Lue keskustelun säännöt.
Voiko perhe-elämästä/arjesta oppia nauttimaan? Mies haluaisi lapsen...
31.07.2016 |
Olen lähemmäs 30-v nainen, jolla ei vielä koskaan ole ollut varsinaista vauvakuumetta. Ystävilläni on lapsia, jotka ovat ihan suloisia, mutta aina kun pääsen takaisin omaan kotiin, huokaisen vain helpotuksesta - onneksi minulla ei ole omia lapsia.
Mieheni on alkanut puhumaan, kuinka hän haluaisi isäksi. Olemme olleet yhdessä 8 vuotta ja suhde on vakaalla pohjalla. Lapsen tulolle ei ole sinänsä mitään esteitä - kaikki on taloudellisestikin kunnossa.
En ole kuitenkaan varma, haluanko lapsia. Olen alusta saakka sanonut miehelleni, että en tiedä, onko lapsiperhe-elämä minua varten. Olen ihminen, joka rakastaa rauhaa ja hiljaisuutta. Minusta on ihanaa, että voin tehdä asioita aikuisten kesken silloin, kun se omiin aikatauluihin sopii. Jos se pitäisi itsekkäästi ilmaista, niin yksinkertaisesti pidän omasta elämästäni ilman lapsia ja pelkään, että lapsen tulo "pilaisi" elämäni täysin.
Minun on vaikea kuvitella nauttivani lapsiperhearjesta. En kestäisi itkua, yöherätyksiä, jatkuvaa 24/7 valmiustilassa olemista ja kaikkea hässäkkää, mitä vauvoihin ja lapsiin liittyy. Tuntuu, että lapsen jälkeen koko elämä pyörii lapsen ja hänen tarpeidensa ympärillä. Toki lapsiarjessa on niitä ihania hetkiä - ensimmäinen hymy, lapsi nauraa, halaa sinua yms. mutta silti tuntuu, että ne hirveät arjen realiteetit kuitenkin hallitsevat sitä arkea. Pelkään, että katkeroituisin täysin lapsen hankinnan jälkeen. Sittenkin, kun lapsi on jo isompi, niin siinähän sitten kuljettaa lasta harrastuksiin, selvittää koulujuttuja yms. Kierre ei lopu koskaan.
Voisiko siis perhe-elämästä oppia nauttimaan, vaikka etukäteen onkin sellainen ajatus, että se on pääosin aivan kamalaa? Jos tästä jotain positiivista hakee, niin ainakin suhtaudun lapsiperhearkeen vähän turhankin raadollisen realistisesti.
Kommentit (159)
Vierailija kirjoitti:
Musta sulla on hyviä pointteja ja suosittelisin ehkä ajatustesi perusteella, ettet lapsiperhettä perusta, ainakaan tällä hetkellä. Ellei miehesi mielipiteet ole provotekstiä, niin harkitsisin aika tarkkaan edes vauvakuumeisena, haluaisinko lapsen miehen kanssa, joka uskoo naisen olevan täysivoipa hoitaja. Sanoisin, että erotkaa -Reilumpaa molemmille.
Ei mieheni mielipiteet ole provotekstiä eikä hän halua naisen olevan täysvoipa hoitaja - hän on sanonut, että voisi mielellään itse olla koti-isä ja silloin hän hoitaisi kotia ja lasta kun kävisin töissä. Tosin yhtenä syynä hänen positiiviseen suhtautumiseen koti-isyyteen on se, että hän kokee sen paljon helpompana kuin töissä olemisen. Huoh.
Miten miehelleni saisi realisoitua sen, mitä vauva- ja lapsiperhearki todella on?
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, miehesi syy haluta oma lapsi, suvun jatkaminen on aivan hyvä syy, tai oikeastaan se on melkeinpä ainoa syy miksi niitä lapsia tehdäänkään. Tai olisi syytä olla. Ei niitä tehdä tai pitäisi tehdä, että "haluaa vauvan", vauvana se lapsi ei pysy pitkään. Ei siksi, kun "se olisi kivaa". Lapsia tehdään siitä tarpeesta, että haluaa osan itsestään jatkuvan oman elämän ulkopuolella, aluksi hyvin lähellä itseä, lapsuusajan mutta sitten kokonaisen ihmiselämän ajan. Ja taas sitten eteenpäin.
