Lapsiperheelliset: mitä ajattelette kun luette velojen kuvausta lapsivapaasta arjesta..?

Maailman lapsien kannalta ajattelen usein että suurin osa veloista olisi paljon parempia ja fiksumpia vanhempia kuin monet lapselliset.

Toisaalta muistan kuinka epävarma olin kun puolivahingossa aloin odottaa esikoista ja kuinka suurta rakkautta, hellyyttä, onnea, ihmetystä, täydellisestä pienestä ihmisestä, joka oli kehittynyt sisälläni, tunsin kun istuin vastasyntynyt esikoinen sylissäni ja itkin onnesta ensimmäiset kuukaudet hormonimyrskyissäni enemmän kuin vauva.

Se on tunne, jonka haluaisi jokaisen saavan kokea, toki tiedän että jokainen ei koskaan niin tunne, vaikka onkin vanhempi.

Huvittavaa, miten lapsiperhe-elämä on joko tosi kuormittavaa, tai sitten ihan kaikkia asioita voi tehdä ihan samalla lailla kuin ennen lapsiakin. Aivan kontekstista riippuen.

Rehellisesti sanottuna mua ei yleensä kiinnosta toisten kuvailut elämästään, joten en juuri niitä lue.

Lapsettoman arki ei kiinnosta sen enempää kuin muidenkaan, enkä ajattele lapsettoman elämästä mitään.

Miksi ajattelisin?

Olenhan itsekin ollut joskus lapseton - ja tehnyt tietoisen valinnan ruveta vanhemmaksi.

Huvittavaa jos joku tosiaan luulee, että lapsettoman elämä on perheellisille jokin Juttu.

Jokainen perheellinenhän on elänyt myös lapsetonta elämää, eli tuskin näkee sitä mitenkään jännänä ja kiinnostavana asiana.

On se jännä, kum velat vaativat tässä ketjussa heidän valintojensa hyväksymistä, suvaitsevaisuutta ja ymmärtämistä. Ja yleensäkin enemmän "live and let live"-henkeä.

Mutta kun joku kaipaa apua koliikkivauvan kanssa ja palstavela täräyttää ilkeämielisen "onneksi minulla ei ole..."-kommenttinsa, niin sitä keskustelua jatkuu sitten sivutolkulla ja se ymmärrystä ja apua kaipaava vanhempi poljetaan jalkoihin.

Tulee vain mieleen se vanha sanan lasku että "lapsi kasvattaa vanhempansa"

Velojen mielipiteet ovat ajoittain äärettömän lapsellisia. Yksi vaihe aikuistumisesta on kokematta ja myös jää kokematta.

Fasaani kirjoitti:

Rehellisesti sanottuna mua ei yleensä kiinnosta toisten kuvailut elämästään, joten en juuri niitä lue.

Lapsettoman arki ei kiinnosta sen enempää kuin muidenkaan, enkä ajattele lapsettoman elämästä mitään.

Miksi ajattelisin?

Olenhan itsekin ollut joskus lapseton - ja tehnyt tietoisen valinnan ruveta vanhemmaksi.

Huvittavaa jos joku tosiaan luulee, että lapsettoman elämä on perheellisille jokin Juttu.

Jokainen perheellinenhän on elänyt myös lapsetonta elämää, eli tuskin näkee sitä mitenkään jännänä ja kiinnostavana asiana.

Sama kaavahan toistuu usein monissa elämäntilanteissa.

Lapsia saanut tietää mitä se on että ei ole lasta, mutta lapseton ei tiedä minkälaista on lapsen kanssa.

Neitsyyden menettänyt tietää minkälaista on olla neitsyst, mutta neitsyt ei tiedä miltä tuntuu neitsyyden menettäneenä.

Naimisiin mennyt tietää mitä on sinkkuna, mutta sinkku ei tiedä minkälaista on naimisissa.

Omistusasuja tietää minkälaista on asua vuokralla, mutta vuokralla asusuva ei tiedä minkälaista on omistusasunnossa.

jne. jne. jne.

Ihmeellisen usein tämä tietämättömämpi osapuoli luulee osaavaansa neuvoa tättä kokeneempaa.

intj kirjoitti:

Huvittavaa, miten lapsiperhe-elämä on joko tosi kuormittavaa, tai sitten ihan kaikkia asioita voi tehdä ihan samalla lailla kuin ennen lapsiakin. Aivan kontekstista riippuen.

Ei tuossa ole mitään ristiriitaa. Lapsien kanssa voi tehdä mitä vaan, mutta se on kuormittavampaa.

