielellä, mielestäni olin ratkaissut ongelman. Olin löytänyt rauhallisen, vastaanottavaisen, luottavaisen ja humoristisen asenteen. En ymmärrä _miten_ pystyin näistä lähtökohdista manifestoimaan jotain niin kauheaa ja groteskia mitä tapahtui... Olen aika neuvoton sen suhteen miten nyt asennettani parantaisin.
Kirjoituksistasi tuntuu, että vaikka tosin yritit psyykata itseäsi uskomaan että mitään ei tapahdu, käytännössä taustalla oli oletus että mitä jos TAAS tapahtuukin. Toivoit kovin ettei tapahdu, mutta et varsinaisesti uskonut siihen.
En usko, että tässä tapauksessa asenteiden parantaminen tai mielen tason manifestointi on välttämättä paras taktiikka ollenkaan, koska se voi johtaa kehään jossa yrität lopulta penkoa alitajuntaasikin koskaan löytämättä syytä. Tai ainakin, jos välttämättä haluaa ratkaista ongelmaa psyykkisellä tasolla, niin pitäisi aloittaa tietoisen manifestoinnin järjestelmällinen harjoittelu pienemmistä asioista ennen kuin yrittää tarttua tekniikalla tuollaiseen syvällä olevaan kuvioon omassa elämässä. Manifestointi tietoisesti on taito, kuten vaikka pianonsoitto, ja se vaatii aloittamista yksinkertaisista asioista ja harjoittelua, vähitellen haastetta lisäten.
Tässä mielessä monet asiaaa käsittelevät kirjat antavat tekniikasta turhan yksinkertaisen kuvan, kun suosittelevat vaikka kirjoittamaan rahasumman shekkiin ja sitten ajattelemaan saaneensa sen. Useimmat eivät vaan pysty uskomaan tuosta vaan saavansa "tyhjästä", ansiotta, sellaista rahaa, joten manifestaatiotakaan ei tapahdu. Mutta onhan se myyvämpää väittää noin kuin kertoa ihmisille, että heidän pitäisi aloittaa ihan pienillä, ei mitenkään kovin epätodennäköisillä saati yliluonnollisilla asioilla, ja kuukausia tai vuosia harjoitella ennen kuin saavat aikaan mitään merkittävän oloista.
Sinun tapauksessasi luulen että tällä hetkellä psyykkisten syiden penkominen on vain lisätaakka joka ei hyödytä mitään ja joka lisää ahdistusta ongelmista. Helpompi olisi elää kuten useimmat ihmiset elävät, ajattelematta lainkaan yhteyttä itsen ja ulkoisen välillä, ottaen vaan vastaan minkä elämä eteen heittää ja yrittäen selviytyä sen kanssa asia kerrallaan. Ajattelemisen sijaan varata päivittäin aikaa ehkä hiljaisuudelle ja sisäiselle kuuntelemiselle, niin jonain päivänä voi olla että kaikki tarvittava apu ja oivallus tulee sisältä, ilman ponnistelua ja murehtimista.
En ole jaksanut lukea ketjua juurikaan koska se on niin pitkä ja monisanainen, mutta onko nyt siis täysin poissuljettua jonkinlainen dialogi tuonpuoleisen kanssa? Nimittäin viime viikolla sattunutta: Minulla on töissä eräs vähemmän tärkeä projekti joka on ollut huonolla hoidolla jo ainakin vuoden jollei puolitoista. Sen seurauksena koko juttu on ollut epävakaa ja vaarassa pyllähtää. Viime viikolla päätimme projektin vastuuhenkilön kanssa että teemme asialle jotain. Käytin muutaman työpäivän asioiden muuttamiseen ja saimmekin tilannetta aimo harppauksen eteenpäin, projektipäällikkö ihasteli että kyllä tuli hieno. Kun työpäivän päätteeksi laittelin työvälineitä pois, ajattelin huojentuneena että huh huh, kylläpä on hieno juttu että viimein saimme tämän pitkään vaivanneen asian hoitamisen hyvälle alulle, kylläpä helpotti, ja heti sen jälkeen kävi parin sekunnin ajan mielessä, että baitövei, huomaatko että tähän tapahtumaan on sitoutuneena _juuuuuurikin_ sellaista energiaa joka ---- ja siinä vaiheessa totesin hyväntuulisena että jep jep ja läimäytin koneen kiinni ja läksin töistä uhraamatta asialle sen jälkeen ajatukstakaan. Seuraavana päivänä kun menin töihin ja ajattelin tviikata vielä muutamaa juttua, koko projekti oli tuhoutunut :DDD. Jos olisi kyse rakennuksesta voisi sanoa että kivijalkaa myöten. Kyllähän tämä vaara oli olemassa mutta tämä ajoitus taas :D. Pyllähdys olisi voinut tapahtua puolitoista vuotta sitten tai vuoden päästä tai ei koskaan! Kun soittelin projektipäällikölle, hänkin sanoi että sääli kun näin kävi juuri kun saatiin muutos niin hyvälle alulle ja jutusta hieno.
Nyt sitten jos lähdetään tästä manifestoinnin ideasta jota ollaan pyöritelty, niin manifestoin tän tietty itse sisäisen ristiriitani osoituksena. Kuitenkin tuntuu niin vaikealta nähdä itsensä jonain fakin taikuri Merlininä :D. Joskus olen miettinyt sitä että olen jo pitempään toivonut että voisin taas uskoa oikeasti näihin asioihin joista olen tässä kirjoittanut. Olen siis ihmetellyt, mutta totta puhuen en ihan oikeasti uskonut, loppuun asti. Ja lisäksi olen ajatellut että voi kun voisin saada jonkun merkin, että voisin taas uskoa. Entä jos olen koko ajan saanutkin yhä selvemmäksi yltyviä merkkejä, ja jokaisen jälkeen meitsi vain huokii että voi voi, kumpa voisin uskoa, kumpa tulisi jokin merkki :D.
Itse olen käytännön asioissa hyvinkin käytännölllinen. Jos itselleni tai jollekin kollegalle olisi käynyt niin että pitkän ajan työt olisivat hävinneet taivaan tuuliin esim. tietokoneen hajottua, en mitään muuta miettisi kuin että meidän täytyy saada dokumenttien- ja versionhallinta kuntoon, ja prosessi niin että jokainen laittaa työnsä sinne talteen aina päivän lopuksi, enkä sen yliluonnollisempia.
Tuonpuoleiseen en usko, enkä siihen että olisi joku ulkoinen merkkien antaja. Toki, jostain ihmisen näkökulmasta voi näyttää tuonpuoleiselta kaikki se, mikä ei kuulu senhetkiseen normaalikokemukseen, ja oma syvin sisin joka niitä merkkejä antaa, jos antaa, voi tuntua hyvinkin vieraalta koska normaalisti on tekemisissä vain pinnallisemman, ehdollistuneen minän kanssa. Useimmiten se menee kyllä niin päin, että merkkejä ei tule, vaan ihmisen täytyy itse tutkia erilaisia todellisuuden ja itsen mahdollisuuksia, mennä usko edellä sitä vastaan mitä havaitsee.
