Syyttäminen itsemurhasta?

Vierailija kirjoitti:

Hei itsemurhaa pohtiva! Miksi sinulle on niin tärkeää, että muut ymmärtäisivät ja hyväksyisivät tekosi? Kun olet poissa, niin toiset jatkavat elämää miten parhaiten taitavat. Heillä on luultavasti liikaa tekemistä itsensä kanssa, jotta heiltä enää riittäisi ymmärrystä edesmenneen toimintaa kohtaan. Ja koska sinua ei enää ole, niin väliäkö sillä. Elämä jatkuu.

Minun isäni tappoi itsensä, ja ymmärrän hänen tuskansa ja epätoivonsa joka hänet siihen ajoi. Toki toivon ettei hän olisi tappanut itseään. Tunsin hänet, ja pystyn käsittämään miksi hän päätyi tappamaan itsensä. Olen luonnollisesti aika saman tapainen ihminen kuin isäni oli, joten sekin auttanee, ja se, että tosiaan tunsin hänet hyvin. En ole missään vaiheessa häntä syyttänyt tai ollut hänelle vihainen, vaikka muuten taisin kaikki suremisen vaiheet käydäkin läpi aika perusteellisesti.

Siksi minua loukkaa nämä meuhkaamiset siitä, miten itsemurhan tekijät muka ovat itsekkäitä pelkureita. Isäni ei ollut, ei kumpaakaan noista. Enkä ole minäkään, jos itsemurhaan joskus päädyn. Samahan se minulle sinänsä on, mitä minusta kuolemani jälkeen ajatellaan ja puhutaan, ei siinä mitään. Sillä on väliä, mitä isäni ratkaisusta puhutaan. Ette voi kuvitella sitä tuskaa ja toivottomuutta. Minä voin edes pikkasen, koska tunsin hänet ja hänen taakkansa. Ylipäänsä ihmiset eivät tunnu käsittävän sitä tuskaa mikä ajaa sellaiseen tekoon. Kyllä tekin rukoilisitte jotakuta tappamaan teidät, kun vaikka makaisitte jossain sisuskalut pellolle ammuttuna, ja tietäisitte ettei sairaalaa ole mailla halmeilla. Kun pystyisitte tajuamaan että se sama repivä kipu ja hätä voi olla mielessä, siellä piilossa. Ei apua aina saa, ja välillä se voi vahingoittaa lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei itsemurhaa pohtiva! Miksi sinulle on niin tärkeää, että muut ymmärtäisivät ja hyväksyisivät tekosi? Kun olet poissa, niin toiset jatkavat elämää miten parhaiten taitavat. Heillä on luultavasti liikaa tekemistä itsensä kanssa, jotta heiltä enää riittäisi ymmärrystä edesmenneen toimintaa kohtaan. Ja koska sinua ei enää ole, niin väliäkö sillä. Elämä jatkuu.

Minun isäni tappoi itsensä, ja ymmärrän hänen tuskansa ja epätoivonsa joka hänet siihen ajoi. Toki toivon ettei hän olisi tappanut itseään. Tunsin hänet, ja pystyn käsittämään miksi hän päätyi tappamaan itsensä. Olen luonnollisesti aika saman tapainen ihminen kuin isäni oli, joten sekin auttanee, ja se, että tosiaan tunsin hänet hyvin. En ole missään vaiheessa häntä syyttänyt tai ollut hänelle vihainen, vaikka muuten taisin kaikki suremisen vaiheet käydäkin läpi aika perusteellisesti.

Siksi minua loukkaa nämä meuhkaamiset siitä, miten itsemurhan tekijät muka ovat itsekkäitä pelkureita. Isäni ei ollut, ei kumpaakaan noista. Enkä ole minäkään, jos itsemurhaan joskus päädyn. Samahan se minulle sinänsä on, mitä minusta kuolemani jälkeen ajatellaan ja puhutaan, ei siinä mitään. Sillä on väliä, mitä isäni ratkaisusta puhutaan. Ette voi kuvitella sitä tuskaa ja toivottomuutta. Minä voin edes pikkasen, koska tunsin hänet ja hänen taakkansa. Ylipäänsä ihmiset eivät tunnu käsittävän sitä tuskaa mikä ajaa sellaiseen tekoon. Kyllä tekin rukoilisitte jotakuta tappamaan teidät, kun vaikka makaisitte jossain sisuskalut pellolle ammuttuna, ja tietäisitte ettei sairaalaa ole mailla halmeilla. Kun pystyisitte tajuamaan että se sama repivä kipu ja hätä voi olla mielessä, siellä piilossa. Ei apua aina saa, ja välillä se voi vahingoittaa lisää.

