Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on jäänyt epäselväksi se, mitä tarkoitetaan sillä, että ulkoinen elämä on sisäisen elämän ilmentymää.

Esim. Jos minua vaivaa se, että mies ryyppää, yksi lapsi on vitosen oppilas, toinen lapsi on peliaddikti ja perheeseen kuuluu uusperheen lapsia, joita ei voi sietää. Sitten valaistun - mitä sitten?

A) mies lopettaa ryyppäämisen, koulunumerot paranevat, ei pelata ja uuslapset häviävät elämästä?

B) kaikki on kuten ennen, mutta minua ei vain häiritse kukaan eikä mikään, mitä muut tekevät?

En ole Kristitty Mystikko, mutta jaan näkemykseni.

Luullakseni molemmat vastausvaihtoehdot ovat oikeassa – maailma on edelleen sijoillaan valaistumisen jälkeenkin. Mutta kasvanut ymmärryksesi ja empatiakykysi sitten alkaa heijastumaan myös ympäristöstäsi näin muuttaen asioita. Esimerkiksi: ymmärrät nyt miestä ja syynsä juomiseen, eikä asia enää aiheuta sinussa samanlaista ärsyyntymistä kuin ennen ja lopetat sättimisen. Kitka vähenee väliltänne, ehkä mies ei enää tunne samanlaista tarvetta juoda kuin ennen, ehkä ajattelee että on kivempi sinullekin kun ei ole aina kännissä. Vitosen oppilas on ollut ahdistunut perheenne ilmapiiristä, ja suoriutuu koulussaan paremmin saadessaan kotona enemmän positiivista huomiota. Ryyppäämisen jäätyä miehellä on enemmän aikaa lapsille, eikä peliaddiktikaan kaipaa eskapismia peleistä sairaalloisissa määrin. Uusperheen lapsissa opit näkemään heidän omat, hienot persoonalliset piirteensä, ja kehuilla ja kannustuksella kasvatat niitä, siinä missä ennen näit vain huonot puolet ja niihin reagoimalla korostit osaltasi negatiivista käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Ei sitä varmaan kauheasti kannatakaan miettiä, että onko tuossa jotain ja mistä johtuu. 

Näin olen toiminutkin tähän asti ilman että se auttaisi, ja kyllähän sitä väistämättä normaalielämään tottuneella ihmisellä jonkinlainen uteliaisuus herää kun havaitsee kaavan :)... Tähän asti en ole ikinä ainakaan tietoisesti odottanut mitään ja silti se ihme tönäisy aina tulee. Nyt sitten ekaa kertaa ikinä käänsin asian ikään kuin toisinpäin eli päätin että kerrankin odotan ja otan vastaan mitä on tullakseen hyvällä asenteella ja ottamatta itseäni vakavasti - ja oikeasti ajattelin että mitään ei _todellakaan_ tule tapahtumaan. Että puhtaan _tilastollisesti_ kaikki menee ihan normaalisti ja saan tästä nyt sellaisen kokemuksen että voin unohtaa koko jutun. No ei sitten mennyt ihan niin...

Kyllä se vaan hassulta tuntuu että olen voinut vuosien mittaan muodostaa hypoteesin kaikista ylläreistä - ylläri tulee joko heti tai myöhemmin merkityksellisenä ajankohtana. Yleensä ihan heti saman tien. Ja lisäksi juttuun liittyy sellainen täydellisen överin friikkiyden elementti. Ja juuri tismalleen näin kävi tälläkin kertaa. Eli tuntuu siltä että sama efekti tulee tein mitä tahansa. Kai tämän kanssa vain joutuu elämään. En minäkään usko että pystyn itse mitään aiheuttamaan. Ehkä korkeintaan niin että merkitykselliset asiat jotenkin risteäisivät eri ihmisten elämässä.

Niin, kyllä ihminen vetää tietyllä tapaa energeettisesti puoleensa toki ihmisiä ja tapahtumia jotka vastaavat jotain hänessä itsessään. Esimerkiksi itse olin nuorena koulukiusaamisten ja ihmisten hyljinnän takia hiljaisesti kaunainen: olin liian arka ilmaisemaan että oikeasti pelkäsin ja osin jopa vihasin ihmisiä, mutta sisäisesti ajattelin useimmista että he ovat ilkeitä ja aikovat ihan varmasti jotenkin pyttyillä minulle. 

Ja niinpä minulle jatkuvasti tuli vastaan tilanteita joissa minulle tosiaan valitettiin ja jäkätettiin ja oltiin ikäviä. Jopa eräs tuttavani ihmetteli, että miten ihmiset voi niin paljon valittaa minulle kun kuljen koira kiinni hihnassa ihan rauhallisesti kävelytietä. "Pidä se rakkis sivummalla", "kato vähän missä kuljet" jne vaikkei olisi mitenkään epätavallisesti kuljettu. Naapurit helposti valittivat, työpaikalla nälvittiin ja pilailtiin kustannuksellani. Jopa bussikuskit ja myyjät saattoivat tylyttää. Ja kuten useimmat, minäkin ajattelin, että kaikki tämä vahvistaa, että arvioni ihmisten sisäisestä ilkeydestä on totta, koska jokainen päivä sen näyttää todistavan. Ajattelin, että ainoa syy miksi muita ei kiusata on että he eivät ole niin kiltin oloisia kuin minä, että ihmiset on petoja jotka haluaisivat hyökätä kaikkien kimppuun mutta uskaltavat vain puolustuskyvyttömiksi arvioimiensa (kuten minun) kimppuun.

Se ei silloin tullut minulle mieleenkään, että vedin itse tapahtumia puoleeni mieleni energialla, että itse asiassa harjoitin manifestointia tietämättä siitä ollenkaan. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että vedät itse puoleesi kaiken sen ilkeyden omilla uskomuksillasi ihmisistä, olisin ajatellut että tyyppi on taikauskoinen hölmö. Minun maailmankuvassani kun asiat oli puhtaasti fyysisiä, ja vain teot vaikuttivat. Minä en tehnyt ihmisille pahaa enkä ilkeillyt heille, joten en uskonut että esim. uskomukseni ja asenteeni voisivat mitenkään vaikuttaa siihen miten he minuun suhtautuivat.

