Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Miksi ihmeessä olen jälleen viime aikoina tuntenut jälleen vetoa maallisiin asioihin - menestymiseen työssä, rahaan, kunnioitukseen ja kehuihin jne.?

Olen toistuvasti käynyt läpi tämän tuskallisen tien; lähden ensin täynnä tarmoa hankkimaan, suorittamaan, manifestoimaan milloin mitäkin, kunnes epäonnistun tai uuvun ja päädyn pohtimaan kaiken perimmäistä tarkoitusta.

Viimeksi näin kävi syksyllä, ja tuolloin kiinnostuin kovasti hengellisyydestä sekä valaistumisen ajatuksesta.

Nyt hengellisyys tuntuu jälleen epäkiinnostavalta, ja oma huomioni on kääntynyt takaisin materiaaliseen maailmaan sekä tietoisen luomisen ajatukseen.

Miksi näin tapahtuu? Koetan hyväksyä tämän nykyisen olotilan osaksi polkuani, mutta en ymmärrä, miksi näin tapahtuu uudelleen ja uudelleen. Omalla tavallaan manifestaatioihin ja unelmiin keskittyminen jopa pelottaa, koska tiedän jo ennalta, miten tässä taas käy. Silti ne kiehtovat minua juuri nyt.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi todellisuus tuntuu epätodellisemmalta nykyään kuin 10 vuotta sitten? Onkohan muutos minussa vai maailmassa? Minulla on myös paljon vähemmän tunteita. Pitäisiköhän minun hakea apua vai onko tämä jokin henkisen olemisen vaihe?

 

Kysy tätä omalta sisimmältäsi ja tee sen mukaan mitä se sanoo. 

Sinänsä tuollainen voi olla hyvä henkisen kehityksen vaihe, joka on ahdistava vain tilapäisesti, niin kauan kuin osa itseä on vielä kiintynyt siihen vanhaan tuntemisen ja olemisen tapaan. Siitä voi ajan kanssa kasvaa "rauha, joka ei ole tästä maailmasta". Mutta olisi silti väärin ulkopuolelta sanoa että älä hae apua, sinun täytyy kestää vaan, tai toisaalta kehottaa hakemaan apua - sinä olet itsesi ylin auktoriteetti, se joka päätät minne suuntaan henkisellä (ja fyysisellä) tielläsi kuljet milloinkin. 

Joskus on niinkin, että hyvät asiat ei ole hyviä sillä hetkellä, jos niihin ei ole vielä valmis. Itsellänikin oli vaihe, jolloin käytin alkoholia lääkkeeksi siihen silkkaan kauhuun jota luonnollinen mieleni koki siitä millaiseksi aloin todellisuuden ja itseni luonteen oivaltaa. Joku muu voisi käyttää psyykenlääkkeitä ja/tai terapiaa. Nämä kaikki voivat hidastaa oivaltamista, mutta toisaalta, pitää kiinni normaalissa elämässä tilanteessa jossa muuten ahdistus tai masennus olisi liian suuri kestettäväksi. Jokainen valitsee itse, milloin kestää vaan ja milloin valitsee helpottaa oloaan tämän maailman keinoin.

(Jos joku ihmettelee miksi sanon terapian voivan hidastaa oivaltamista, niin se johtuu siitä, että aika usein terapeutit käytännössä vahvistavat sitä mikä tämän maailman silmissä on todellista ja hyvää. Heille olisi huolestuttavia sairauden merkkejä monet, jotka oikeasti voivat olla merkkejä etenemisestä kohti etsittyä henkistä uudestisyntymistä tai valaistumista. Heille enemmistön henkinen tila on tavoitetila, ja taas henkiselle etsijälle se ei ole sitä.)

Kiitos. Minun on ollut aina vaikea olla maailman kanssa sellaisessa yhteydessä ja vuorovaikutuksessa, mikä esimerkiksi siskolleni ja äidilleni on ollut täysin vaivatonta. Lapsesta ja nuoresta asti se tunne, etten kuulu joukkoon on ollut minulla vahva, koska olen jotenkin henkisesti etäällä siitä mikä tavallisesti saa ihmiset hyrräämään.  Minä väistän muita ja muut väistävät minua. Tuskinpa se on mikään tavaton tunne niille, jotka tätä ketjua lukevat ja tänne kirjoittelevat. Olen tutkinut eri vaihtoehtoja ja elämäntyylejä, tutustunut asioihin joihin voisi hurahtaa, josko jokin niistä olisi minua varten. Mikään niistä ei kuitenkaan kosketa minua syvemmin, sisälläni on ollut aina se iso hiljaisuus jonka kynnyksellä odottelen jotain salaisuuden paljastumista. Tietysti olen jo valmistautunut siihen että ehkä vasta kuolema on minulle se jossa tämä erillisyys loppuu, mutta toisaalta elän elävän ihmisen ruumiissa, joten mikä estäisi elämästä ihmisen elämää niine puolineen, mitkä siinä ovat perinteisesti iloisiksi ymmärrettyjä. Asiat ovat vaan menneet hyvin pitkälle toisin, ja haluaisin oikeastaan tietää sen tarkoituksen. Jos sellaista on. No, ehkäpä odottelen edelleen sinne vanhaksi asti.

Ap linjoilla.

Luen jatkuvasti erilaisia kirjoja, jotka kirjoittavat Ihmeiden oppikurssista, ja jotka menevät lähes yks yhteen mystikon ajatusten kanssa. Osa tekee asioista liian monimutkaisia, mutta suosikkini pysyvät yksinkertaisuuksissa.

Nämä kaikki kirjailijat ovat opiskelleet Ihmeiden oppikurssia vuosia, jopa toistakymmentä vuotta. Ja kukaan ei näytä valaistuneen lopullisesti... vaan jokainen sahaa vuoristoradalla, kuten me kaikki (ainakin minä, 14 ja etsivä löytää) tälläkin palstalla.

Sitten vielä muistan, että sinä mystikko sanot tavanneesi kaltaisiasi vain pari - niin turhauttaa. Mitä merkitystä tällä on, kun se maaliviiva koko ajan karkaa?