Noh, tässä tapauksessa ei ollut kyse mistään tietsikan hajoamisen kaltaisesta jutusta vaan tuhon tekivät täysin ulkopuoliset henkilöt tihutyönomaisesti eli ei mennyt ihan arjen normaalien harmillisten mokien piikkiin. Tätäkään ei ole koskaan aikaisemmin sattunut eikä toivottavasti satu uudestaan. Mitään huonoa varmuuskopiointia en minäkään laskisi oudoksi jutuksi. Mutta selkeästi ei ihan löydetä yhteistä säveltä tässä eikä siinä mitään. Muita näkemyksiä ei taida tässä ketjussa liikkua eli aika marginaalissa lienee näiden juttujen miettiminen meidän kulttuurissa.
Nämää tihutyön tekijät on kai joutuneet vastuuseen teoistaan?
Varmaan tosiaan on marginaalissa tuollaisten asioiden miettiminen. Minä voin myöntää etten ymmärrä niitä ollenkaan vaan tulee olo että on jopa mielisairaan oloista logiikkaa miettiä noin. Johtuu ehkä siitä että oon itse elänyt skitsofreenikko miehen kanssa joka juuri näki joka paikassa merkkejä ja suurempia merkityksiä eikä vaan voinut ottaa asioita asioina kuten ns. normaalit ihmiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Ei sitä varmaan kauheasti kannatakaan miettiä, että onko tuossa jotain ja mistä johtuu.
Näin olen toiminutkin tähän asti ilman että se auttaisi, ja kyllähän sitä väistämättä normaalielämään tottuneella ihmisellä jonkinlainen uteliaisuus herää kun havaitsee kaavan :)... Tähän asti en ole ikinä ainakaan tietoisesti odottanut mitään ja silti se ihme tönäisy aina tulee. Nyt sitten ekaa kertaa ikinä käänsin asian ikään kuin toisinpäin eli päätin että kerrankin odotan ja otan vastaan mitä on tullakseen hyvällä asenteella ja ottamatta itseäni vakavasti - ja oikeasti ajattelin että mitään ei _todellakaan_ tule tapahtumaan. Että puhtaan _tilastollisesti_ kaikki menee ihan normaalisti ja saan tästä nyt sellaisen kokemuksen että voin unohtaa koko jutun. No ei sitten mennyt ihan niin...
Kyllä se vaan hassulta tuntuu että olen voinut vuosien mittaan muodostaa hypoteesin kaikista ylläreistä - ylläri tulee joko heti tai myöhemmin merkityksellisenä ajankohtana. Yleensä ihan heti saman tien. Ja lisäksi juttuun liittyy sellainen täydellisen överin friikkiyden elementti. Ja juuri tismalleen näin kävi tälläkin kertaa. Eli tuntuu siltä että sama efekti tulee tein mitä tahansa. Kai tämän kanssa vain joutuu elämään. En minäkään usko että pystyn itse mitään aiheuttamaan. Ehkä korkeintaan niin että merkitykselliset asiat jotenkin risteäisivät eri ihmisten elämässä.
Niin, kyllä ihminen vetää tietyllä tapaa energeettisesti puoleensa toki ihmisiä ja tapahtumia jotka vastaavat jotain hänessä itsessään. Esimerkiksi itse olin nuorena koulukiusaamisten ja ihmisten hyljinnän takia hiljaisesti kaunainen: olin liian arka ilmaisemaan että oikeasti pelkäsin ja osin jopa vihasin ihmisiä, mutta sisäisesti ajattelin useimmista että he ovat ilkeitä ja aikovat ihan varmasti jotenkin pyttyillä minulle.
Ja niinpä minulle jatkuvasti tuli vastaan tilanteita joissa minulle tosiaan valitettiin ja jäkätettiin ja oltiin ikäviä. Jopa eräs tuttavani ihmetteli, että miten ihmiset voi niin paljon valittaa minulle kun kuljen koira kiinni hihnassa ihan rauhallisesti kävelytietä. "Pidä se rakkis sivummalla", "kato vähän missä kuljet" jne vaikkei olisi mitenkään epätavallisesti kuljettu. Naapurit helposti valittivat, työpaikalla nälvittiin ja pilailtiin kustannuksellani. Jopa bussikuskit ja myyjät saattoivat tylyttää. Ja kuten useimmat, minäkin ajattelin, että kaikki tämä vahvistaa, että arvioni ihmisten sisäisestä ilkeydestä on totta, koska jokainen päivä sen näyttää todistavan. Ajattelin, että ainoa syy miksi muita ei kiusata on että he eivät ole niin kiltin oloisia kuin minä, että ihmiset on petoja jotka haluaisivat hyökätä kaikkien kimppuun mutta uskaltavat vain puolustuskyvyttömiksi arvioimiensa (kuten minun) kimppuun.
Se ei silloin tullut minulle mieleenkään, että vedin itse tapahtumia puoleeni mieleni energialla, että itse asiassa harjoitin manifestointia tietämättä siitä ollenkaan. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että vedät itse puoleesi kaiken sen ilkeyden omilla uskomuksillasi ihmisistä, olisin ajatellut että tyyppi on taikauskoinen hölmö. Minun maailmankuvassani kun asiat oli puhtaasti fyysisiä, ja vain teot vaikuttivat. Minä en tehnyt ihmisille pahaa enkä ilkeillyt heille, joten en uskonut että esim. uskomukseni ja asenteeni voisivat mitenkään vaikuttaa siihen miten he minuun suhtautuivat.
Ymmärsin tuosta että itse kuitenkin tunnistit itsessäsi sen kaunan ihmisiä kohtaan ja joka sai sinut vetämään puoleesi juuri sellaista käytöstä jota odotit? Ja toki tunnistan minäkin osasta asioita, esim. tuo parin kesän takainen lomaretki joka peruuntui, tiedostin itsekin silloin aikanaan että siihen liittyi ristiriitaisia ajatuksia ja sikäli ymmärrän. Mutta se on kurjaa että näissä minun manifestoinneissa ylivoimaisessa enemmistössä olen kuitenkin ihan aidosti ja oikeasti ainakin tietoisessa mielessäni odottanut hyviä ja positiivisia asioita ja saanut kamalalla tavalla märän rätin naamalleni, mikä on saanut asiat tuntumaan oikein vielä erityisen pahalta. Hyvänä esimerkkinä tämä viime kertainen jonka tuolla selitin. Ensinnäkin odotin että mitään ei tapahdu, olin lähes varma siitä. Toisekseen vaikka jotain tapahtuisi, olin huojentuneella ja hyvällä mielellä, mielestäni olin ratkaissut ongelman. Olin löytänyt rauhallisen, vastaanottavaisen, luottavaisen ja humoristisen asenteen. En ymmärrä _miten_ pystyin näistä lähtökohdista manifestoimaan jotain niin kauheaa ja groteskia mitä tapahtui... Olen aika neuvoton sen suhteen miten nyt asennettani parantaisin.
Kirjoituksistasi tuntuu, että vaikka tosin yritit psyykata itseäsi uskomaan että mitään ei tapahdu, käytännössä taustalla oli oletus että mitä jos TAAS tapahtuukin. Toivoit kovin ettei tapahdu, mutta et varsinaisesti uskonut siihen.