Mikä hyvä syys suvun jatkuminen nyt muka on? Miksi jokaisen Virtasen ja Korpelan suvun pitäisi jatkua? Lapsia tehdään siksi että halutaan elää perheessä, halutaan antaa rakkautta ja hellyyttä lapselle.
Okei selitin huonosti, sitähän se juuri on, kun ollaan perhe, siinä suku jatkuu, ei "tehdä vauvaa" vaan tehdään kokonainen uusi ihminen, ihmiselämä, joka sitten aikanaan elää sitä omaa elämäänsä, mahdollisesti taas sukua jatkaen.
Tismalleen kuin omalta näppikseltäni. Sitten kuin (miehen) tilauksesta ehkäisy petti. En kuitenkaan pystynyt abortoimaan rakkaan miehen kovasti toivomaa lasta ja yritin kovasti sopeutua tilanteeseen: täysimetin, hoidin ja yritin nauttia elämästä pienine iloineen. Lapsi on nyt jo 2v ja rakaskin kyllä, mutta vaihtaisin elämäni silmää räpäyttämättä lapsettomaan. En nauti muiden ehdoilla elämisestä ja kasvattamisesta. Se tekee minut ärtyneeksi ja väsyneeksi. Vauvavuoden jälkeen isä hoitaa nyt lasta paljon enemmän, mikä sopii minulle oikein hyvin. Pakenen kirjoihin, käsitöihin ja matkoille. Tunnut tuntevan itsesi kohtuu hyvin, samoin kuin minä itseni muinoin ennen lasta.
Aloitus olisi voinut olla kuin omasta kynästä. Sillä erolla että mies antaa mun päättää ja on kuulemma ok jos en lasta halua. Hänellä onneksi on jo yksi ihana lapsi joten hän ei ole lapseton, mutta itse haluan olla. Olisi kauheaa jos mua painostettaisiin äidiksi. Olen miettinyt tarkkaan kaiken ja kyllä aina vaan olen varmempi siitä että näin olen paljon onnellisempi. Arki on aivan ihanaa enkä halua tähän muutosta. Ja töitä saa tehdä lasten parissa eläkeikään asti, siinä on tarpeeksi. On vaan niin täydellistä nyt kun töistä pääsee rauhalliseen kotiin ja saa huilata miehen kainalossa ilman että kukaan vaatii mitään. Kaikki ystävät on kuitenkin perheellisiä ja hienoa heillä että ovat onnellisia mutta on se myös rankkaa. Itse en tahdo lasta kärsimään tähän koska en ole sen luonteinen että jaksaisin kaiken hänelle antaa. Parempi siis että syntyvät sellaisiin perheisiin jossa oikeasti lasta halutaan. Sinuna pysyisin lapsettomana koska luultavasti olisit niin onnellisempi mutta teet niinkuin itse haluat. :) vaikeampi tilanne vaan sulla että jos mies lasta kovasti haluaa..:/ helppohan se miehillä on kun nekin jotka tunnen niin hoitavat lapsiansa hyvin vähän, äidit ovat lasten kanssa 24/7. Miehesi tuskin tietää mitä ois olla kiinni lapsessa niin kuin monet äidit. Ja hänen ei tarvitse edes synnyttää. Miehen olis hyvä hoitaa jotain vauvaa/taaperoa viikon verran yksin niin siinähän näkis että ei se niin ruusuista ole...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten miehesi aiemmin sanonut siihen, kun olet arvellut ettet ehkä halua koskaan lapsia?
Hän ei ole oikein ottanut asiaa tosissaan. Olen sanonut hänelle siitä monta kertaa, mutta hän vain uskoo siihen, että se vauvakuume jostain ihmeellisesti laskeutuu leijailevana pilvenä päälleni.