No, kyllä minä tällä tiellä haluan pysyä. Olen saanut aivan uskomattoman hienoja kokemuksia viime aikoina. Mm. Työhön tulee sellaista tuulta, etten ikinä itse olisi osannut pyytää. Olen oppinut tekemään työtäni sydämellä. Olen saanut rauhan näiden ihmisten kohdalla, joita olen tässä ketjussa potenut. Ymmärrän nyt ihan konkreettisesti, ettei menneisyydellä ole mitään merkitystä, enkä enää tarkastele itseäni ja pääkoppaani paljoakaan - mitä välii silläkin on....

Joskus joudun taistelemaan pelkoni kanssa, että tämä tyyneys häviää ja kohtaan jotain kauheaa. Sitten yritän pitää mielessä, että on vain yksi voima, rakkaus. Mutta onko kuitenkin niin, että niin kauan kuin olemme tässä ruumiissa ja tässä maailmassa, niin joudumme joissain määrin kohtamaan negatiivisuutta/pelkoa/syyttämistä/

syyllisyyttä/hankalia ihmisiä/tms? Minun ei edes kannata tavoitella sellaista olotilaa, ettei näitä ole lainkaan?

14 kirjoitti:

Miksi ihmeessä olen jälleen viime aikoina tuntenut jälleen vetoa maallisiin asioihin - menestymiseen työssä, rahaan, kunnioitukseen ja kehuihin jne.?

Olen toistuvasti käynyt läpi tämän tuskallisen tien; lähden ensin täynnä tarmoa hankkimaan, suorittamaan, manifestoimaan milloin mitäkin, kunnes epäonnistun tai uuvun ja päädyn pohtimaan kaiken perimmäistä tarkoitusta.

Viimeksi näin kävi syksyllä, ja tuolloin kiinnostuin kovasti hengellisyydestä sekä valaistumisen ajatuksesta.

Nyt hengellisyys tuntuu jälleen epäkiinnostavalta, ja oma huomioni on kääntynyt takaisin materiaaliseen maailmaan sekä tietoisen luomisen ajatukseen.

Miksi näin tapahtuu? Koetan hyväksyä tämän nykyisen olotilan osaksi polkuani, mutta en ymmärrä, miksi näin tapahtuu uudelleen ja uudelleen. Omalla tavallaan manifestaatioihin ja unelmiin keskittyminen jopa pelottaa, koska tiedän jo ennalta, miten tässä taas käy. Silti ne kiehtovat minua juuri nyt.

Se on  eräänlainen riippuvuus, johon kuuluu riippuvuuksille tyypillinen sykli parannuksentekojen ja repsahdusten tai huonompien kausien välillä. Tässä tapauksessa riippuvuus on siinä mielessä vielä ongelmallisempi kuin päihderiippuvuus, että siinä missä ongelmajuopolla on kaikkien muidenkin mielestä tosiaan ongelma, suurin osa maailmasta sanoo ettei riippuvuus materian tavoittelusta ole ollenkaan riippuvuus, vaan ainoa järkevä tapa elää. Eli ympäröivän maailman aivopesu ja arvot vahvistavat koko ajan riippuvuutta materiaaliseen, ja mitätöivät hengellistä.

Näin on, koska tässä olemassaolossa tosiaan useimpien tie on tutkia materiaalista saavuttamista ja luomista, itsensä kehittämistä inhimillisellä tasolla. On kohtuu vaikeaa olla tavoittelemassa asioita, joita ihmisten hallitseva tietoisuudentaso ei vielä ymmärrä tavoitella ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi todellisuus tuntuu epätodellisemmalta nykyään kuin 10 vuotta sitten? Onkohan muutos minussa vai maailmassa? Minulla on myös paljon vähemmän tunteita. Pitäisiköhän minun hakea apua vai onko tämä jokin henkisen olemisen vaihe?

 

Kysy tätä omalta sisimmältäsi ja tee sen mukaan mitä se sanoo. 

Sinänsä tuollainen voi olla hyvä henkisen kehityksen vaihe, joka on ahdistava vain tilapäisesti, niin kauan kuin osa itseä on vielä kiintynyt siihen vanhaan tuntemisen ja olemisen tapaan. Siitä voi ajan kanssa kasvaa "rauha, joka ei ole tästä maailmasta". Mutta olisi silti väärin ulkopuolelta sanoa että älä hae apua, sinun täytyy kestää vaan, tai toisaalta kehottaa hakemaan apua - sinä olet itsesi ylin auktoriteetti, se joka päätät minne suuntaan henkisellä (ja fyysisellä) tielläsi kuljet milloinkin. 

Joskus on niinkin, että hyvät asiat ei ole hyviä sillä hetkellä, jos niihin ei ole vielä valmis. Itsellänikin oli vaihe, jolloin käytin alkoholia lääkkeeksi siihen silkkaan kauhuun jota luonnollinen mieleni koki siitä millaiseksi aloin todellisuuden ja itseni luonteen oivaltaa. Joku muu voisi käyttää psyykenlääkkeitä ja/tai terapiaa. Nämä kaikki voivat hidastaa oivaltamista, mutta toisaalta, pitää kiinni normaalissa elämässä tilanteessa jossa muuten ahdistus tai masennus olisi liian suuri kestettäväksi. Jokainen valitsee itse, milloin kestää vaan ja milloin valitsee helpottaa oloaan tämän maailman keinoin.

(Jos joku ihmettelee miksi sanon terapian voivan hidastaa oivaltamista, niin se johtuu siitä, että aika usein terapeutit käytännössä vahvistavat sitä mikä tämän maailman silmissä on todellista ja hyvää. Heille olisi huolestuttavia sairauden merkkejä monet, jotka oikeasti voivat olla merkkejä etenemisestä kohti etsittyä henkistä uudestisyntymistä tai valaistumista. Heille enemmistön henkinen tila on tavoitetila, ja taas henkiselle etsijälle se ei ole sitä.)