Ajattelen, että siinähän raukat yrittävät etsiä sisältöä elämäänsä. En kadu hetkeäkään, että valitsin lapsiperhe-elämän. Nyt kun lapset ovat isoja, saan välillä kuulla maailman kauneimmat sanat, "kiitos äiti, sä olet ollut hyvä äiti" Tiedän, etten ole ollut mutta se on rakkauden osoitus. On ihanaa olla rakastettu. 

Jos jättää tarkoituksella lapset hankkimatta niin se on sama kuin jättäisi avaamatta hienon lahjapaketin.  Ei mitkään elämykset ja huvitukset kuitenkaan loppujen lopuksi korvaa ihmisten välistä vuorovaikutusta. 

Mulla on ainakin parempi olo henkisesti kun on pieni lapsi ja toinen tulossa. Sain esikoiseni 27 vuotiaana. Sitä ennen ryyppäsin joka viikonloppu, olin siivoton ja laiska. Töitä tein, mutta siitä saadut rahat kaikki meni joka kk kaikkeen turhaan. Makoilin päiviä kämpillä sisällä katsellen tv-sarjoja. Huh, en kaipaa entiseen. Energinen ja menevä elämä lasten kanssa on tehnyt mulle hyvää. Mutta tiesin kyllä aina haluavani lapsia. Raskastakin on ollut, mutta ikinä ei ole mielessä käynyt, että olisi pitänyt jättää lapset tekemättä.

Ajattelen, ettei Kalifornian matkat tai golfinpeluuillat ole sen arvoisia, ettäkö lapset olisi pitänyt jättää tekemättä.

Minäpä sain vielä iltatähden <3 Iltatähden kanssa on ihan erilaista kuin vanhempien lapsien. Siihen, ettei omaa aikaa juuri ole, on jo tottunut. Eikä sitä niin paljon enää kaipaakaan.

Vierailija kirjoitti:

harmi ettei elämässä ole "restore saved game"-mahdollisuutta. Palauttaisin välittömästi ajan ennen lapsia ja niitä haluavaa naista.

Ok, lapsiperhe-elämä ei ole kaikille, mutta toivottavasti sinä ja muut kaltaisesi itse tehtyjä valintojaan katuvat ymmärtävät olla tuomatta esiin ajatuksiaan niille omille lapsilleen. Meinaan vaan, että lapsi on viaton siihen, jos vanhempi on tyytymätön elämäänsä, eikä ansaitse kuulla sitä, että vanhempi katuu hänen olemassaoloaan!

Vierailija kirjoitti:

Minun tuntemani velat ovat koulukiusattuja reppanoita, siksi pelkäävät lapsia yhä edelleen.

Siinäpä taas tyypillinen lapsellinen jolle ottaa koville se, että muut ovat uskaltaneet tehdä omat omaa elämäänsä koskevat päätökset eikä ole elänyt ryhmäpaineen alla hankkien niitä pakollisia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen tarvetta korostaa asiaa.

Tai sitten he vain joutuvat puollustamaan omaa päätöstään, kun jatkuvasti tälläkin palstalla hyökätään heidän kimppuunsa. Monet lapsellisesti ovat selvästi tajunneet tehneensä väärän päätöksen lapsia hankkiessaan joten ovat nyt kateellisina hyökkäämässä lapsettomien kimppuun parantaakseen omaa oloaan.

En ole nähnyt yhdenkään lapsettoman korostavan asiaa tai tuovan asiaa esille mutta olen huomannut lapsellisten jatkuvasti tuovan omaa asiaansa esille ja ihmettelevän koskas teille niitä lapsia tulee yms.

Suurin osa ihmisistä elää omaa elämäänsä eikä hirveän paljon jaksa miettiä miten toiset sitä elävät kunhan elämäntavat eivät muiden elämää liikaa häiritse. MIettikääpä työyhteisöä. En edes tiedä kaikista ihmisistä onko heillä lapsia vai ei. En yleensäkään tiedä kaikkien vapaa-ajan harrasteitakaan, jokainen valitkoon omansa halujensa mukaan.