Sinänsä tämä on riipivää, koska minulla on lapsiperhe-elämästä ristiriitaisia ajatuksia - varmasti rakastaisin omaa lastani ja olisi hienoa nähdä mieheni isänä, mutta samalla se arki tuntuu niin kamalalta ajatukselta, että ei mitään järkeä.
AP
Mieti mistä ajatukset ja tunteesi, pelkosi, odotuksesi siihen asiaan tulevat. Tee vaikka ihan kirjallisesti...piirtele ja kirjoittele. Jostain kai ne tunteet kumpuaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tismalleen kuin omalta näppikseltäni. Sitten kuin (miehen) tilauksesta ehkäisy petti. En kuitenkaan pystynyt abortoimaan rakkaan miehen kovasti toivomaa lasta ja yritin kovasti sopeutua tilanteeseen: täysimetin, hoidin ja yritin nauttia elämästä pienine iloineen. Lapsi on nyt jo 2v ja rakaskin kyllä, mutta vaihtaisin elämäni silmää räpäyttämättä lapsettomaan. En nauti muiden ehdoilla elämisestä ja kasvattamisesta. Se tekee minut ärtyneeksi ja väsyneeksi. Vauvavuoden jälkeen isä hoitaa nyt lasta paljon enemmän, mikä sopii minulle oikein hyvin. Pakenen kirjoihin, käsitöihin ja matkoille. Tunnut tuntevan itsesi kohtuu hyvin, samoin kuin minä itseni muinoin ennen lasta.
Voin niin kuvitella itseni tuohon tilanteeseen - varmasti pyrkisin täysimetykseen ja yrittäisin saada kaiken irti pienperhe-elämästä, mutta ei. Tulisin varmasti myös ärtyneeksi ja väsyneeksi nimenomaan siitä muiden ehdoilla elämisestä.
AP
Vierailija kirjoitti:
Aloitus olisi voinut olla kuin omasta kynästä. Sillä erolla että mies antaa mun päättää ja on kuulemma ok jos en lasta halua. Hänellä onneksi on jo yksi ihana lapsi joten hän ei ole lapseton, mutta itse haluan olla. Olisi kauheaa jos mua painostettaisiin äidiksi. Olen miettinyt tarkkaan kaiken ja kyllä aina vaan olen varmempi siitä että näin olen paljon onnellisempi. Arki on aivan ihanaa enkä halua tähän muutosta. Ja töitä saa tehdä lasten parissa eläkeikään asti, siinä on tarpeeksi. On vaan niin täydellistä nyt kun töistä pääsee rauhalliseen kotiin ja saa huilata miehen kainalossa ilman että kukaan vaatii mitään. Kaikki ystävät on kuitenkin perheellisiä ja hienoa heillä että ovat onnellisia mutta on se myös rankkaa. Itse en tahdo lasta kärsimään tähän koska en ole sen luonteinen että jaksaisin kaiken hänelle antaa. Parempi siis että syntyvät sellaisiin perheisiin jossa oikeasti lasta halutaan. Sinuna pysyisin lapsettomana koska luultavasti olisit niin onnellisempi mutta teet niinkuin itse haluat. :) vaikeampi tilanne vaan sulla että jos mies lasta kovasti haluaa..:/ helppohan se miehillä on kun nekin jotka tunnen niin hoitavat lapsiansa hyvin vähän, äidit ovat lasten kanssa 24/7. Miehesi tuskin tietää mitä ois olla kiinni lapsessa niin kuin monet äidit. Ja hänen ei tarvitse edes synnyttää. Miehen olis hyvä hoitaa jotain vauvaa/taaperoa viikon verran yksin niin siinähän näkis että ei se niin ruusuista ole...
Nimenomaan tämä - "Helppoahan se on miehillä, kun nekin jotka tunnen, niin hoitavat lapsiansa hyvin vähän.".
