Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Mitä mieltä Mystikko olet siitä että pitääkö enemmän keskittyä elämässä siihen mikä on ns. hyvin ( jos nyt siis loppujen lopuksi kaikki onkin, vaikkei se aina arkielämässä siltä tunnu) vai pitääkö ongelmat jollain tasolla pitää mielessä.

Koska jos ei huomioi ongelmia ts mieti niitä, niin voiko niihin löytää ratkaisua. Voiko esim. ärtynyt vatsa lakata vaivaamasta vaikka en etsisi siitä tietoa ja miettisi ratkaisua. Vai pitäisikö vain olla tyytyväinen siihen, että nyt on tämmöisiä vaivoja.

Vierailija kirjoitti:

Mitä voi tehdä, kun tunnistaa oman virheellisen ajatusmallinsa ja oman uskomuksensa? Uudehko oivallukseni on, että kaikki ajatukset kulminoituu muutamaan perususkomukseen, johon kaikki negatiiviset tunteet voidaan jäljittää. Eli aina kun se järjetön negatiivinen tunne tulee, niin jäljet johtavat aina samalle sylttytehtaalle.

Tämä perusajatus tietysti manifestoituu tavalla tai toisella.

Jos tämä perusajatus omassa tietoisuudessa on - miten sen pystyy ylittämään, ettei se enää projisoituisi elämään?

Tarkoitan perusajatuksella esim: olen pieni ja avuton, en ole tärkeä, minut aina hylätään, olen huono ja epäonnistun aina, aina minua potkitaan päähän, olen syyllinen kaikkeen jne.

Olen tunnistanut oman perususkomukseni, en luokittele sitä pahaksi, ole hyvin tietoinen siitä. Olen oppinut katselemaan sitä, ja hieman olen oppinut olemaan samaistumatta siihen. Tai sanoisinko, että jos tunne iskee, osaan jo paremmin etäännyyttää itseni siitä, koska näen selvästi sen taustalla olevan ajatuksen ja tajuan, että kyseessä on vain ajatus, ei totuus.

Yritän olla suorittamatta tätä prosessia. Silti en ole siitä päässyt eroon vielä. Se on sitkeä.

Ap

Tähän on kaksi tietä. Joko lopetat kokonaan siitä eroon yrittämisen, koska se on vastustusta ja ylläpitää ongelmaa. Annat sen vain olla ja hyväksyt sen täysin. Ihan sama vaikka jatkuisi loppuelämän, sinä aiot ottaa sen mitä tulee hetki kerrallaan, vastustamatta. 

Toinen vaihtoehto on se, että aktiivisesti "aivopeset" itseäsi, muistutat itseäsi totuudesta, väittelet oman mielesi kanssa jos se esittää noita ajatuksia hylätyksi tulemisesta, merkityksettömyydestä jne. 

Itse olen aikanaan käyttänyt eri asioiden kanssa molempia. Esim. paniikkihäiriöstä josta kärsin aikoinaan nuorena pääsin ensin mainitulla tavalla. Se meni ohi vasta, kun hyväksyin sen niin täysin, että minulle olisi aivan rehellisesti ollut täysin sama vaikka saisin lopun ikääni paniikkikohtauksia. Ei ollut enää mitään pyrkimystä etsiä siihen apua tai hoitoa, ei rukouksen eikä lääketieteen keinoin. Mikä on, saa olla, en vastusta.

Toisaalta on ollut esim. hengellisiä totuuksia joiden sisäistämiseksi olen sisäisestä kutsumuksesta käyttänyt aktiivisempaakin asennetta. Muistan ajan jolloin jokin syvällä sisäisyydessä sanoi, että on totta, että minä ja Isäni olemme yhtä, mutta en vielä kokenut sitä vaan koin itseni erilliseksi, kuolevaiseksi ihmisolennoksi. Otin tavaksi aamuisin ja iltaisin, aina päivälläkin, muistuttaa itseäni siitä, että minä ja Isäni olemme yhtä, eikä siis esim. kuva kyvyiltään rajoittuneesta tai vaarassa olevasta olennosta ole totta. Mitä siitä että aistit näyttivät että se on totta: sisäinen intuitio sanoi että ei ole, ja minä uskoin sitä enemmän. Mieli otti tämän prosessin niin vahvasti omakseen että usein heräsin yölläkin unesta ja huomasin mielessäni toistavani: "Minä ja Isäni olemme yhtä", ennen kuin palasin nukkumaan. Se oli aktiivisempaa mielen puhdistamista virheellisten ajatusten kuonasta, ja se sopi minulle siinä tilanteessa ja sen asian kanssa. Oma sisin sen lopulta tietää mikä sopii milloinkin ja kenellekin.