Kiitos. Minun on ollut aina vaikea olla maailman kanssa sellaisessa yhteydessä ja vuorovaikutuksessa, mikä esimerkiksi siskolleni ja äidilleni on ollut täysin vaivatonta. Lapsesta ja nuoresta asti se tunne, etten kuulu joukkoon on ollut minulla vahva, koska olen jotenkin henkisesti etäällä siitä mikä tavallisesti saa ihmiset hyrräämään.  Minä väistän muita ja muut väistävät minua. Tuskinpa se on mikään tavaton tunne niille, jotka tätä ketjua lukevat ja tänne kirjoittelevat. Olen tutkinut eri vaihtoehtoja ja elämäntyylejä, tutustunut asioihin joihin voisi hurahtaa, josko jokin niistä olisi minua varten. Mikään niistä ei kuitenkaan kosketa minua syvemmin, sisälläni on ollut aina se iso hiljaisuus jonka kynnyksellä odottelen jotain salaisuuden paljastumista. Tietysti olen jo valmistautunut siihen että ehkä vasta kuolema on minulle se jossa tämä erillisyys loppuu, mutta toisaalta elän elävän ihmisen ruumiissa, joten mikä estäisi elämästä ihmisen elämää niine puolineen, mitkä siinä ovat perinteisesti iloisiksi ymmärrettyjä. Asiat ovat vaan menneet hyvin pitkälle toisin, ja haluaisin oikeastaan tietää sen tarkoituksen. Jos sellaista on. No, ehkäpä odottelen edelleen sinne vanhaksi asti.

Psykologisen puolen edustajat ja ihmisten enemmistö tosiaan pitävät tuollaisia asioita ongelmina: erillisyyden tunnetta, sitä ettei lopulta ole kovin kiinnostunut mistään tässä maailmassa. Mutta hengellisen tien kulkijoille nämä ovat juuri niitä motivaattoreita, jotka ajavat etsintää eteenpäin. Harva etsisi, jos olisi tyytyväinen siihen mitä tämä maailma voi antaa. 

Juliana Norwichlainen kirjassaan sanoi, että niissä jotka on "valittuja", on jo syntymästään jonkinlainen merkki, jonka takia ihmiset vieroksuvat heitä ja he eivät löydä ihmisistä tai maailmallisesta menestyksen tavoittelusta minkäänlaista pysyvää onnea. Kokemukseni on, että useimmiten näin juuri on. Ongelma on vaan se, että nykyajassa juuri kukaan ei ota sellaista hengellisyyttä vakavasti ja opeta, että hyväksy erillisyys, hyväksy tympäisy tätä maailmaa kohtaan, ja etsi sitä, mikä ei ole tästä maailmasta. Päinvastoin, kaikki sanovat, ettei sellaista olekaan, ja täytyy äkkiä hakea lääkeresepti jos tämä maailma ei enää innosta.

Onko sulla Pokémon go? Hieno appsi, saat liikuntaa, uusia tuttavuuksia ja merkitystä elämään.

Sitten vielä muistan, että sinä mystikko sanot tavanneesi kaltaisiasi vain pari - niin turhauttaa. Mitä merkitystä tällä on, kun se maaliviiva koko ajan karkaa?

Niin käy vain ajan näkökulmasta. Todellisuudessa kaikki ovat perillä koko ajan, ja eri vaiheissa untaan tai heräämistään. Tuon kysyminen on vähän kuin kysyisi, että mikä on unen merkitys? Sillä se kilpajuoksu jossa juostaan kohti ikuisesti karkaavaa maaliviivaa on uni tai illuusio, josta tulee aika herätä. Ei niin, että lopulta saavuttaisi jonkun maaliviivan, vaan huomaa, että mitään maaliviivaa ei koskaan ollutkaan, että se oli painajainen.

Joskus joudun taistelemaan pelkoni kanssa, että tämä tyyneys häviää ja kohtaan jotain kauheaa. Sitten yritän pitää mielessä, että on vain yksi voima, rakkaus. Mutta onko kuitenkin niin, että niin kauan kuin olemme tässä ruumiissa ja tässä maailmassa, niin joudumme joissain määrin kohtamaan negatiivisuutta/pelkoa/syyttämistä/

syyllisyyttä/hankalia ihmisiä/tms? Minun ei edes kannata tavoitella sellaista olotilaa, ettei näitä ole lainkaan?

Ei kannata tavoitella mitään. Halu on kärsimyksen juuri, sanoi Buddha, ja se on totta: kaikki haluaminen ja tavoittelu perustuu uskomukseen, että itseltä puuttuu jotain, ja sellainen uskomus ja sen mukaan toimiminen taas luo uskomksen mukaista todellisuutta. 

Ei mihinkään tässä illuusioiden maailmassa kannata kiinnittyä. Ei tyyneyteenkään. Parempi antaa kaiken tulla ja mennä mitenkään arvostelematta, sanomatta että ei, tuota oloa tai tilannetta en halua, mutta joo, tämän haluan ja haluan pitää sen ikuisesti! Sellainen ajattelu on dualismia ja luo dualistista todellisuutta, jossa jatkossakin tulee olemaan koettua hyvää ja pahaa kaikissa muodoissaan. 

Todellinen rauha on siinä, että näkee ajallisten illuusioiden läpi perimmäiseen todellisuuteen. Ei silloin ihmisten luomat vääristymät häiritse mitenkään, vaikka nekin vielä näkisi. Taivas on todellisuudessa tämä maa nähtynä hengellisen näkökyvyn silmin, ja toisaalta tämä maa kaikkine kärsimyksineen ja puutteineen on oikeasti taivas, dualistisen mielen silmien läpi vääristyneenä. On parempi herätä hypnoosista jossa luulee olevan hyviä ja pahoja asioita, tavoiteltavia ja vältettäviä, kuin olla edelleen illuusioiden vallassa mutta yrittää saada aikaan vähän parempi illuusio kuin ennen. Muuten on kuin ihminen, joka on hypnotisoitu uskomaan että tilassa on pelottava petoeläin, vaikka oikeasti hän on ihan turvassa hypnotistin näytöslavalla. Hypnoosinsa takia hän ei todellakaan usko että petoa ei ole siellä, kun hän kerran sen ominn silmin näkee ja kuulee omin korvin sen murinan, ja niinpä hän toivoo että peto pysyisi kauempana, niin pelottaisi edes vähän vähemmän.  Mutta sinä hetkenä kun hän herää, hän näkee mitä hulluutta oli tavoitella mitään pedon suhteen, koska se oli olematon koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Onko sulla Pokémon go? Hieno appsi, saat liikuntaa, uusia tuttavuuksia ja merkitystä elämään.