Ja se synnyttäminenkin vielä - riski (joskin pieni, mutta riski kuitenkin) esimerkiksi alapään pysyviin vaurioihin ym. tuntuu aivan kammottavalta.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisaalta olen pohtinut sitä, että onko minulla vain asenne-ongelma? Tuskin kukaan (?) nauttii siitä, että on kiire, ei saa nukuttua, täytyy olla valmiustilassa 24/7, mutta osa vain suhtautuu siihen eri tavalla.
Koen siis välillä huonoa omatuntoa siitä, että olenko jotenkin lapsellinen, itsekäs, huonoasenteinen, kun ajattelen lapsiperhearjesta noin, kuin ajattelen.
AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten miehesi aiemmin sanonut siihen, kun olet arvellut ettet ehkä halua koskaan lapsia?
Hän ei ole oikein ottanut asiaa tosissaan. Olen sanonut hänelle siitä monta kertaa, mutta hän vain uskoo siihen, että se vauvakuume jostain ihmeellisesti laskeutuu leijailevana pilvenä päälleni.
Sinänsä tämä on riipivää, koska minulla on lapsiperhe-elämästä ristiriitaisia ajatuksia - varmasti rakastaisin omaa lastani ja olisi hienoa nähdä mieheni isänä, mutta samalla se arki tuntuu niin kamalalta ajatukselta, että ei mitään järkeä.
AP
Mieti mistä ajatukset ja tunteesi, pelkosi, odotuksesi siihen asiaan tulevat. Tee vaikka ihan kirjallisesti...piirtele ja kirjoittele. Jostain kai ne tunteet kumpuaa.
Mitä väliä tuolla nyt on mistä ne tulee? Jos täysin kirkkaasti näkee ettei halua itselleen sellaista elämäntapaa, niin mitä selvittämistä tuossa nyt on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta olen pohtinut sitä, että onko minulla vain asenne-ongelma? Tuskin kukaan (?) nauttii siitä, että on kiire, ei saa nukuttua, täytyy olla valmiustilassa 24/7, mutta osa vain suhtautuu siihen eri tavalla.
Koen siis välillä huonoa omatuntoa siitä, että olenko jotenkin lapsellinen, itsekäs, huonoasenteinen, kun ajattelen lapsiperhearjesta noin, kuin ajattelen.
AP
Kuuntele vaistoasi. Minä en ole mitään niin paljon katunut kuin sitä että tein painostettuna lapsen. Voin sanoa että lapsettomana olisin varmasti onnellisempi. Lapsi on riesa jos ei aidosti ole äitimateriaalia ja halua laittaa itsenstä viimeiseksi, passata koko perhettä ja luopua omasta ajasta. Äidin oma aika aiheuttaa syyllisyydentunnetta ja riittämättömyyden tunnetta ja kaikki, ihan kaikki kotityöt yms kasautuvat äidille. Jos et ole valmis siihen , älä tee lasta vain miehen mieliksi. Asiat eivät koskaan palaa ennalleen lapsensaannin jälkeen.
Miehille pitäis oikeasti olla joku viikon virtuaalitesti synnytyksestä ja vastasyntyneen ja uhmaikäisen hoidosta, simulaattori jossa vois testata että jaksaako siinä kuinka paljon kotia siivota ja käydä 10 tuntia pyöräilemässä.
Ja sille joka sanoi että vauvakuumetta ei tarvita, että tehdään lapsi kun halutaan lapsi, sitähän se vauvakuume just on, että tulee kova halu saada oma lapsi, sitä sanotaan vauvakuumeeksi sen takia että se lapsi yleensä tulee vauvana, ja kuumeilu on sitä halua.