En usko, että tässä tapauksessa asenteiden parantaminen tai mielen tason manifestointi on välttämättä paras taktiikka ollenkaan, koska se voi johtaa kehään jossa yrität lopulta penkoa alitajuntaasikin koskaan löytämättä syytä. Tai ainakin, jos välttämättä haluaa ratkaista ongelmaa psyykkisellä tasolla, niin pitäisi aloittaa tietoisen manifestoinnin järjestelmällinen harjoittelu pienemmistä asioista ennen kuin yrittää tarttua tekniikalla tuollaiseen syvällä olevaan kuvioon omassa elämässä. Manifestointi tietoisesti on taito, kuten vaikka pianonsoitto, ja se vaatii aloittamista yksinkertaisista asioista ja harjoittelua, vähitellen haastetta lisäten.
Tässä mielessä monet asiaaa käsittelevät kirjat antavat tekniikasta turhan yksinkertaisen kuvan, kun suosittelevat vaikka kirjoittamaan rahasumman shekkiin ja sitten ajattelemaan saaneensa sen. Useimmat eivät vaan pysty uskomaan tuosta vaan saavansa "tyhjästä", ansiotta, sellaista rahaa, joten manifestaatiotakaan ei tapahdu. Mutta onhan se myyvämpää väittää noin kuin kertoa ihmisille, että heidän pitäisi aloittaa ihan pienillä, ei mitenkään kovin epätodennäköisillä saati yliluonnollisilla asioilla, ja kuukausia tai vuosia harjoitella ennen kuin saavat aikaan mitään merkittävän oloista.
Sinun tapauksessasi luulen että tällä hetkellä psyykkisten syiden penkominen on vain lisätaakka joka ei hyödytä mitään ja joka lisää ahdistusta ongelmista. Helpompi olisi elää kuten useimmat ihmiset elävät, ajattelematta lainkaan yhteyttä itsen ja ulkoisen välillä, ottaen vaan vastaan minkä elämä eteen heittää ja yrittäen selviytyä sen kanssa asia kerrallaan. Ajattelemisen sijaan varata päivittäin aikaa ehkä hiljaisuudelle ja sisäiselle kuuntelemiselle, niin jonain päivänä voi olla että kaikki tarvittava apu ja oivallus tulee sisältä, ilman ponnistelua ja murehtimista.
En ole jaksanut lukea ketjua juurikaan koska se on niin pitkä ja monisanainen, mutta onko nyt siis täysin poissuljettua jonkinlainen dialogi tuonpuoleisen kanssa? Nimittäin viime viikolla sattunutta: Minulla on töissä eräs vähemmän tärkeä projekti joka on ollut huonolla hoidolla jo ainakin vuoden jollei puolitoista. Sen seurauksena koko juttu on ollut epävakaa ja vaarassa pyllähtää. Viime viikolla päätimme projektin vastuuhenkilön kanssa että teemme asialle jotain. Käytin muutaman työpäivän asioiden muuttamiseen ja saimmekin tilannetta aimo harppauksen eteenpäin, projektipäällikkö ihasteli että kyllä tuli hieno. Kun työpäivän päätteeksi laittelin työvälineitä pois, ajattelin huojentuneena että huh huh, kylläpä on hieno juttu että viimein saimme tämän pitkään vaivanneen asian hoitamisen hyvälle alulle, kylläpä helpotti, ja heti sen jälkeen kävi parin sekunnin ajan mielessä, että baitövei, huomaatko että tähän tapahtumaan on sitoutuneena _juuuuuurikin_ sellaista energiaa joka ---- ja siinä vaiheessa totesin hyväntuulisena että jep jep ja läimäytin koneen kiinni ja läksin töistä uhraamatta asialle sen jälkeen ajatukstakaan. Seuraavana päivänä kun menin töihin ja ajattelin tviikata vielä muutamaa juttua, koko projekti oli tuhoutunut :DDD. Jos olisi kyse rakennuksesta voisi sanoa että kivijalkaa myöten. Kyllähän tämä vaara oli olemassa mutta tämä ajoitus taas :D. Pyllähdys olisi voinut tapahtua puolitoista vuotta sitten tai vuoden päästä tai ei koskaan! Kun soittelin projektipäällikölle, hänkin sanoi että sääli kun näin kävi juuri kun saatiin muutos niin hyvälle alulle ja jutusta hieno.
Nyt sitten jos lähdetään tästä manifestoinnin ideasta jota ollaan pyöritelty, niin manifestoin tän tietty itse sisäisen ristiriitani osoituksena. Kuitenkin tuntuu niin vaikealta nähdä itsensä jonain fakin taikuri Merlininä :D. Joskus olen miettinyt sitä että olen jo pitempään toivonut että voisin taas uskoa oikeasti näihin asioihin joista olen tässä kirjoittanut. Olen siis ihmetellyt, mutta totta puhuen en ihan oikeasti uskonut, loppuun asti. Ja lisäksi olen ajatellut että voi kun voisin saada jonkun merkin, että voisin taas uskoa. Entä jos olen koko ajan saanutkin yhä selvemmäksi yltyviä merkkejä, ja jokaisen jälkeen meitsi vain huokii että voi voi, kumpa voisin uskoa, kumpa tulisi jokin merkki :D.
Itse olen käytännön asioissa hyvinkin käytännölllinen. Jos itselleni tai jollekin kollegalle olisi käynyt niin että pitkän ajan työt olisivat hävinneet taivaan tuuliin esim. tietokoneen hajottua, en mitään muuta miettisi kuin että meidän täytyy saada dokumenttien- ja versionhallinta kuntoon, ja prosessi niin että jokainen laittaa työnsä sinne talteen aina päivän lopuksi, enkä sen yliluonnollisempia.
Tuonpuoleiseen en usko, enkä siihen että olisi joku ulkoinen merkkien antaja. Toki, jostain ihmisen näkökulmasta voi näyttää tuonpuoleiselta kaikki se, mikä ei kuulu senhetkiseen normaalikokemukseen, ja oma syvin sisin joka niitä merkkejä antaa, jos antaa, voi tuntua hyvinkin vieraalta koska normaalisti on tekemisissä vain pinnallisemman, ehdollistuneen minän kanssa. Useimmiten se menee kyllä niin päin, että merkkejä ei tule, vaan ihmisen täytyy itse tutkia erilaisia todellisuuden ja itsen mahdollisuuksia, mennä usko edellä sitä vastaan mitä havaitsee.
Noh, tässä tapauksessa ei ollut kyse mistään tietsikan hajoamisen kaltaisesta jutusta vaan tuhon tekivät täysin ulkopuoliset henkilöt tihutyönomaisesti eli ei mennyt ihan arjen normaalien harmillisten mokien piikkiin. Tätäkään ei ole koskaan aikaisemmin sattunut eikä toivottavasti satu uudestaan. Mitään huonoa varmuuskopiointia en minäkään laskisi oudoksi jutuksi. Mutta selkeästi ei ihan löydetä yhteistä säveltä tässä eikä siinä mitään. Muita näkemyksiä ei taida tässä ketjussa liikkua eli aika marginaalissa lienee näiden juttujen miettiminen meidän kulttuurissa.