Ymmärsin tuosta että itse kuitenkin tunnistit itsessäsi sen kaunan ihmisiä kohtaan ja joka sai sinut vetämään puoleesi juuri sellaista käytöstä jota odotit? Ja toki tunnistan minäkin osasta asioita, esim. tuo parin kesän takainen lomaretki joka peruuntui, tiedostin itsekin silloin aikanaan että siihen liittyi ristiriitaisia ajatuksia ja sikäli ymmärrän. Mutta se on kurjaa että näissä minun manifestoinneissa ylivoimaisessa enemmistössä olen kuitenkin ihan aidosti ja oikeasti ainakin tietoisessa mielessäni odottanut hyviä ja positiivisia asioita ja saanut kamalalla tavalla märän rätin naamalleni, mikä on saanut asiat tuntumaan oikein vielä erityisen pahalta. Hyvänä esimerkkinä tämä viime kertainen jonka tuolla selitin. Ensinnäkin odotin että mitään ei tapahdu, olin lähes varma siitä. Toisekseen vaikka jotain tapahtuisi, olin huojentuneella ja hyvällä mielellä, mielestäni olin ratkaissut ongelman. Olin löytänyt rauhallisen, vastaanottavaisen, luottavaisen ja humoristisen asenteen. En ymmärrä _miten_ pystyin näistä lähtökohdista manifestoimaan jotain niin kauheaa ja groteskia mitä tapahtui... Olen aika neuvoton sen suhteen miten nyt asennettani parantaisin.

Kirjoituksistasi tuntuu, että vaikka tosin yritit psyykata itseäsi uskomaan että mitään ei tapahdu, käytännössä taustalla oli oletus että mitä jos TAAS tapahtuukin. Toivoit kovin ettei tapahdu, mutta et varsinaisesti uskonut siihen. 

En usko, että tässä tapauksessa asenteiden parantaminen tai mielen tason manifestointi on välttämättä paras taktiikka ollenkaan, koska se voi johtaa kehään jossa yrität lopulta penkoa alitajuntaasikin koskaan löytämättä syytä. Tai ainakin, jos välttämättä haluaa ratkaista ongelmaa psyykkisellä tasolla, niin pitäisi aloittaa tietoisen manifestoinnin järjestelmällinen harjoittelu pienemmistä asioista ennen kuin yrittää tarttua tekniikalla tuollaiseen syvällä olevaan kuvioon omassa elämässä. Manifestointi tietoisesti on taito, kuten vaikka pianonsoitto, ja se vaatii aloittamista yksinkertaisista asioista ja harjoittelua, vähitellen haastetta lisäten.

Tässä mielessä monet asiaaa käsittelevät kirjat antavat tekniikasta turhan yksinkertaisen kuvan, kun suosittelevat vaikka kirjoittamaan rahasumman shekkiin ja sitten ajattelemaan saaneensa sen. Useimmat eivät vaan pysty uskomaan tuosta vaan saavansa "tyhjästä", ansiotta, sellaista rahaa, joten manifestaatiotakaan ei tapahdu. Mutta onhan se myyvämpää väittää noin kuin kertoa ihmisille, että heidän pitäisi aloittaa ihan pienillä, ei mitenkään kovin epätodennäköisillä saati yliluonnollisilla asioilla, ja kuukausia tai vuosia harjoitella ennen kuin saavat aikaan mitään merkittävän oloista.

Sinun tapauksessasi luulen että tällä hetkellä psyykkisten syiden penkominen on vain lisätaakka joka ei hyödytä mitään ja joka lisää ahdistusta ongelmista. Helpompi olisi elää kuten useimmat ihmiset elävät, ajattelematta lainkaan yhteyttä itsen ja ulkoisen välillä, ottaen vaan vastaan minkä elämä eteen heittää ja yrittäen selviytyä sen kanssa asia kerrallaan. Ajattelemisen sijaan varata päivittäin aikaa ehkä hiljaisuudelle ja sisäiselle kuuntelemiselle, niin jonain päivänä voi olla että kaikki tarvittava apu ja oivallus tulee sisältä, ilman ponnistelua ja murehtimista.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Mystikko, mikä voi olla energeettisellä tasolla sellainen tekijä, joka manifestoituu yksilön elämässä hyväksikäytetyksi ja jopa pahoinpidellyksi tulemisen kokemuksina? Miten sellaisen tekijän voisi poistaa? Ilmeisesti ei riitä, että poistuu noiden "pahantekijöiden" vaikutuspiiristä, sillä tilalle tulee aina uusia vaikka niitä yrittäisi tietoisesti välttääkin. Voiko kyse olla jostain arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteista? Mikä saa yksilön uskomaan, että hän "ansaitsee" tulla kohdelluksi noin? Joku tuollainen uskomushan täytyy olla, kun kokemusmaailma toistaa samaa kaavaa vuodesta toiseen kaikista ponnisteluista huolimatta.

Kyllä, toistuvissa kuvioissa on taustalla joitain uskomuksia tai asenteita jotka vetävät kokemuksia puoleensa. Ja niitä voi yrittää ratkaista psykologisella tasolla esim. terapiassa, jos haluaa. Useimmille ihmisille se onkin ainoa mahdollinen ratkaisu, koska heillä ei ole uskoa tai kiinnostusta spirituaaliseen tasoon.

Mutta spirituaalisesta kiinnostuneille on tarjolla myös mahdollisuus jättää ongelman taso ja nousta sen yläpuolelle. Lopettaa kokonaan kaikki yritykset mielellä ratkaista mielen tason ongelma, olla vaan sisäisesti hiljaa ja antaa kaiken olla, katsella, tiedostaa ilman mielen kommentteja. Näin vähitellen katkeaa samaistuminen ajattelevaan mieleen jonka tasolla ongelmat ovat. Tietoisuuden tason muuttuessa mielisamaistumisesta ydinolemukseen samaistuvaksi kaikenlaiset epämiellyttävät ja rajoittavat kuviot myös aineellisen tason elämässä poistuvat. Mutta niiden poistumista ei pidä tavoitella, koska muuten pitää itsensä edelleen osittain ongelmien tasolla, vaan etsiä yksin "taivasten valtakuntaa" tai "valaistumista" tai "korkeampaa tietoisuutta" tai "sisintä minää" ja antaa kaiken muun asettua paikoilleen itsestään. Ja olla välittämättä siitä jos heti ulkoinen elämä ei ala muuttua miksikään.