Ja ap, jos ei halua lapseen tule, älä tee lasta. Sano suoraan miehelle niin että ottaa tosissaan. Lapsiperhearki on varmasti jostain välimaastosta teidän mielikuvia, mies kuvittelee liian helpoksi ja sinä varmasti liiankin vaikeaksi. Yhden lapsen kanssa on yleensä helppoa pärjätä, yksi lapsi on helppo ottaa mukaan lähes mihin tahansa, ja yksi lapsi on helppo saada jollekin hoitoon kun haluaa mennä jonnekin yksin. Suurin osa lapsiperheen surkeutta tulee siitä että lapsia tehdään vielä lisää sille ekalle kaveriksi, kun sen ekan kanssa oli ihan helppoa ja kuvitellaan ettei sen toisen kanssakaan tule mitään ongelmaa, toinen syy arjen raskauteen on se että nykyään suoritetaan vanhemmuutta, ennen ei sellaisesta puhuttu kun ei ollut nettiä, kaikki tekivät niin kuin parhaaksi näkivät, eikä kukaan tullut kyselemään että teetkö itse luomusoseet. Minä olen ollut kohta 22 vuotta äiti, eikä mulla ole juurikaan raskasta lapsen takia ollut, raskainta on ollut miehen takia, varsinkin exän. Lapsi on perheenjäsen ja elää siinä mukana, kasvaa ja kehittyy, ei siitä tarvi mitään stressiä ottaa, pahimpia on ne kun lapsi sairastuu, onneksi niitä on aika harvoin, toki siitä olen kiitollinen että olen perintönä saanut sen että sairastellaan vähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minunkin miehelläni oli liian ruusuiset mielikuvat lapsiperhe-elämästä. Hän kuvitteli, että meillä pyörii 4 lasta samalla kun minä leivon keittiössä hymyillen pullaa, melkein päivittäin. Ruoka on valmiina miehen tullessa töistä ja koti siivottu, koska minullahan on aikaa kun olen lasten kanssa kotona! Nukkua voin kun vauva nukkuu päiväunia (niin, ja imuroin kun vauvakin imuroi, hoidan pyykit ja tiskit kun vauvakin pyykkää ja tiskaa ja näin ;)
Hah, muuttui hieman ääni kellossa kun vaihdettiin rooleja, mies jäi koti-isäksi vauvan ollessa vuoden. Eipä ollut koskaan ruoka valmiina tai kämppä siivottu kun tulin töistä kotiin :D Tämän koti-isä jakson jälkeen ei ole kertaakaan inahtanut, että kotona oleminen ei menisi työstä. Nykyään hän on sitä mieltä, että kotiäitinä/isänä on ihan yhtä lailla töissä. Toinen lapsi nyt tulossa ja siihen jää lapsiluku, ei haaveile enää neljästä lapsesta!
Minulla oli juuri samanlainen tilanne, kun olin vähän alle kolmikymppinen. Olin ollut mieheni kanssa pitkässä parisuhteessa, mies halusi lapsia, mutta minä en. Sitten minulla kuitenkin tuli yllättäen vauvakuume ja tärppäsi melkein heti. Minunkin miehelläni tuntui olevan epärealistiset kuvitelmat vauvoista. Hän esimerkiksi mietti, että hän voisi jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Hänhän voisi tehdä kotona töitä ja antaa lapsille välillä ruokaa.
Nyt meillä on kaksi lasta, edelleen ollaan naimisissa, mutta lähes yksin olen lapset hoitanut, kun mies on ollut paljon reissutöissä ja kaikki vapaa-aika menee harrastuksissa. Sitten kun hän tulee kotiin, hän kuvittelee, että vaimo ja lapset ovat iloisina vastassa, kun isi tulee kotiin rankan työviikon jälkeen. Lapset monesti reagoivat ikävään kiukuttelulla ja mies ei sitä kestä ollenkaan ja kiukuttelee itsekin kuin pikkulapsi. Itse olen väsynyt, kun ei koskaan ole omaa aikaa, paitsi kun vien lapset sukulaisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta olen pohtinut sitä, että onko minulla vain asenne-ongelma? Tuskin kukaan (?) nauttii siitä, että on kiire, ei saa nukuttua, täytyy olla valmiustilassa 24/7, mutta osa vain suhtautuu siihen eri tavalla.
Koen siis välillä huonoa omatuntoa siitä, että olenko jotenkin lapsellinen, itsekäs, huonoasenteinen, kun ajattelen lapsiperhearjesta noin, kuin ajattelen.
