Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Toisaalta, en halua eroonkaan siitä paremman todellisuuden kuvasta jota pidän sieluni silmissä, vaikka se kuinka epärealistinen onkin, sillä se estää minua vajomasta pysyvästi merkityksettömyyteen. Vaikkei minulla olisi mitään, minulla on kuitenkin salainen hyvä todellisuus ja itse asiassa minulle se on aivan yhtä todellinen kuin ulkoinen todellisuus. Se on oikeastaan kuva taivaasta. 

Merkityksettömyys... Se on sitä mitä ihmiset eniten pelkäävät. Ja kuitenkin henkisellä tiellä on joskus syöksyttävä siihen päätä pahkaa silti, vaikkei tiedä selviääkö siitä hengissä. Lopulta ei enää edes välitä, koska koko tämä ihmiselämä sellaisena kuin se koetaan tuntuu liian merkityksettömältä että olisi mitään väliä kuoleeko vai elääkö. Tähän tilaan ei tosin kenekään pidä pyrkiä tai "ennen aikojaan" itseään hoputtaa, se tulee kyllä ajallaan ilmankin.

Itsekin muistan kuinka ahdistava oli ajatus, että en ole tyytyväinen mihinkään tässä maailmassa. Minua inhotti se, että mikään ei koskaan ollut täydellistä: katsot kaunista puuta, mutta kun menet katsomaan lähempää, sen lehtiä järsivät toukat tai lehtien seassa on kuolleita lehtiä. Kukaan ihminen ei ole täydellinen, mikään olosuhde ei ole koskaan täydellinen. Ja kaikki tuntui perustuvan kuolemaan, jopa elämä itsessään, sillä elävän organismin elämän jatkuminen perustuu ohjelmoituun solukuolemaan, ja olentojen on syötävä toisiaan voidakseen elää. Ja mitä oli oma ihmiselämä? Merkityksetöntä tuskan ja nautinnon vaihtelua, ajan kuluttamista toivoen että ei olisi kovin paljoa sitä tuskapuolta, mutta miksi? Mitä merkitystä oli minun elämälläni, tai koko ihmiskunnan elämällä? Eikö sellainen tarkoitukseton rimpuilu olisi parempi lopettaa, sanoa että minäpä kuolen mieluummin kuin osallistun tähän farssiin enää! 

Ja niin se on, että siltä tasolta jolla on fyysisiä kehoja ja objekteja, ei koskaan löydä rauhaa. Se on illuusio joka syntyy rauhan puutteesta, dualistisesta tietoisuudentilasta. Sitä ei tarvitse rakastaa, ja oikeastaan on parempi jos ei rakasta, sillä silloin on pakko etsiä taivasten valtakuntaa, joka ei ole tästä maailmasta. Siellä ei ole ihmisiä, ei hyviä eikä pahoja, sillä sanalla "ihminen" me yleensä tarkoitamme fyysis-psyykkistä kokonaisuutta, mutta taivasten valtakunnassa on vain ikuisia henkiä, Jumalan lapsia. Toki, mitä enemmän ihmiset löytävät sen todellisuuden, sitä paremmaksi heidän projisoimansa illuusio muuttuu. Mutta sillä ei ole juurikaan enää väliä sille, joka näkee taivasten valtakunnan joka on sisäisesti itsessä ja meidän keskellämme (missä ei ole mitään eroa, sillä Minä on yhtä Jumalan kanssa ja sisältää kaiken ja on kaikki).

En voi vastaan väittää eikä tee mielikään :). Tuollainen käsitteellistäminen on kyllä suureksi avuksi minulle, että alan hahmottaa asioita selkeämmin. Monestihan minulla lyö tyhjää kun ei ole sanoja eikä käsitteitä, ei valmiita polkuja sinne minne olen menossa, ei omakohtaista kokemusta.  Uskon kyllä että tulee se päivä jolloin minun ei tarvitse katsoa maailmaa kahdesta erillisestä vinkkelistä, ikään kuin erillisen täydellisen taivaan ja tämän epätäydellisen maailman, vaan nämä sulautuvat yhteen ja ovat yhtä. Luonnossa sen jo näen, eläimissä, puutteista huolimatta. Samoin kuin joissain ihmisissäkin, niissä joita ajatellaan kaiketi heikompina yksilöinä ihmisten mittapuulla mitattuna. Oikeastaan heissä näen sen puutteiden tähden! Nämä ovat minulle alueita, joista sinne taivasten valtakuntaan näkemisen pelko on hävinnyt.