Ei ole. Sinänsä tykkään jostain tietokonepeleistä, parhaimmat ovat käytännössä digitaalista taidetta ja hienoja luovuuden ilmauksia siinä missä kirjat ja elokuvatkin, mutta mobiilipelit eivät ole koskaan oikein kiinnostaneet.

Jos tämä maa on taivas, niin onko dualismi helvetti? Sitäkö on erossa Jumalasta oleminen, että käsityskyky on sidoksissa hyvään ja pahaan? Ainakin se aiheuttaa kärsimystä.

Vierailija kirjoitti:

Jos tämä maa on taivas, niin onko dualismi helvetti? Sitäkö on erossa Jumalasta oleminen, että käsityskyky on sidoksissa hyvään ja pahaan? Ainakin se aiheuttaa kärsimystä.

Tavallaan voi sanoa että dualismi on helvetti, mutta pitää varoa ettei vahvista sen todellisuutta liikaa. Mutta dualismi on juuri vertauskuvallinen hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen, joka aiheutti totaalisen eron tunteen Jumalasta ja sellaisen maailman, jossa yhtäkkiä oli vaaroja, kilpailua resursseista, sairauksia, kuolemaa ja syntiä. Jumala loi maailman joka oli hyvä, mutta yhtäkkiä ihminen alkoi nähdä maailman jossa oli paitsi hyvää myös pahaa. Luomakunta ei todellisuudessa muuttunut, vain ihmisen näkökulma "myrkyttyi", vääristyi. 

Valaistuminen tai herääminen on mädän hyvän ja pahan tiedon puun hedelmän, dualistisen tietoisuudentilan, ylittämistä ja paluuta paratiisiin, ykseyden ja kaiken ikuisen, hengellisen olemuksen näkemiseen.

Muutamia kommentteja/kysymyksiä joita olen miettinyt:

Olen oudossa välivaiheessa, jossa en tavallaan enää halua paljoa mitään. Sillä tasolla siis, että ei haittaa vaikka en vapaapäivänä tee yhtään mitään tms. Hoidan edelleen kaikki rutiinini ja työni, enkä ole lamaantuneella tavalla masentunut, mutta siinä missä ennen mietin vetovoiman laki-tyyppisiä asioita enemmän siltä kannalta, että miten saavuttaisi jotain (minkä uskoin tekevän onnelliseksi) niin nyt olen vähän niin kuin kaiken ulkopuolella.

Silti edelleen jollain vahvalla tasolla uskon että onni tässä elämässä liittyy vahvasti ulkoisiin olosuhteisiin. Siihen onko läheisiä ihmisiä ja miten selviän, kun pelkään jo nyt tulevia menetyksiä. Enää en jaksa uskoa kovin lujasti että tulisi jotain korvaavaa tilalle. Ja sen takia tulevaisuus aiheuttaa monesti kauhua kun mietin sitä. Vaikka sitten tietenkin heti perään tiedostan että en voi vielä tietää mitään.

Ja tätä on kestänyt jo kauan... välillä tunnistan itseni siitä mitä tässä ketjussa on ollut heräämisestä ja sen aiheuttamasta muutoksesta ja välillä olen vaan huolissani.

Kysymystä tässä ei sitten ollutkaan. On paljon mitä mietin, mutta en osaa nyt yksilöidä sitä.....Yritän joskus uudestaan pukea se sanoiksi.

Minäkin olen jonkinlaisessa välivaiheessa. Olen loputtoman passiivinen, väsynyt ja kipeä fyysisesti. Olen luovuttanut ja luopunut lähes kaikesta ja lopputulos on se että minä lähinnä istuskelen tuntikausia hiljaa ilman ajatustakaan, tai sitten lueskelen jotain hengellistä kirjaa. Aiemmin minulla oli tyhjyyteen putoamisia mutta nekin ovat menneet pois. Samoin ne hetket joina tunsin jonkun "ohjaavan" minua. Kaikki on vain tässä. Ja se on oikeastaan valtava pettymys. Mielen fantasiat ovat poissa ja todellisuus ilman mieltä on, no, jotenkin tylsä. 

Viime aikoina minulle on tullut myös hirveästi epämääräisiä fyysisiä kipuja ja mietin teenköhän tässä kuolemaa. Sen sijaan että olisin huolissani, suhtaudun siihenkin aika tyynesti. Maailma on mennyt minulta ohitse. Joskus tulee pientä surua mutta siihenkään en tartu. Tai ehkä olen saanut jonkun muistisairauden joka tekee minut näin tylsämieliseksi ja olen kuvitellut koko henkisen tieni ja minä en olekaan se joka herää. Vaan se joka tekee kuolemaa ja pettää vaan tällä itseään. Myöskään itse en osaa sanallistaa kysymystä. Halusin vaan jakaa tämän. Anteeksi jos viesti on sekava. Minun ajatukseni ei oikein kulje enää. 

Olen se kirjoittaja, joka on pyytänyt Mystikkoa rukoilemaan pari kertaa.  

Silti edelleen jollain vahvalla tasolla uskon että onni tässä elämässä liittyy vahvasti ulkoisiin olosuhteisiin. Siihen onko läheisiä ihmisiä ja miten selviän, kun pelkään jo nyt tulevia menetyksiä.

Nämä uskomukset ovat niitä jotka pitävät yllä kärsimystä, sillä sielu vie toiseen suuntaan, henkiseen irroittautumiseen niistä. Jos pinnallisempi mieli pitää kiinni, syntyy ristiriitaa ja tuskaa ja ahdistusta. Omalla ajallaan vastarinta murtuu, mutta siihen kuinka tuskallinen prosessi on, voi ainakin jonkin verran vaikuttaa itse.

Enää en jaksa uskoa kovin lujasti että tulisi jotain korvaavaa tilalle. Ja sen takia tulevaisuus aiheuttaa monesti kauhua kun mietin sitä. Vaikka sitten tietenkin heti perään tiedostan että en voi vielä tietää mitään.