Lisään tähän vielä että silloin kun vielä harrastin new age -juttuja muistelen että törmäsin merkki-koulukuntaan ja se ei vedonnut vähääkään ja pidin koko juttua ehkä lähinnä rahastuksena kirjallisuuden kautta. Nut kuitenkin on viime aikoina pistänyt miettimään kaikesta huolimatta. Voin olla väärässä mutta minulla on se käsitys että suuretkin määrät ihmisiä kokee että on jotain muitakin entiteettejä kuin vain ihminen itse Ikäänkuin pisaran osassa valtameressä ja samalla itse vastuussa siitä mitä valtameressä tapahtuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Ei sitä varmaan kauheasti kannatakaan miettiä, että onko tuossa jotain ja mistä johtuu.
Näin olen toiminutkin tähän asti ilman että se auttaisi, ja kyllähän sitä väistämättä normaalielämään tottuneella ihmisellä jonkinlainen uteliaisuus herää kun havaitsee kaavan :)... Tähän asti en ole ikinä ainakaan tietoisesti odottanut mitään ja silti se ihme tönäisy aina tulee. Nyt sitten ekaa kertaa ikinä käänsin asian ikään kuin toisinpäin eli päätin että kerrankin odotan ja otan vastaan mitä on tullakseen hyvällä asenteella ja ottamatta itseäni vakavasti - ja oikeasti ajattelin että mitään ei _todellakaan_ tule tapahtumaan. Että puhtaan _tilastollisesti_ kaikki menee ihan normaalisti ja saan tästä nyt sellaisen kokemuksen että voin unohtaa koko jutun. No ei sitten mennyt ihan niin...
Kyllä se vaan hassulta tuntuu että olen voinut vuosien mittaan muodostaa hypoteesin kaikista ylläreistä - ylläri tulee joko heti tai myöhemmin merkityksellisenä ajankohtana. Yleensä ihan heti saman tien. Ja lisäksi juttuun liittyy sellainen täydellisen överin friikkiyden elementti. Ja juuri tismalleen näin kävi tälläkin kertaa. Eli tuntuu siltä että sama efekti tulee tein mitä tahansa. Kai tämän kanssa vain joutuu elämään. En minäkään usko että pystyn itse mitään aiheuttamaan. Ehkä korkeintaan niin että merkitykselliset asiat jotenkin risteäisivät eri ihmisten elämässä.
Niin, kyllä ihminen vetää tietyllä tapaa energeettisesti puoleensa toki ihmisiä ja tapahtumia jotka vastaavat jotain hänessä itsessään. Esimerkiksi itse olin nuorena koulukiusaamisten ja ihmisten hyljinnän takia hiljaisesti kaunainen: olin liian arka ilmaisemaan että oikeasti pelkäsin ja osin jopa vihasin ihmisiä, mutta sisäisesti ajattelin useimmista että he ovat ilkeitä ja aikovat ihan varmasti jotenkin pyttyillä minulle.
Ja niinpä minulle jatkuvasti tuli vastaan tilanteita joissa minulle tosiaan valitettiin ja jäkätettiin ja oltiin ikäviä. Jopa eräs tuttavani ihmetteli, että miten ihmiset voi niin paljon valittaa minulle kun kuljen koira kiinni hihnassa ihan rauhallisesti kävelytietä. "Pidä se rakkis sivummalla", "kato vähän missä kuljet" jne vaikkei olisi mitenkään epätavallisesti kuljettu. Naapurit helposti valittivat, työpaikalla nälvittiin ja pilailtiin kustannuksellani. Jopa bussikuskit ja myyjät saattoivat tylyttää. Ja kuten useimmat, minäkin ajattelin, että kaikki tämä vahvistaa, että arvioni ihmisten sisäisestä ilkeydestä on totta, koska jokainen päivä sen näyttää todistavan. Ajattelin, että ainoa syy miksi muita ei kiusata on että he eivät ole niin kiltin oloisia kuin minä, että ihmiset on petoja jotka haluaisivat hyökätä kaikkien kimppuun mutta uskaltavat vain puolustuskyvyttömiksi arvioimiensa (kuten minun) kimppuun.
Se ei silloin tullut minulle mieleenkään, että vedin itse tapahtumia puoleeni mieleni energialla, että itse asiassa harjoitin manifestointia tietämättä siitä ollenkaan. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että vedät itse puoleesi kaiken sen ilkeyden omilla uskomuksillasi ihmisistä, olisin ajatellut että tyyppi on taikauskoinen hölmö. Minun maailmankuvassani kun asiat oli puhtaasti fyysisiä, ja vain teot vaikuttivat. Minä en tehnyt ihmisille pahaa enkä ilkeillyt heille, joten en uskonut että esim. uskomukseni ja asenteeni voisivat mitenkään vaikuttaa siihen miten he minuun suhtautuivat.
Ymmärsin tuosta että itse kuitenkin tunnistit itsessäsi sen kaunan ihmisiä kohtaan ja joka sai sinut vetämään puoleesi juuri sellaista käytöstä jota odotit? Ja toki tunnistan minäkin osasta asioita, esim. tuo parin kesän takainen lomaretki joka peruuntui, tiedostin itsekin silloin aikanaan että siihen liittyi ristiriitaisia ajatuksia ja sikäli ymmärrän. Mutta se on kurjaa että näissä minun manifestoinneissa ylivoimaisessa enemmistössä olen kuitenkin ihan aidosti ja oikeasti ainakin tietoisessa mielessäni odottanut hyviä ja positiivisia asioita ja saanut kamalalla tavalla märän rätin naamalleni, mikä on saanut asiat tuntumaan oikein vielä erityisen pahalta. Hyvänä esimerkkinä tämä viime kertainen jonka tuolla selitin. Ensinnäkin odotin että mitään ei tapahdu, olin lähes varma siitä. Toisekseen vaikka jotain tapahtuisi, olin huojentuneella ja hyvällä mielellä, mielestäni olin ratkaissut ongelman. Olin löytänyt rauhallisen, vastaanottavaisen, luottavaisen ja humoristisen asenteen. En ymmärrä _miten_ pystyin näistä lähtökohdista manifestoimaan jotain niin kauheaa ja groteskia mitä tapahtui... Olen aika neuvoton sen suhteen miten nyt asennettani parantaisin.
Kirjoituksistasi tuntuu, että vaikka tosin yritit psyykata itseäsi uskomaan että mitään ei tapahdu, käytännössä taustalla oli oletus että mitä jos TAAS tapahtuukin. Toivoit kovin ettei tapahdu, mutta et varsinaisesti uskonut siihen.
En usko, että tässä tapauksessa asenteiden parantaminen tai mielen tason manifestointi on välttämättä paras taktiikka ollenkaan, koska se voi johtaa kehään jossa yrität lopulta penkoa alitajuntaasikin koskaan löytämättä syytä. Tai ainakin, jos välttämättä haluaa ratkaista ongelmaa psyykkisellä tasolla, niin pitäisi aloittaa tietoisen manifestoinnin järjestelmällinen harjoittelu pienemmistä asioista ennen kuin yrittää tarttua tekniikalla tuollaiseen syvällä olevaan kuvioon omassa elämässä. Manifestointi tietoisesti on taito, kuten vaikka pianonsoitto, ja se vaatii aloittamista yksinkertaisista asioista ja harjoittelua, vähitellen haastetta lisäten.