Pelko minua estää eniten. Aikanaan, ennen kuin päätin uskoa Jeesukseen minulla oli pelko uskoa kohtaan, koska ajattelin että menetän siinä paljon. Mitään en kuitenkaan menettänyt kun vihdoin tein päätöksen seurata häntä. Nyt ehkä vähän sama tilanne, jotain tässä kuvittelen menettäväni jos päästän irti maallisesta tavasta nähdä asiat. Toisaalta taas se tapa ei ole juuri palkinnut minua tähän asti, joten miksi haraan vastaan. Ehkä syynä on ajatus tyhjyydestä, joka on ylitettävä, tai tilasta jossa olen entisille asioille täysin sokea. Kun en vielä ole nähnyt uusilla henkisillä silmillä kuin osittain. Minusta tuntuu myös että olen kääntynyt monien ihmisten luota pois siksi, että en vielä ole oppinut sovittamaan samaan kuvaan kaikkea mitä ihmisestä voin nähdä, vaan minussa on herännyt pelko kun en ole käsittänyt mitä näen silloin kun vanhalla tutulla tavalla katsoessa se uusikin tapa nähdä aukeaa ja jotenkin se ei sovi minun ennakkokäsityksiini. Silloin hyvin tyypillisesti vain poistun paikalta. 

mitä voi tehdä, kun on jo valmis antautumaan mutta kärsimys vain jatkuu?

Mystikko, oletko sinä aina ollut aseksuaali vai putosiko seksuaalisuus sinusta pois kun valaistuit? Moni joogihan suosittelee selibaattia, sillä jos seksuaalienergia on vaan viettitasolla, ihminen jahtaa sitä eikä malta keskittyä hengellisyyteen.

Tässä jälleen viisaampana kertomassa kuulumisia. Kuten olen ketjussa toistuvasti kertonut, olen pallotellut pitkän aikaa tietoisen luomisen ja siitä kokonaan luopumisen välillä. Välillä olen päätynyt tilaan, jossa millään ei ole mitään merkitystä enää, kunnes olen taas kiinnittynyt materiaaliseen todellisuuteen. Aina on tullut jotain, jotain "merkittävää" tai "tärkeää" jonka pitää onnistua ja joka on heittänyt minut takaisin murehtimaan illuusion tasolle.

Elämäni on tänä aikana ollut jatkuva epäonnistumisten summa, ja koko maailmani on käytännössä romahtanut ympäriltäni tämän kierteen vuoksi. Kuten monella muulla tässä ketjussa, myös minulla terveys, ihmissuhteet, talous jne. ovat huonolla tolalla. En pysty enää manifestoimaan positiivisia lopputuloksia, koska olen tavallaan menettänyt mielenkiintoni kokonaan. Ja pelkään epäonnistumista sekä sitä seuraavaa inhimillistä kärsimystä.

Olen paikoin epäillyt ns. Vetovoiman lain ja yleensäkin henkisen todellisuuden olemassaoloa, mutta silti rukoillut pahimpina hetkinä rauhaa ja ulospääsyä tästä unesta. Aiemmin uskoin täysin tietoiseen luomiseen ja näin sen toimivan omassa elämässäni, ja olipa tuossa syksyllä jakso jolloin manifestaatiot voimistuivat huomattavasti. Mutta pääsääntöisesti olen ollut epäileväinen koko asiaa kohtaan, koska elämä on hajonnut ympäriltäni enkä ole pystynyt muuttamaan asioita. Viimeisimmät epäonnistumiset (jos nyt leikitään vähän aikaa, että on yleensäkin olemassa toivottuja ja ei-toivottuja lopputuloksia) ovat kuitenkin tuottaneet minussa heräämisen. Nyt uskon jälleen täysin siihen, että minä todella luon oman todellisuuteni.

Viimeisimpien traagisten käänteiden jälkeen olen nimittäin havahtunut huomaamaan, että olen koko ajan uskonut asioiden todella menevän juuri niin kuin ne ovat menneet. En välttämättä ole tiedostanut asiaa, mutta jälkikäteen asiat ovat tuntuneet menneen juuri kuten oletinkin. Olenpa saattanut ajatella tai sanoa ääneenkin ennen manifestaatiota, mitä pelkään/tunnen/uskon. Ja kaikki on todella käynyt toteen juuri kuten pelkäsin/tunsin/uskoin. En ole tehnyt tietoista ajatustyötä uskomusteni muuttamiseksi tai positiivisen ajattelun vahvistamiseksi, koska olen ajatellut sen olevan turhaa ja universumin/Jumalan/jne. järjestävän asiat niin kuten on tarkoitus.

En nyt tiedä, miten tästä oikein jatkaisin eteenpäin, mutta ymmärrän nyt kuitenkin paremmin, mistä tämä myrsky oikein on lähtöisin. En tiedä, onko tarkoitukseni työstää vielä asioita illuusion tasolla vai luopua siitä.  En oikeastaan edes välitä, koska uskon, että tie näytetään minulle vielä. Koetan hyväksyä nämä koettelemukset osaksi polkuani, vaikka jälkikäteen ajateltuna ne olisivat voineet olla vältettävissä tietoisen luomisen "keinoilla". En kuitenkaan olisi tässä nyt heräämässä, jos en olisi niitä kokenut. Olisin vieläkin syvemmällä unessa.