Miksi luulet ettei kukaan toinen masentunut omainen lue kirjoitustasi?

Vierailija kirjoitti:

Ihan rehellisesti sanottuna ihmiset jotka sanovat itsemurhan olevan itsekäs teko ovat todella tietämättömiä ressukoita. Eivät ikinä ole eläneet todellisessa helvetissä josta ei näe pakoa. Ei voi olla kauheasti empatia kykyäkään ihmisellä joka oikeasti tuomitsee itsemurhan tehneen. Oikeasti sinulla on mukava elämä kaikin puolin ja ehkä yksi todella masentunut ystävä josta pidät mutta sitten hän tekee itsemurhan yhtäkkiä? Kai tajuat ettei silloin kuulu miettiä että "voi hemmetti tuo ihminen tappoi itsensä kyllä nyt mua ottaa päähän et se niin teki miten se kehtasi!" Itsemurhassa on aina kyse jostain paljon paljon suuremmasta ja näkymättömästä ongelmista. Mua naurattaa ihmiset jotka luulevat tietävänsä ja kokeneensa ja eläneensä tarpeeksi että tajuaisivat asioiden laidan mutta sitten avaavat suunsa kuinka itsekkäitä ovat sairaat itsemurhan tehneet. Hohhoijaa. Inhottaa elää maapallolla jossa on tuon tasoista tyhmyyttä ja tietämättömyyttä ja empatiakyvyn puutetta.

Naulan kantaan. Kiitos tästä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei itsemurhaa pohtiva! Miksi sinulle on niin tärkeää, että muut ymmärtäisivät ja hyväksyisivät tekosi? Kun olet poissa, niin toiset jatkavat elämää miten parhaiten taitavat. Heillä on luultavasti liikaa tekemistä itsensä kanssa, jotta heiltä enää riittäisi ymmärrystä edesmenneen toimintaa kohtaan. Ja koska sinua ei enää ole, niin väliäkö sillä. Elämä jatkuu.

Minun isäni tappoi itsensä, ja ymmärrän hänen tuskansa ja epätoivonsa joka hänet siihen ajoi. Toki toivon ettei hän olisi tappanut itseään. Tunsin hänet, ja pystyn käsittämään miksi hän päätyi tappamaan itsensä. Olen luonnollisesti aika saman tapainen ihminen kuin isäni oli, joten sekin auttanee, ja se, että tosiaan tunsin hänet hyvin. En ole missään vaiheessa häntä syyttänyt tai ollut hänelle vihainen, vaikka muuten taisin kaikki suremisen vaiheet käydäkin läpi aika perusteellisesti.

Siksi minua loukkaa nämä meuhkaamiset siitä, miten itsemurhan tekijät muka ovat itsekkäitä pelkureita. Isäni ei ollut, ei kumpaakaan noista. Enkä ole minäkään, jos itsemurhaan joskus päädyn. Samahan se minulle sinänsä on, mitä minusta kuolemani jälkeen ajatellaan ja puhutaan, ei siinä mitään. Sillä on väliä, mitä isäni ratkaisusta puhutaan. Ette voi kuvitella sitä tuskaa ja toivottomuutta. Minä voin edes pikkasen, koska tunsin hänet ja hänen taakkansa. Ylipäänsä ihmiset eivät tunnu käsittävän sitä tuskaa mikä ajaa sellaiseen tekoon. Kyllä tekin rukoilisitte jotakuta tappamaan teidät, kun vaikka makaisitte jossain sisuskalut pellolle ammuttuna, ja tietäisitte ettei sairaalaa ole mailla halmeilla. Kun pystyisitte tajuamaan että se sama repivä kipu ja hätä voi olla mielessä, siellä piilossa. Ei apua aina saa, ja välillä se voi vahingoittaa lisää.

Miksi luulet ettei kukaan toinen masentunut omainen lue kirjoitustasi?