Tässä mielessä monet asiaaa käsittelevät kirjat antavat tekniikasta turhan yksinkertaisen kuvan, kun suosittelevat vaikka kirjoittamaan rahasumman shekkiin ja sitten ajattelemaan saaneensa sen. Useimmat eivät vaan pysty uskomaan tuosta vaan saavansa "tyhjästä", ansiotta, sellaista rahaa, joten manifestaatiotakaan ei tapahdu. Mutta onhan se myyvämpää väittää noin kuin kertoa ihmisille, että heidän pitäisi aloittaa ihan pienillä, ei mitenkään kovin epätodennäköisillä saati yliluonnollisilla asioilla, ja kuukausia tai vuosia harjoitella ennen kuin saavat aikaan mitään merkittävän oloista.
Sinun tapauksessasi luulen että tällä hetkellä psyykkisten syiden penkominen on vain lisätaakka joka ei hyödytä mitään ja joka lisää ahdistusta ongelmista. Helpompi olisi elää kuten useimmat ihmiset elävät, ajattelematta lainkaan yhteyttä itsen ja ulkoisen välillä, ottaen vaan vastaan minkä elämä eteen heittää ja yrittäen selviytyä sen kanssa asia kerrallaan. Ajattelemisen sijaan varata päivittäin aikaa ehkä hiljaisuudelle ja sisäiselle kuuntelemiselle, niin jonain päivänä voi olla että kaikki tarvittava apu ja oivallus tulee sisältä, ilman ponnistelua ja murehtimista.
En ole jaksanut lukea ketjua juurikaan koska se on niin pitkä ja monisanainen, mutta onko nyt siis täysin poissuljettua jonkinlainen dialogi tuonpuoleisen kanssa? Nimittäin viime viikolla sattunutta: Minulla on töissä eräs vähemmän tärkeä projekti joka on ollut huonolla hoidolla jo ainakin vuoden jollei puolitoista. Sen seurauksena koko juttu on ollut epävakaa ja vaarassa pyllähtää. Viime viikolla päätimme projektin vastuuhenkilön kanssa että teemme asialle jotain. Käytin muutaman työpäivän asioiden muuttamiseen ja saimmekin tilannetta aimo harppauksen eteenpäin, projektipäällikkö ihasteli että kyllä tuli hieno. Kun työpäivän päätteeksi laittelin työvälineitä pois, ajattelin huojentuneena että huh huh, kylläpä on hieno juttu että viimein saimme tämän pitkään vaivanneen asian hoitamisen hyvälle alulle, kylläpä helpotti, ja heti sen jälkeen kävi parin sekunnin ajan mielessä, että baitövei, huomaatko että tähän tapahtumaan on sitoutuneena _juuuuuurikin_ sellaista energiaa joka ---- ja siinä vaiheessa totesin hyväntuulisena että jep jep ja läimäytin koneen kiinni ja läksin töistä uhraamatta asialle sen jälkeen ajatukstakaan. Seuraavana päivänä kun menin töihin ja ajattelin tviikata vielä muutamaa juttua, koko projekti oli tuhoutunut :DDD. Jos olisi kyse rakennuksesta voisi sanoa että kivijalkaa myöten. Kyllähän tämä vaara oli olemassa mutta tämä ajoitus taas :D. Pyllähdys olisi voinut tapahtua puolitoista vuotta sitten tai vuoden päästä tai ei koskaan! Kun soittelin projektipäällikölle, hänkin sanoi että sääli kun näin kävi juuri kun saatiin muutos niin hyvälle alulle ja jutusta hieno.
Nyt sitten jos lähdetään tästä manifestoinnin ideasta jota ollaan pyöritelty, niin manifestoin tän tietty itse sisäisen ristiriitani osoituksena. Kuitenkin tuntuu niin vaikealta nähdä itsensä jonain fakin taikuri Merlininä :D. Joskus olen miettinyt sitä että olen jo pitempään toivonut että voisin taas uskoa oikeasti näihin asioihin joista olen tässä kirjoittanut. Olen siis ihmetellyt, mutta totta puhuen en ihan oikeasti uskonut, loppuun asti. Ja lisäksi olen ajatellut että voi kun voisin saada jonkun merkin, että voisin taas uskoa. Entä jos olen koko ajan saanutkin yhä selvemmäksi yltyviä merkkejä, ja jokaisen jälkeen meitsi vain huokii että voi voi, kumpa voisin uskoa, kumpa tulisi jokin merkki :D.
Itse olen käytännön asioissa hyvinkin käytännölllinen. Jos itselleni tai jollekin kollegalle olisi käynyt niin että pitkän ajan työt olisivat hävinneet taivaan tuuliin esim. tietokoneen hajottua, en mitään muuta miettisi kuin että meidän täytyy saada dokumenttien- ja versionhallinta kuntoon, ja prosessi niin että jokainen laittaa työnsä sinne talteen aina päivän lopuksi, enkä sen yliluonnollisempia.
Tuonpuoleiseen en usko, enkä siihen että olisi joku ulkoinen merkkien antaja. Toki, jostain ihmisen näkökulmasta voi näyttää tuonpuoleiselta kaikki se, mikä ei kuulu senhetkiseen normaalikokemukseen, ja oma syvin sisin joka niitä merkkejä antaa, jos antaa, voi tuntua hyvinkin vieraalta koska normaalisti on tekemisissä vain pinnallisemman, ehdollistuneen minän kanssa. Useimmiten se menee kyllä niin päin, että merkkejä ei tule, vaan ihmisen täytyy itse tutkia erilaisia todellisuuden ja itsen mahdollisuuksia, mennä usko edellä sitä vastaan mitä havaitsee.
Noh, tässä tapauksessa ei ollut kyse mistään tietsikan hajoamisen kaltaisesta jutusta vaan tuhon tekivät täysin ulkopuoliset henkilöt tihutyönomaisesti eli ei mennyt ihan arjen normaalien harmillisten mokien piikkiin. Tätäkään ei ole koskaan aikaisemmin sattunut eikä toivottavasti satu uudestaan. Mitään huonoa varmuuskopiointia en minäkään laskisi oudoksi jutuksi. Mutta selkeästi ei ihan löydetä yhteistä säveltä tässä eikä siinä mitään. Muita näkemyksiä ei taida tässä ketjussa liikkua eli aika marginaalissa lienee näiden juttujen miettiminen meidän kulttuurissa.
Nämää tihutyön tekijät on kai joutuneet vastuuseen teoistaan?
Varmaan tosiaan on marginaalissa tuollaisten asioiden miettiminen. Minä voin myöntää etten ymmärrä niitä ollenkaan vaan tulee olo että on jopa mielisairaan oloista logiikkaa miettiä noin. Johtuu ehkä siitä että oon itse elänyt skitsofreenikko miehen kanssa joka juuri näki joka paikassa merkkejä ja suurempia merkityksiä eikä vaan voinut ottaa asioita asioina kuten ns. normaalit ihmiset.