Mun kuulumisia. Olen joku meistä pimeän yön kulkijoista. Viime päivät olen ollut valtavissa fyysisissä hermokivuissa. Kipu on niin inhottavaa että minulla on mennyt koko elämänhalu. Aiemmin joku minussa vielä roikkui kiinni kontrollin viimeisistä rihmoista, vaikka tätä ennen menetin jo mm. rakkauteni ja työni ja taloudellinen tilanne ajautui kaaokseen. Näiden asioiden suhteen aloin jo olla jokseenkin välinpitämätön, mutta tätä kipua on vaikea ohittaa samalla tavalla. Alan olla oikeasti valmis vaipumaan vaikka olemattomuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Pelko minua estää eniten. Aikanaan, ennen kuin päätin uskoa Jeesukseen minulla oli pelko uskoa kohtaan, koska ajattelin että menetän siinä paljon. Mitään en kuitenkaan menettänyt kun vihdoin tein päätöksen seurata häntä. Nyt ehkä vähän sama tilanne, jotain tässä kuvittelen menettäväni jos päästän irti maallisesta tavasta nähdä asiat. Toisaalta taas se tapa ei ole juuri palkinnut minua tähän asti, joten miksi haraan vastaan. Ehkä syynä on ajatus tyhjyydestä, joka on ylitettävä, tai tilasta jossa olen entisille asioille täysin sokea. Kun en vielä ole nähnyt uusilla henkisillä silmillä kuin osittain. Minusta tuntuu myös että olen kääntynyt monien ihmisten luota pois siksi, että en vielä ole oppinut sovittamaan samaan kuvaan kaikkea mitä ihmisestä voin nähdä, vaan minussa on herännyt pelko kun en ole käsittänyt mitä näen silloin kun vanhalla tutulla tavalla katsoessa se uusikin tapa nähdä aukeaa ja jotenkin se ei sovi minun ennakkokäsityksiini. Silloin hyvin tyypillisesti vain poistun paikalta. 

Pelko on tosiaan hyvin tavallinen kokemus tuollaisessa vaiheessa. Sinulla on sentään se helpotus, että olet jo osin nähnyt uudella tavalla. Monilla koko hyppy tyhjyyteen joka saattaa tuntua esim. hulluudelta, on otettava täysin sokkona: ei ole kokenut itse minkäänlaista todistetta, ei sisäistäkään, siitä että sitä on edes olemassa sitä mitä tavoittelee. On vain sielun palo, epätoivo nykyiseen olemassaoloon, ja jonkinlainen horjuva luottamus siihen että esim. pyhät kirjoitukset eivät voi olla väärässä, että jotain sellaista mitä etsin on oltava olemassa kun niin monet lähteet siitä kirjoittavat. Mutta useimmat eivät ikinä pystyisi pakottautumaan ottamaan viimeistä irtautumisen askelta, jos eivät olisi jo niin loppuun asti väsyneet nykyiseen olemassaoloon joko siinä olevien kärsimysten kautta, tai vain siihen kyllästymisen kautta vaikka olosuhteet inhimillisesti olisivatkin ihan ok.

Mutta tärkeintä aina on se sisimmän kaipuu, se vetää aina takapakkienkin jälkeen kyllä uudestaan eteenpäin henkiselle tielle. Pinnallisempi mieli voi kyllä ajoittain sanoa että minulle riitti mokoma vaikea ja mahdollisesti hyödytön etsintä, palaan luonnolliseen materialistiseen elämään ja lopetan haihattelut henkisyyden parissa. Mutta aina niille joiden sieluun on se kaipuu syttynyt, tulee myös paluu tielle ennemmin tai myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

mitä voi tehdä, kun on jo valmis antautumaan mutta kärsimys vain jatkuu?

Antautua kärsimykselle, olla enää vastustamatta sitä. Ei siitä tarvitse alkaa teeskennellä pitävänsä, mutta voi täysin hyväksyä sen, että tällä hetkellä se on olemassa sen tämänhetkistä olemassaoloa muuta mikään sisäinen vastustus. Niinpä voi antaa sen vain olla, tarkkailla sitä, tiedostaa se, pyrkimättä mitenkään eroon kärsimyksestä. Paradoksaalista kyllä, se on tie kärsimyksestä pääsemiseen. 

Mutta on syytä olla tarkkaavainen mielensä kanssa, sillä helposti mieli sanoo kyllä pinnallisesti että joo joo, kyllä minä antaudun tälle kärsimykselle, mutta sitten aika pian sivulauseessa lisää "mutta eikö se jo pian loppuisi?". Sekin on yksi vastustuksen muoto, sillä kärsimys on edelleen leimattu pahaksi ja siitä halutaan eroon, eli pidetään yllä mielessä dualismia hyvän ja pahan välillä, ja näin projisoidaan omaan maailmaan edelleen myös pahaa. 