Miksi luulisin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jälleen osoitit, että itemurhaajat on itsekkäitä. Apua saa, jos sitä haluaa, etenkin jos on itsetuhoisuutta. Ja jos niistä pillereistä tulee ahdistusta, niin takasin lääkärille, ja pillereiden vaihto.

Kuolema ei ole koskaan ratkaisu. Ymmärrettävä kuolemanhalu on jos on vakava fyysinen sairaus, johon kuolee kohta joka tapauksessa kivuliaasti. Mielen ongelmien takia itsemurhaajat taas tekevät tekonsa yleensä yllättäen (merkit näkyy vasta jälkeenpäin) jättäen omaa tuskaansa valtavamman tuskan jälkeen jääneille. Eli äärimmäisen itsekästä.

Kun lääkärille valittaa sivuoireista lääkäri vain toteaa.että kuuluu asiaan, odota pari viikkoa.

On hyvin, hyvin, hyvin vaikeaa saada oikeaa apua ja päästä ylös ja eteenpäin.

Kipujen takia on helppoa.mennä lääkäriin, kun mieli tekee tepposiaan sinne.ei ehkä pysty menemään.

Onko sinulla mitä kokemuskia masennuksesta/itsetuhoisuudesta/itsemurha-ajatuksist/-yrityksistä?

Vähän off topic, mutta ei ole totta että fyysisiin sairauksiin saa apua helposti tai oikeanlaista/riittävää apua.

Itsemurhaa ei enää pidetä entisaikojen tapaan syntinä ja rikoksena, mutta silloin kuin pidettiin, niin siitä syyllistettiin ainoastaan tekijää. Ei varkaudestakaan ole perinteisesti syyllistetty muita kuin varasta.

Syyllistätkösinäkin? kirjoitti:

Miksi ihmiset väittävät itsemurhaa itsekkääksi?!??

Minusta tämä on täyttä paskaa, sillä olen itse kärsinyt myös MT-ongelmista ja menettänyt yhden ystävän. Syy miksei itsemurha ole itsekästä on mielestäni se, että tuo ihminen joka aikoo tappaa itsensä joutuu kärsiä joka päivä ja minuutti. Tämäkään ei riitä,koska: Tuo ihminen on varmasti taistellut kauan kaikkea pahaa vastaan kuten. rahattomuutta,väkivaltaa,syrjintää tai psyykkisiä ongelmia.

JOTEN ÄLKÄÄ SAATANA SYYTTÄKÖ ITSEMURHAN TEHNEITÄ!

Huom. En suosi itsemurhaa, olen hoitanut itsenikin "kuntoon" ja nähnyt monia tapauksia.

Menettänyt yhden ystävän? Moni on menettänyt paljon enemmän omaisen tehdessä itsemurhan. Mielenterveytensä muun muassa.

Onpa täällä hirveän kylmiä ja ymmärtämättömiä kommentteja. Olen itse kärsinyt vakavasta masennuksesta ja se tuska mikä siihen liittyy on jotain ihan järkyttävää. Ajattelin itsemurhaa joka päivä koska en kestänyt ajatusta että minun pitäisi elää niin hirveän henkisen tuskan kanssa vuosia tai vuosikymmeniä. Suunnittelin kaiken valmiiksi ja valitsin tavan joka tuottaisi mahdollisimman vähän haittaa kenellekään sivulliselle. Ajattelin oikeasti että perheeni kyllä selviäisi, vaikka hetkellisesti järkyttyisikin. Uskoin että heidän olisi parempi elää ilman minua kuin sairaan ja kärsivän äidin ja vaimon kanssa.

Kuitenkin sain vielä jostain rohkeutta ja voimaa mennä lääkärille ja sanoa ääneen että aion tappaa itseni, koska elämäni on sietämätöntä kärsimystä enkä jaksa enää. Siitä lähtikin heti pyörä pyörimään, sain hyvän lääkityksen ja nyt käyn terapiassa.

Tajuan nyt, puoli vuotta myöhemmin, että ajatukseni olivat täysin sairaita ja olen kiitollinen siitä että olen elossa. Oli niin lähellä että olisi käynyt toisin.

Älkää tuomitko itsemurhaiskua. Te ette ole kulkeneet heidän kengissään. Ette tiedä heidän kipunsa ja väsymyksensä määrää.