Vierailija kirjoitti:

Mitä mieltä Mystikko olet siitä että pitääkö enemmän keskittyä elämässä siihen mikä on ns. hyvin ( jos nyt siis loppujen lopuksi kaikki onkin, vaikkei se aina arkielämässä siltä tunnu) vai pitääkö ongelmat jollain tasolla pitää mielessä.

Koska jos ei huomioi ongelmia ts mieti niitä, niin voiko niihin löytää ratkaisua. Voiko esim. ärtynyt vatsa lakata vaivaamasta vaikka en etsisi siitä tietoa ja miettisi ratkaisua. Vai pitäisikö vain olla tyytyväinen siihen, että nyt on tämmöisiä vaivoja.

Tämä riippuu tietoisuuden tilasta ja tasosta jossa ihminen on. Puhtain ja hengellisin ratkaisu on ongelmien tullen nähdä niiden läpi, nähdä miten niillä ei ole oikeasti olemassaoloa, vaan ne ovat ehdollistuneen ihmismielen vääristämä kokemus jostain mikä hengellisessä todellisuudessa on hyvää ja pyhää (kuten kaikki on). 

Itse tiedän mitä tuossa tilanteessa tekisin: katsoisin vaivan hälytysmerkiksi siitä, että tietoisuudentilassani on jotain vialla, ja kääntyisin entistä enemmän sisäisen todellisuuden, hengellisen todellisuuden puoleen. Ongelma ja tämä koko maailma saisivat jäädä kun minä kääntyisin Taivasten valtakuntaan joka on ainoa oikea todellisuus. 

Mutta tämä ei ole kaikille heidän nykyisessä tietoisuudentilassaan sopiva ratkaisu. Jos ei ole oikeasti vielä kokenut hengellisen todellisuuden kosketusta, nähnyt hengellisin aistein taivasten valtakuntaa, tulee esim. hokemasta "tämä ongelma ei ole totta" vain itseaivopesun yritys, joka ei todennäköisimmin toimi koska ihminen ei oikeasti saa itse uskottua siihen pohjimmiltaan (ellei sitten ole hyvin kokenut manifestoija). Parempi olisi myöntää että kyllä, koen ihmisaistein tällaisen ongelman ja en vielä koe mitään muuta aistimisen tasoa, ja käyttää aikaa hiljaisuuden kuunteluun, odottamiseen ilman ajatuksia, niin että näkisi sen mikä on aistitodellisuuden takana. 

Eikä ole mitään vikaa käyttää tämän ihmisten todellisuuden tason apuja niin kauan kuin kokee sen todelliseksi. Esim. on paljon parempi mennä jonkun vaivan kanssa lääkärille tai muulle asiantuntijalle ja hoidattaa se kuin vatvoa sitä yksin mielessään ties kuinka kauan ja näin sitoa kaikkien huoliensa ja pelkojensa kautta ongelmaansa entistä tiukemmin. Murehtiminen ei koskaan auta mitään. Joten jos aikoo, kuten sanot, etsiä tietoa ja miettiä ratkaisua, se kannattaa tehdä lyhyesti ja ytimekkäästi. Kokeilla ratkaisuja jos haluaa, etsiä asiantuntija-apua jos tarvitsee. Mutta se ei ole koskaan hyödyllistä että jää loputtomiin ahdistuneena lukemaan erilaisia vaihtoehtoja ja tekee ongelmasta loputtoman taistelun. Ja myös rukoustaistelu, vaikka sitä hengellisempänä pidetäänkin, voi olla ongelmaan sitova, sillä taistelun tarve jo kertoo että ongelman todellisuuteen uskotaan, ja tämä uskomus manifestoituu.

Ja joskus ihminen voi joutua hyväksymään senkin, ettei johonkin asiaan ratkaisua ole, joten sen kanssa pitää ainakin toistaiseksi vaan oppia elämään. Luopua vastustuksesta, koska se on hyödytöntä.

Halusin vaan tulla kiittämään Purran Kadotettu yhteys -kirjaa suositellutta kommentoijaa. Siitä on ollut minulle valtavasti apua. Eli kiitos.