Vierailija kirjoitti:

Mystikko, oletko sinä aina ollut aseksuaali vai putosiko seksuaalisuus sinusta pois kun valaistuit? Moni joogihan suosittelee selibaattia, sillä jos seksuaalienergia on vaan viettitasolla, ihminen jahtaa sitä eikä malta keskittyä hengellisyyteen.

Olen ollut sitä aikalailla aina, tosin oli aika jolloin olin niin kiinni tämän maailman näkemyksissä siinä millainen pitäisi olla, että yritin piilottaa tämän asian jopa itseltäni. Halusin niin kovasti olla normaali, että etsin suhteita miehiin ja harrastin seksiä siinä missä muutkin. Osin jopa liioitellusti, koska minulle se oli jonkinlaista roolileikkiä, ikään kuin olisin näytellyt kurtisaania elokuvakohtauksessa. Olen ihan varma että kukaan ei aavistanut yhtään, että minä en oikeasti nauttinut seksistä ollenkaan itsessään. 

Kolmenkympin iässä uskalsin myöntää itselleni että en oikeasti pidä seksistä enkä kaipaa sitä. Ja palata siihen lapsuuden ajatukseen, että minä tulen olemaan vain Kristuksen morsian, eikä minulle tule koskaan aviomiestä eikä lapsia. Pidän aseksuaalisuuttani omaa tietäni ajatellen lahjana, koska tosiaan, minunlaiseni on helppo pitää huomio ja energia kohdistettuna hengellisiin, on yksi hajottava ja aineelliseen sitova asia vähemmän. Toisaalta sanon nimenomaan että omaa tietäni ajatellen, sillä hengellisillä etsijöillä ja löytäneilläkin on erilaisia rooleja ja tehtäviä, ja joidenkin niihin voivat kuulua esim. perhe-elämä ja seksuaalisuus. Monet valitsevat paljon maanläheisemmän elämän siinä mielessä kuin minä, eikä se ole millään tapaa vähempiarvoinen kuin oma tapani, sillä jokainen Hengen johdossa valittu tie on pyhä yksilöllinen kutsumus.

Valaistumiskokemuksen myötä minulle tuli se, että en koe enää olevani mitään sukupuolta. Koen olevani Henki, kaikkiallinen Tietoisuus, ja erilaiset muodot ovat vain kuin rooliasuja. Mutta minä en ole kovin samaistunut mihinkään niistä, en mihinkään aineelliseen tai puoliaineelliseen kehoon. Sellaisen, jonka tie vie hyvin vahvaan samaistumiseen hengelliseen olemukseen, on yleensä vaikea sisäisesti ajatella olevansa mitään sukupuolta (tai edes ihmisten määrittelemää olentojen lajia kuten ihminen), vaikka hän voikin edelleen pukea joka aamu päälleen hyvinkin naisellisen (tai miehisen) rooliasun ja käytöksen ilman että tuntuu että tekee itselleen sisäistä väkivaltaa kuten jotkut ei-sukupuoliset kokevat jos joutuvat pukeutumaan ns. biologisen sukupuolensa rooliasuun. 

Nro 14 kirjoitti:

Viimeisimpien traagisten käänteiden jälkeen olen nimittäin havahtunut huomaamaan, että olen koko ajan uskonut asioiden todella menevän juuri niin kuin ne ovat menneet. En välttämättä ole tiedostanut asiaa, mutta jälkikäteen asiat ovat tuntuneet menneen juuri kuten oletinkin. Olenpa saattanut ajatella tai sanoa ääneenkin ennen manifestaatiota, mitä pelkään/tunnen/uskon. Ja kaikki on todella käynyt toteen juuri kuten pelkäsin/tunsin/uskoin. En ole tehnyt tietoista ajatustyötä uskomusteni muuttamiseksi tai positiivisen ajattelun vahvistamiseksi, koska olen ajatellut sen olevan turhaa ja universumin/Jumalan/jne. järjestävän asiat niin kuten on tarkoitus.

En nyt tiedä, miten tästä oikein jatkaisin eteenpäin, mutta ymmärrän nyt kuitenkin paremmin, mistä tämä myrsky oikein on lähtöisin. En tiedä, onko tarkoitukseni työstää vielä asioita illuusion tasolla vai luopua siitä.  En oikeastaan edes välitä, koska uskon, että tie näytetään minulle vielä. Koetan hyväksyä nämä koettelemukset osaksi polkuani, vaikka jälkikäteen ajateltuna ne olisivat voineet olla vältettävissä tietoisen luomisen "keinoilla". En kuitenkaan olisi tässä nyt heräämässä, jos en olisi niitä kokenut. Olisin vieläkin syvemmällä unessa.

