Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Toivottavasti joku asiasta tietävä sattuu lukemaan tätä ketjua. Kaipaisin neuvoja ja olisin todella kiitollinen niistä.

Olen vasta aloittelija tällaisen asian äärellä, olen harjoittanut meditaatiota ja joogaa vasta joulukuusta. Välillä näen värejä silmät kiinni, erityisesti meditoidessa. Viihdyn luonnossa yhä enemmän, metsässä eritoten. Saatan aistia energioita enemmän - ellen sitten vain kuvittele vilkkaalla mielikuvituksellani. Kerran tunsin pranan kasvoillani meditoidessa. Olen lisäksi käynyt muutamassa buddhalaisessa meditaatiotapaamisessa, ja tähän mennessä ne ovat olleet myös todella koskettava kokemus.

Kuitenkin, pari asiaa askarruttaa eritoten tässä. Voisitteko kertoa aloittelijalle, millaiset keinot teillä on alussa toimineet? Tietenkin jokaisella toimii omansa, mutta pientä osviittaa vain, varsinkin pelon voittamiseen. Ja siihen ajatukseen, että tämä olisi vain mielenterveydellä leikkimistä.

Sitten, minulla on vahva tunne, että kumppanini on kumppanini syystä ja aiemmista elämistä tuttu, ja tunne, etten voi päästää irti hänestä helpolla, neuvoja siihen?

Nro 14 kirjoitti:

Siinä auttaa esimerkiksi sen kysyminen, että olenko minä tämä ajatus/pelko/toive, olenko minä tämä suru/viha, olenko minä tämä ohimenevä tilanne, olenko minä tämä ongelma joka minua vaivaa, olenko minä mikään näistä? En ole, minä olen se, joka jää jäljelle kun kaikki tämä muu on jo kulkenut läpi minusta.

Niinpä. Anthony de Mello puhui siitä niin, että kaikki ajatukset ja tuntemukset on pilviä taivaalla, niitä tulee ja menee, synkkiä ja valoisia, mutta Minä ei ole mikään niistä vaan taivas jolla ne kulkee. Joskus toki alhaalta katsoen pilvet voi peittää taivaan näkyvistä, mutta silti taivas on sama taivas, ilman että sitä varjostavat pilvet voivat mitenkään sitä tahrata tai uhata. Ja aina pilvet muuttuvat, ei koskaan jää ikuisesti pilvetön taivas eikä täysin pilvinen taivas, mutta sille joka tiedostaa olevansa taivas eikä pilvet, pilvien alituinen muuttuminen ei aiheuta rauhan menetystä.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mystikko, taas kysymyksiä:

Minä olen ollut suht terve, mutta viime aikoina on tullut kaikkea outoa. Verenpaine heilahtelee aivan älyttömästi, niin korkealle ettei elämässäni ole niin korkeita arvoja ole, kilpirauhasarvot pomppivat yhtäkkiä huonommiksi, silmissä sattuu enkä enää oikein näe....minusta otetaan verikokeita ja juoksen erikoislääkäreillä.

Siis tosi outoa. Miten minun pitäisi suhtautua näihin? Taas vain tarkkailla ja olla tavoittelematta mitään?

Outoa on myös se, että olen sisäisesti seesteisempi, osaan tarkkailla itseäni aina vain paremmin. Miksi tämä sisäinen ei heijastu ulospäin?

Ap

Niin. Käy vain lääkäreillä ja hoidata vaivojasi, koska kerran maailmankuvasi on nyt sellainen että niihin uskot (itse asiassa, jos et uskoisi aineellisen todellisuuteen, et uskoisi lääkäreihin, mutta et sairauteenkaan ja siksi sairautta ei olisi). Mutta henkisesti on hyvä olla pyrkimättä mihinkään, edes terveyteen. Kaikki vastustaminen vain vahvistaa vastustettavan todellisuutta. Tämä on se syy miksi on hyvä olla varsin passiivinen, esim. käydä vaan lääkärissä, ottaa hoidot jotka määrätään, mutta olla murehtimatta enempää.

Sisäinen rauha heijastuu usein ulkoiseen vähän viiveellä erilaisissa henkisen kasvun vaiheissa. Näin on joskus siksi, että materialistisen tietoisuuden ja egon jäänteitä voi olla vielä jäljellä, ja ne aiheuttavat sisäisen aineen ja hengen sodankäynnin silti, vaikkei se tietoisuuteen asti pääsisikään. Toisaalta siinä vaiheessa kun koko materialistinen maailmankuva joutuu kyseenalaistetuksi, on myös hyvin tavallista että tuntuu että fyysinen keho jotenkin "hajoaa". Itse myös koin hyvin monenlaisia terveysongelmia ennen valaistumiskokemusta, mutta minä sanoin kaikille niille "antaa mennä, mitä minä välitän olenko kivuissa vai en, kuoleman rajan tällä vai tuolla puolen, koska on vain yksi asia mitä haluan, ja se on tuntea Jumala elävästi kokemuksena, eikä vain teorioina, ja jos  en sitä saa, kaikki muu on merkityksetöntä".