Spirituaalisen tason ratkaisut ovat kaikkein vaivattomimpia, mutta vaikeita niistä tekee mielen vastustus. Mieli sanoo, että pitää tehdä jotain, pitää toimia, ja että mikään ei muutu jos ei ajattele ja tee jotain. Mutta juuri tämä kaikki vastustus ja tekeminen antaa ongelmille todellisuutta ja voimaa ja pitää niitä yllä. 

Vierailija kirjoitti:

Hei mystikko, Mikä on avuksi itsevihaan?

Perimmäinen ratkaisu on sen näkeminen, mikä Itse todella on. Että se ei ole se kuolevainen, monella tapaa huono ja puutteellinen ihmisolento, jollaiseksi jokainen tämän maailman tietoisuudentilaan syntynyt itseään luonnostaan luulee kunnes herää. Todellinen Itse on Jumala ilmenneenä, ikuinen, hengellinen, yhtä kaikkiallisen tietoisuuden kanssa. Rakkaus itse,  kaikkivaltias, kaikkitietävä, kaikkivoipa. Kukaan tuskin voisi vihata sitä, jos näkisi sen itsensä todellisena, syvimpänä olemuksena - ja samalla väistämättä kaikkien muidenkin olentojen syvimpänä olemuksena.

Mutta jo ennen tuon oivaltamista on mahdollista oppia ottamaan etäisyyttä mielensä kuvioihin ja näin viemään niiltä voimaa. Itsevihakin on vain ajatuksia mielessä ja niihin liittyviä tunteita. Miksi tehdä niistä numeroa, kun niiden voisi antaa vain tulla ja mennä, kiinnittymättä niihin mitenkään? Välillä mieleen tulee itseen tyytyväisiä ajatuksia, välillä itseä inhoavia, mutta ne ovat vain ihmismielen ajelehtivia ajatuksia, joilla ei ole niin merkitystä minkään kannalta. Ne voi vain tiedostaa tekemättä niistä lainkaan ongelmaa, todeten että sellainen luonnollinen ihmismieli on. Mutta Itse ei ole mikään niistä ajatuksista, vaan se tietoisuus jossa ajatukset ja tunteet tulevat tiedostetuiksi, eikä siinä tietoisuudessa ole mitään niistä ominaisuuksista joista ns. yliminä ehkä ihmistä solvaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on jäänyt epäselväksi se, mitä tarkoitetaan sillä, että ulkoinen elämä on sisäisen elämän ilmentymää.

Esim. Jos minua vaivaa se, että mies ryyppää, yksi lapsi on vitosen oppilas, toinen lapsi on peliaddikti ja perheeseen kuuluu uusperheen lapsia, joita ei voi sietää. Sitten valaistun - mitä sitten?

A) mies lopettaa ryyppäämisen, koulunumerot paranevat, ei pelata ja uuslapset häviävät elämästä?

B) kaikki on kuten ennen, mutta minua ei vain häiritse kukaan eikä mikään, mitä muut tekevät?

Ei kumpikaan, ainakaan puhtaasti. Se mitä tuossa tilanteessa valaistuva tekee ja mitä muut tekevät sen seurauksena ei ole ennustettavissa ollenkaan. Valaistunut saa sisäisyydestään intuition mitä tehdä, eikä se välttämättä noudata mitään sovinnaisuuksien tai oletusten kaavoja. 

Vastaus A kuitenkin on hyvin epätodennäköinen. Valaistunut muuttuu itse, ja se voi heijastua muihin ja suhteisiin muiden kanssa, mutta myös ne muut luovat oman todellisuutensa, eikä yhden todellisuuden muutos voi jyrätä heidän oikeuttaan luoda omaa todellisuuttaan. Joku vastaanottavainen voi tosiaan "parantua" valaistuneen seurasta, esim. lopettaa ryyppäämisen tai muun ongelmakäytöksen. Mutta joku toinen voi vaan ärtyä lisää muutoksesta ja alkaa juoda enemmän, tai lähteä ovet paukkuen. 

B on sellainen jonka valaistunut valitsee joskus. Häntä ei tosiaan ärsytä ihmeemmin enää mikään, ja jos hän katsoo hyväksi jäädä johonkin tilanteeseen josta ennen kärsi, hän jää. 

Mutta ei aina niinkään. Hän voi lähteä suhteesta, puoliso voi lähteä suhteesta, suhde lapsiin ja näiden tekemisiin esim. koulun tai pelaamisen suhteen voi muuttua mutta sitäkään ei voi ennustaa onko se niin miten ihmisten enemmistö katsoisi hyväksi. Valaistunut voi olla varsin epäsovinnainen olento, koska hän on vapaa siitä minkä ihmiset ajattelevat olevan hyvää ja oikein, ja tekee sen mitä hänen syvempi Minänsä ja intuitionsa sanovat olevan hyvää ja oikein. 

Mitä mieltä olet salaliittoteorioista ja siitä, että maailmaa todellisuudessa hallitsisi jokin saatanallinen kultti? Ovatko vaikka liskoihmiset/ihmissudet/vampyyrit yhtä tosia kuin "tavallisetkin" ihmiset? Entä toisessa päässä esim. kristallilapset yksisarvisineen? :)

Mitä sanot trumpettiäänistä, joita on kuultu tulevan taivaalta muutaman vuoden ajan ympäri maailmaa? Kuulostavat valitettavasti kovasti lopun ajan pasuunoilta :( Esim. tässä tietoa: https://www.uusisuomi.fi/ulkomaat/83317-mystiset-trumpettiaanet-ihmetyt…

Totuus tai todellisuus - se on aivan jotain muuta kuin mitä ihmiset sen kokevat olevan. Se on hengellinen, ikuinen, ajan ja paikan ulottuvuuksien tuolla puolen. Se mitä ihmiset kokevat todellisuutena, on vääristynyt, ihmisten perususkomusten ja tietoisuuden tason läpi suodatettu tulkinta, illuusio. Mitä nähdään tai koetaan on yleensä olemassa hengellisellä tasolla jonkinlaisena aktiviteettina, mutta tulkinta siitä esineeksi tai olennoksi on pohjimmiltaan epätosi, illusorinen. Siksi ei olekaan niin helppoa sanoa ihmisten tasolta lähtien, mikä on totta tai olemassa olevaa ja mikä ei. 