Olen itse myöhään lapset hankkinut, elänyt kolmevitoseksi lapsetonta elämää uraa tehden, matkustaen ja itseäni toteuttaen, sen jälkeen jatkanut uraa ja itseni toteuttamista lapset siihen sisältyen. Jotenkin tuo ajatus, että lapset veisivät jotain äidin/isän elämästä on minulle vieras. Jos velalla on koira/mies, viekö tuo jotain hänen elämästään? Eikö se ole ihmisen omaa elämää, valinnut elämäänsä tällaista? Olin viikonloppuna sukutapaamisessa, siellä oli aikuisia, nuoria, lapsia ja koiria. Kaikki sovittiin hyvin olemaan yhdessä ja oli hillittömän hauskaa. Tuollainen on minun elämääni, minun sosiaalinen perheeni. Joku muu hakee perheensä sukupuolisen suuntautumisensa ryhmästä, tiukasta ystäväpiiristä, harrasteista tai sitten ei kaipaa sellaista. Toivon mukaan jokainen löytää valinnoillaan itselleen antoisan ja onnellisen elämän, oli se lasten kanssa tai ilman. Eikö tuo vastakkainasettelu ole hieman lapsellista molemmin puolin. Jos on tyytyväinen ja onnellinen elämässään valinnoistaan niin miksi niitä täytyy muille niin hirveästi perustella ja erityisesti muiden ratkaisuja vastaan hyökätä, maailma on sitä parempi paikka mitä enemmän täällä on elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsiperheet antaa velojen elellä rauhassa, miksi ei toimi toisinpäin?

HAH! Sinähän vitsin lohkaisit. Lapsiperheet tekee kaikkea muuta, kuin antaisi lapsettomien elellä rauhassa. Esim. mun naapurissa asuu lapsiperheitä. Lapsettomana olen joutunut kuuntelemaan lasten huutoa kellon ympäri viimeiset 6 vuotta (kun yksi perhe muuttaa pois, tulee toiset huutajat tilalle). Ne huutaa, kirkuu ja itkee eikä sitä ääntä pääse pakoon kuin poistumalla kodistaan. En tiedä ovatko sairaita vai vammaisia, mutta ihan liioittelematta huuto kestää aamusta iltaan lähes tauotta. Olen joutunut päivittäin väistämään pihalla pentujen ympäriinsä levittämiä leluja, ja autotielle (!) levitettyjä pallopelejä. Eivät näytä oppivan vaikka säännöllisesti kerään pihalta lelut ja viskaan roskiin.

Julkisilla paikoilla sama huuto jatkuu - yritäpä käydä kaupassa ilman että vähintään pari lasta huutaa keuhkonsa pihalle ja kolme mammaa on tukkinut käytävät täydellä ostoskärryllä ja tuplarattailla (herran kiitos useimmissa kaupoissa ei enää ole niitä saatanallia minikärryjä, joilla lapset laitettiin ajamaan päin vieraiden sääriä). En edes halua puhua siitä, miten nämä itsekkäät paskat käyttäytyvät julkisissa kulkuvälineissä.

Että tulepa mulle sanomaan miten te helvetin lapsipers..perheet annatte mun elää rauhassa, niin minä sulle rauhattomuuden näytän. Perkele että pistää ihan vihaksi tuollainen vähättely teiltä maailman pahimmilta häiriköiltä.

Vierailija kirjoitti:

intj kirjoitti:

Huvittavaa, miten lapsiperhe-elämä on joko tosi kuormittavaa, tai sitten ihan kaikkia asioita voi tehdä ihan samalla lailla kuin ennen lapsiakin. Aivan kontekstista riippuen.

Ei tuossa ole mitään ristiriitaa. Lapsien kanssa voi tehdä mitä vaan, mutta se on kuormittavampaa.

Onhan ristiriita. " ihan kaikkia asioita voi tehdä ihan samalla lailla kuin ennen lapsiakin"  on täysin eri asia kuin "voi tehdä mitä vaan, mutta se on vaan paljon hankalampaa". Ei se silloin ole samalla tavalla, jos se on huomattavasti hankalampaa! Sama kuin väittäisi, että "ihminen jolla ei ole jalkoja voi juosta ihan samalla lailla kuin jalallinenkin", kun tarkoittaisi, että jalaton voi juosta jos hommaa tekojalat ja silti juokseminen ei ole samanlaista kuin sellaisella jolla on omat jalat. 

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että siinähän raukat yrittävät etsiä sisältöä elämäänsä. En kadu hetkeäkään, että valitsin lapsiperhe-elämän. Nyt kun lapset ovat isoja, saan välillä kuulla maailman kauneimmat sanat, "kiitos äiti, sä olet ollut hyvä äiti" Tiedän, etten ole ollut mutta se on rakkauden osoitus. On ihanaa olla rakastettu. 

Jos jättää tarkoituksella lapset hankkimatta niin se on sama kuin jättäisi avaamatta hienon lahjapaketin.  Ei mitkään elämykset ja huvitukset kuitenkaan loppujen lopuksi korvaa ihmisten välistä vuorovaikutusta. 