Itse asiassa en ole itse hakeutunut näihin hoitoihin. Minulla on aivan älyttömän hyvä työterveys, eli sieltä minua juoksutetaan nyt spesialisteilla. Tuo mitä kirjoitat hämmentää minua entistä enemmän:

Olen ollut näiden oireiden takia passiivinen, näitä on jo jatkunut pitkään. Olen vain ihmetellyt verenpainetta ja käsien tärinää ja päättelin, että kilpirauhaseni on luonnostaan parantumaan päin, ja koska syön thyroksiinia, niin olen luiskahtanut liikatoiminnan puolelle. Siitä kaikki oireet. Siksi ajattelin, että hyvä mennä lääkäriin, mitata arvot, jotta tiedän paljon voin vähentää thyroksiinia.

Ja pum, kaikki onkin pahemmin pielessä työterveyslääkärin mukaan. No, pitää jatkaa ajattelua, että ihan sama... oikeasti en pudä itseäni mitenkään "sairaana", kunhan ihmetyttää.

Ap

Minä tiedän mitä itse olisin tehnyt tuossa tilanteessa: käskenyt työntämään ne tutkimukset ja hoidot sinne minne aurinko ei paista ja kieltäytynyt niistä :D Mutta en koskaan suosittele sitä toisille, koska tällaisissa asioissa yleisesti hyvänä pidetystä poikkeamisia pitää tehdä vain syvästä omasta vakaumuksesta. 

Itse tosiaan jo kauan ennen valaistumiskokemusta lopetin kaikenlaisten lääketieteellisten palveluiden käytön. Pidin elämää sellaisena kuin sen koin liian merkityksettömänä että haluaisin sitä mitenkään pitkittää keinotekoisesti. Lisäksi minua ahdisti ajatus, että lääketiede perustuu niin voimakkaasti eläinkokeille, eli jotta minä voisin elää, täytyy uhrata lukemattomia eläimiä. Ajattelin, että minäpä mieluummin kuolen kuin vaadin eläinuhreja edestäni.

Sitten taas kun valaistumiskokemus tuli, näkeminen muuttui niin erilaiseksi, että vaikka enää ei ollut sellaista kuolemanhinkua ja uhmaa, niin eipä ollut enää uskoa koko materiaaliseen maailmaan ja sen lakeihin, ei sairauden lakeihin, ei lääkehoitojen lainalaisuuksiin. Jos jossain oli sairaus, näin sen ikään kuin kiusauksena: tuossa on Jumalan lapsi, hengellinen olento, joka on sellaisen harhan vallassa että hän on aineellinen olento jolla on sairaus. Kiusauksena uskoa Jumalasta erilliseen olemassaoloon, sillä Jumalassa ei voi olla vikaa eikä sairautta. Kiusaukseen taas lääke ei ollut korjata materiaalista, jonka näin illuusioksi, vaan omaa näkemistään, keskittyä enemmän hengelliseen näkemiseen ehdollistuneen aineellisen sijaan. Eli taas olin tilanteessa jossa en käyttäisi lääketieteellistä hoitoa, mutta eri syistä kuin aikoinaan.

Ymmärrän ja en ymmärrä. Niin kauan kuin olemme kehossa, niin emmekö jollain tasolla ole riippuvaisia materiasta ja kehosta. Jos sitä ei olle yhtään, niin sittehän keho kuolee pois?

En minä edes haluaisi vielä täysin kehotonta olotilaa.... Lapset pitäisi saada täysi-ikäisiksi (vastuut), pitäisi tulla askeetikoksi (kinesteettinen aisti), joka ei kaipaa mitään kaunista (silmät) tai seksiä (ah, se keho taas).

Ap

Ap

Omasta näkökulmastani sellainen keho, jona useimmat kehona pitää: kiinteä, materiaalinen, rajallinen, vanhenevainen, kuolevainen, on illuusio. Tämä ei tarkoita ettei kehoa ole, mutta keho on perusolemukseltaan hengellinen, ei aineellinen - ikuinen, ei kuolevainen. 