En viitsi tunnistamisen pelossa kertoa enempää. Ja ymmärrän täysin tuon sairausnäkökulman ja siksi itsekin toivoisin että voisin vain unohtaa koko jutun ja olen yrittänyt unohtaa. Kyse on kuitenkin vuosista jolloin olen ilmiöstä kärsinyt ja enköhän olisi jo seonnut jos olisin seotakseni 😊. Käsittääkseni Jung kutsui ilmiötä synkronisiteetiksi joten on näitä muutkin pohtineet. Erittäin mielelläni unohtaisin koko jutun mutta sitten kun taas käy niin mietityttää että olenko tyhmä kun en jääräpäisesti kuuntele tai huomaa mitä minulle joku jokin tai minä itse yrittää sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen kirjoittaja 618 ja itse asiassa alunperin sekin, jolle Mystikko sanoi aloituksessa mainitun "hauskuus alkaa, kun tajuaa koko maailman olevan illuusiota." Tänään minusta taisi kuolla viimeinenkin sidos tähän maailmaan. En halua yhtään mitään. En tavoittele mitään. Olo on hyvin rauhallinen. Olen täydellisesti ei-kukaan ja tämä on ihmeellinen tunne. Ehkä kuolemaprosessi on viimeinkin ohitse...? En uskalla toivoa, mutta katsotaan. Niin monta kertaa olen uskotellut itselleni että NYT se varmaan loppuu, ja aina joutunut "uudelle kierrokselle" omien kiinnittymisteni takia.
Haluaisin kertoa kokemukseni noista fyysisistä oireista, jos se olisi ap:lle hyödyksi. Minä olen ollut käytännössä ihan työkyvytön viimeisen vuoden ajan, kaikista epämääräistä kivuista ja väsymyksestä johtuen. Itselläni on ollut onneksi sellainen elämäntilanne, jossa pelkkä oleminen on ollut mahdollista eikä minun ole tarvinnut käydä töissä. Ehkä tämän fyysisen potemisen tarkoitus on ollutkin hiljentää ja pysäyttää vauhtini hengellistä työtä varten, kun muuten en olisi sitä malttanut tehdä. Tämä on jatkunut koko vuoden ja alussa kävin lääkärissä, mutta minkäänlaista syytä ei löydetty. Nyt olen sitten vaan ollut oireideni kanssa ja välillä pelännyt että minulla on joku kuolemaan johtava syöpä, jota ei ole vaan löydetty. Pahiten minulla on pätkinyt kuitenkin muisti ja mieli on niin hiljainen, että voin istua tuntikausia ajattelematta mitään. Se on ollut kaikkein pelottavinta, koska olen nojannut niin paljon juuri älyyni.
Mystikolle valtava kiitos että jaksat vastailla meidän kuolevien huoliin.
No niin, jatkeena muiden kokemuksille oma tilanteeni. Tuskailin siis aiemmin kiinnittymistäni takaisin materiaan sekä menetettyä mielenkiintoa hengellisyyteen, vaikka aikaisemmin tilanne oli aivan erilainen. En ole nähtävästi ainoa, joka kulkee samaa kehää.
Ja nyt taas tuntuu, että maa pettää jalkojen alta.
Tuntuu, että olen menettämässä ne vähäiset rippeetkin siitä, mitä minulla oikein oli.
Enkä kestä tätä kärsimystä. En kestä toivon tunteita, en kestä odotuksia, en kestä haluamista, en kestä sitä että aina kaikki lopulta romahtaa tai löytyy uusi tyytymättömyyden aihe.
Olen kyllästynyt kärsimään. En halua mitään muuta kuin rauhan. Todellisuuden illuusiossa tulee aina jotain, aina jokin vastoinkäyminen tai huolenaihe tai pelko tai muu kärsimyksen aiheuttaja. En jaksa enää.
Olen toistuvasti luonut ja toteuttanut haaveitani, jotka ovat kuitenkin osoittautuneet lopulta joksikin muuksi kuin miksi niitä luulin, joskus jopa vahingollisiksi minulle.
Ja nyt. Terveys on pettänyt. Ihmissuhteeni ovat solmussa. Asunto-, raha- ym. asiat ovat aivan sekaisin. Mutta kaikista pahinta on tämä kärsimys. Kodittomuuden tunne. Yksinäisyyden tunne. Epätoivo. Hylätyksi tulemisen tunne. Masennus.
Tämä kierto on kiihtynyt. Enää näitä materiaaliseen todellisuuteen kiinnittymisen hetkiä tulee vain tilapäisesti, hyvin lyhyiksi ajoiksi. Sitten olen taas tässä. Näen taas selvästi, kuinka materiaalinen todellisuus tuottaa minulle pelkkää kärsimystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä102 kirjoitti:
Silti edelleen jollain vahvalla tasolla uskon että onni tässä elämässä liittyy vahvasti ulkoisiin olosuhteisiin. Siihen onko läheisiä ihmisiä ja miten selviän, kun pelkään jo nyt tulevia menetyksiä.
Nämä uskomukset ovat niitä jotka pitävät yllä kärsimystä, sillä sielu vie toiseen suuntaan, henkiseen irroittautumiseen niistä. Jos pinnallisempi mieli pitää kiinni, syntyy ristiriitaa ja tuskaa ja ahdistusta. Omalla ajallaan vastarinta murtuu, mutta siihen kuinka tuskallinen prosessi on, voi ainakin jonkin verran vaikuttaa itse.
Enää en jaksa uskoa kovin lujasti että tulisi jotain korvaavaa tilalle. Ja sen takia tulevaisuus aiheuttaa monesti kauhua kun mietin sitä. Vaikka sitten tietenkin heti perään tiedostan että en voi vielä tietää mitään.
Omia ajatuksiaan voi käsitellä kahdella tapaa, tai itse asiassa useimmat käyttävät molempia: joko opettelemalla hallitsemaan niitä niin että eivät anna ajatustensa vaellella peloissa ja murheissa, ja/tai ottaa ulkopuolinen ja tarkkaileva asenne kaikkiin ajatuksiin jolloin ne eivät enää niin häiritse. Ne ovat vain päänsisäistä höpötystä, säikähtäneen ihmismielen huolipuhetta, jolla ei ole tekemistä todellisuuden kanssa, minkä olet itse huomannutkin. Ihmismieli kun ei voi tietää tapahtuuko mitään niistä pelätyistä (tai toivotuista) asioista koskaan. Miksi siis varjostaa nykyhetkeä jollain kuvitelmalla, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa, ja joka ei tuota iloa eikä rauhaa vaan pelkoa ja huolta?
Sillä tulevaisuus on osa nykyhetkeä, sen laajentumaa. Tämän hetken tietoisuus määrittää sen, millaisia ns. tulevat hetket tulevat olemaan. Siksi on tärkeää luopua tässä hetkessä kaikesta siitä murehtimisesta josta vaan pystyy luopumaan, sillä murehtiminen ei estä niitä ongelmia tulemasta joista murehditaan, vaan päinvastoin värittää tulevaisuuden -jonka luot itse- synkillä pelon sävyillä, jotka manifestoituvat tavoilla joita ei toivota.
En ole se kirjoittaja, jolle vastasit, mutta tämä oli juuri sitä, mitä tarvitsin tänään. Kiitos.
Eilisen hermoromahduksen jälkeen olen taas miettinyt.