Jos olisin kuollut suunnitelmani mukaan, toivon että perheeni olisi ymmärtänyt että minut tappoi aivojen sairaus, masennus. Ja että he olisivat voineet antaa minulle anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Onpa täällä hirveän kylmiä ja ymmärtämättömiä kommentteja. Olen itse kärsinyt vakavasta masennuksesta ja se tuska mikä siihen liittyy on jotain ihan järkyttävää. Ajattelin itsemurhaa joka päivä koska en kestänyt ajatusta että minun pitäisi elää niin hirveän henkisen tuskan kanssa vuosia tai vuosikymmeniä. Suunnittelin kaiken valmiiksi ja valitsin tavan joka tuottaisi mahdollisimman vähän haittaa kenellekään sivulliselle. Ajattelin oikeasti että perheeni kyllä selviäisi, vaikka hetkellisesti järkyttyisikin. Uskoin että heidän olisi parempi elää ilman minua kuin sairaan ja kärsivän äidin ja vaimon kanssa.

Kuitenkin sain vielä jostain rohkeutta ja voimaa mennä lääkärille ja sanoa ääneen että aion tappaa itseni, koska elämäni on sietämätöntä kärsimystä enkä jaksa enää. Siitä lähtikin heti pyörä pyörimään, sain hyvän lääkityksen ja nyt käyn terapiassa.

Tajuan nyt, puoli vuotta myöhemmin, että ajatukseni olivat täysin sairaita ja olen kiitollinen siitä että olen elossa. Oli niin lähellä että olisi käynyt toisin.

Älkää tuomitko itsemurhaiskua. Te ette ole kulkeneet heidän kengissään. Ette tiedä heidän kipunsa ja väsymyksensä määrää.

Jos olisin kuollut suunnitelmani mukaan, toivon että perheeni olisi ymmärtänyt että minut tappoi aivojen sairaus, masennus. Ja että he olisivat voineet antaa minulle anteeksi.

Suhtaudutko yhtä myötätuntoisesti niihin, jotka tekevät terrori-iskuja, joissa kuolevat itsekin?

Vierailija kirjoitti:

Onpa täällä hirveän kylmiä ja ymmärtämättömiä kommentteja. Olen itse kärsinyt vakavasta masennuksesta ja se tuska mikä siihen liittyy on jotain ihan järkyttävää. Ajattelin itsemurhaa joka päivä koska en kestänyt ajatusta että minun pitäisi elää niin hirveän henkisen tuskan kanssa vuosia tai vuosikymmeniä. Suunnittelin kaiken valmiiksi ja valitsin tavan joka tuottaisi mahdollisimman vähän haittaa kenellekään sivulliselle. Ajattelin oikeasti että perheeni kyllä selviäisi, vaikka hetkellisesti järkyttyisikin. Uskoin että heidän olisi parempi elää ilman minua kuin sairaan ja kärsivän äidin ja vaimon kanssa.

Kuitenkin sain vielä jostain rohkeutta ja voimaa mennä lääkärille ja sanoa ääneen että aion tappaa itseni, koska elämäni on sietämätöntä kärsimystä enkä jaksa enää. Siitä lähtikin heti pyörä pyörimään, sain hyvän lääkityksen ja nyt käyn terapiassa.

Tajuan nyt, puoli vuotta myöhemmin, että ajatukseni olivat täysin sairaita ja olen kiitollinen siitä että olen elossa. Oli niin lähellä että olisi käynyt toisin.

Älkää tuomitko itsemurhaiskua. Te ette ole kulkeneet heidän kengissään. Ette tiedä heidän kipunsa ja väsymyksensä määrää.

Jos olisin kuollut suunnitelmani mukaan, toivon että perheeni olisi ymmärtänyt että minut tappoi aivojen sairaus, masennus. Ja että he olisivat voineet antaa minulle anteeksi.

Itsemurhaajia!!! Ei itsemurhaiskua! :D apua mikä autocorrect moka. Miksi mun iPhone edes tuntee sanan itsemurhaisku???

Syyllistätkösinäkin? kirjoitti:

Miksi ihmiset väittävät itsemurhaa itsekkääksi?!??