Olemmeko me riippuvaisia illuusiosta? Olemmeko koskaan siinä illuusiossa? Emme, vaikka aikamme niin luulemmekin olevamme se tai siinä. 

Mutta ne jotka päättävät jäädä tänne toistaiseksi huolimatta siitä että ovat nähneet perimmäisen todellisuuden ihmisten vääristymän takana, yleensä palvellakseen tällä tietoisuuden tasolla olevia olentoja, valitsevat useimmiten elää varsin pitkälle illuusion "sääntöjen" mukaan. Esimerkiksi itse tajusin jossain vaiheessa, että minä voin itse päättää omaksunko säännön ulkoisesta vanhenemisesta. Ja minä päätin omaksua sen - en tahtoisi olla kummajainen joka näyttää viisikymppisenä 25-vuotiaalta. Jos minuun joku kiinnittää huomiota, haluan sen tapahtuvan hienovaraisempien ja hengellisempien asioiden takia kuin että tekisin jotain tämän maailman mielestä ihmeellistä aineen tasolla. 

Oma kokemukseni on että nautinto syvenee kun aineelliseen kiintyminen vähenee, sillä näkee paitsi asioiden muodon, ja aistii kaikki inhimilliset aistimukset, niin samaan aikaan vaistoaa pyhän, hengellisen todellisuuden muodon ytimenä, ja sen kauneus ylittää kaiken mitä ihmisen luonnolliset aistit voivat aistia. Esimerkiksi itse eilen tapasin tuttavan koiranpennun. Nautin minä ennenkin suloisista koiranpennuista, mutta nyt minä näin sen Jumalan ilmentymänä, hengellisenä olentona, ja yhteys on paljon syvempi kuin silloin kun näin vain suloisen muodon ja hassunhauskan käytöksen.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Tuli tästä vielä mieleen, että mitenköhän esimerkiksi näitä pyhiä kirjoituksia voisi lukea ja tulkita ilman lankeamista haluamisen ansaan? Huomaan nyt, että minulla on paljon haluja myös liittyen henkisyyteen: halu olla empaattinen, vapaa, egoton, rakkaudellinen ym. Niin paljon haluja liittyen uskomuksiini siitä, millainen henkinen ihminen on...

Etsijälle tuo on melkoinen paradoksi: toisaalta halua ja kaipuuta tarvitaan polttoaineeksi etsinnälle, mutta toisaalta lopulta se itse halu on este saavuttamiselle.

Yleensä tämä ongelma ratkeaa tosin lopulta itsestään, yksilöllisellä tavalla. Itselleni kävi esimerkiksi niin, että halut hengellisen suhteen yksinkertaistuivat yksinkertaistumistaan. Siinä missä tosiaan ennen halusin tulla paremmaksi ihmiseksi, kokea tietynlaisia kokemuksia, päästä egosta, saada palvella ihmisiä, lopulta jäljellä oli pelkkä paljas Jumalan elävän kohtaamisen jano ja nälkä. Ja ajatus, että jos Jumalan tarkoitusta palvelisi että minusta tulee alhaisista alhaisin, säälittävistä säälittävin ja hyödyttömistä hyödyttömin, niin senkin minä otan ilolla vastaan kunhan saan oikeasti kokea mitä on Jumala, mitä on hengellinen, mitä on Tietoisuus. Olisin ollut valmis vaihtamaan kaiken "kallisarvoiseen helmeen" kuten Raamatussa kuvataan, ja se oli jo riittävän yksinkertainen halu ettei enää ollut juurikaan este. 

Joskin lopussa sekin halu katoaa, ja tilalle tulee oivallus siitä, että Minä olen se mitä minä etsin ja kaipasin, eikä ole enää mitään haluttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Ovatko affirmaatiot, visualisointi ym. aina illuusion tason toimintaa, vai voivatko ne kuulua myös valaistuneen elämään?

Toisaalta on niin, että myös valaistunut elää kaikilla tasoilla: fyysisellä, psyykkisellä (jolle affirmaatiot ja visualisointi kuuluvat) että spiritualistisella, niin kauan kuin valitsee olla tässä ajan, paikan ja materian illuusiossa. Valaistunutkin kantaa kauppakasseja ja ajattelee, ja ajatukset manifestoituvat teoiksi ja hänen todellisuutensa olosuhteiksi.

Toisaalta valaistuneella ei enää ole sellaista erillistä ihmisminää, joka kokisi olevansa jonkun puutteessa ja siksi täytyisi tietoisesti yrittää ponnistella affirmoimalla tai visualisoimalla saavansa jotain. Minä olen kaikki mitä on, minä manifestoidun kaikkena mitä on tässä maailmankaikkeudessa ja kaikessa muussa. Minä olen leipä ja vesi ja työpaikka ja koti - automaattisesti manifestoidun kaikkena tarpeellisena. 