Tunteeni, toiveeni, pelkoni, ajatukseni, egoni ja niin edelleen eivät ole minä. Ne virtaavat minun lävitseni, ja se, mikä pysyy paikallaan kaiken keskellä... no, en tiedä onko se minä, vai onko se kaikki yhtä aikaa.
Olen yrittänyt hallita ajatuksiani ja halujani siinä onnistumatta, mutta eihän niitä tarvitsekaan hallita tai hillitä. Kuten Mystikko sanoi, ne ovat "päänsisäistä höpötystä". Kun niihin kiinnittää huomion, ne lakkaavat merkitsemästä.
Kaikki täällä varmaan tietävät sen tunteen, kun on niin uppoutunut ajatuksiinsa että unohtaa ulkoisen todellisuuden kokonaan? Minulle tapahtuu sitä aika usein ja osaan lietsoa itseni huomattavaan epätoivon/toiveikkuuden tilaan todella helposti. Olen yrittänyt hillitä tuota taipumusta, mutta se tuntuu katoavan ihan itsekseen kun vaan asetan itseni tuon höpötyksen ulkopuolelle.
Siinä auttaa esimerkiksi sen kysyminen, että olenko minä tämä ajatus/pelko/toive, olenko minä tämä suru/viha, olenko minä tämä ohimenevä tilanne, olenko minä tämä ongelma joka minua vaivaa, olenko minä mikään näistä? En ole, minä olen se, joka jää jäljelle kun kaikki tämä muu on jo kulkenut läpi minusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mystikko, taas kysymyksiä:
Minä olen ollut suht terve, mutta viime aikoina on tullut kaikkea outoa. Verenpaine heilahtelee aivan älyttömästi, niin korkealle ettei elämässäni ole niin korkeita arvoja ole, kilpirauhasarvot pomppivat yhtäkkiä huonommiksi, silmissä sattuu enkä enää oikein näe....minusta otetaan verikokeita ja juoksen erikoislääkäreillä.
Siis tosi outoa. Miten minun pitäisi suhtautua näihin? Taas vain tarkkailla ja olla tavoittelematta mitään?
Outoa on myös se, että olen sisäisesti seesteisempi, osaan tarkkailla itseäni aina vain paremmin. Miksi tämä sisäinen ei heijastu ulospäin?
Ap
Niin. Käy vain lääkäreillä ja hoidata vaivojasi, koska kerran maailmankuvasi on nyt sellainen että niihin uskot (itse asiassa, jos et uskoisi aineellisen todellisuuteen, et uskoisi lääkäreihin, mutta et sairauteenkaan ja siksi sairautta ei olisi). Mutta henkisesti on hyvä olla pyrkimättä mihinkään, edes terveyteen. Kaikki vastustaminen vain vahvistaa vastustettavan todellisuutta. Tämä on se syy miksi on hyvä olla varsin passiivinen, esim. käydä vaan lääkärissä, ottaa hoidot jotka määrätään, mutta olla murehtimatta enempää.
Sisäinen rauha heijastuu usein ulkoiseen vähän viiveellä erilaisissa henkisen kasvun vaiheissa. Näin on joskus siksi, että materialistisen tietoisuuden ja egon jäänteitä voi olla vielä jäljellä, ja ne aiheuttavat sisäisen aineen ja hengen sodankäynnin silti, vaikkei se tietoisuuteen asti pääsisikään. Toisaalta siinä vaiheessa kun koko materialistinen maailmankuva joutuu kyseenalaistetuksi, on myös hyvin tavallista että tuntuu että fyysinen keho jotenkin "hajoaa". Itse myös koin hyvin monenlaisia terveysongelmia ennen valaistumiskokemusta, mutta minä sanoin kaikille niille "antaa mennä, mitä minä välitän olenko kivuissa vai en, kuoleman rajan tällä vai tuolla puolen, koska on vain yksi asia mitä haluan, ja se on tuntea Jumala elävästi kokemuksena, eikä vain teorioina, ja jos en sitä saa, kaikki muu on merkityksetöntä".
Itse asiassa en ole itse hakeutunut näihin hoitoihin. Minulla on aivan älyttömän hyvä työterveys, eli sieltä minua juoksutetaan nyt spesialisteilla. Tuo mitä kirjoitat hämmentää minua entistä enemmän:
Olen ollut näiden oireiden takia passiivinen, näitä on jo jatkunut pitkään. Olen vain ihmetellyt verenpainetta ja käsien tärinää ja päättelin, että kilpirauhaseni on luonnostaan parantumaan päin, ja koska syön thyroksiinia, niin olen luiskahtanut liikatoiminnan puolelle. Siitä kaikki oireet. Siksi ajattelin, että hyvä mennä lääkäriin, mitata arvot, jotta tiedän paljon voin vähentää thyroksiinia.
Ja pum, kaikki onkin pahemmin pielessä työterveyslääkärin mukaan. No, pitää jatkaa ajattelua, että ihan sama... oikeasti en pudä itseäni mitenkään "sairaana", kunhan ihmetyttää.
Ap
Minä tiedän mitä itse olisin tehnyt tuossa tilanteessa: käskenyt työntämään ne tutkimukset ja hoidot sinne minne aurinko ei paista ja kieltäytynyt niistä :D Mutta en koskaan suosittele sitä toisille, koska tällaisissa asioissa yleisesti hyvänä pidetystä poikkeamisia pitää tehdä vain syvästä omasta vakaumuksesta.
Itse tosiaan jo kauan ennen valaistumiskokemusta lopetin kaikenlaisten lääketieteellisten palveluiden käytön. Pidin elämää sellaisena kuin sen koin liian merkityksettömänä että haluaisin sitä mitenkään pitkittää keinotekoisesti. Lisäksi minua ahdisti ajatus, että lääketiede perustuu niin voimakkaasti eläinkokeille, eli jotta minä voisin elää, täytyy uhrata lukemattomia eläimiä. Ajattelin, että minäpä mieluummin kuolen kuin vaadin eläinuhreja edestäni.
Sitten taas kun valaistumiskokemus tuli, näkeminen muuttui niin erilaiseksi, että vaikka enää ei ollut sellaista kuolemanhinkua ja uhmaa, niin eipä ollut enää uskoa koko materiaaliseen maailmaan ja sen lakeihin, ei sairauden lakeihin, ei lääkehoitojen lainalaisuuksiin. Jos jossain oli sairaus, näin sen ikään kuin kiusauksena: tuossa on Jumalan lapsi, hengellinen olento, joka on sellaisen harhan vallassa että hän on aineellinen olento jolla on sairaus. Kiusauksena uskoa Jumalasta erilliseen olemassaoloon, sillä Jumalassa ei voi olla vikaa eikä sairautta. Kiusaukseen taas lääke ei ollut korjata materiaalista, jonka näin illuusioksi, vaan omaa näkemistään, keskittyä enemmän hengelliseen näkemiseen ehdollistuneen aineellisen sijaan. Eli taas olin tilanteessa jossa en käyttäisi lääketieteellistä hoitoa, mutta eri syistä kuin aikoinaan.
Ymmärrän ja en ymmärrä. Niin kauan kuin olemme kehossa, niin emmekö jollain tasolla ole riippuvaisia materiasta ja kehosta. Jos sitä ei olle yhtään, niin sittehän keho kuolee pois?