Miten neuvoisit siinä kun mieli vielä ja edelleen haluaa maallisen elämän etappeja: parisuhdetta, ehkä perhettä ja ylipäätään kokemuksia. Joku aiemmin kirjoitti sellaisesta ikuisesta ulkopuolisuuden kokemuksesta...se tekee varmaan alttiimmaksi miettimään tämän ketjun kysymyksiä, mutta samaan aikaan jää tavallaan osattomaksi monesta asiasta. Varsinkin kun ei ole missään valaistumisen tilassa vielä, eli kaipaus tuntuu.

Ja silti sellainen elämän järjestelmällinen suorittaminen (Käyn esim sadalla nettitreffilla ja tilastollisesti sen pitäisi johtaa ns sopivan henkilön löytymiseen) on mahdotonta. Miksi se on mahdotonta on kai joku herkkyys tai pettymystensietokysymys.

Tavallaan siis arvostaa hiljaisuutta mutta ei täysin. Pitääkö tämän kanssa vaan elää ja odottaa että aika sen jollain tavalla ratkaisee. Joskus vähän sieppaa kun kuulee kuinka joillekin ikään kuin kohtalo tuo puolison (joku onnekas kohtaaminen arkielämässä) mutta eihän se kaikille tietenkään niin mene.

Ja en siis ole pystynyt toiveitani manifestoimaan, enkä oikeastaan taida uskoa että pystyisin....eli en pysty? Olen lukenut Purran kirjan ja monia muita, mutta en kai vaan usko.

Mitä ajattelet Tollen käyttämästä kärsimyskehon käsitteestä. Voiko se joillakin olla niin vahva että sen kanssa on vaikea pysyä positiivisena? Pelkkä tietoisuus siitä ei tunnu suuremmin helpottavan, vaikka ilmeisesti pitäisi? Tai siis tuntuu, että aina sortuu murheellisuuden lietsontaan.

Päivitän tänne vähän omaa tilannettani. Kirjoitin aiemmin hankalasta parisuhteesta ja siitä, kuinka lakkasin yrittämästä löytää ratkaisua tilanteeseen mielen avulla. Päästin irti kaikesta vastustelusta ja hyväksyin sen, että en sillä hetkellä tiennyt, miten toimia. En tiedä, vaikuttiko tämä "luovuttaminen" asiaan vai mitä tapahtui, mutta yllättäen tilanne on korjautunut melko vaivattomasti ja luonnollisesti. Sain oivalluksen siitä, miksi tämä kaikki tapahtui ja miten sen läpikäyminen lopulta palveli henkistä kasvuani, vaikka tilanteen ollessa päällä ei siltä tuntunutkaan. Koin myös sisäistä johdatusta toimintaan suhteen parantamiseksi, ja seurasin tuota johdatusta. Parisuhteen tila on aivan toisenlainen kuin vielä pari kuukautta sitten, ja aiemmat ongelmat on saatu käsiteltyä ja ratkaistua yhdessä puolison kanssa. Tässä siis kävi niin kuin monen muunkin elämässäni kokeman ongelman kanssa: kun vapautin mieleni ohjaksista ja ojensin ne elämälle, ratkaisu ilmentyi eteeni aivan itsekseen. Näen nyt (taas kerran), että negatiivisina pitämäni asiat saattavat itseasiassa syvemmällä tasolla palvella minua tavoin, joita ajatteleva mieleni ei koskaan pystyisi ymmärtämään. Aion yrittää laajentaa tämän ajatuksen myös muihin elämässäni kokemiin hankaluuksiin ja lakata luokittelemasta kokemuksia toivottaviksi / ei-toivottaviksi. Koen, että olen tiukasti valaistumisen polulla ja elämä kyllä vie minut sinne, missä minun täytyy kullakin hetkellä olla. Asioiden pyörittely ja vatvominen mielessä ei edistä tässä kohti enää mitään, vaan saattaakin toimia tukkeena tielläni. Luotan elämään ja intuitiooni taas hieman enemmän kuin aiemmin. Kaikkea hyvää keskustelijoille ja päivittäkäähän kokemuksianne tänne! Vertaistuesta on ollut iso apu. :)

Vierailija kirjoitti:

Mitä ajattelet Tollen käyttämästä kärsimyskehon käsitteestä. Voiko se joillakin olla niin vahva että sen kanssa on vaikea pysyä positiivisena? Pelkkä tietoisuus siitä ei tunnu suuremmin helpottavan, vaikka ilmeisesti pitäisi? Tai siis tuntuu, että aina sortuu murheellisuuden lietsontaan.