Minusta tämä on täyttä paskaa, sillä olen itse kärsinyt myös MT-ongelmista ja menettänyt yhden ystävän. Syy miksei itsemurha ole itsekästä on mielestäni se, että tuo ihminen joka aikoo tappaa itsensä joutuu kärsiä joka päivä ja minuutti. Tämäkään ei riitä,koska: Tuo ihminen on varmasti taistellut kauan kaikkea pahaa vastaan kuten. rahattomuutta,väkivaltaa,syrjintää tai psyykkisiä ongelmia.

JOTEN ÄLKÄÄ SAATANA SYYTTÄKÖ ITSEMURHAN TEHNEITÄ!

Huom. En suosi itsemurhaa, olen hoitanut itsenikin "kuntoon" ja nähnyt monia tapauksia.

Ei syytetä ei. Tekona se on järkyttävä, mutta tekijä ei vain näe mitään muuta ulospääsyä. 

Suhtaudutko yhtä myötätuntoisesti niihin, jotka tekevät terrori-iskuja, joissa kuolevat itsekin?[/quote]

Höh, en tietenkään. Kuten tuolla kirjoitin, olin valinnut itsekin tavan jossa haitta muille olisi mahdollisimman vähäinen. Ei ole missään tilanteessa oikein tappaa toisia ihmisiä, eikä suurin osa itsensä tappavista niin teekään. Terrori-iskut kuulunevat ihan toiseen keskusteluun.

En usko, että kukaan ammatti-ihminenkään suosittelee masentuneen ja itsetuhoisen ihmisen läheiselle vain iankaikkista jaksamista.  Ammatti-ihminenkin tekee työtään auttaessaan sairasta ihmistä, ja menee sen jälkeen kotiinsa elämään omaa elämäänsä, mutta tämän sairastuneen läheisellä ei ole enää omaa elämää.  Ei ole mikään ihme, että siihen tulee joskus mitta täyteen.  Ei kaikilla näillä sairastuneitten läheisillä ole edes tietoa eikä taitoa käsitellä näin vaikeita asioita, silti heidän pitäisi pystyä.

Totta kai on aina hyvä asia, jos pystyy olemaan tukena ja olkapäänä, jaksaa kuunnella ja jopa ehdottaa ratkaisumahdollisuuksia.  Myös silloin, kun näkee, että nyt on tosi kyseessä, on osattava ottaa yhteyttä jos ei muualle niin edes terveyskeskukseen ja kertoa huolensa.  Kyllähän miellä kaikilla toki on vastuumme, mutta kuinka pitkälle siinä pitää mennä?  Jos on pieniä lapsia, miten pystyt lähtemään vaikka keskellä yötä kun toinen soittaa ja on sekava?  Kyllä siinä silloin on vain soitettava sinne 112:een ja toivottava parasta.  Harva meistä nyt ystävilleenkään selkäänsä kääntää, mutta jossain on rajakin.

Jos joku ihminen kuormittaa jatkuvasti toista omilla ongelmillaan, eikä suostu mihinkään varsinaiseen apuun, silloin voi käydä mielessä, että tuo toinen haluaa vain valittaa mutta ei halua apua siksi, että sitten ei voi enää valittaa.  Ihmisen masennustakin on vaikea diagnosoida, jonkun masennus ei vain näy päälle eikä sitä osaa epäillä.  Kuulin juuri hiljakkoin ihmisestä, joka oli aamupäivän ollut töissä ja aivan normaali, jutellut muitten kanssa ja naureskellut ja ollut aivan kuten ennenkin, ollut asiakaspalvelussa jne, sitten lounastunnilla mennyt kotiinsa ja tehnyt itsemurhan.   Hänellä ei ollut perhettä, mutta ystäviä oli ja kukaan heistä ei huomannut ikinä mitään erityistä hänessä.  Sitä paitsi onhan kaikilla ihmisillä niitä huonompia ja parempia aikoja, ota nyt kaikesta selvää sitten, että olisit vastuullinen.