En minä edes haluaisi vielä täysin kehotonta olotilaa.... Lapset pitäisi saada täysi-ikäisiksi (vastuut), pitäisi tulla askeetikoksi (kinesteettinen aisti), joka ei kaipaa mitään kaunista (silmät) tai seksiä (ah, se keho taas).
Ap
Ap
"Kärsimys lakkaa kun ainainen halu katoaa", laulaa Tuure Kilpeläinen yhdessä biisissään. Minä luulin aiemmin, että tällainen halujen puute johtaisi lähinnä flegmaattisuuteen ja saamattomuuteen, mutta ei se niin taida mennä. Kun ei ole persoonallisia egon haluja (tai jos onkin, ei pyri toteuttamaan niitä), voi toimia kanavana "puhtaammille aikomuksille" ja tehdä asioita sisäisen inspiraation ohjaamana. Ei tarvitse niinkään yrittää itse ajaa ja ohjata kulkuneuvoaan haluamaansa suuntaan, vaan voi istua nauttimassa matkasta ilman ponnisteluja ja murheita. Tämä ilmiö toimii minulla opintojeni kohdalla: saan tarvittavan tiedon sitten kun sen aika on ja elämä jotenkin aina vain järjestyy tukemaan edistymistäni opinnoissa. Olen vasta viime aikoina alkanut luottamaan tähän elämän kantamiseen kun olen huomannut, ettei minun persoonallisen minäni tarvitse haluta vaikkapa tenttien läpäisemistä, vaan ne asiat vain tapahtuvat, joiden on määrä tapahtua. Tietysti se vaatii samalla myös omaa panosta, mutta ilman sitä aiempaa huolta ja murhetta, että mitä jos en nyt saakaan jotain kurssia läpi. Sellaisetkin tapaukset ovat lopulta palvelleet edistymistäni mm. paremman ajoituksen, inspiroivamman opettajan tms. muodossa.
Harmi vaan, etten ole osannut laajentaa tätä luottamusta koskemaan muitakin elämän osa-alueita, mutta onneksi edes tämä yksi alue on melkoisen kitkatonta. Luulen tämän haluamisen puutteen liittyvän juuri tähän yllä kuvailemaani ilmiöön luottamuksesta. Ilman persoonallisia haluja "elämä elää minun kauttani" eikä niin, että "minä elän elämää". Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi esim. pyrkiä askeesiin tai seksittömyyteen tai lakata opiskelemasta. Kyllä niistä maisemista voi nauttia, vaikka ei persoonallinen itse enää olisikaan ohjaksissa. :) Tällainen tuli vain mieleen tuosta Ap:n kirjoituksesta kun oivalsin omalla kohdallani, että myös halujen puutteen haluaminen on tätä "minä elän elämää"-mallia. Eihän minun tarvitse pyrkiä haluistani eroon, vaan voin antaa niiden vain olla ja lakata antamasta niille arvoa.
Lisään vielä, että omalla kohdallani erilaiset uskomukset valaistumisesta ovat vain luoneet lisää esteitä, kuten tässä haluamisen loppumisen tapauksessa. Kun olen älyllisesti tiennyt (lukemani perusteella), että haluamisen loppuminen johtaa kärsimyksestä vapautumiseen, olen pyrkinyt tähän tilaan vähän nurinkurisesti. Vasta tämä kokemus opinnoistani on tuonut vähän ymmärrystä tähän asiaan, vaikka haluja minulla on edelleen: Niille ei tarvitse antaa merkitystä eikä pyrkiä niistä edes pois, vaan antaa vain olla ja "luovuttaa ohjakset elämälle". Tämän myötä esimerkiksi hylätty tentti ei ole aiheuttanut kärsimystä kun olen voinut luottaa siihen, että jollakin tapaa sekin lopulta palvelee sieluni tarkoitusta.
Tuli tästä vielä mieleen, että mitenköhän esimerkiksi näitä pyhiä kirjoituksia voisi lukea ja tulkita ilman lankeamista haluamisen ansaan? Huomaan nyt, että minulla on paljon haluja myös liittyen henkisyyteen: halu olla empaattinen, vapaa, egoton, rakkaudellinen ym. Niin paljon haluja liittyen uskomuksiini siitä, millainen henkinen ihminen on...
Ovatko affirmaatiot, visualisointi ym. aina illuusion tason toimintaa, vai voivatko ne kuulua myös valaistuneen elämään?
Minä kävin tänään sattumalta tai vähemmän sattumalta ihanan hedelmällisen keskustelun erään papin kanssa, ja hän suositteli minua lukemaan erään virren sanat. Kuin tilauksesta varsinkin virren pari viimeistä säkeistöä kuvasivat niin kauniisti "ohjasten antamista elämän käsiin", että kirjoitan ne tähänkin. Ehkä niistä on lohtua jollekin, minulle ainakin oli.
"Kaiken läpi loistat.
Herra, valollasi
kosketa nyt kasvojani.
Kukka seisoo hiljaa,
lehdet liikahtavat,
auringossa aukeavat.
Hoida näin sinuun päin,
totuudellisuuteen, yksinkertaisuuteen.
Sydämeni avaa,
ota majaksesi,
temppeliksi Hengellesi,
että Isän kasvot,
Kristus, kirkastaisit,
minussakin muodon saisit.
Kaikessa katsella,
anna hyvyyttäsi,
elää edessäsi."
Virressä käytetään luonnollisesti kristillistä terminologiaa, mutta juuri tämä "minussakin muodon saisit" -ajatus tuntuu siltä muistutukselta, mitä tähän hetkeen tarvitsin. Minun ei tarvitse pyrkiä mihinkään eikä muuttaa mitään itsessäni, vaan sallia vain tämän tietoisuuden elää myös minun kauttani.
Kysymys Mystikolle:
Mikä avuksi, kun tarkoittamattaan luo saman, ikävän asian toistuvasti?
Alue: Aihe vapaa
Itse olen käytännön asioissa hyvinkin käytännölllinen. Jos itselleni tai jollekin kollegalle olisi käynyt niin että pitkän ajan työt olisivat hävinneet taivaan tuuliin esim. tietokoneen hajottua, en mitään muuta miettisi kuin että meidän täytyy saada dokumenttien- ja versionhallinta kuntoon, ja prosessi niin että jokainen laittaa työnsä sinne talteen aina päivän lopuksi, enkä sen yliluonnollisempia.
Tuonpuoleiseen en usko, enkä siihen että olisi joku ulkoinen merkkien antaja. Toki, jostain ihmisen näkökulmasta voi näyttää tuonpuoleiselta kaikki se, mikä ei kuulu senhetkiseen normaalikokemukseen, ja oma syvin sisin joka niitä merkkejä antaa, jos antaa, voi tuntua hyvinkin vieraalta koska normaalisti on tekemisissä vain pinnallisemman, ehdollistuneen minän kanssa. Useimmiten se menee kyllä niin päin, että merkkejä ei tule, vaan ihmisen täytyy itse tutkia erilaisia todellisuuden ja itsen mahdollisuuksia, mennä usko edellä sitä vastaan mitä havaitsee.