Tosin myös valaistuminen on asteittain syvenevä prosessi. Alussa spiritualistiseen tietoisuuden tasoon yhteyden saanut juuri valaistunut voi hyvinkin kokea vielä ajoittain erillisyyttä kaiken Lähteestä, ja sitä kautta puutetta jostain mitä hän kokee tarvitsevansa. Tällaisessa vaiheessa voi olla halua käyttää affirmaatioita tai visualisaatiota. Mutta mitä enemmään kokemus syvenee, sitä vähemmän on ketään erillistä minää joka voisi tahtoa tai pyrkiä saamaan mitään. Sitä enemmän on vain Tietoisuus joka ilmenee kaikkena mitä on.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Virressä käytetään luonnollisesti kristillistä terminologiaa, mutta juuri tämä "minussakin muodon saisit" -ajatus tuntuu siltä muistutukselta, mitä tähän hetkeen tarvitsin. Minun ei tarvitse pyrkiä mihinkään eikä muuttaa mitään itsessäni, vaan sallia vain tämän tietoisuuden elää myös minun kauttani.

Niinpä. Se on sinun todellinen Itsesi, ja se toinen vain tavallaan valeminä tai vääristymä. Luonnollisen ihmisen on pienennyttävä tai kuoltava, jotta Kristus voisi tulla suuremmaksi, sanotaan kristillisessä perinteessä. Se voi kuulostaa kauhean julmalta, ellei tajua että se Kristus on oma syvin minä, eikä joku ulkoinen tyyppi joka aikoo kaapata kehon ja mielen hallintaansa ja muuttaa ihmisen robotiksi. 

Mitä vähemmän pieni minä on, sitä puhtaammin se toinen tietoisuuden taso voi loistaa läpi. Ei ole niin että ihmisestä kuuluisi tulla hieno lasimaalaus jonka kauniita kuvioita toiset ihastelisivat, vaan hänestä kuuluu tulla kirkas ja läpinäkyvä ikkunalasi, jonka läpi taivasten valtakunta pystyy loistamaan tähän maailmaan. Se on tavallaan ei-miksikään tulemista, jotta Jumala -Minä olen- voi olla kaikki.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys Mystikolle:

Mikä avuksi, kun tarkoittamattaan luo saman, ikävän asian toistuvasti?

Psyykkisen tason ratkaisu on, että alkaa tietoisesti luoda toisenlaista asiaa sellaisilla tekniikoilla joita itse on tottunut käyttämään tai jotka sopivat omaan uskomusmaailmaan.

Spirituaalisen tason ratkaisu on lisätä tietoisuutta yleensä esim. rukoilemalla, meditoimalla, tarkkailemalla oman tietoisuuden sisältöä siihen kiinnittymättä, olemalla läsnä nykyhetkessä. Kun tietoisuuden tila muuttuu, muuttuvat manifestaatiotkin. 

Mutta usein jos oma todellisuus on pääosin tyydyttävä eikä omaa erityistä kutsumusta sellaiseen etsintään, niin ihmiset valitsevat ensimmäisen vaihtoehdon tai toimimisen puhtaasti fyysisellä ja toiminnan tasolla silloin jos sellainen on mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Kuitenkin, pari asiaa askarruttaa eritoten tässä. Voisitteko kertoa aloittelijalle, millaiset keinot teillä on alussa toimineet? Tietenkin jokaisella toimii omansa, mutta pientä osviittaa vain, varsinkin pelon voittamiseen. Ja siihen ajatukseen, että tämä olisi vain mielenterveydellä leikkimistä.

Sitten, minulla on vahva tunne, että kumppanini on kumppanini syystä ja aiemmista elämistä tuttu, ja tunne, etten voi päästää irti hänestä helpolla, neuvoja siihen?

Pelkoa, kuten kaikkea muutakin, voi vain katsella kiinnittymättä. Samoin on hyvä olla kiinnittymättä erityisesti mihinkään ns. hienoihin kokemuksiin, sillä lopulta kaikki kokemukset ovat ohimeneviä ja illusorisia - ne eivät ole se mitä ihminen pohjimmiltaan kaipaa. Kaikki kokemukset saavat tulla ja mennä, kaikki tunteet saavat tulla ja mennä, mutta meditoija vain on tila jossa ne tulevat ja menevät, tietoinen tila joka tiedostaa kaiken mutta ei kiinnity mihinkään. Pilviä taivaalla... 