Hieno herääminen tiedostamiseen tuo, että omakohtaisesti saa kokea sen miten itse luo henkilökohtaisen todellisuutensa. Niin kauan kuin se on kirjoista luettua tai toisilta kuultua, sitä kohtaan on aina jonkinlainen epäilys ja sisäisiä vastaväitteitä, mutta sitten kun sen kokee itse, se on todella Tiedostettu, osa omaa aktiivista tietoisuutta. 

Tällä tapaa sitä juuri useimmat ihmiset vähitellen heräävät universaaliin tietoisuuteensa tai Kristus-tietoisuuteensa. Se ei ole jokin erillinen mieli tai mielen taso johon pitäisi saada yhteys, vaan se on se sama tietoisuus joka on läsnä jokaisena arkisena hetkinä, mutta puhdistettuna ihmiskunnan kollektiivisista harhoista. Puhdistumista tapahtuu juuri kuvatun kaltaisten syvien oivallusten kautta asteittain ja se muuttaa sen millainen todellisuus mielen kautta manifestoituu, heijastuu niin sanottuun ulkoiseen.

Vierailija kirjoitti:

Mun kuulumisia. Olen joku meistä pimeän yön kulkijoista. Viime päivät olen ollut valtavissa fyysisissä hermokivuissa. Kipu on niin inhottavaa että minulla on mennyt koko elämänhalu. Aiemmin joku minussa vielä roikkui kiinni kontrollin viimeisistä rihmoista, vaikka tätä ennen menetin jo mm. rakkauteni ja työni ja taloudellinen tilanne ajautui kaaokseen. Näiden asioiden suhteen aloin jo olla jokseenkin välinpitämätön, mutta tätä kipua on vaikea ohittaa samalla tavalla. Alan olla oikeasti valmis vaipumaan vaikka olemattomuuteen.

Fyysinen kipu tosiaan on äärimmäinen haaste niin kauan kuin ihminen on, kuten useimmat ovat, samaistuneita fyysiseen kehoonsa. Haasteen äärimmäisyyden takia ei voi moittia ketään, jolta välillä kyseinen haaste menee yli sietokyvyn niin että ei jaksa miettiäkään mitään henkisiä vaan haluaa lähinnä kirota koko olemassaolon.

Toisaalta jos voimia on, kipu voi olla merkittävä herättäjä, jos onnistuu löytämään siihen vastustamattoman, tarkkailevan asenteen. Sellaisen, jossa ei mitenkään kiellä kipua eikä yritä pehmennellä sitä, mutta ei myöskään sisäisesti vastusta sitä ja valita siitä. Katselee vain, antaa sen olla rauhassa yhtenä kokemuksena tietoisuuden avaruudessa. Mutta tämä on useimmille mahdollista vain suhteellisen lievien tai ainakin ei-pelottavien kipujen kanssa. Esim. kipu johon liittyy pelkoa vakavasta sairaudesta tai kuolemasta on jokaiselle kehoonsa samaistuneelle niin mielen valtaava asia että ei siinä kauheasti tyynesti katsella kivun tulemista ja menemistä tarkkailijana.

Hei. Kivut ovat nyt hieman lieventyneet. Ne olivat niin kovia että en pystynyt olemaan vain tarkkailija, mutta ilmeisesti ne katkaisivat ne viimeisetkin köydet joiden varassa minä vielä roikuin tässä maailmassa. Oloni tuntuu jotenkin "puhdistuneelta". En halua enää mitään täältä ja minulla on äärettömän kyllästynyt olo, koko muodon maailmahan on pelkkiä hajoavia,  vaihtuvia kuvia! En voi rakentaa enää mitään niiden varaan.  Rukoilisitko Mystikko vielä kerran minun puolestani, että oppisin tuntemaan hengen todellisuuden, joka minulle on tähän asti näyttäytynyt pelkkänä valtavana tyhjyytenä. 

Olisiko kenelläkään kirjavinkkejä manifestoinnista, ajatuksella luomisesta ym. jossa ei olisi mukana vetovoiman lakia ja siihen liittyvää pseudotiedettä? Uskon manifestointiin mutta en vetovoiman lain konseptiin, minkä vuoksi en pysty lukemaan Salaisuuden kaltaisia kirjoja. Tollet ja muut keskittyvät taas enemmän henkiseen kasvuun

Pam Strout e-squared

Susanna Purra tunteiden mahtava voima

Melody Fletcher deliberate receiving

Nämä tulee ensimmäisenä mieleen. Tilaan paljon kirjoja amazonista, koska siellä halpoja, ja kaikki kirjat sivuavat manifestointia enemmän tai vähemmän.

Kaksi viimeksi mainittua ovat minun suosikkini. Niiden kautta minulle tämä maailma avautui. Nykyään olen enemmän mystikon linjoilla. Elämä on huomattavasti rennompaa näin kuin tietoisesti manifestoimalla.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Pam Strout e-squared

Susanna Purra tunteiden mahtava voima

Melody Fletcher deliberate receiving

Nämä tulee ensimmäisenä mieleen. Tilaan paljon kirjoja amazonista, koska siellä halpoja, ja kaikki kirjat sivuavat manifestointia enemmän tai vähemmän.