Kärsimyskehon käsite on vähän sellainen, että se voi olla itseymmärryksen ja kasvun apu, tai sitten kuin vankila: en minä pysty, kun minulla on tämä massiivinen kärsimyskeho, on jo lapsuudesta asti eikä siitä noin vain pääse! Tästä syystä en ole itse kovin innostunut tuollaisista nimilapuista, vaikka ymmärränkin että joillekin ihmisille niistä on apua, kun on joku termi jolla kuvata sitä puolta itsestä joka saa ajoittain käyttäytymään hyvin epärationaalisesti, jopa mielipuolisesti, vaikka muuten on ihan tavallisen tasapainoinen ihminen. 

Ongelmasi lienee, että pyrit eroon kärsimyskehostasi ja sen seurauksista. Mikset hyväksyisi sitä täysin, hyväksyisi murheiden lietsontaakin ja katselisi vain sitä pyöritystä joka mielessäsi käy, tekemättä elettäkään päästäksesi siitä eroon? Niin on, siis olkoon, en aio tehdä "pahalle vastarintaa" ja näin antaa sille voimaa, vaan tarkkailen vaan.

Vierailija kirjoitti:

Miten neuvoisit siinä kun mieli vielä ja edelleen haluaa maallisen elämän etappeja: parisuhdetta, ehkä perhettä ja ylipäätään kokemuksia. Joku aiemmin kirjoitti sellaisesta ikuisesta ulkopuolisuuden kokemuksesta...se tekee varmaan alttiimmaksi miettimään tämän ketjun kysymyksiä, mutta samaan aikaan jää tavallaan osattomaksi monesta asiasta. Varsinkin kun ei ole missään valaistumisen tilassa vielä, eli kaipaus tuntuu.

Ja silti sellainen elämän järjestelmällinen suorittaminen (Käyn esim sadalla nettitreffilla ja tilastollisesti sen pitäisi johtaa ns sopivan henkilön löytymiseen) on mahdotonta. Miksi se on mahdotonta on kai joku herkkyys tai pettymystensietokysymys.

Tavallaan siis arvostaa hiljaisuutta mutta ei täysin. Pitääkö tämän kanssa vaan elää ja odottaa että aika sen jollain tavalla ratkaisee. Joskus vähän sieppaa kun kuulee kuinka joillekin ikään kuin kohtalo tuo puolison (joku onnekas kohtaaminen arkielämässä) mutta eihän se kaikille tietenkään niin mene.

Ei ole mitään syytä pyrkiä eroon maallisista tavallisista, hyvistä ja synnittömistä pyrkimyksistä, niin kauan kuin niitä luonnostaan on. Useimmilla niitä on koko elämän ajan, ja ns. tavallisenkin elämän ohessa voi viljellä henkisyyttä ja hengellisyyttä, silti vaikka tekee uraa tai hankkii perheen tai mitä vaan. 

Minä sanoisin, että tavoittele vaan sitä mitä sisimpäsi sanoo hyväksi, jos se ei ole väärin eikä vahingoksi itsellesi eikä muille. Sellainen enemmän maallisesta elämäntavasta eriytynyt hengellinen tie on lopulta aika harvojen osa, eikä siihen kannata erityisesti pyrkiä, ellei sitten sisin vedä siihen sellaisella voimalla että millään muulla ei ole enää itselle mitään väliä.

Vierailija kirjoitti:

Ja en siis ole pystynyt toiveitani manifestoimaan, enkä oikeastaan taida uskoa että pystyisin....eli en pysty? Olen lukenut Purran kirjan ja monia muita, mutta en kai vaan usko.

Uskokin on aika pitkälle asteittain sinnikkäästi harjoiteltavissa oleva asia. Mutta useimmilla ei ole sellaiseen kiinnostusta, eikä siinä ole mitään vikaa.

Itseäni aikanaan manifestoinnissa ei kiinnostanut niinkään tulokset, vaan ensisijainen aina oli se että voisinko päästä varmuuteen että on jotain muutakin kuin materia ja luonnonlait. Mitä epätodennäköisempi oli saavutettu lopputulos, sitä innostuneempi minä olin, mutta vain pieneltä osin siksi että olin saanut mitä halusin materian tasolla. Pääinto tuli siitä, että koin tutkivani aivan uusia vieraita maailmoja ja niiden lakeja, ja sellainen kiehtoi minua aina paljon.

mitä mieltä Mystikko olet abortista?