On ollut aika, jolloin esimerkiksi haltiat ja luonnonhenget olivat arkipäivää. Juuri kukaan ei epäillyt niiden olemassaoloa, ja ihmiset kokivat niitä osana luonnollista arkeaan. Ja on ollut aika, jolloin magia oli mahdollista, koska ihmisten uskomukset sallivat sen mahdollisuuden, kun taas nykyisin minkään sen kaltaisen harjoittaminen on varsin vaikeaa koska kollektiiviset  uskomukset kieltävät materian tason syyn ja seurauksen lakien, luonnonlakien, ohittamisen. Aina ihmiset ovat aistineet energioita jotka ovat oikeastaan ihmisen tavanomaisen tietoisuuden tason ulkopuolella, tavallaan toisissa meitä lähellä olevissa ulottuvuuksissa, mutta tulkinta niistä suodattuu kulttuurin ja ajan hengen kautta. Sata vuotta sitten joku olisi tulkinnut aistimansa toisen tason tapahtuman kummitukseksi, tänään hän voi tulkita sen vaikka ufoksi, avaruuden muukalaiseksi, sillä aika on materialisoitunut niin paljon että mahdollisuus toisen tason tapahtumaan kielletään täysin ja tulkitaan sekin fyysiseksi objektiksi tai olennoksi. 

Ihmisten tosi tai todellinen onkin käytännössä se mihin enemmistö uskoo tällä hetkellä. Ihmissudet, liskoihmiset jne eivät kuulu enemmistön uskomuksiin, joten niihin uskominen on epänormaalia. Nykyäänhän monet pitävät myös kaikkia hengellisiä tai uskonnollisia kokemuksia jopa mielisairauden oireina, niin pitkälle materialisoituminen ja maailmankuvan kapeutuminen on edennyt. Minusta sinänsä on harmi, että ihmiset yhä kapeuttavat mahdollisen rajojaan, mutta salaliittoteorioiden luonne on olla ahdistavia ja pelottavia yleensä, ja siksi sellaisiin uskomisen harvinaistumista en sure yhtään. Me luomme todellisuutemme kollektiivisesti, eikä siinä todellisuudessa tällä hetkellä ole sellaisia ilmiöitä kuin liskoihmiset tai vampyyrit tai saatanallista kulttia hallitsemassa kulissien takaa maailmaa ja sen virallisia johtajia. 

Kristallilapset - asiaan liittyy paljon tarunomaista mystiikkaa kuten nuo yksisarviset, mutta on totta että ihmiskunnassa on alkanut syntyä lapsia, jotka ovat jo syntyessään hyvin lähellä valaistunutta tilaa tai jopa valaistuneita. Uskon että uskomukset indigo- tai kristallilapsista ovat lähteneet tällaisista lapsista, jotka lapsen viattomuudella ovat avoimesti puhuneet kokemuksistaan, joista heidän vanhemmillaan ei ole hajuakaan, silti vaikuttamatta mitenkään epätasapainoisilta tai sairailta. Ei ole kuitenkaan tarpeen mitenkään korottaa ketään lapsia - kaikki he ovat Jumalan ilmentymiä yhtä lailla, eikä yhdenkään kehitykselle ole hyväksi tulla kohdelluksi liian erityisenä, sillä se kehittää todennäköisesti hyvin vaikean egon lapsen ja ympäristön kiusaksi. 

Maailmanloppu on itselleni yksinomaan iloinen ja tavoiteltava asia. Se on tosin nykyisen tuho, mutta myös uuden synty. Yhden illuusion tuho, jotta parempi ja harmonisempi voi tulla tilalle. Sitä ei aiheuta jokin taivaassa oleva jumalolento, vaan meidän oma tietoisuuden tilan muutoksemme. Ja jokainen, joka tavoittelee hengellistä heräämistä tai valaistumista, jouduttaa sitä päivää jona "kuolemaa ei enää ole, eikä itkua eikä parkua", ja jona leijona ja lammas voivat rauhassa aterioida ilman että toisen on syötävä toinen elääkseen itse.

Minua tämä ajatus ulkoisesta sisäisen heijastumana on viime aikoina ilahduttanut kovasti, ja olen vapautunut paljosta vihasta hyvin nopeassa ajassa. Olen kuullut tästä ajatuksesta ennenkin, mutta Mystikon selitykset ovat auttaneet siinä, että olen todella alkanut myös sisäistämään tätä asiaa. Ei ole tarvinnut enää huolestua salaliitoista tai vääryyksistä tai mistään muustakaan kun tietää, että se "työ" maailman muuttamiseksi tehdään tietoisuuden tasolla, ei välttämättä ulkoisina tekoina. Toki se tietoisuus voi johtaa tekoihin, mutta siihenkään ei tarvitse pyrkiä itse vaan inspiraatio tulee kun tulee. Ja oikeastaan se maailman muuttuminenkaan ei ole mikään tavoite vaan se vain tapahtuu pala kerrallaan, kun useampi ja useampi päästää irti vihasta.

Mystikko, puhuit aiemmin siitä, että sinulta olisi tulevaisuudessa tulossa kirjakin aiheesta. Onko siinä tapahtunut edistystä? Olen lukenut paljon henkistä materiaalia, mutta sinun tapasi kertoa asioista on auttanut ehkä eniten siinä todellisessa sisäistämisessä. Tänäänkin hymyilin vain onnellisena kun tajusin helpottuneena, että minun todellakaan ei tarvitse varsinaisesti yrittää muuttaa yhtään mitään. Olen aina ollut herkkä ihminen ja surrut kovasti maailman tilaa, joten tämä ajatus on ollut todella vapauttava.