Mielenterveyttä uhkaa lähinnä ristiriidat ja oma pelko, ei mikään meditaatiossa tai sen seurauksissa itsessään. Esim. jos kovasti pelkää että kaikki epätavalliset kokemukset on merkkejä että on sekoamassa, ja kokee niitä silti, kyllähän se on ahdistavaa ja jos tätä ahdistusta ja pelkoa alkaa oikein mielessään pyöritellä, voi päätyä melko huonoon tilaan. Ihminen voi kuitenkin sekä hallita mieltään, että olla niin kovasti ottamatta sen sisältöä vakavasti - antaa sen höpötellä pelkojaan mutta katsella niitäkin kuin ulkopuolisena, tyynenä taivaana jolla pilvet kulkevat. 

On totta että ihmisillä on kumppanuuksia jotka jatkuvat monessa olemassaolossa, mutta kaikissa niissä suhde ei ole aina sama. Esim. aina ei ole järkevää yrittää edes sellaisen sielunkumppanin kanssa, jonka kanssa vaistoaa yhteyden ja rakkauden toisesta olemassaolosta, parisuhdetta, jos käytännön asiat tässä olemassaolossa näyttävät siltä ettei siitä tule mitään. Itse yritin nuorempana jääräpäisesti, koska tunsin että olen tuntenut miehen aina, ja hän tunsi samoin minuun, mutta pakko se oli lopulta myöntää, että ei meistä paria tule tässä elämässä, "vain" hyvät ystävät.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Virressä käytetään luonnollisesti kristillistä terminologiaa, mutta juuri tämä "minussakin muodon saisit" -ajatus tuntuu siltä muistutukselta, mitä tähän hetkeen tarvitsin. Minun ei tarvitse pyrkiä mihinkään eikä muuttaa mitään itsessäni, vaan sallia vain tämän tietoisuuden elää myös minun kauttani.

Niinpä. Se on sinun todellinen Itsesi, ja se toinen vain tavallaan valeminä tai vääristymä. Luonnollisen ihmisen on pienennyttävä tai kuoltava, jotta Kristus voisi tulla suuremmaksi, sanotaan kristillisessä perinteessä. Se voi kuulostaa kauhean julmalta, ellei tajua että se Kristus on oma syvin minä, eikä joku ulkoinen tyyppi joka aikoo kaapata kehon ja mielen hallintaansa ja muuttaa ihmisen robotiksi. 

Mitä vähemmän pieni minä on, sitä puhtaammin se toinen tietoisuuden taso voi loistaa läpi. Ei ole niin että ihmisestä kuuluisi tulla hieno lasimaalaus jonka kauniita kuvioita toiset ihastelisivat, vaan hänestä kuuluu tulla kirkas ja läpinäkyvä ikkunalasi, jonka läpi taivasten valtakunta pystyy loistamaan tähän maailmaan. Se on tavallaan ei-miksikään tulemista, jotta Jumala -Minä olen- voi olla kaikki.

Juuri tätä ajattelin tänään kävelyllä ja koin asian tismalleen, kuten kirjoititkin. Minulla ei ole vielä ollut minkääntasoista Minä olen -kokemusta, mutta silti tämä tietoisuus ei tunnu enää vieraalta tai ulkopuoliselta, kuten joskus aiemmin. Koin tänään taas sen, miten helposti ja vaivattomasti asiat sujuvat, jos tekeminen kumpuaa syvemmältä tasolta käsin: Ehdin vain pikaisesti ajatella, että tarvitsisin tietynlaista materiaalia erästä koulujuttua varten, kun se parin minuutin viiveellä ilmentyi kirjaimellisesti suoraan käteeni. :D Jotenkin elämä (tai miksi sitä voisikaan sanoa) tiesi tarpeeni jo etukäteen ja toi sen minulle ilman, että persoonallisen, ajattelevan minäni tarvitsi alkaa sitä hirveällä vaivalla etsimään. Tällaiset kokemukset vahvistavat ajatusta siitä, että minun syvemmät tarpeeni ovat jollain lailla osa tuota laajaa, kaikentietävää tietoisuutta, ja siksi niiden osalta asiat sujuvat niin helposti ja kevyesti. Pinnallisempien halujen eteen joutuu näkemään ihan eri tavalla vaivaa.

Kiitos sinulle taas kerran, Mystikko, kun jaksat käydä tätä vuoropuhelua meidän etsijöiden kanssa. On aivan eri asia lukea tällaisia henkilökohtaisia viestejä kuin yrittää yksin saada ymmärrystä vaikkapa pyhien kirjoitusten kautta. Kun sitä konkreettista kokemusta Minä olen -tietoisuudesta ei ole, nämä ulkoisina viesteinä ilmentyvät muistutukset ja vahvistukset ovat vielä kovasti tarpeen tällä tiellä.