AP
Kuuntele vaistoasi. Minä en ole mitään niin paljon katunut kuin sitä että tein painostettuna lapsen. Voin sanoa että lapsettomana olisin varmasti onnellisempi. Lapsi on riesa jos ei aidosti ole äitimateriaalia ja halua laittaa itsenstä viimeiseksi, passata koko perhettä ja luopua omasta ajasta. Äidin oma aika aiheuttaa syyllisyydentunnetta ja riittämättömyyden tunnetta ja kaikki, ihan kaikki kotityöt yms kasautuvat äidille. Jos et ole valmis siihen , älä tee lasta vain miehen mieliksi. Asiat eivät koskaan palaa ennalleen lapsensaannin jälkeen.
Miksi sinä olet tehnyt monta lasta kun tunnet noin? Ja miksi passaat koko perhettä??? En minä ainakaan passaa, kyllä niillä muillakin on kädet ja jalat joilla tehdä asioita, varsinkin miehellä. Olet tyypillinen uhriutuja, miksi et pidä puoliasi? Nainen tekee suurimman työn kun tekee lapsen oman kroppansa sisällä ja kuoleman uhalla sen sieltä kovalla kivulla puristaa pihalle kun aika on täysi, sen jälkeen mies kyllä saa tehdä oman osuutensa kun pääsee niin helpolla lapsen tekemisestä.
Vierailija kirjoitti:
Miehille pitäis oikeasti olla joku viikon virtuaalitesti synnytyksestä ja vastasyntyneen ja uhmaikäisen hoidosta, simulaattori jossa vois testata että jaksaako siinä kuinka paljon kotia siivota ja käydä 10 tuntia pyöräilemässä.
Ja sille joka sanoi että vauvakuumetta ei tarvita, että tehdään lapsi kun halutaan lapsi, sitähän se vauvakuume just on, että tulee kova halu saada oma lapsi, sitä sanotaan vauvakuumeeksi sen takia että se lapsi yleensä tulee vauvana, ja kuumeilu on sitä halua.
Ja ap, jos ei halua lapseen tule, älä tee lasta. Sano suoraan miehelle niin että ottaa tosissaan. Lapsiperhearki on varmasti jostain välimaastosta teidän mielikuvia, mies kuvittelee liian helpoksi ja sinä varmasti liiankin vaikeaksi. Yhden lapsen kanssa on yleensä helppoa pärjätä, yksi lapsi on helppo ottaa mukaan lähes mihin tahansa, ja yksi lapsi on helppo saada jollekin hoitoon kun haluaa mennä jonnekin yksin. Suurin osa lapsiperheen surkeutta tulee siitä että lapsia tehdään vielä lisää sille ekalle kaveriksi, kun sen ekan kanssa oli ihan helppoa ja kuvitellaan ettei sen toisen kanssakaan tule mitään ongelmaa, toinen syy arjen raskauteen on se että nykyään suoritetaan vanhemmuutta, ennen ei sellaisesta puhuttu kun ei ollut nettiä, kaikki tekivät niin kuin parhaaksi näkivät, eikä kukaan tullut kyselemään että teetkö itse luomusoseet. Minä olen ollut kohta 22 vuotta äiti, eikä mulla ole juurikaan raskasta lapsen takia ollut, raskainta on ollut miehen takia, varsinkin exän. Lapsi on perheenjäsen ja elää siinä mukana, kasvaa ja kehittyy, ei siitä tarvi mitään stressiä ottaa, pahimpia on ne kun lapsi sairastuu, onneksi niitä on aika harvoin, toki siitä olen kiitollinen että olen perintönä saanut sen että sairastellaan vähän.
No niin hänet kyllä pitäisi saada. :)
Ja niin se varmaan on - jotain siitä välimaastosta, se arki siis. Olen päässäni pyöritellyt, että jos "hankkisin" joskus lapsia, yksi riittäisi. Tuntuu vain, että jos hankkii vain yhden lapsen, niin se on automaattisesti huono valinta ja tekee muka pahaa lapselle, kun ei ole sisarusta (mihin en usko itse ollenkaan). No, arvostelijoita riittää toki joka lähtöön ja muiden mielipiteet pitää vain jättää omaan arvoonsa.