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Päivitän tänne vähän omaa tilannettani. Kirjoitin aiemmin hankalasta parisuhteesta ja siitä, kuinka lakkasin yrittämästä löytää ratkaisua tilanteeseen mielen avulla. Päästin irti kaikesta vastustelusta ja hyväksyin sen, että en sillä hetkellä tiennyt, miten toimia. En tiedä, vaikuttiko tämä "luovuttaminen" asiaan vai mitä tapahtui, mutta yllättäen tilanne on korjautunut melko vaivattomasti ja luonnollisesti. Sain oivalluksen siitä, miksi tämä kaikki tapahtui ja miten sen läpikäyminen lopulta palveli henkistä kasvuani, vaikka tilanteen ollessa päällä ei siltä tuntunutkaan. Koin myös sisäistä johdatusta toimintaan suhteen parantamiseksi, ja seurasin tuota johdatusta. Parisuhteen tila on aivan toisenlainen kuin vielä pari kuukautta sitten, ja aiemmat ongelmat on saatu käsiteltyä ja ratkaistua yhdessä puolison kanssa. Tässä siis kävi niin kuin monen muunkin elämässäni kokeman ongelman kanssa: kun vapautin mieleni ohjaksista ja ojensin ne elämälle, ratkaisu ilmentyi eteeni aivan itsekseen. Näen nyt (taas kerran), että negatiivisina pitämäni asiat saattavat itseasiassa syvemmällä tasolla palvella minua tavoin, joita ajatteleva mieleni ei koskaan pystyisi ymmärtämään. Aion yrittää laajentaa tämän ajatuksen myös muihin elämässäni kokemiin hankaluuksiin ja lakata luokittelemasta kokemuksia toivottaviksi / ei-toivottaviksi. Koen, että olen tiukasti valaistumisen polulla ja elämä kyllä vie minut sinne, missä minun täytyy kullakin hetkellä olla. Asioiden pyörittely ja vatvominen mielessä ei edistä tässä kohti enää mitään, vaan saattaakin toimia tukkeena tielläni. Luotan elämään ja intuitiooni taas hieman enemmän kuin aiemmin. Kaikkea hyvää keskustelijoille ja päivittäkäähän kokemuksianne tänne! Vertaistuesta on ollut iso apu. :)

Ap linjoilla.

Olipa mielenkiintoista lukea sinun, Etsivä löytää, kirjoitus. Huomaan, että me  jälleen kun astelemme tätä taivalta yhtä matkaa. Minäkin olen keskittynyt hyväksymiseen monella saralla ja asiat ovat helpottuneet kuin itsestään. Lopullisia ratkaisuja en ole löytänyt, mutta huomaan, ettei näillä hankalilla asioilla ole oikeastaan mitään väliä.

Olen myös tainnut pysyvästi löytää Lähteeni ja Presenssini. Ennen jouduin keskittymään ja etsimään sen sisältäni, nyt löydän sen hetkessä, jos se sattuu karkaamaan näköpiiristäni. Olen oppinut enenemässä määrin luottamaan, että sisäinen impulssi tulee juuri oikeaan aikaan ja tiedän, mitä sanoa tai tehdä.

Käytännössä tämä näkyy elämässäni kahdessa asiassa: En enää jännitä yhtään mitään tilannetta missään. Voisin puhua vaikka miljoonan ihmisen edessä. Toinen uusi - hassukin - juttu on se, että ihmiset katsovat minua enemmän silmiin kuin enemmän. Nekin, jotka yleensä kääntävät katseensa ovat alkaneet tapittamaan minua kiinteästi. (Olen siis opettaja aikuisasteella, eli esiinnyn ja puhun paljon ja tapitan ihmisiä silmiin).

Mystikko, yhtä asiaa olen nyt miettinyt tästä sisäisestä impulssista: mistä voin olla varma, että impulssi tulee sisäisestä lähteestäni, eikä egosta?

Minulla ei ole mikään suuri ego, minulla ei ole tarvetta korostaa itseäni tai olla oikeassa. Jos tuo tarve tulee, niin huomaan sen heti. Mutta minulla on edelleen näitä asioita, joita en elämääni halua (eksä yms, jonka olen oppinut joten kuten hyväksymään) ja joita haluan (kuten ylelliset matkat). Mistä tiedän, ovatko nämä vain egon tasolla haluamisia vai mistä ne nousevat? Miten voin erottaa, että se mitä minun pitää kuunnella on  sisäinen impulssi eikä nouse egostani?

ap

Vierailija kirjoitti:

Halusin vaan tulla kiittämään Purran Kadotettu yhteys -kirjaa suositellutta kommentoijaa. Siitä on ollut minulle valtavasti apua. Eli kiitos.