[/quote]

Omasta näkökulmastani sellainen keho, jona useimmat kehona pitää: kiinteä, materiaalinen, rajallinen, vanhenevainen, kuolevainen, on illuusio. Tämä ei tarkoita ettei kehoa ole, mutta keho on perusolemukseltaan hengellinen, ei aineellinen - ikuinen, ei kuolevainen. 

[/quote]

Mystikko,  tämä meni minulla yli hilseen. Haluaisin tarkennusta. Mehän kumminkin kuolemme, vaihdamme olomuotoa. Silloinhan keho ei ole ikuinen vaan pelkkä kulkuneuvo joka meiltä lähtee alta? Vai puhutko ajattomuuden tilasta käsin, jossa kaikki menneisyydet ja tulevaisuudet ovat tavallaan yhtä aikaa läsnä...? Haluaisin ymmärtää. 

Pystytkö lokalisoimaan tietoisuutesi esim. meidän näkökulmamme tulevaisuuteen ja tietämään esimerkiksi sen, miten ihmiskunnalle käy? Ja kun toimit Hengen tasolta käsin, tiedätkö miksi sinun käsketään toimia kuten toimit, vai tapahtuuko se "oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee"-tyyliin. Minä koen olevani aina välillä johdatuksen alla, mutta en koskaan ymmärrä etukäteen miksi jotain on tehtävä. Mutta ehkä se on osa matkan viehätystä; oppia luottamaan. 

656. Illuusion näkökulmasta toki keho on pelkkä kulkuneuvo, jota vaihdetaan tarpeen mukaan toisiin kulkuneuvoihin, kunnes oivalletaan mikä on todellisuus kaikkien kulkuneuvojen ytimenä. Absoluuttisesta, ikuisuuden näkökulmasta kuitenkin keho on ikuinen Jumalan heijastuma tai ilmenemä, ajan ja paikan ulkopuolella, ja kaikki ne erilaisten elämien "kulkuneuvot" ovat vain erilaisten tietoisuuden tilojen ja tasojen tuottamia vääristymiä tai tulkintoja siitä. Samoin kuin koko kokemus ajasta ja paikasta tai muista muuttuvaisista systeemeistä. Eli kyllä, puhuin ajattomuuden ja perimmäisen näkökulmasta.

Tuosta tulevaisuuteen lokalisoitumisesta. Kyllä, voin tehdä sen meditaatiossa, mutta todellisuus (tai siis illuusioiden "todellisuus" ;) ) on monipuolisempi kuin ihmiset yleensä ajattelevat. Ihmiset ajattelevat, että on olemassa tämä yksi lanka menneestä tulevaan, ja sillä on yksi lopputulos. Mutta minä näen kokonaisen rinnakkaistodellisuuksien kimpun jossa kaikki vaihtoehdot tulevat tutkituiksi. Tästä hetkestä lähtee loputon haarautuva puu mahdollisuuksia, joista kaikki toteutuvat, ja kaikki niiden poikimat mahdollisuudet. Tietämättään ihmiset valinnoillaan hyppivät todellisuuksista toiseen, luovat uusia todellisuuksia, ja siksi ei ole jotain yhtä ihmiskunnan tulevaisuutta. Sinun tulevaisuutesi voi olla aivan toinen rinnakkainen tai todennäköinen todellisuus kuin jonkun toisen (ja tämäkin on yksinkertaistus, sillä sinä ilmenet monissa niistä todellisuuksista etkä vain yhdessä). 

Vain lopputulos on varma, sillä se on aina ollut ja on aina kaiken taustana ja ytimenä: ikuinen ykseys ja rauha ja illuusiottomuus. Siihen kaikki lopulta palaavat, seikkailtuaan unissa ja illuusioissa kunnes heräävät. Itse asiassa kaikki ovat siinä jo, mutta eivät vielä tiedä sitä, kuten unen näkijä ei unessa tiedä olevansa sängyssään nukkumassa, vaan kokee elävästi olevansa unimaailmassa. Mutta unia ja illuusioita on rajattomasti, ja jokainen seuraa lankoja mielensä mukaan, ja tutkii useampia vaihtoehtoja. Tätä juuri on rinnakkaiset olemassaolot tai kuten ajan näkökulmasta tulkitaan, jälleensyntymät: sama sielu tutkimassa lukemattomia maailmankaikkeuksia ja olemisen tasoja. 