Omia ajatuksiaan voi käsitellä kahdella tapaa, tai itse asiassa useimmat käyttävät molempia: joko opettelemalla hallitsemaan niitä niin että eivät anna ajatustensa vaellella peloissa ja murheissa, ja/tai ottaa ulkopuolinen ja tarkkaileva asenne kaikkiin ajatuksiin jolloin ne eivät enää niin häiritse. Ne ovat vain päänsisäistä höpötystä, säikähtäneen ihmismielen huolipuhetta, jolla ei ole tekemistä todellisuuden kanssa, minkä olet itse huomannutkin. Ihmismieli kun ei voi tietää tapahtuuko mitään niistä pelätyistä (tai toivotuista) asioista koskaan. Miksi siis varjostaa nykyhetkeä jollain kuvitelmalla, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa, ja joka ei tuota iloa eikä rauhaa vaan pelkoa ja huolta? 

Sillä tulevaisuus on osa nykyhetkeä, sen laajentumaa. Tämän hetken tietoisuus määrittää sen, millaisia ns. tulevat hetket tulevat olemaan. Siksi on tärkeää luopua tässä hetkessä kaikesta siitä murehtimisesta josta vaan pystyy luopumaan, sillä murehtiminen ei estä niitä ongelmia tulemasta joista murehditaan, vaan päinvastoin värittää tulevaisuuden -jonka luot itse- synkillä pelon sävyillä, jotka manifestoituvat tavoilla joita ei toivota.

Hieno ketju. Pitäis lukea kai läpi? Edelliselle voisin sanoa, että voimat ja rukous löytyvät itsestäsikin jos niin haluat oikeasti!

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen jonkinlaisessa välivaiheessa. Olen loputtoman passiivinen, väsynyt ja kipeä fyysisesti. Olen luovuttanut ja luopunut lähes kaikesta ja lopputulos on se että minä lähinnä istuskelen tuntikausia hiljaa ilman ajatustakaan, tai sitten lueskelen jotain hengellistä kirjaa. Aiemmin minulla oli tyhjyyteen putoamisia mutta nekin ovat menneet pois. Samoin ne hetket joina tunsin jonkun "ohjaavan" minua. Kaikki on vain tässä. Ja se on oikeastaan valtava pettymys. Mielen fantasiat ovat poissa ja todellisuus ilman mieltä on, no, jotenkin tylsä. 

Viime aikoina minulle on tullut myös hirveästi epämääräisiä fyysisiä kipuja ja mietin teenköhän tässä kuolemaa. Sen sijaan että olisin huolissani, suhtaudun siihenkin aika tyynesti. Maailma on mennyt minulta ohitse. Joskus tulee pientä surua mutta siihenkään en tartu. Tai ehkä olen saanut jonkun muistisairauden joka tekee minut näin tylsämieliseksi ja olen kuvitellut koko henkisen tieni ja minä en olekaan se joka herää. Vaan se joka tekee kuolemaa ja pettää vaan tällä itseään. Myöskään itse en osaa sanallistaa kysymystä. Halusin vaan jakaa tämän. Anteeksi jos viesti on sekava. Minun ajatukseni ei oikein kulje enää. 

Olen se kirjoittaja, joka on pyytänyt Mystikkoa rukoilemaan pari kertaa.  

Välivaihe on juuri oikea sana tuollaiselle tilalle, jossa kaikki itselle tuttu ja rakas katoaa tai menettää merkityksellisyytensä, mutta vielä ei nähdä mitään uuttakaan. Vain tyhjyyttä, joka ei vaikutakaan olevan, kuten kirjoittajat väittävät, täynnä jumalallista kirkkautta ja rauhaa, vaan pelkkää tylsyyttä ja tyhjyyttä. Hengelliset aistit eivät ole vielä täysin auenneet, niin että näkisi toisen todellisuuden aineellisen ytimenä tai takana, mutta kaikki minkä aistii fyysisin aistein on menettänyt makunsa.

Kuoleman tekemistähän tuo on, vaan ei fyysisen olemuksen kuolemaa. Mieleen samaistumiseen perustuvan itsen kuolemaa. Ja koska ihmismieli on välilinkkinä manifestaatioissa - keho on mielen kuva, mielen erikoinen tila tuottaa usein fyysisiä oireita. Tämä tapahtuu yleensä hyvin lähellä hengellisen näkemisen avautumista. Kun ihminen oivaltaa sitten Minän mielen takana, mielikin taas pääsee harmoniseen tilaan mikä heijastuu harmoniana kehossa. 

Rukoilen taas puolestasi, vaikka saattaakin olla niin että se vain kiihdyttää sitä prosessia missä olet, koska se on mitä sielusi kaipaa, vaikka pinnallisempi mielesi ei olekaan ollenkaan varma onko edes mitään prosessia tai mitään löydettävää.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen jonkinlaisessa välivaiheessa. Olen loputtoman passiivinen, väsynyt ja kipeä fyysisesti. Olen luovuttanut ja luopunut lähes kaikesta ja lopputulos on se että minä lähinnä istuskelen tuntikausia hiljaa ilman ajatustakaan, tai sitten lueskelen jotain hengellistä kirjaa. Aiemmin minulla oli tyhjyyteen putoamisia mutta nekin ovat menneet pois. Samoin ne hetket joina tunsin jonkun "ohjaavan" minua. Kaikki on vain tässä. Ja se on oikeastaan valtava pettymys. Mielen fantasiat ovat poissa ja todellisuus ilman mieltä on, no, jotenkin tylsä. 

Viime aikoina minulle on tullut myös hirveästi epämääräisiä fyysisiä kipuja ja mietin teenköhän tässä kuolemaa. Sen sijaan että olisin huolissani, suhtaudun siihenkin aika tyynesti. Maailma on mennyt minulta ohitse. Joskus tulee pientä surua mutta siihenkään en tartu. Tai ehkä olen saanut jonkun muistisairauden joka tekee minut näin tylsämieliseksi ja olen kuvitellut koko henkisen tieni ja minä en olekaan se joka herää. Vaan se joka tekee kuolemaa ja pettää vaan tällä itseään. Myöskään itse en osaa sanallistaa kysymystä. Halusin vaan jakaa tämän. Anteeksi jos viesti on sekava. Minun ajatukseni ei oikein kulje enää. 

Olen se kirjoittaja, joka on pyytänyt Mystikkoa rukoilemaan pari kertaa.  