Vielä olisi kysymys lapsiin liittyen: Miksi valaistuneita syntyy maan päälle? Voiko heidän tietoisuutensa "tipahtaa" niin, että he joutuvat uudellen tähän illuusion ansaan? Entä miten välttää se, ettei vahingossa tulisi edesauttaneeksi lapsensa egon kasvamista? Minulle oma lapseni on yksi suuri ihme ja ihastelun aihe, vaikka en häntä pidäkään muita parempana tms. Rakastan muitakin lapsia ihan luontaisesti, mutta tietysti se oma on ihmistasolla läheisin.

Etsivä löytää kirjoitti:

Mystikko, puhuit aiemmin siitä, että sinulta olisi tulevaisuudessa tulossa kirjakin aiheesta. Onko siinä tapahtunut edistystä? Olen lukenut paljon henkistä materiaalia, mutta sinun tapasi kertoa asioista on auttanut ehkä eniten siinä todellisessa sisäistämisessä. Tänäänkin hymyilin vain onnellisena kun tajusin helpottuneena, että minun todellakaan ei tarvitse varsinaisesti yrittää muuttaa yhtään mitään. Olen aina ollut herkkä ihminen ja surrut kovasti maailman tilaa, joten tämä ajatus on ollut todella vapauttava.

Vielä olisi kysymys lapsiin liittyen: Miksi valaistuneita syntyy maan päälle? Voiko heidän tietoisuutensa "tipahtaa" niin, että he joutuvat uudellen tähän illuusion ansaan? Entä miten välttää se, ettei vahingossa tulisi edesauttaneeksi lapsensa egon kasvamista? Minulle oma lapseni on yksi suuri ihme ja ihastelun aihe, vaikka en häntä pidäkään muita parempana tms. Rakastan muitakin lapsia ihan luontaisesti, mutta tietysti se oma on ihmistasolla läheisin.

En ole toistaiseksi kirjoittanut mitään. Tällä hetkellä muut aktiviteetit täyttävät elämäni sen verran tehokkaasti ettei aikaa olisi. Mutta tiedän, että kun on aika kirjoittaa, myös elämä järjestyy niin että siihen löytyy aikaa ilman että minun täytyy mitenkään huolehtia asiasta. Kaikki tapahtuu oikealla ajallaan.

Valaistuneita syntyy maan päälle, koska tietoisuuden evoluutio on menossa yleisesti siihen suuntaan. Ilmiö yleistyy yhä enemmän ajan kuluessa eteenpäin. Raamattu ilmaisee asian niin, että kaikki polvet tulevat notkistumaan Hänen edessään - kaikki tulevat lopulta valaistumaan. Mistä kirjoittaja tiesi sen, tai mistä minä tiedän sen? Siitä, että ajan ulkopuolelta katsottuna kaikki on jo valmista, siis lopputulos on varma. Elämää voisi tässä suhteessa verrata elokuvan filmiraitaan, joka on jo kuvattu, jonka tarina on valmis. Mutta teatterin katsojat, ajassa elävät, näkevät sen hetki kerrallaan, peräkkäisinä tapahtumina, eivätkä tiedä mitä tulee tapahtumaan ennen kuin lopussa. Ajan ulkopuolelta sen sijaan näkee jo nyt täysin harmonisen Taivasten valtakunnan, ja kaikki tietoisuus tulee palaamaan siihen kotiin aikansa tuhlaajapoikana seikkailtuaan. 

Kyllä valaistunut voi pudota takaisin illuusion ansaan. Suurin riski on, kun valaistumiskokemus on tuore. Siksi usein sanotaankin, että alkuun se pitäisi pitää salassa eikä ainakaan alkaa heti opettaa toisia, koska on liian suuri vaara langeta egon valtaan jos heti rakentaa itselleen taas käsitteellistä identiteettiä henkisestä opettajuudesta. Ja joskus vaan se mitä luonnollisesta "lihan mielestä", egosta on jäljellä, valittaa niin voimallisesti omien nautintojensa perään, että se saa houkuteltua ihmisen pois hienovireisemmistä hengellisen tason iloista ja harmonioista, takaisin turruttavaan elämäntapaan. On olemassa valaistumisen kokeneita, jotka ovat langenneet esimerkiksi päihteilyyn ja seksuaaliseen hillittömyyteen, ja jos näillä on jo opettajan asema ja maine, voivat saada pahaakin jälkeä seuraajissaan aikaan, koska heissä silti edelleen ainakin alkuun on "toisen todellisuuden tuoksu", jokin sellainen rauha joka kiehtoo ihmisiä ja saa heidät hyväksymään esim. seksuaalisen hyväksikäytön jota ei muilta hyväksyisi.

Lasten egon paisuttamisena yleisesti pidetään yletöntä ihailua ja hemmottelua, ja on totta että se on yksi tie rakentaa suuriegoinen ihminen, jonka on vaikea elää ilman näitä huumeitaan, tavallisena ihmisenä. Mutta on muitakin teitä, esim. kova kurikin voi kasvattaa egoa vastustuksen kautta. Itse kasvatin jo alle kouluikäisenä melkoisen egon siitä, että päätin että en anna ikinä periksi, tekivätpä vanhemmat mitä tahansa. Ja vanhemmat ei osanneet tehdä muuta kuin koventaa rangaistuksia, kun kerran pikkuhirviö ei muuten usko. Eivät ymmärtäneet, että jo nelivuotiaana olin sellainen, että mikään määrä fyysistä kipua esimerkiksi ei olisi saanut minua alistumaan. Jos sain vyöremmillä takapuolelle, hoin itsekseni uhmaa ja pyhää vihaa täynnä: "pakko ei ole kuin kuolla, pakko ei ole alistua koskaan, minä kuolen ennemmin kuin alistun". Ja pieninkin asia, jopa anteeksipyyntö, oli egolleni alistuminen johon en voinut suostua. Toisaalta, se että egoni kasvoi niin mahdottomaksi että sen kanssa oli sietämätöntä ja ahdistavaa elää, oli iso syy siihen miksi niin nuorena kiinnostuin hengellisestä, joten sekin on ollut lopulta hyvä asia elämässäni, asia jonka on ollut tarkoitus tapahtua.