Kaksi viimeksi mainittua ovat minun suosikkini. Niiden kautta minulle tämä maailma avautui. Nykyään olen enemmän mystikon linjoilla. Elämä on huomattavasti rennompaa näin kuin tietoisesti manifestoimalla.

Ap

Susanna Purran kohdalla tarkoittanet Kadotettu yhteys -kirjaa? 

Kiitos vinkeistä, erityisesti tuo E-Squared vaikutti idealtaan hauskalta ja oli aivan uusi tuttavuus muutenkin. Etsin tosiaan sellaista lukemista, joka ei menisi Salaisuus/Abrahamin opetukset -linjalle, ja nämä kaikki vaikuttavat juuri sopivilta :) 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pam Strout e-squared

Susanna Purra tunteiden mahtava voima

Melody Fletcher deliberate receiving

Nämä tulee ensimmäisenä mieleen. Tilaan paljon kirjoja amazonista, koska siellä halpoja, ja kaikki kirjat sivuavat manifestointia enemmän tai vähemmän.

Kaksi viimeksi mainittua ovat minun suosikkini. Niiden kautta minulle tämä maailma avautui. Nykyään olen enemmän mystikon linjoilla. Elämä on huomattavasti rennompaa näin kuin tietoisesti manifestoimalla.

Ap

Susanna Purran kohdalla tarkoittanet Kadotettu yhteys -kirjaa? 

Kiitos vinkeistä, erityisesti tuo E-Squared vaikutti idealtaan hauskalta ja oli aivan uusi tuttavuus muutenkin. Etsin tosiaan sellaista lukemista, joka ei menisi Salaisuus/Abrahamin opetukset -linjalle, ja nämä kaikki vaikuttavat juuri sopivilta :) 

Kyllä, purran kirjalla on kaksiosainen nimi.

E-squared oli vähän yksioikoinen kirja. Purra on vaikuttava myös sen takia, että on myös lastenlääkäri.

Vierailija kirjoitti:

Hei. Kivut ovat nyt hieman lieventyneet. Ne olivat niin kovia että en pystynyt olemaan vain tarkkailija, mutta ilmeisesti ne katkaisivat ne viimeisetkin köydet joiden varassa minä vielä roikuin tässä maailmassa. Oloni tuntuu jotenkin "puhdistuneelta". En halua enää mitään täältä ja minulla on äärettömän kyllästynyt olo, koko muodon maailmahan on pelkkiä hajoavia,  vaihtuvia kuvia! En voi rakentaa enää mitään niiden varaan.  Rukoilisitko Mystikko vielä kerran minun puolestani, että oppisin tuntemaan hengen todellisuuden, joka minulle on tähän asti näyttäytynyt pelkkänä valtavana tyhjyytenä. 

Rukoilen, että oppisit näkemään hengellisin aistein, ihmisten illuusioiden taakse. Sillä kaikki mitä luonnolliset aistit näkevät, hyväksikin tulkitut asiat, ovat vain vääristymiä ja kuvia, ja niiden takana on Todellinen, jossa ei ole aikaa eikä ainetta, ei hyvää eikä huonoa, vain Olemista, ikuista ja ääretöntä Olemista.

Ei kellekään kysyneelle erikseen, mutta sisäisestä intuitiosta, haluan kirjoittaa jotain ihmisestä ja ihmisen todellisista kyvyistä, erityisesti niille jotka kokevat olemuksessaan tai oloissaan rajoitteita.

Ihminen, joka ei tiedä todellista ykseyttään Lähteen kanssa, on kuin vesiputous, joka kokee koko ajan olevansa vaarassa ehtyä. Se tiedostaa että sen muoto ja virtauksen voima vaihtelee, eikä se voi mitenkään olla varma milloin virtaus loppuu kokonaan. Eihän se tiedä mistä virtaus tulee ja mikä on sen olemus. 

Mutta ykseyden tiedostava on kuin putous, joka tietää että sen lähteenä on valtava järvi, jossa kyllä vettä riittää, niin ettei sen tarvitse pelätä virtauksen loppua. Mitä on järvi? Se on vettä, seisomassa näennäisen paikallaan laaksopaikassa. Mitä on putous? Samaa vettä, liikkeessä painovoiman jyrkänteeltä alas vetämänä. Molemmat ovat samaa vettä, yhtä, vain erilaisessa toiminnassa tai liikkeessä. Samoin on ihmisen ja Jumalan laita: ihminen on Jumala ilmenemässä yksilöitymänä, Jumala tietynlaisessa toiminnassa tai olemisessa. Yhtä kaikki: Jumala.