Kuin omasta elämästä tämä teksti, olen siis tuo edellinen tänään kirjoittanut...Kun sanoin omassa viestissäni että olen välitilassa, mutta en koe olevani perinteisesti masentunut, niin kyllä tähän minullakin liittyy se että on tullut erilaisia fyysisiä vaivoja (ei mitään vakavaa). Ne sitten tavallaan vielä lisää "hiljentävät" minua.

Mutta toisaalta tämä vaihe ei ole pelkästään ankeaa. Tavallaan tunnen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni olevani oikeasti minä. Moni asia on selkiytynyt ja parantunutkin. Ennen haaveilin hirveästi siitä, millainen olisin sitten kun kaikki on ns. hyvin ja sillä höyryllä ikään kuin jaksoi. Nyt se on jäänyt ja vaan olen....Ainoa vaan että jotain vielä odottaa tulevaksi, sillä ei tässä kyllä mitään valaistuneita vielä olla. Eli pyytäisin että rukoilisit minunkin puolestani.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Ei sitä varmaan kauheasti kannatakaan miettiä, että onko tuossa jotain ja mistä johtuu. 

Näin olen toiminutkin tähän asti ilman että se auttaisi, ja kyllähän sitä väistämättä normaalielämään tottuneella ihmisellä jonkinlainen uteliaisuus herää kun havaitsee kaavan :)... Tähän asti en ole ikinä ainakaan tietoisesti odottanut mitään ja silti se ihme tönäisy aina tulee. Nyt sitten ekaa kertaa ikinä käänsin asian ikään kuin toisinpäin eli päätin että kerrankin odotan ja otan vastaan mitä on tullakseen hyvällä asenteella ja ottamatta itseäni vakavasti - ja oikeasti ajattelin että mitään ei _todellakaan_ tule tapahtumaan. Että puhtaan _tilastollisesti_ kaikki menee ihan normaalisti ja saan tästä nyt sellaisen kokemuksen että voin unohtaa koko jutun. No ei sitten mennyt ihan niin...

Kyllä se vaan hassulta tuntuu että olen voinut vuosien mittaan muodostaa hypoteesin kaikista ylläreistä - ylläri tulee joko heti tai myöhemmin merkityksellisenä ajankohtana. Yleensä ihan heti saman tien. Ja lisäksi juttuun liittyy sellainen täydellisen överin friikkiyden elementti. Ja juuri tismalleen näin kävi tälläkin kertaa. Eli tuntuu siltä että sama efekti tulee tein mitä tahansa. Kai tämän kanssa vain joutuu elämään. En minäkään usko että pystyn itse mitään aiheuttamaan. Ehkä korkeintaan niin että merkitykselliset asiat jotenkin risteäisivät eri ihmisten elämässä.

Niin, kyllä ihminen vetää tietyllä tapaa energeettisesti puoleensa toki ihmisiä ja tapahtumia jotka vastaavat jotain hänessä itsessään. Esimerkiksi itse olin nuorena koulukiusaamisten ja ihmisten hyljinnän takia hiljaisesti kaunainen: olin liian arka ilmaisemaan että oikeasti pelkäsin ja osin jopa vihasin ihmisiä, mutta sisäisesti ajattelin useimmista että he ovat ilkeitä ja aikovat ihan varmasti jotenkin pyttyillä minulle. 

Ja niinpä minulle jatkuvasti tuli vastaan tilanteita joissa minulle tosiaan valitettiin ja jäkätettiin ja oltiin ikäviä. Jopa eräs tuttavani ihmetteli, että miten ihmiset voi niin paljon valittaa minulle kun kuljen koira kiinni hihnassa ihan rauhallisesti kävelytietä. "Pidä se rakkis sivummalla", "kato vähän missä kuljet" jne vaikkei olisi mitenkään epätavallisesti kuljettu. Naapurit helposti valittivat, työpaikalla nälvittiin ja pilailtiin kustannuksellani. Jopa bussikuskit ja myyjät saattoivat tylyttää. Ja kuten useimmat, minäkin ajattelin, että kaikki tämä vahvistaa, että arvioni ihmisten sisäisestä ilkeydestä on totta, koska jokainen päivä sen näyttää todistavan. Ajattelin, että ainoa syy miksi muita ei kiusata on että he eivät ole niin kiltin oloisia kuin minä, että ihmiset on petoja jotka haluaisivat hyökätä kaikkien kimppuun mutta uskaltavat vain puolustuskyvyttömiksi arvioimiensa (kuten minun) kimppuun.

Se ei silloin tullut minulle mieleenkään, että vedin itse tapahtumia puoleeni mieleni energialla, että itse asiassa harjoitin manifestointia tietämättä siitä ollenkaan. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että vedät itse puoleesi kaiken sen ilkeyden omilla uskomuksillasi ihmisistä, olisin ajatellut että tyyppi on taikauskoinen hölmö. Minun maailmankuvassani kun asiat oli puhtaasti fyysisiä, ja vain teot vaikuttivat. Minä en tehnyt ihmisille pahaa enkä ilkeillyt heille, joten en uskonut että esim. uskomukseni ja asenteeni voisivat mitenkään vaikuttaa siihen miten he minuun suhtautuivat.

Ymmärsin tuosta että itse kuitenkin tunnistit itsessäsi sen kaunan ihmisiä kohtaan ja joka sai sinut vetämään puoleesi juuri sellaista käytöstä jota odotit? Ja toki tunnistan minäkin osasta asioita, esim. tuo parin kesän takainen lomaretki joka peruuntui, tiedostin itsekin silloin aikanaan että siihen liittyi ristiriitaisia ajatuksia ja sikäli ymmärrän. Mutta se on kurjaa että näissä minun manifestoinneissa ylivoimaisessa enemmistössä olen kuitenkin ihan aidosti ja oikeasti ainakin tietoisessa mielessäni odottanut hyviä ja positiivisia asioita ja saanut kamalalla tavalla märän rätin naamalleni, mikä on saanut asiat tuntumaan oikein vielä erityisen pahalta. Hyvänä esimerkkinä tämä viime kertainen jonka tuolla selitin. Ensinnäkin odotin että mitään ei tapahdu, olin lähes varma siitä. Toisekseen vaikka jotain tapahtuisi, olin huojentuneella ja hyvällä mielellä, mielestäni olin ratkaissut ongelman. Olin löytänyt rauhallisen, vastaanottavaisen, luottavaisen ja humoristisen asenteen. En ymmärrä _miten_ pystyin näistä lähtökohdista manifestoimaan jotain niin kauheaa ja groteskia mitä tapahtui... Olen aika neuvoton sen suhteen miten nyt asennettani parantaisin.