Sinä joka ymmärrät isäsi itsemurhan, olet onnekas kun niin on.  Monille muille lapsille vanhemman itsemurha on traumaattinen, voi leimata koko loppuelämän.  Tunne siitä, että vanhempi valitsi mieluummin kuoleman, kuin elämän lapsensa kanssa, voi aiheuttaa lähtemättömän hylkäämiskokemuksen ja arvottomuuden tunteen.  Lisäksi itsemurhaaja antaa aina lapselleen perinnön eli esimerkin siitä, että kun huonosti menee, niin isäkin tappoi itsensä, miksipä en siis minäkin.  Näinhän hieman tunnut ajattelevan itsekin.  Vaikeudet ei siis olekaan voitettavissa, vaan niistä pääsee lopettamalla elämänsä?  En vähättele isäsi itsemurhan syitä, uskon että ne on olleet todella vakavat kuten kirjoitit, muutenhan et niin suvereenisti sitä hyväksyisi.   Mutta älä ota mallia siitä, varsinkaan jos sinulla on lapsia, koska joskus on nähtävissä, että nämä asiat kulkee polvesta toiseen.  

Vierailija kirjoitti:

En usko, että kukaan ammatti-ihminenkään suosittelee masentuneen ja itsetuhoisen ihmisen läheiselle vain iankaikkista jaksamista.  Ammatti-ihminenkin tekee työtään auttaessaan sairasta ihmistä, ja menee sen jälkeen kotiinsa elämään omaa elämäänsä, mutta tämän sairastuneen läheisellä ei ole enää omaa elämää.  Ei ole mikään ihme, että siihen tulee joskus mitta täyteen.  Ei kaikilla näillä sairastuneitten läheisillä ole edes tietoa eikä taitoa käsitellä näin vaikeita asioita, silti heidän pitäisi pystyä.

Totta kai on aina hyvä asia, jos pystyy olemaan tukena ja olkapäänä, jaksaa kuunnella ja jopa ehdottaa ratkaisumahdollisuuksia.  Myös silloin, kun näkee, että nyt on tosi kyseessä, on osattava ottaa yhteyttä jos ei muualle niin edes terveyskeskukseen ja kertoa huolensa.  Kyllähän miellä kaikilla toki on vastuumme, mutta kuinka pitkälle siinä pitää mennä?  Jos on pieniä lapsia, miten pystyt lähtemään vaikka keskellä yötä kun toinen soittaa ja on sekava?  Kyllä siinä silloin on vain soitettava sinne 112:een ja toivottava parasta.  Harva meistä nyt ystävilleenkään selkäänsä kääntää, mutta jossain on rajakin.

Jos joku ihminen kuormittaa jatkuvasti toista omilla ongelmillaan, eikä suostu mihinkään varsinaiseen apuun, silloin voi käydä mielessä, että tuo toinen haluaa vain valittaa mutta ei halua apua siksi, että sitten ei voi enää valittaa.  Ihmisen masennustakin on vaikea diagnosoida, jonkun masennus ei vain näy päälle eikä sitä osaa epäillä.  Kuulin juuri hiljakkoin ihmisestä, joka oli aamupäivän ollut töissä ja aivan normaali, jutellut muitten kanssa ja naureskellut ja ollut aivan kuten ennenkin, ollut asiakaspalvelussa jne, sitten lounastunnilla mennyt kotiinsa ja tehnyt itsemurhan.   Hänellä ei ollut perhettä, mutta ystäviä oli ja kukaan heistä ei huomannut ikinä mitään erityistä hänessä.  Sitä paitsi onhan kaikilla ihmisillä niitä huonompia ja parempia aikoja, ota nyt kaikesta selvää sitten, että olisit vastuullinen.

Sinä joka ymmärrät isäsi itsemurhan, olet onnekas kun niin on.  Monille muille lapsille vanhemman itsemurha on traumaattinen, voi leimata koko loppuelämän.  Tunne siitä, että vanhempi valitsi mieluummin kuoleman, kuin elämän lapsensa kanssa, voi aiheuttaa lähtemättömän hylkäämiskokemuksen ja arvottomuuden tunteen.  Lisäksi itsemurhaaja antaa aina lapselleen perinnön eli esimerkin siitä, että kun huonosti menee, niin isäkin tappoi itsensä, miksipä en siis minäkin.  Näinhän hieman tunnut ajattelevan itsekin.  Vaikeudet ei siis olekaan voitettavissa, vaan niistä pääsee lopettamalla elämänsä?  En vähättele isäsi itsemurhan syitä, uskon että ne on olleet todella vakavat kuten kirjoitit, muutenhan et niin suvereenisti sitä hyväksyisi.   Mutta älä ota mallia siitä, varsinkaan jos sinulla on lapsia, koska joskus on nähtävissä, että nämä asiat kulkee polvesta toiseen.  