Olepa hyvä. Se on hyvä psykologinen teos. Minä luin sen muutama vuosi sitten miljoonaan kertaan.

Mystikko menee kuitenkin pidemmälle kuin psykologia. Hänen suosituksestaan minulla on uusi kirja, jota luen nyt miljoonatta kertaa: Goldsmith Pracitising the Presence.

ap

Vierailija kirjoitti:

mitä mieltä Mystikko olet abortista?

Ihan perimmäinen totuus on, että kenenkään henkeä ei voi tuhota, sillä jokainen ihminen on henkiolento, syntymätön ja kuolematon. Niinpä se mitä abortiksi kutsutaan ei pysty oikeasti tuhoamaan ihmisestä sitä mikä on hänessä olennaista ja ikuista.

Mutta inhimillisen olemassaolon tasolla näkemykseni on, että abortti on väärin, mutta silti se voi joskus olla oikeampi ratkaisu kuin säilyttää elämä. Sellainen tämä maailma on: joskus se että teet sen mikä on absoluuttisesti oikein voi johtaa kurjempaan lopputulokseen kuin se, että valitset pienemmän kahdesta pahasta. Esim. on aina väärin tappaa, mutta entä jos olisi ollut mahdollisuus tappaa vaikka Hitler ennen valtaanpääsyä ja julmuuksia? Eikö se olisi säästänyt paljon ihmishenkiä? Tai jos odottaa lasta, mutta on niin syvästi päihdeongelmainen, ettei pysty edes raskaana ollessaan olemaan raitis, tai hoitamaan lasta kunnolla - niin, on valittava kahdesta pahasta, elämän lopettamisesta ennen kuin se on alkanutkaan tai kärsimyksentäyteisen elämän synnyttämisestä. 

Kannatan siis oikeutta aborttiin, ei siksi että se olisi perimmäisesti oikein, vaan siksi, että tämä maailma on sellainen, että joskus on parempi olla syntymättä tähän olemassaolon tasoon kuin syntyä.

Vierailija kirjoitti:

Mystikko, yhtä asiaa olen nyt miettinyt tästä sisäisestä impulssista: mistä voin olla varma, että impulssi tulee sisäisestä lähteestäni, eikä egosta?

Minulla ei ole mikään suuri ego, minulla ei ole tarvetta korostaa itseäni tai olla oikeassa. Jos tuo tarve tulee, niin huomaan sen heti. Mutta minulla on edelleen näitä asioita, joita en elämääni halua (eksä yms, jonka olen oppinut joten kuten hyväksymään) ja joita haluan (kuten ylelliset matkat). Mistä tiedän, ovatko nämä vain egon tasolla haluamisia vai mistä ne nousevat? Miten voin erottaa, että se mitä minun pitää kuunnella on  sisäinen impulssi eikä nouse egostani?

ap

Et voi oikeastaan tehdä muuta kuin tehdä mitä milloinkin koet oikeasti, ja seurata tarkkaavaisesti lopputuloksia. Sielun seuraaminen johtaa aina hyvään, egon seuraaminen tavalla tai toisella ristiriitaiseen tai epämiellyttävään.

Esim. toive päästä ylelliselle matkalle voi nousta sielusta tai egosta. Jos se nousee sielusta, matka on rentouttava ja hyvää tekevä sisäisesti. Jos taas se nousi egosta, matkalla on levottomuutta, ahdistusta, kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita jotka joskus voivat johtaa myös ulkoisiin manifestaatioihin vaikeuksina matkakohteessa. 

Mutta ylellisyyttä sinänsä itsessään ei pidä automaattisesti tuomita egoistisena. Me olemma Jumalan lapsia, valtakunnan perillisiä, ja kaikki mikä on Isän on myös minun. Ei pidä kuvitella, että hengellisesti heränneen ihmisen osa olisi aina elää vaatimattomuudessa ja köyhyydessä. Me olemme Kuninkaan lapsia, eikä tuottaisi kunniaa kuninkaalle jos hänen lapsensa olisivat kerjäläisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin vaan tulla kiittämään Purran Kadotettu yhteys -kirjaa suositellutta kommentoijaa. Siitä on ollut minulle valtavasti apua. Eli kiitos.