Tuo leffateatterivertaus on tismalleen sama kuin mitä Gary Renard sanoo kirjoissaan! Hänestä oli puhetta aiemmin tässä ketjussa, ja sanoit, etteivät hänen kirjansa ole tuttuja. Minusta on tosi mielenkiintoista ja jonkinlainen "merkki", jos useat eri lähteet päätyvät itsenäisesti samaan lopputulokseen henkisten asioiden suhteen. En aluksi pitänyt Renardin teoksista, sillä hän väitti, ettei tulevaisuutta voi muuttaa vaan se on jo kirjoitettu valmiiksi. Myöhemmissä kirjoissa hän kylläkin korjasi tätä ajatusta ja kertoi, että filminauhaa voi ikäänkuin vaihtaa, jos itse muuttuu joltain osin (ja siinä se anteeksianto oli suurin muutos, koska "se tekee menneet teot tekemättömiksi ja muuttaa siten myös tulevaisuutta" tms.).

Onko tilanne siis lapsen kasvatuksen suhteen se, että ei kannata pelätä "virheitä"? Tietysti pyrin parhaaseen mahdolliseen tavoitteeseen asettamalla rajoja ja antamalla rakkautta, mutta jos jokin menee näennäisesti pieleen, niin siten on myös tarkoitettu? Eli oikeastaan me emme voi tehdä "virheitä", jos tämän kaiken lopputulos ajan ulkopuolella on jo selvinnyt? Päteekö tämä kaikkeen muuhunkin elämässä?

Kirjoitat yllä näin:

"Valaistunut muuttuu itse, ja se voi heijastua muihin ja suhteisiin muiden kanssa, mutta myös ne muut luovat oman todellisuutensa, eikä yhden todellisuuden muutos voi jyrätä heidän oikeuttaan luoda omaa todellisuuttaan. "

Eikö valaistuneen tietoisuus ole suurempi ja vahvempi kuin egon tietoisuus? Minä olen isompi kuin Ego.

ap miettii

Etsivä löytää kirjoitti:

Tuo leffateatterivertaus on tismalleen sama kuin mitä Gary Renard sanoo kirjoissaan! Hänestä oli puhetta aiemmin tässä ketjussa, ja sanoit, etteivät hänen kirjansa ole tuttuja. Minusta on tosi mielenkiintoista ja jonkinlainen "merkki", jos useat eri lähteet päätyvät itsenäisesti samaan lopputulokseen henkisten asioiden suhteen. En aluksi pitänyt Renardin teoksista, sillä hän väitti, ettei tulevaisuutta voi muuttaa vaan se on jo kirjoitettu valmiiksi. Myöhemmissä kirjoissa hän kylläkin korjasi tätä ajatusta ja kertoi, että filminauhaa voi ikäänkuin vaihtaa, jos itse muuttuu joltain osin (ja siinä se anteeksianto oli suurin muutos, koska "se tekee menneet teot tekemättömiksi ja muuttaa siten myös tulevaisuutta" tms.).

Onko tilanne siis lapsen kasvatuksen suhteen se, että ei kannata pelätä "virheitä"? Tietysti pyrin parhaaseen mahdolliseen tavoitteeseen asettamalla rajoja ja antamalla rakkautta, mutta jos jokin menee näennäisesti pieleen, niin siten on myös tarkoitettu? Eli oikeastaan me emme voi tehdä "virheitä", jos tämän kaiken lopputulos ajan ulkopuolella on jo selvinnyt? Päteekö tämä kaikkeen muuhunkin elämässä?

Kyllä. Kaikella on tarkoituksensa, silläkin mikä on tuskallista ja pahaa. Aina se tarkoitus tosin ei selviä tässä nykyisessä olemassaolossa - on olemassaoloja joissa koko elämä eletään tutkien tämän ihmisten illuusion pimeämpiä ja tuskallisempia puolia. Lopulta kaikki tulevat kuitenkin löytämään rauhan ja onnen, ja usein sitä osaavat arvostaa kaikkein eniten ne, jotka ovat joutuneet kokemaan sellaisen olon vastakohtaa paljon, kärsimään paljon.

Virheiden pelkäämisestä ei ole tosiaan mitään hyötyä, koska sellainen pelko ei edes vähennä virheitä verrattuna siihen että vain tekisi parhaansa ilman sen enempää murehtimista. Virheiden pelko vain lisää itselle huolta ja ahdisusta, ei tee mitään hyödyllistä.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitat yllä näin:

"Valaistunut muuttuu itse, ja se voi heijastua muihin ja suhteisiin muiden kanssa, mutta myös ne muut luovat oman todellisuutensa, eikä yhden todellisuuden muutos voi jyrätä heidän oikeuttaan luoda omaa todellisuuttaan. "

Eikö valaistuneen tietoisuus ole suurempi ja vahvempi kuin egon tietoisuus? Minä olen isompi kuin Ego.

ap miettii

Tietoisuus, Universaali Tietoisuus, ei ole iso voima pienten voimien yli, vaan kuin ääretön kohtu jossa kaikki mitä on, tapahtuu. Se ei pakota ketään eikä voita ketään, sillä todellisuudessa sen rinnalla ei ole mitään muita voimia. Kaikki ilmenevä on sen ilmenemää, sillä se on kaikki mitä on.  

Ego  on todellisuudessa illuusio, ei mikään voima. Mutta ihmisellä on oikeus pitää kiinni erillisyyden illuusiostaan, ja palata siitä kotiin vasta omalla ajallaan, kun kutsu siihen käy sisältä käsin. Niin kauan kuin on aika, jokainen saa tutkia egon tason olemassaoloa, ja Tietoisuus antaa aurinkonsa paistaa yhtä lailla niin hyville kuin pahoillekin, niin egon vallassa eläville kuin siitä vapautuneillekin.

Miten päästetään irti toiveista ja haluista? Onko se välttämätöntä manifestaatioiden ilmentymiselle? Entä valaistumiselle?