Muistan itse joskus alussa hämmentyneeni siitä, että kun kohtasin ihmisen, aistin paitsi hänet sellaisena kuin hän tämän maailman mielestä on, myös monia muita olemassaoloja joissa hän on. Samoin itseni suhteen: tiedostin sellaisia olemassaoloja, jotka tämän illuusion näkökulmasta ovat hyvin kaukana tulevaisuudessa, ja jo hyvin lähellä absoluuttista, kaikkien illuusioiden häviämistä - sellaisia, joissa aikaa ja paikkaa ei enää ole, joissa ajatukset materialisoituvat välittömästi tämän maailman ainetta vähemmän kiinteiksi konstruktioiksi jotka toiset aistivat, joissa maailman tukiranka on sen asukkaiden mielen assosiaatioiden verkko eikä itsestä erilliseksi koettu ajan kuluminen ja fyysisen avaruuden tila. Mutta minä opin aika pian pitämään eri langat erillään silti vaikka tiedostin ne, joten sallin itselleni usein tietoisen monen olemassaolon seuraamisen yhtä aikaa vaikka se ei ole tällä illuusion tasolla jonka jäsenenä kirjoitan tänne, ollenkaan tavallista (eikä ihmisaivoille kevyttä). Ajan näkökulmasta se tuntuu siltä, kuin alkeishiukkasten värähtelyn aikajänteellä eri todellisuudet välähtelisivät päälle ja pois, ja jokainen niistä muodostaisi oman ketjunsa, kukin systeeminsä mukaan. 

Miksi-kysymyksiä en kysele koskaan. Jotta voi kysyä miksi, ei voi olla unionin tilassa, vaan täytyy olla jonkin verran erillisyyden illuusiossa, jossa kokee että on erillinen Jumala tai Henki, joka johdattaa ja ihminen, joka kuuntelee johdatusta. Mutta siitäkin tilasta minä valitsen aina kuunnella kyselemättä.

Kiehtovaa miten eri tavalla maailman voi nähdä silti ollen vielä ihminen ihmisten maailmassa! Itseäni on aina kiinnostanut teoreettinen fysiikka ja metafysiikka, ja on innostavaa että joku päätyy kokemuspohjaisesti näkemykseen johon tiedemaailma on vasta päätymässä https://en.wikipedia.org/wiki/Many-worlds_interpretation (Eikä nämä monen haarautuvan maailman teoriat ole pelkkiä harvojen hörhöjen teorioita. sillä Yhdysvalloissa tehdyssä kyselyssä enemmistö kosmologeista tai kvanttiteoreetikoista uskoivat johonkin MWI-malliin jas iis moniin rinnakkaisiin todellisuuksiin)

Tätä ketjua sieltä täältä luettuani, piti tulla oikaisemaan, että kristinuskosta keskustelussa ei ole kyse, vaikka otsikko siihen viittaa.

No niin, jatkakaa vain keskustelua...

Tiedän että viimeinen vastaaja tarkoittaa hyvää eli estää ihmisiä eksymästä itse oikeana pitämästään opista. Mutta jotenkin se on vaan niin koomista että joku kirjoittaa kauniita tekstejä ikuisuudesta, rinnakkaistodellisuuksista, maailman syvimmästä olemuksesta, ihmisen syvimmästä olemuksesta ja sitten joku tulee että tiedoksi vaan, et mahdu minun leimoihini oikeasta uskonnosta.

Minä luulen ettei kristityn mystikon kaltainen ihminen pohjimmiltaan voi edes olla mitään uskontoa. Uskonnot ovat tämän ajan ja todellisuuden asioita joten miten joku joka näkee laajemman kokonaisuuden voisi mitenkään pitää niitä absoluuttisena totuutena.

Sana kirjoitti:

Tätä ketjua sieltä täältä luettuani, piti tulla oikaisemaan, että kristinuskosta keskustelussa ei ole kyse, vaikka otsikko siihen viittaa.

No niin, jatkakaa vain keskustelua...

Tästä keskusteltiin joskus sivulla 10. Käypä sieltä lukemassa Mystikon perustelut, miksi hän kutsuu itseäön kristityksi.

En tiedä miten käsittelisin omaa haavoittuneisuuden tunnetta. Minulla on ollut paljon vaikeita kokemuksia lähisuhteissa ja olen jäänyt mieleni sisällä hiukan kiipeliin niiden tiimoilta. Skenaario, jossa minut tuomitaan puutteideni perusteella ja rankaistaan esimerkiksi eristämisellä tai hylkäyksellä on toistunut elämässäni usein. Lapsuudenkodissani jouduin toistuvasti sijaiskärsijäksi tilanteissa, jossa oikeaan kohteeseen ei uskallettu kohdistaa vihaa. 