Olepa hyvä. Se on hyvä psykologinen teos. Minä luin sen muutama vuosi sitten miljoonaan kertaan.

Mystikko menee kuitenkin pidemmälle kuin psykologia. Hänen suosituksestaan minulla on uusi kirja, jota luen nyt miljoonatta kertaa: Goldsmith Pracitising the Presence.

ap

Joel Goldsmith on todellakin oma sielunveljeni - jos kirjallisessa muodossa haluaa lukea sitä mikä on lähinnä omaa näkemystäni, niin hänen teoksensa ovat oikea osoite :) 

Rakas mystikko, lämmin kiitos sinulle siitä mitä teet, avaat ihmisten silmiä ja autat heitä näkemään. Tai olemaan näkemättä, miten sen nyt haluaa ajatella. Olen itsekin mystikko, eri painotuksella tosin, ja teen itse palvelutyötä hieman toisella tavalla mutta samaa toivoen; opetan ihmisiä olemaan silmät kiinni ja katsomaan sisäänpäin, viisaus ja vastaukset löytyvät sieltä.

Lämpimiä ajatuksia sinulle siskoseni (tai veliseni). Ja samaa myös itselleni - minä omen sinä, ja sinä olet minä, aina loppupeleissä.

Sat nam! Eli "totuus on nimesi".

T. Osa sinua, osa minua

724: Tervehdys, sama jumaluus ilmenemässä toisessa muodossa! Ei ole kuin Yksi, mutta yksi on loputtoman monimuotoinen. Totuus on minun nimeni, sinun nimesi ja kaikkien nimi. Kunhan illuusiot häviävät, kaikki tietävät sen.

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Päivitän tänne vähän omaa tilannettani. Kirjoitin aiemmin hankalasta parisuhteesta ja siitä, kuinka lakkasin yrittämästä löytää ratkaisua tilanteeseen mielen avulla. Päästin irti kaikesta vastustelusta ja hyväksyin sen, että en sillä hetkellä tiennyt, miten toimia. En tiedä, vaikuttiko tämä "luovuttaminen" asiaan vai mitä tapahtui, mutta yllättäen tilanne on korjautunut melko vaivattomasti ja luonnollisesti. Sain oivalluksen siitä, miksi tämä kaikki tapahtui ja miten sen läpikäyminen lopulta palveli henkistä kasvuani, vaikka tilanteen ollessa päällä ei siltä tuntunutkaan. Koin myös sisäistä johdatusta toimintaan suhteen parantamiseksi, ja seurasin tuota johdatusta. Parisuhteen tila on aivan toisenlainen kuin vielä pari kuukautta sitten, ja aiemmat ongelmat on saatu käsiteltyä ja ratkaistua yhdessä puolison kanssa. Tässä siis kävi niin kuin monen muunkin elämässäni kokeman ongelman kanssa: kun vapautin mieleni ohjaksista ja ojensin ne elämälle, ratkaisu ilmentyi eteeni aivan itsekseen. Näen nyt (taas kerran), että negatiivisina pitämäni asiat saattavat itseasiassa syvemmällä tasolla palvella minua tavoin, joita ajatteleva mieleni ei koskaan pystyisi ymmärtämään. Aion yrittää laajentaa tämän ajatuksen myös muihin elämässäni kokemiin hankaluuksiin ja lakata luokittelemasta kokemuksia toivottaviksi / ei-toivottaviksi. Koen, että olen tiukasti valaistumisen polulla ja elämä kyllä vie minut sinne, missä minun täytyy kullakin hetkellä olla. Asioiden pyörittely ja vatvominen mielessä ei edistä tässä kohti enää mitään, vaan saattaakin toimia tukkeena tielläni. Luotan elämään ja intuitiooni taas hieman enemmän kuin aiemmin. Kaikkea hyvää keskustelijoille ja päivittäkäähän kokemuksianne tänne! Vertaistuesta on ollut iso apu. :)

Ap linjoilla.

Olipa mielenkiintoista lukea sinun, Etsivä löytää, kirjoitus. Huomaan, että me  jälleen kun astelemme tätä taivalta yhtä matkaa. Minäkin olen keskittynyt hyväksymiseen monella saralla ja asiat ovat helpottuneet kuin itsestään. Lopullisia ratkaisuja en ole löytänyt, mutta huomaan, ettei näillä hankalilla asioilla ole oikeastaan mitään väliä.