Vierailija kirjoitti:

Miten päästetään irti toiveista ja haluista? Onko se välttämätöntä manifestaatioiden ilmentymiselle? Entä valaistumiselle?

Tietoisen manifestoinnin onnistumiseen ei ole välttämätöntä päästä kaikista haluista ja toiveista. Itse asiassa koko prosessia käytetään siksi, että halutaan erilaisia asioita. Tosin kun sitten valitaan haluttu kohde joka halutaan manifestoida, niin ideaalisessa tapauksessa halu katoaa täysin jo ennen kuin manifestaatio fyysiseksi ilmentymäksi tapahtuu, koska henkilö on niin täysin varma että manifestaatio on varma. Vähän kuin olisi tilannut tuotteen postimyyntikuvastosta, eikä tarvitse enää siis miettiä miten ja mistä sen saisi, sen kun elelee rauhassa odottaen että postista tulee ilmoitus että tuote on haettavissa. Hyvin pieniä ja luonnollisina pidettäviä asioita voi manifestoida ilmankin näin vahvaa varmuutta, mutta mitä kauemmas yleisesti mahdollisena pidetystä mennään, sitä suurempi pitää olla uskon siihen että on jo saanut sen mitä lähti manifestoimaan, ennen kuin manifestaatio tapahtuu konkreettisesti aineen tasolla.

Valaistumiseen johtava prosessi kyllä yleensä on sellainen, joka katkoo kaikenlaiset halut tämän maailman asioihin. Ihminen eläessään luonnollisena egon vallassa olevana ihmisenä ei siihen pysty tietoisesti, mutta prosessi itse vie kiinnostuksen saavuttaa mitään täällä. Viimeinen halu joka on jäljellä on yleensä valaistumisen tai Jumalan löytämisen halu, tai ihmiskunnan auttamisen halu jonka vuoksi tavoittelee valaistusta, mutta sekin halu häviää oivaltamisen hetkellä, usein jo ennen. "Minä olen" riittää, jos tietää mikä Minä olen, ei tarvitse eikä voi saada mitään muuta. Mitä haluttavaa olisi, jos kokee olevansa kaikki mitä on?

Oivalsin jo lapsena, että suhtautumisensa ja roolinsa erilaisissa vaikeissa tilanteissa voi valita. Vaikka sinusta tehdään pahista johonkin draamaan, sinun ei tarvitse hyväksyä sitä roolia. Samoin on uhriutumisen kanssa.  Ajattelen, että jo silloin pidin tätä tapahtumien todellisuutta jonkinlaisena illuusiona. Läpi koko elämäni minusta on monissa tilanteissa tuntunut, että seuraan esitystä tai näytelmää, enkä pysty ottamaan  tai hoksaa ottaa sitä roolia, joka minulle siinä olisi koska minä olen vain minä koko ajan. Olen tehnyt virheitä ja pahoja asioita, se ei ole tehnyt minusta konnaa. Olen tehnyt hyviä asioita, se ei ole tehnyt minusta pyhimystä tai hyvää ihmistä. Minulle on tehty väärin, en silti ole uhri. Olen vain minä. Jos joku sanoo minulle, että "sinä olet varmasti..." niin en pysty yhtään samastumaan siihen mitä oletetaan. Se on varmaan hyväkin, että olen ollut vahvasti tämä ihminen, mikä olen niin kauan kuin muistan. Silti en ole ihan sinut, tai minut, sen kanssa etten pääse jyvälle näistä näytelmistä. Esimerkiksi äitini kuoleman jälkeen minulle sanottiin, että "pakenin toimeliaisuuteen" hautajaisasioita ja muuta järjestellessäni, että se on osa suremisprosessia. En edelleenkään koe, että niin olisi käynyt vaan kyse oli käytännössä siitä että kun asuin eri kaupungissa ja olin töissä, niin yritin siinä heti saada tehtyä mahdollisimman monta asiaa pois alta. 

En toisaalta itsekään ole kiinnostunut spekuloimaan tai analysoimaan toisen ihmisen tekemisiä tai mielentiloja, tai heittämään heidän ylleen rooliviittoja. 

Herääkö Mystikolla jotain ajatuksia tästä? 

602. Sellaisia ihmiset ovat, pyrkivät lokeroimaan kaiken omiin pään sisäisiin malleihinsa. Usein on niin ettei kohtaamistilanteessa kohtaa ihmiset ollenkaan, vaan molemmat paitsi esittävät sosiaalista roolia, niin sen lisäksi koko ajan analysoivat sitä toista ja tunkevat tätä omiin kategorioihinsa. Paikalla on neljä hahmoa: henkilöiden siinä tilanteessa käyttämät roolit sekä kummankin olettamat siitä millainen toinen on, ja sitten usein ihmetellään miksei mitään aitoa kohtaamisen tunnetta synny.

Joskus nuo lokeroimiset menevät ihan koomisuuksiin asti, kun ihmisillä on niin tiukkoja käsityksiä siitä että jos olet a, olet myös b ja c. Esimerkiksi jos joku sanoo olevansa vegaani, niin vastapuoli voi saman tien kuvitella tietävänsä esim. tämän poliittisen puoluekannan ja suhtautumisen maahanmuuttoon ja monta muutakin asiaa, vaikkei oikeasti tiedä näistä mitään, sen kun vaan tunkee toista omiin stereotyyppeihinsä "ituhipistä". Jos toinen sitten yllättäen sanoo jotain stereotyypin vastaista, sitä ei olla kuulevinaankaan tai pahimmassa tapauksessa lokeroihin mahtumattomasta ihmisestä tulee niin epämiellyttävä tunne ettei hänen kanssaan olla tekemisissä mielellään ollenkaan. Tai jos sanoo olevansa kristitty (tai hyvä tavaton, muslimi ;) ), ihmiset olettavata kaikenlaista, toiset negatiivista ja toiset positiivista, mutta joka tapauksessa olet leimattu ja sinusta oletetaan kaikenlaista mikä ei ehkä sovi kovinkaan hyvin. 