Miksi lapselle ei voisi sanoa vanhemman kuolleen syöpään?

Tuntuu, että suru on erilainen silloin kun kerrotaan henkilön kuolleen itsemurhaan verrattuna esim. syöpään kuolemista. Itsemurhaan kuolemisesta sanotaan, että lapsi saattaa syyttää itseään, kun taas syöpään kuolemisessa ei. Miksi ei tuota voisi kertoa vaikka kun ihminen on 25 vuotias ja yli pahimpien myrskyjen? Kertoa sitten vasta mitä oikeasti kävi tai ei koskaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko, että kukaan ammatti-ihminenkään suosittelee masentuneen ja itsetuhoisen ihmisen läheiselle vain iankaikkista jaksamista.  Ammatti-ihminenkin tekee työtään auttaessaan sairasta ihmistä, ja menee sen jälkeen kotiinsa elämään omaa elämäänsä, mutta tämän sairastuneen läheisellä ei ole enää omaa elämää.  Ei ole mikään ihme, että siihen tulee joskus mitta täyteen.  Ei kaikilla näillä sairastuneitten läheisillä ole edes tietoa eikä taitoa käsitellä näin vaikeita asioita, silti heidän pitäisi pystyä.

Totta kai on aina hyvä asia, jos pystyy olemaan tukena ja olkapäänä, jaksaa kuunnella ja jopa ehdottaa ratkaisumahdollisuuksia.  Myös silloin, kun näkee, että nyt on tosi kyseessä, on osattava ottaa yhteyttä jos ei muualle niin edes terveyskeskukseen ja kertoa huolensa.  Kyllähän miellä kaikilla toki on vastuumme, mutta kuinka pitkälle siinä pitää mennä?  Jos on pieniä lapsia, miten pystyt lähtemään vaikka keskellä yötä kun toinen soittaa ja on sekava?  Kyllä siinä silloin on vain soitettava sinne 112:een ja toivottava parasta.  Harva meistä nyt ystävilleenkään selkäänsä kääntää, mutta jossain on rajakin.

Jos joku ihminen kuormittaa jatkuvasti toista omilla ongelmillaan, eikä suostu mihinkään varsinaiseen apuun, silloin voi käydä mielessä, että tuo toinen haluaa vain valittaa mutta ei halua apua siksi, että sitten ei voi enää valittaa.  Ihmisen masennustakin on vaikea diagnosoida, jonkun masennus ei vain näy päälle eikä sitä osaa epäillä.  Kuulin juuri hiljakkoin ihmisestä, joka oli aamupäivän ollut töissä ja aivan normaali, jutellut muitten kanssa ja naureskellut ja ollut aivan kuten ennenkin, ollut asiakaspalvelussa jne, sitten lounastunnilla mennyt kotiinsa ja tehnyt itsemurhan.   Hänellä ei ollut perhettä, mutta ystäviä oli ja kukaan heistä ei huomannut ikinä mitään erityistä hänessä.  Sitä paitsi onhan kaikilla ihmisillä niitä huonompia ja parempia aikoja, ota nyt kaikesta selvää sitten, että olisit vastuullinen.

Sinä joka ymmärrät isäsi itsemurhan, olet onnekas kun niin on.  Monille muille lapsille vanhemman itsemurha on traumaattinen, voi leimata koko loppuelämän.  Tunne siitä, että vanhempi valitsi mieluummin kuoleman, kuin elämän lapsensa kanssa, voi aiheuttaa lähtemättömän hylkäämiskokemuksen ja arvottomuuden tunteen.  Lisäksi itsemurhaaja antaa aina lapselleen perinnön eli esimerkin siitä, että kun huonosti menee, niin isäkin tappoi itsensä, miksipä en siis minäkin.  Näinhän hieman tunnut ajattelevan itsekin.  Vaikeudet ei siis olekaan voitettavissa, vaan niistä pääsee lopettamalla elämänsä?  En vähättele isäsi itsemurhan syitä, uskon että ne on olleet todella vakavat kuten kirjoitit, muutenhan et niin suvereenisti sitä hyväksyisi.   Mutta älä ota mallia siitä, varsinkaan jos sinulla on lapsia, koska joskus on nähtävissä, että nämä asiat kulkee polvesta toiseen.  