Niinpä ei ole mitään syytä pelätä, sillä kaikki mikä on Isän, on myös minun, sillä me olemme yhtä olemusta. Ainoa, mikä on estänyt ketään kokemasta tätä konkreettisesti on se, etteivät ihmiset tiedä ja usko, että näin on. He uskovat päinvastoin olevansa tässä maailmassa melko sattumanvaraisesti jaettujen geneettisten lahjakkuuksien, fyysisten ja psyykkisten ominaisuuksien, tai kasvu- ja elinolosuhteidensa luomia ja armoilla. Koskaan ei voi tietää milloin nämä ominaisuudet eivät riitä tilanteesta selviämiseen. Mutta jokainen voi nyt ja tässä murtaa uskomustaan tähän maailman illuusioon ja vahvistaa uskoaan Ykseyteen, josta virtaa kaikki tarvittava juuri sillä hetkellä kuin sitä tarvitaan. Ja mitä enemmän uskomus vahvistuu, sitä enemmän se manifestoituu henkilökohtaiseksi todellisuudeksi, jossa mitään ei koskaan puutu ja kaikki tarvittava tulee luokse - toisinaan arkisesti ja luonnollisesti, toisinaan ihmeellisesti, ilman omaa ponnistelua ja murehtimista.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Ei kellekään kysyneelle erikseen, mutta sisäisestä intuitiosta, haluan kirjoittaa jotain ihmisestä ja ihmisen todellisista kyvyistä, erityisesti niille jotka kokevat olemuksessaan tai oloissaan rajoitteita.

Ihminen, joka ei tiedä todellista ykseyttään Lähteen kanssa, on kuin vesiputous, joka kokee koko ajan olevansa vaarassa ehtyä. Se tiedostaa että sen muoto ja virtauksen voima vaihtelee, eikä se voi mitenkään olla varma milloin virtaus loppuu kokonaan. Eihän se tiedä mistä virtaus tulee ja mikä on sen olemus. 

Mutta ykseyden tiedostava on kuin putous, joka tietää että sen lähteenä on valtava järvi, jossa kyllä vettä riittää, niin ettei sen tarvitse pelätä virtauksen loppua. Mitä on järvi? Se on vettä, seisomassa näennäisen paikallaan laaksopaikassa. Mitä on putous? Samaa vettä, liikkeessä painovoiman jyrkänteeltä alas vetämänä. Molemmat ovat samaa vettä, yhtä, vain erilaisessa toiminnassa tai liikkeessä. Samoin on ihmisen ja Jumalan laita: ihminen on Jumala ilmenemässä yksilöitymänä, Jumala tietynlaisessa toiminnassa tai olemisessa. Yhtä kaikki: Jumala.

Niinpä ei ole mitään syytä pelätä, sillä kaikki mikä on Isän, on myös minun, sillä me olemme yhtä olemusta. Ainoa, mikä on estänyt ketään kokemasta tätä konkreettisesti on se, etteivät ihmiset tiedä ja usko, että näin on. He uskovat päinvastoin olevansa tässä maailmassa melko sattumanvaraisesti jaettujen geneettisten lahjakkuuksien, fyysisten ja psyykkisten ominaisuuksien, tai kasvu- ja elinolosuhteidensa luomia ja armoilla. Koskaan ei voi tietää milloin nämä ominaisuudet eivät riitä tilanteesta selviämiseen. Mutta jokainen voi nyt ja tässä murtaa uskomustaan tähän maailman illuusioon ja vahvistaa uskoaan Ykseyteen, josta virtaa kaikki tarvittava juuri sillä hetkellä kuin sitä tarvitaan. Ja mitä enemmän uskomus vahvistuu, sitä enemmän se manifestoituu henkilökohtaiseksi todellisuudeksi, jossa mitään ei koskaan puutu ja kaikki tarvittava tulee luokse - toisinaan arkisesti ja luonnollisesti, toisinaan ihmeellisesti, ilman omaa ponnistelua ja murehtimista.

Tätähän tässä on jo vuosikaudet opeteltu. Olen tänä talvena havahtunutkin siihen, että kaikki todellakin kääntyy lopulta hyväksi. Vaikka ensin näyttäytyy ongelmana, mutta sitten palapeli loksahtaa paikoilleen. Kuuluu vain naks naks naks.

Ongelma meillä kaikilla lienee ne kokemukset. Kaikkihan me olemme pieninä lapsina uskoneet hyvään lopputulokseen. Jatkuvien pettymysten jälkeen on vaikea uskoa. Miten uskoa hyvään, jos kokemukset puhuu toista?

Minun ongelmani on enemmän liittynyt intuition ja sisäisen äänen uskomiseen. Taustani johdosta minut on opetettu, ettei itseensä ei voi uskoa. Fundamentalisti-isäni tietoisesti opetti, että ihminen tekee virheitä, tunteisiin ei voi uskoa, vaan on joku muu, joka tietää. Sen jälkeen olin pari vuosikymmentä naimisissa miehen kanssa, jolla oli kyseenalaistamisen lahja "mistä sinäkin muka sen tiedät".