Minun laiseni ovat leimaajille kaikkein kiusallisimpia, koska olemme niin irti siitä miten ihmiset ajattelee ja mitä arvostaa. Esimerkiksi tuo kuolema-asia: ihmiset eivät pysty käsittämään, että minulle kuolema ei ihan oikeasti ole ollenkaan surullinen tai vältettävä asia. Se on tähän kokemisen tasoon kuuluva transitio kuten syntymäkin, mutta koska minulle ihminen on kuolematon henki, en näe siinä mitään surullista loppua. Ihmiset eivät voi sellaista käsittää ja siksi esim. tyyneys kuoleman edessä voidaan tulkita hyvin erilaisin tavoin: kamalan kylmä ja kova ihminen, kieltää surun, näyttelee vain tyyntä jne. Mutta minä olen mikä olen, ei ihmisten leimat minuun vaikuta. En yritä torjua leimoja, en selitellä miten asia oikeasti on, vaan jatkan vaan tyynesti olemista sellaisena kuin olen. 

En nyt odota että Mystikolla on vastauksia näihin, mutta tekee mieli keskustella.

Miksi todellisuus tuntuu epätodellisemmalta nykyään kuin 10 vuotta sitten? Onkohan muutos minussa vai maailmassa? Minulla on myös paljon vähemmän tunteita. Pitäisiköhän minun hakea apua vai onko tämä jokin henkisen olemisen vaihe?

Join viikonloppuna alkoholia humaltumiseen asti ja vaikka en saanut siitä mitään muuta kuin fyysistä turtumusta ja ylimääräistä rahanmenoa, niin seuraava ja sitä seuraava päivä tuntuivat  henkisesti paljon todellisemmilta kuin tämä normaaliksi tullut harmaassa pumpulissa elely.  Ehkä se johtui väliaikaisesta itse hankitusta epätodellisesta olotilasta, jonka aikana tunnen enemmän tunteita kuin selvinpäin. 

Kuitenkin päätin etten enää juo, suhteessa juomisen hintaan vaikutukset eivät ole kaksiset.

Kyselin siis aiheesta alkoholi tuolla pari sivua sitten. Ja alkoholia en tosiaan käytä paljoa, voi mennä lähes vuosikin ilman sitä. Nyt saa mennä enemmänkin. 

Vierailija kirjoitti:

En nyt odota että Mystikolla on vastauksia näihin, mutta tekee mieli keskustella.

Miksi todellisuus tuntuu epätodellisemmalta nykyään kuin 10 vuotta sitten? Onkohan muutos minussa vai maailmassa? Minulla on myös paljon vähemmän tunteita. Pitäisiköhän minun hakea apua vai onko tämä jokin henkisen olemisen vaihe?

Join viikonloppuna alkoholia humaltumiseen asti ja vaikka en saanut siitä mitään muuta kuin fyysistä turtumusta ja ylimääräistä rahanmenoa, niin seuraava ja sitä seuraava päivä tuntuivat  henkisesti paljon todellisemmilta kuin tämä normaaliksi tullut harmaassa pumpulissa elely.  Ehkä se johtui väliaikaisesta itse hankitusta epätodellisesta olotilasta, jonka aikana tunnen enemmän tunteita kuin selvinpäin. 

Kuitenkin päätin etten enää juo, suhteessa juomisen hintaan vaikutukset eivät ole kaksiset.

Kyselin siis aiheesta alkoholi tuolla pari sivua sitten. Ja alkoholia en tosiaan käytä paljoa, voi mennä lähes vuosikin ilman sitä. Nyt saa mennä enemmänkin. 

Tämä johtuu alkoholin antamasta tilapäisestä buustista aivokemiallesi. Oletko masentunut? Erittäin monet lääkitsevät masennustaan viinalla vaikka se ei keinona ole kovin hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi todellisuus tuntuu epätodellisemmalta nykyään kuin 10 vuotta sitten? Onkohan muutos minussa vai maailmassa? Minulla on myös paljon vähemmän tunteita. Pitäisiköhän minun hakea apua vai onko tämä jokin henkisen olemisen vaihe?

 

Kysy tätä omalta sisimmältäsi ja tee sen mukaan mitä se sanoo. 

Sinänsä tuollainen voi olla hyvä henkisen kehityksen vaihe, joka on ahdistava vain tilapäisesti, niin kauan kuin osa itseä on vielä kiintynyt siihen vanhaan tuntemisen ja olemisen tapaan. Siitä voi ajan kanssa kasvaa "rauha, joka ei ole tästä maailmasta". Mutta olisi silti väärin ulkopuolelta sanoa että älä hae apua, sinun täytyy kestää vaan, tai toisaalta kehottaa hakemaan apua - sinä olet itsesi ylin auktoriteetti, se joka päätät minne suuntaan henkisellä (ja fyysisellä) tielläsi kuljet milloinkin. 

Joskus on niinkin, että hyvät asiat ei ole hyviä sillä hetkellä, jos niihin ei ole vielä valmis. Itsellänikin oli vaihe, jolloin käytin alkoholia lääkkeeksi siihen silkkaan kauhuun jota luonnollinen mieleni koki siitä millaiseksi aloin todellisuuden ja itseni luonteen oivaltaa. Joku muu voisi käyttää psyykenlääkkeitä ja/tai terapiaa. Nämä kaikki voivat hidastaa oivaltamista, mutta toisaalta, pitää kiinni normaalissa elämässä tilanteessa jossa muuten ahdistus tai masennus olisi liian suuri kestettäväksi. Jokainen valitsee itse, milloin kestää vaan ja milloin valitsee helpottaa oloaan tämän maailman keinoin.

(Jos joku ihmettelee miksi sanon terapian voivan hidastaa oivaltamista, niin se johtuu siitä, että aika usein terapeutit käytännössä vahvistavat sitä mikä tämän maailman silmissä on todellista ja hyvää. Heille olisi huolestuttavia sairauden merkkejä monet, jotka oikeasti voivat olla merkkejä etenemisestä kohti etsittyä henkistä uudestisyntymistä tai valaistumista. Heille enemmistön henkinen tila on tavoitetila, ja taas henkiselle etsijälle se ei ole sitä.)