Miksi lapselle ei voisi sanoa vanhemman kuolleen syöpään?

Tuntuu, että suru on erilainen silloin kun kerrotaan henkilön kuolleen itsemurhaan verrattuna esim. syöpään kuolemista. Itsemurhaan kuolemisesta sanotaan, että lapsi saattaa syyttää itseään, kun taas syöpään kuolemisessa ei. Miksi ei tuota voisi kertoa vaikka kun ihminen on 25 vuotias ja yli pahimpien myrskyjen? Kertoa sitten vasta mitä oikeasti kävi tai ei koskaan?

Jos itsemurha on sinusta täysin hyväksyttävä ratkaisu, niin miksi siitä pitäisi valehdella kuolleen lapsille?

Myötätunto on elossa olevia varten. He siitä hyötyvät, toisin kuin kuolleet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedoksi vaan, että yleensä itsemurhaa aikovat antavat varoitusmerkkejä. Vaikka sinä et sitä halua uskoa. Sinä olet kiireinen, etkä taas jaksaisi auttaa pienissä asioissa (mitkä ko henkilölle olisivat suuria), "ei meillä muillakaan ole helppoa" jne. Kun ihminen huomaa, ettei ketään vaan kiinnosta, sitä kaivautuu syvemmälle ja syvemmälle kuoppaan. Sinä et jaksa välittää. Älä usko, jos et tahdo. Se ei silti tee siitä vähempää totta. Harva oikeasti hyvien ihmisten ympäröimänä tekee itsemurhaa.

Miten paljon sinua kiinnostaa ystäviesi ja läheistesi asiat?

He ovat kiireisiä, mitä heidän elämäänsä kuuluu?

Sinun murheesi on tärkeämpi kuin heidän, miksi?

Mitä haet ja odotat ystäviltäsi, mitä et ole pystynyt heiltä saamaan? Minkälaista kiinnostusta heidän tulisi osoittaa?

Itse olen saanut todella minimaalisesti hellyyttä ja halauksia lapsuudenkoti mukaan lukien. Tällä on ällistyttävä vaikutus ihmisen hyvinvointiin.

Ja näin aikuisiälkä kroppa reagoi todella voimakkaasti, kun ulkona liikkuessani joku muu saa hellyyttä. Yritä siinä sitten vaan olla ja elää

Itsemurhan tehneen omainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedoksi vaan, että yleensä itsemurhaa aikovat antavat varoitusmerkkejä. Vaikka sinä et sitä halua uskoa. Sinä olet kiireinen, etkä taas jaksaisi auttaa pienissä asioissa (mitkä ko henkilölle olisivat suuria), "ei meillä muillakaan ole helppoa" jne. Kun ihminen huomaa, ettei ketään vaan kiinnosta, sitä kaivautuu syvemmälle ja syvemmälle kuoppaan. Sinä et jaksa välittää. Älä usko, jos et tahdo. Se ei silti tee siitä vähempää totta. Harva oikeasti hyvien ihmisten ympäröimänä tekee itsemurhaa.

Eivät välttämättä. Tosissaan itsemurhaa suunnitteleva on ajatuksistaan hiljaa, jotta muut eivät yrittäisi estää häntä. Itsemurha ja sen yrittäminen ovat usein eri asioita. Pieleen mennyt yritys on hätähuuto läheisille, onnistunut itsemurha ei.

Pitkittynyt hiljaisuus ja alakuloisuus ovat jo jonkinlaisia signaaleja siitä, että kaikki ei ole hyvin. Elekielestä saa aivan hirveän paljon viestejä, kuinka ihminen voi, jos vain haluaa katsoa.

Harva masentunut edes myöntää olevansa masentunut. Tämä on tärkeää ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

On itsekästä hypätä junan alle tai ajaa rekkaa päin. Tai jättää oma ruumis muiden löydettäväksi.

Todella itsekästä,pilata muidenkin elämä.Rekka-juna ,kuljettaa ihminen ja heilläkin on läheisiä.Traumaattinen kokemus ,heijastaa pidemmälle,kun vaan sinun napasi.

bbbbbbbbbbbbb