Usein olen näkevinäni ohimenevissä tilanteissa ihmisten silmistä jotain pahantahtoista itseäni kohtaan, vihaa tai piilotettua aggressiota jolloin koetan tolkuttaa itselleni, että kuvittelen vain. Pohjimmiltani en usko sitä, koska usein tällaisten varoitusmerkkien jälkeen "kuvittelemani" viha on pian muuttunut avoimeksi. Syynä on aina se että olen ärsyttävä tai tahattomasti loukannut. Kimppuuni ovat hyökänneet niin tutut kuin vieraat.

Lapset, vanhukset ja eläimet sentään hyväksyvät minut. Ja kehitysvammaiset sekä muuten vain syrjään vahvojen maailmasta ajautuneet. En edes tiedä miksi kirjoitan tätä nyt tähän, paitsi että toivon lohtua ja rohkaisua koska tänään yleensä tuttu ja turvallinen sisäisen yksinäisyyden olotilani tuntuu raskaalta, ihmiset pelottavilta ja maailma vaikealta.

Ei näin vaikeaa ole useimpina päivinä onneksi :). 

Vähän samasta aiheesta. Mitä voi tehdä kun koko elämäni aikana olen ollut se, jonka oletetaan ratkaisevan toisten ongelmia. Ei riitä että kuuntelen ja osoitan sympatiaa, kyllä minun odotetaan tekevän asioille jotain. Menevän puhumaan kiusaajalle, jonka kanssa läheinen ei itse voi/pysty asioita selvittämään. Toinen juo kun on typerässä riidassa ja minä sitten soittelen ja yritän selvittää asiaa. Voisin tietysti lopettaa, mutta toistaiseksi olen jollain keinolla pystynyt auttamaan ja avun epääminen olisi tässä vaiheessa iso teko. Tämä on ollut roolini aina, jo hyvin nuoresta lähtien.

Ja nyt olen kyllästynyt ja vihainen. Vaikka miten yritän ajatella että kaikki on sillä tavalla harhaa, kuin tässäkin keskustelussa on kuvailtu, niin tämä arkielämän taso joka on pelkkää ongelmaa, saa minut väsytettyä. En pysty näkemään mitään hyvää kiusaajissa ja kohta en muissakaan. Usein tuntuu siltä, että minua ei auta kukaan. Ei ainakaan sillä käytännön tasolla. jota tässä maailmassa tarvitaan.

Kristitty mystikko, kannattaako minun hyväksyä, toisinsanoen olla välittämättä välillä jopa tuomitsevista ajatuksista muita ihmisiä kohtaan, ja pitää ne ajatukset vain omana tietonani? Kysyn tätä siksi, koska toisinaan olen hyvin uupunut tiettyjen ihmisten tapaamisten jälkeen, kuin joutuisin olemaan heidän seurassaan vastoin tahtoani. Välillä mietin että me kaikki ihmiset olemme jumalan eri piirteitä, jumala on ns. pirstoutunut ja siitä on tullut me, eri ihmiset erilaisine luonteinemme, meissä näkyy kaikki jumalan puolet. Tämän ajatuksen voimalla "kestän" näitä ihmisiä joiden seurassa uuvun. Jos olen yksinäni tai läheisten kanssa, ei tällaista oloa ole, en esim ärsyynny ja ala riidellä samanlaisista asioista kuin ennen.En pidä itseäni parempana vaan tiedostan omat heikot puoleni, ja olen työstänyt näitä puolia.. toivoisin rukousta sinulta, että tuntisin ja tajuaisin konkreettisesti että olemme kaikki samaa, ei ainoastaan ajatuksen tasolla, niinkuin tällä hetkellä ajattelen. Tämä on suuri pyyntö/ rukous mutta niin pitkään olen saanut olla tyynen veden päällä, että kestän kyllä aallokossakin, olenhan saanut tässä matkan varrella oppia ja vahvistua.

Itsekin sain näitä kokemuksia matkani alussa, varmaan koska niitä sisälläni toivoin. Mutta ne eivät hyödytä mitenkään, vievät väärälle polulle.. koska jos todella olisit pranan tuntenut, et olisi täällä kyselemässä

Kristitty mystikko, sanoit aikaisemmassa viestissä jolle kulle että jos ei tiedä mitä tehdä niin on paras odottaa. Mistä ongelmasta sitten kertoo se että elämä ei vuosikausiin muutu. Ei tule tunnetta tai tietoa mitä tehdä. Ja samat ongelmat jatkuu.