Olen myös tainnut pysyvästi löytää Lähteeni ja Presenssini. Ennen jouduin keskittymään ja etsimään sen sisältäni, nyt löydän sen hetkessä, jos se sattuu karkaamaan näköpiiristäni. Olen oppinut enenemässä määrin luottamaan, että sisäinen impulssi tulee juuri oikeaan aikaan ja tiedän, mitä sanoa tai tehdä.

Käytännössä tämä näkyy elämässäni kahdessa asiassa: En enää jännitä yhtään mitään tilannetta missään. Voisin puhua vaikka miljoonan ihmisen edessä. Toinen uusi - hassukin - juttu on se, että ihmiset katsovat minua enemmän silmiin kuin enemmän. Nekin, jotka yleensä kääntävät katseensa ovat alkaneet tapittamaan minua kiinteästi. (Olen siis opettaja aikuisasteella, eli esiinnyn ja puhun paljon ja tapitan ihmisiä silmiin).

Mystikko, yhtä asiaa olen nyt miettinyt tästä sisäisestä impulssista: mistä voin olla varma, että impulssi tulee sisäisestä lähteestäni, eikä egosta?

Minulla ei ole mikään suuri ego, minulla ei ole tarvetta korostaa itseäni tai olla oikeassa. Jos tuo tarve tulee, niin huomaan sen heti. Mutta minulla on edelleen näitä asioita, joita en elämääni halua (eksä yms, jonka olen oppinut joten kuten hyväksymään) ja joita haluan (kuten ylelliset matkat). Mistä tiedän, ovatko nämä vain egon tasolla haluamisia vai mistä ne nousevat? Miten voin erottaa, että se mitä minun pitää kuunnella on  sisäinen impulssi eikä nouse egostani?

ap

Mielenkiintoista tosiaan, miten samankaltaisia nämä meidän kokemuksemme ovat! Kai tälläkin on tarkoitus, kun saa tukea muilta vastaavaa kokevilta. :) Aina välillä tämä matka tuntuu hieman yksinäiseltä, mutta onneksi se tunne on vähenemään päin.

Koin eilen visualisaation / meditaation aikana jotain uutta: sisäistin olemukseni ytimessä asti, miksi tämän tien kulkijoita neuvotaan "etsimään aina ensin Jumalan valtakuntaa". Kun käännyn huolineni ulospäin, etsien ratkaisua maailmasta, vahvistan illuusiota. Kun taas käännyn sisäänpäin, vahvistan todellisuutta ja koen syvemmin oman jumalallisen luonteeni. Ei todellakaan ole mitään ulkoista, mitä voisin tehdä "parantaakseni itseäni ja maailmaa".

Toinen mielenkiintoinen ajatus, mihin olen törmännyt, on seuraava: "Jumalaan ei voi kiivetä; Häneen pudotaan". Tosiaan, mitä enemmän olen päästänyt irti omista pyrkimyksistäni, tavoitteistani ja odotuksistani, sitä helpommin olen päässyt käsiksi tähän sisäiseen rauhaan ja luottamukseen. Minä en ole valmis ja aavistelen, että matkallani on edessä vielä melkoista vuoristorataa, mutta luottamus tähän prosessiin on vahva. On oikeastaan aika erikoinen tunne luottaa ja uskoa näin syvästi johonkin, mistä ei ole olemassa mitään konkreettisia todisteita, muuta kuin oma kokemukseni asiasta. Tietysti monia pieniä "ihmeitä" on ilmentynyt myös materian tasolle, mutta skeptisempi voisi laittaa ne vain sattuman piikkiin.

Minulla olisi Mystikolle myös yksi kysymys: Mitä ajattelet New Age -piirien Kaksoisliekki-käsitteestä? Jostain syystä tämä aihe on viime aikoina kiinnostanut minua kovasti, ja olenkin perehtynyt moniin kirjoituksiin, jotka ilmiötä kuvailevat. Toiset teksteistä tuntuvat totuudellisemmilta kuin toiset. Erityisesti eräs kirjoitus kosketti syvältä: Siinä kuvailtiin, miten Kaksoisliekin tapaaminen oli kirjoittajalle "vilahdus Taivaasta", ja kuinka tämä kokemus lopulta ajoi hänet etsimään unionia Jumalan kanssa, koska vain siten illuusio erillisyydestä katosi. Näin hän löysi sen lopullisen totuuden, että hän ei voisi koskaan olla erossa kenestäkään, koska kaikki on lopulta Yhtä.