Eikö olekin todella ihmeellistä ja sinulle ainakin käsittämätöntä, että ihmiset haluavat elämältään eri asioita ja se mikä sinulle ihanaa ja arvokasta onkin jollekin toiselle viimeinen asia mitä elämältään haluaisi. Ihmisten välistä vuorovaikutusta on muutakin kuin lasten kautta ja se vuorovaikutus on ainakin vapaaehtoista ja sitä voi suorittaa silloin kun itselle sopii. Pahin painajainen minulle olisi kun katsoo kavereiden elämää joilla jollain on jo aikuisia lapsia ja lapsenlapsia, rahaa joutuvat antamaan heille ja lapsilleen ja kakaroita pukkaavat hoitoon harva se viikonloppu eli se sama helvetti alkaa taas alusta mitä heillä oli kun omat lapset olivat pieniä! Jollekin muulle tuo siis on sitä hyvää elämää mutta minulle se olisi kaikkea muuta, tätä eivät monet lisääntyneet millään suostu ymmärtämään ja hyväksymään.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä elää omaa elämäänsä eikä hirveän paljon jaksa miettiä miten toiset sitä elävät kunhan elämäntavat eivät muiden elämää liikaa häiritse. MIettikääpä työyhteisöä. En edes tiedä kaikista ihmisistä onko heillä lapsia vai ei. En yleensäkään tiedä kaikkien vapaa-ajan harrasteitakaan, jokainen valitkoon omansa halujensa mukaan.

Olen itse myöhään lapset hankkinut, elänyt kolmevitoseksi lapsetonta elämää uraa tehden, matkustaen ja itseäni toteuttaen, sen jälkeen jatkanut uraa ja itseni toteuttamista lapset siihen sisältyen. Jotenkin tuo ajatus, että lapset veisivät jotain äidin/isän elämästä on minulle vieras. Jos velalla on koira/mies, viekö tuo jotain hänen elämästään? Eikö se ole ihmisen omaa elämää, valinnut elämäänsä tällaista? Olin viikonloppuna sukutapaamisessa, siellä oli aikuisia, nuoria, lapsia ja koiria. Kaikki sovittiin hyvin olemaan yhdessä ja oli hillittömän hauskaa. Tuollainen on minun elämääni, minun sosiaalinen perheeni. Joku muu hakee perheensä sukupuolisen suuntautumisensa ryhmästä, tiukasta ystäväpiiristä, harrasteista tai sitten ei kaipaa sellaista. Toivon mukaan jokainen löytää valinnoillaan itselleen antoisan ja onnellisen elämän, oli se lasten kanssa tai ilman. Eikö tuo vastakkainasettelu ole hieman lapsellista molemmin puolin. Jos on tyytyväinen ja onnellinen elämässään valinnoistaan niin miksi niitä täytyy muille niin hirveästi perustella ja erityisesti muiden ratkaisuja vastaan hyökätä, maailma on sitä parempi paikka mitä enemmän täällä on elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä.

Juuri näin. Varmaan suurin osa näin ajatteleekin. Tänne palstalle vaan kertyy yltiönegatiiviset ihmiset jotka aggressiivisesti puolustavat omaa tyyliään ja mitätöivät muiden valintoja. Mutta jos se tekee heidät edes himpun verran onnellisemmiksi niin se heille suotakoon.

Mä ajattelen aina, että lapsettomat jotenkin aina luulee että lapsiperhe arki on aina kamalaa. Ei se niin mene. Mutta luulkoot mitä tahtovat. Varsinkin perheillä, joilla on hyvät tukiverkostot, voi elämä olla yllättävänkin vapaata, kun lapsia saa säännöllisesti hoitoon esim. mummolaan. Eri asia sitten yh äidit tai perheet joilla ei ole ketään tukena.

Minua aina hymyilyttää tällaiset omahyväisyyttä ja pätemistarvetta huokuvat jutut, joissa omaa elämäntapaa kehutaan maasta taivaaseen ja samalla annetaan ymmärtää, että ollaan paaaljon fiksumpia kuin toisenlaista elämää viettävät, jotka puolestaan ovat päätyneet säälittävään elämäntapaansa omaa tyhmyyttään, ajattelemattomuuttaan tai laumasieluisuuttaan. Ja että tuo toinen elämäntapa on varmasti aivan kauhean onneton, mutta nuo säälittävät toiset eivät vain halua myöntää sitä.

Tämä koskee toki muitakin kuin vela-juttuja - siis aivan kaikkia muitakin juttuja, joissa itseä (piilo)kehutaan ja toisten valintoja (piilo)arvostellaan. Mutta pakko se on sanoa, että tämän palstan lukuisien vela-aktivistien omahyväisyys ja suoraan sanottuna ääliömäinen ennakkoluuloisuus perhe-elämää kohtaan on jo saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että heikompia hirvittää.