Kirjoituksistasi tuntuu, että vaikka tosin yritit psyykata itseäsi uskomaan että mitään ei tapahdu, käytännössä taustalla oli oletus että mitä jos TAAS tapahtuukin. Toivoit kovin ettei tapahdu, mutta et varsinaisesti uskonut siihen. 

En usko, että tässä tapauksessa asenteiden parantaminen tai mielen tason manifestointi on välttämättä paras taktiikka ollenkaan, koska se voi johtaa kehään jossa yrität lopulta penkoa alitajuntaasikin koskaan löytämättä syytä. Tai ainakin, jos välttämättä haluaa ratkaista ongelmaa psyykkisellä tasolla, niin pitäisi aloittaa tietoisen manifestoinnin järjestelmällinen harjoittelu pienemmistä asioista ennen kuin yrittää tarttua tekniikalla tuollaiseen syvällä olevaan kuvioon omassa elämässä. Manifestointi tietoisesti on taito, kuten vaikka pianonsoitto, ja se vaatii aloittamista yksinkertaisista asioista ja harjoittelua, vähitellen haastetta lisäten.

Tässä mielessä monet asiaaa käsittelevät kirjat antavat tekniikasta turhan yksinkertaisen kuvan, kun suosittelevat vaikka kirjoittamaan rahasumman shekkiin ja sitten ajattelemaan saaneensa sen. Useimmat eivät vaan pysty uskomaan tuosta vaan saavansa "tyhjästä", ansiotta, sellaista rahaa, joten manifestaatiotakaan ei tapahdu. Mutta onhan se myyvämpää väittää noin kuin kertoa ihmisille, että heidän pitäisi aloittaa ihan pienillä, ei mitenkään kovin epätodennäköisillä saati yliluonnollisilla asioilla, ja kuukausia tai vuosia harjoitella ennen kuin saavat aikaan mitään merkittävän oloista.

Sinun tapauksessasi luulen että tällä hetkellä psyykkisten syiden penkominen on vain lisätaakka joka ei hyödytä mitään ja joka lisää ahdistusta ongelmista. Helpompi olisi elää kuten useimmat ihmiset elävät, ajattelematta lainkaan yhteyttä itsen ja ulkoisen välillä, ottaen vaan vastaan minkä elämä eteen heittää ja yrittäen selviytyä sen kanssa asia kerrallaan. Ajattelemisen sijaan varata päivittäin aikaa ehkä hiljaisuudelle ja sisäiselle kuuntelemiselle, niin jonain päivänä voi olla että kaikki tarvittava apu ja oivallus tulee sisältä, ilman ponnistelua ja murehtimista.

En ole jaksanut lukea ketjua juurikaan koska se on niin pitkä ja monisanainen, mutta onko nyt siis täysin  poissuljettua jonkinlainen dialogi tuonpuoleisen kanssa? Nimittäin viime viikolla sattunutta: Minulla on töissä eräs vähemmän tärkeä projekti joka on ollut huonolla hoidolla jo ainakin vuoden jollei puolitoista. Sen seurauksena koko juttu on ollut epävakaa ja vaarassa pyllähtää. Viime viikolla päätimme projektin vastuuhenkilön kanssa että teemme asialle jotain. Käytin muutaman työpäivän asioiden muuttamiseen ja saimmekin tilannetta aimo harppauksen eteenpäin, projektipäällikkö ihasteli että kyllä tuli hieno. Kun työpäivän päätteeksi laittelin työvälineitä pois, ajattelin huojentuneena että huh huh, kylläpä on hieno juttu että viimein saimme tämän  pitkään vaivanneen asian hoitamisen hyvälle alulle, kylläpä helpotti, ja heti sen jälkeen kävi parin sekunnin ajan mielessä, että baitövei, huomaatko että tähän tapahtumaan on sitoutuneena _juuuuuurikin_ sellaista energiaa joka ---- ja siinä vaiheessa totesin hyväntuulisena että jep jep ja läimäytin koneen kiinni ja läksin töistä uhraamatta asialle sen jälkeen ajatukstakaan. Seuraavana päivänä kun menin töihin ja ajattelin tviikata vielä muutamaa juttua, koko projekti oli tuhoutunut :DDD. Jos olisi kyse rakennuksesta voisi sanoa että kivijalkaa myöten. Kyllähän tämä vaara oli olemassa mutta tämä ajoitus taas :D. Pyllähdys olisi voinut tapahtua puolitoista vuotta sitten tai vuoden päästä tai ei koskaan! Kun soittelin projektipäällikölle, hänkin sanoi että sääli kun näin kävi juuri kun saatiin muutos niin hyvälle alulle ja jutusta hieno.

Nyt sitten jos lähdetään tästä manifestoinnin ideasta jota ollaan pyöritelty, niin manifestoin tän tietty itse sisäisen ristiriitani osoituksena. Kuitenkin tuntuu niin vaikealta nähdä itsensä jonain fakin taikuri Merlininä :D. Joskus olen miettinyt sitä että olen jo pitempään toivonut että voisin taas uskoa oikeasti näihin asioihin joista olen tässä kirjoittanut. Olen siis ihmetellyt, mutta totta puhuen en ihan oikeasti uskonut, loppuun asti. Ja lisäksi olen ajatellut että voi kun voisin saada jonkun merkin, että voisin taas uskoa. Entä jos olen koko ajan saanutkin yhä selvemmäksi yltyviä merkkejä, ja jokaisen jälkeen meitsi vain huokii että voi voi, kumpa voisin uskoa, kumpa tulisi jokin merkki :D.