Tämä on ollut pitkä polku, vuosia kestävä, oppia kuulemaan itseään, oppia kuuntelemaan itseään ja oppia uskomaan itseään. Se vaatii sen hiljaisuuden ja pysähtymisen.

Elämä on oikeastaan sangen yksinkertaista, olen huomannut. Lainalaisuuksia on vain muutamia. Kiitos mystikko tästä ketjusta, että olet jaksanut vastaus vastauksen jälkeen toistella samaa asiaa.

Ap

Ongelma meillä kaikilla lienee ne kokemukset. Kaikkihan me olemme pieninä lapsina uskoneet hyvään lopputulokseen. Jatkuvien pettymysten jälkeen on vaikea uskoa. Miten uskoa hyvään, jos kokemukset puhuu toista?

Tämä tosiaan on kaikkien ongelma, sillä ihminen syntyy luonnostaan tietoisuuden tilaan jossa aistii sen maailman, jonka ihmiset ovat tietoisuudellaan rakentaneet. Maailmaan, jossa on hyvän lisäksi pahaa, rakkauden lisäksi vihaa, nautinnon lisäksi kärsimystä, elämän lisäksi kuolemaa. 

Hengellinen tie onkin paljon radikaalimpi kuin jokin askeesi, jossa itseltä kiellettäisiin esim. ruumiillinen nautinto. Se on koko aistimusten maailman kieltämistä ja epäilemistä. Niin, minä näen sairauden tai pahan, mutta Sana sanoo, että kaikki mitä Jumala loi on hyvää, ja mitään mitä Jumala ei ole luonut ei ole olemassa. Vian pitää siis olla minun aistimisessani. Ei siinä voi muuta kuin pyytää sisintä sieluaan tai Jumalaa (jotka ovat sama asia) tulkitsemaan kuva oikein, näyttämään asian hengellisten aistien kautta siinä missä aineelliset aistit näkevät vääristäen. Olla hiljaa ja odottaa parempaa tulkintaa. 

Tosin myös aineellinen ns. hyvä on yhtä lailla illuusiota. Kun näkee kauneutta tai terveyttä tai vaurautta, on helppo ajatella että siinä näkee jumaluuden puhtaasti ilmenemässä, kun taas sairaudessa, rumuudessa tai köyhyydessä vääristyneenä. Mutta kaikki aineellisuus on katoavaista ja siksi pimeyttä ja illuusiota. Hengellinen todellisuus on jotain aivan muuta kuin edes täydellisimmät aineellisen todellisuuden muodot.

Mitä tulee itseensä luottamiseen, niin niinhän meitä ihmisiä opetetaan, että minä on pieni ja avuton, ja pitää tukeutua yleiseen mielipiteeseen, vanhempiin, puolisoon, tieteen senhetkiseen näkemykseen, uskonnolliseen auktoriteettiin, milloin mihinkin. Oma oppini on täysin päinvastainen: Minä on yhtä Jumalan kanssa, joten Minä on ylin auktoriteetti jonka rinnalla ihmisviisaus on mitätöntä. (Toki kaikki tätä lukevat tietävät, että Minä ei ole yhtä kuin pieni ego ailahtelevaisine ihmishaluineen, vaan se ikuinen ja jumalallinen jokaisessa ihmisessä)

Mitä voi tehdä, kun tunnistaa oman virheellisen ajatusmallinsa ja oman uskomuksensa? Uudehko oivallukseni on, että kaikki ajatukset kulminoituu muutamaan perususkomukseen, johon kaikki negatiiviset tunteet voidaan jäljittää. Eli aina kun se järjetön negatiivinen tunne tulee, niin jäljet johtavat aina samalle sylttytehtaalle.

Tämä perusajatus tietysti manifestoituu tavalla tai toisella.

Jos tämä perusajatus omassa tietoisuudessa on - miten sen pystyy ylittämään, ettei se enää projisoituisi elämään?

Tarkoitan perusajatuksella esim: olen pieni ja avuton, en ole tärkeä, minut aina hylätään, olen huono ja epäonnistun aina, aina minua potkitaan päähän, olen syyllinen kaikkeen jne.

Olen tunnistanut oman perususkomukseni, en luokittele sitä pahaksi, ole hyvin tietoinen siitä. Olen oppinut katselemaan sitä, ja hieman olen oppinut olemaan samaistumatta siihen. Tai sanoisinko, että jos tunne iskee, osaan jo paremmin etäännyyttää itseni siitä, koska näen selvästi sen taustalla olevan ajatuksen ja tajuan, että kyseessä on vain ajatus, ei totuus.

Yritän olla suorittamatta tätä prosessia. Silti en ole siitä päässyt eroon vielä. Se on sitkeä.

Ap