Täällä on parilla muullakin kovin samankaltaisia kokemuksia kuin itselläni. Elämän epätodellisuuden tuntu, asioiden merkityksettömyys, välinpitämättömyys... Tänään kävellessäni ajattelin, että tämä tila on niin lähellä masennusta kuin olla voi, olematta kuitenkaan masennusta. Itse seilaan jossain irrallisuuden ja fyysisyyteen samaistumisen välimaastossa. Olen huomannut merkillisen piirteen itsessäni, kun yritän kai niin kovasti pitää kiinni "normaalista": reagoin esimerkiksi loukatuksi tulemiseen näyttelemällä loukkaantunutta, vaikka oikeasti asia olisi minulle yhdentekevä. En vain jotenkin osaa toimia muullakaan tavalla, kun nämä "roolit" ovat olleet osa minua koko aiemman elämäni. Toki joskus tunteita liikahtaa minussakin, mutta se aiempi epäoikeudenmukaisuuden synnyttämä vihan ja ärtymyksen sekoitus ei enää "aja" minua samalla tavalla. Tietääköhän kukaan, mistä puhun? Se muutokseen ajava draivi ja energia on poissa. Ja kun en osaa muutakaan tapaa tehdä asioita, tunnun kelluvan jossain merkityksettömyyden suossa. Siltikään en ole masentunut, lähinnä ehkä ahdistunut, mutta samalla myös "kevyempi" kuin ennen. Tämä keveyden tunne on jopa manifestoitunut fyysisyyteen asti, kun paino on tippunut useita kiloja lyhyessä ajassa. :D En tiedä, mitä tässä yritän sanoa. Elämä on jo usean vuoden ajan ollut hieman merkillistä, mutta viime aikoina tämä epätodellisuuden tuntu on noussut potenssiin sata. Olen välillä nähnyt välähdyksiä muustakin (mm. aistinut energioita, kokenut valveunia ym.), mutta enimmäkseen tuntuu siltä, kuin katselisin tylsää harmaasävyistä elokuvaa, jonka päähenkilöä en tunne enää ollenkaan.

Täytyy vielä lisätä, että toisaalta tämä muutos (siis tunteiden "latistuminen") myös mietityttää minua. Olen parisuhteessa, jossa koen usein, ettei rajojani kunnioiteta. Siinä missä aiemmin vaadin muutosta (eli pariterapiaa tai eroa), nykyään en jaksa oikein edes yrittää tehdä asialle mitään. En halua olla kenenkään kynnysmatto, mutta kun näitä epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamia tunteita ei enää tule samassa mittakaavassa, ei minulla myöskään ole energiaa muuttaa asioita. Tilannetta on vielä sekoittamassa yhteinen lapsi, jonka hyvinvointi ajaa omani edelle. Olen ihan pihalla siitä, mikä tässä tilanteessa olisi parasta kaikille, mutta jotenkin en jaksa enää pyöritellä ja vatvoa näitä asioita mielessäni. Mitenpä helkutissa minä voisinkaan tietää, mikä olisi parasta? En osaa ennustaa tulevaisuutta enkä voi nähdä asioiden kerrannaisvaikutuksia, joten olen sitten jämähtänyt tähän. Aiemmin olen luottanut "sydämeni ääneen", mutta tässä asiassa sekin tuntuu olevan täysin mykkä. Tekisi mieleni kuvainnollisesti vain istua alas, nostaa kädet pystyyn ja todeta, että tämän tilanteen ratkaisu menee yli kykyjeni. Ja niin minä olen pitkälti tehnytkin: lakannut kuvittelemasta, että tähän asiaan tulisi mitään muutosta ajattelemalla. Eikä tietämättömyys ole edes mikään tila, mistä jaksaisin nyt kovin aktiivisesti pyrkiä pois. Täytyy vain hyväksyä se, että minä en tiedä, ja se on ihan ok nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen jonkinlaisessa välivaiheessa. Olen loputtoman passiivinen, väsynyt ja kipeä fyysisesti. Olen luovuttanut ja luopunut lähes kaikesta ja lopputulos on se että minä lähinnä istuskelen tuntikausia hiljaa ilman ajatustakaan, tai sitten lueskelen jotain hengellistä kirjaa. Aiemmin minulla oli tyhjyyteen putoamisia mutta nekin ovat menneet pois. Samoin ne hetket joina tunsin jonkun "ohjaavan" minua. Kaikki on vain tässä. Ja se on oikeastaan valtava pettymys. Mielen fantasiat ovat poissa ja todellisuus ilman mieltä on, no, jotenkin tylsä. 

Viime aikoina minulle on tullut myös hirveästi epämääräisiä fyysisiä kipuja ja mietin teenköhän tässä kuolemaa. Sen sijaan että olisin huolissani, suhtaudun siihenkin aika tyynesti. Maailma on mennyt minulta ohitse. Joskus tulee pientä surua mutta siihenkään en tartu. Tai ehkä olen saanut jonkun muistisairauden joka tekee minut näin tylsämieliseksi ja olen kuvitellut koko henkisen tieni ja minä en olekaan se joka herää. Vaan se joka tekee kuolemaa ja pettää vaan tällä itseään. Myöskään itse en osaa sanallistaa kysymystä. Halusin vaan jakaa tämän. Anteeksi jos viesti on sekava. Minun ajatukseni ei oikein kulje enää. 

Olen se kirjoittaja, joka on pyytänyt Mystikkoa rukoilemaan pari kertaa.  

Kuin omasta elämästä tämä teksti, olen siis tuo edellinen tänään kirjoittanut...Kun sanoin omassa viestissäni että olen välitilassa, mutta en koe olevani perinteisesti masentunut, niin kyllä tähän minullakin liittyy se että on tullut erilaisia fyysisiä vaivoja (ei mitään vakavaa). Ne sitten tavallaan vielä lisää "hiljentävät" minua.

Mutta toisaalta tämä vaihe ei ole pelkästään ankeaa. Tavallaan tunnen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni olevani oikeasti minä. Moni asia on selkiytynyt ja parantunutkin. Ennen haaveilin hirveästi siitä, millainen olisin sitten kun kaikki on ns. hyvin ja sillä höyryllä ikään kuin jaksoi. Nyt se on jäänyt ja vaan olen....Ainoa vaan että jotain vielä odottaa tulevaksi, sillä ei tässä kyllä mitään valaistuneita vielä olla. Eli pyytäisin että rukoilisit minunkin puolestani.

Rukoilen.