AP
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli juuri samanlainen tilanne, kun olin vähän alle kolmikymppinen. Olin ollut mieheni kanssa pitkässä parisuhteessa, mies halusi lapsia, mutta minä en. Sitten minulla kuitenkin tuli yllättäen vauvakuume ja tärppäsi melkein heti. Minunkin miehelläni tuntui olevan epärealistiset kuvitelmat vauvoista. Hän esimerkiksi mietti, että hän voisi jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Hänhän voisi tehdä kotona töitä ja antaa lapsille välillä ruokaa.
Nyt meillä on kaksi lasta, edelleen ollaan naimisissa, mutta lähes yksin olen lapset hoitanut, kun mies on ollut paljon reissutöissä ja kaikki vapaa-aika menee harrastuksissa. Sitten kun hän tulee kotiin, hän kuvittelee, että vaimo ja lapset ovat iloisina vastassa, kun isi tulee kotiin rankan työviikon jälkeen. Lapset monesti reagoivat ikävään kiukuttelulla ja mies ei sitä kestä ollenkaan ja kiukuttelee itsekin kuin pikkulapsi. Itse olen väsynyt, kun ei koskaan ole omaa aikaa, paitsi kun vien lapset sukulaisille.
Miksi toinen lapsi??? Miksi mies käyttää aikaansa vielä harrastukseen jos on työn takia jo paljon pois?
Mitä jos ihan kysyisitte lapsiperhetutuiltanne haluaisiko joku viettää vklopun laatuaikaa kumppanin kanssa jos te vahditte lapsia sen pari päivää (mieluiten mahdollisimman pieni lapsi joka ei vielä viihdy yksinään). Tämä ihan vain siksi että miehelläsi on ihan turhan ruusuinen kuva lapsiperhearjesta. Se on täyttä työtää 24/7 ainakin ensimmäiset vuodet.
Itselläni on yksivuotias ja molemmat sekä mies että minä ollaan todettu että kotona on raskaampaa ja työläämpää kuin töissä. Vaikka minulla on tosi uuvuttava työ niin silti kotipäivä vie voiton. SILTI harkitsen jäämistä hoitovapaalle. Vaikka se on raskasta ja välillä hyvinkin hermoja raastavaa niin silti jostain syystä kaipaa kovasti kotiin.
Ehkä sunkin mies tajuaisi että todellakin 10h pyöräilyt jäisi pois kun näkisi pari päivää kuinka sitovaa se lapsiperheen elämä on. Se vois jopa kääntää kelkkansa ja tajuta ettei hän semmoista elämää haluakkaan. Toki oma lapsi on aina oma lapsi ja sitä jaksaa katsella päivästä toiseen paljon helpommin kuin jonkun muun lasta, mutta ainakin mies näkisi pari päivää kuinka paljon "vaivaa" lapsista on. Se lapsi ei vain pyöri jaloissa kun mies tekee omia juttuja vaan miehen pitää pyöriä lapsen ympärillä lähes koko päivä ja sitten kun koittaa edes siivota vähän kotia niin se lapsi saattaa kirjaimellisesti roikkua jalassa kiinni ja huutaa. :D
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos ihan kysyisitte lapsiperhetutuiltanne haluaisiko joku viettää vklopun laatuaikaa kumppanin kanssa jos te vahditte lapsia sen pari päivää (mieluiten mahdollisimman pieni lapsi joka ei vielä viihdy yksinään). Tämä ihan vain siksi että miehelläsi on ihan turhan ruusuinen kuva lapsiperhearjesta. Se on täyttä työtää 24/7 ainakin ensimmäiset vuodet.
Itselläni on yksivuotias ja molemmat sekä mies että minä ollaan todettu että kotona on raskaampaa ja työläämpää kuin töissä. Vaikka minulla on tosi uuvuttava työ niin silti kotipäivä vie voiton. SILTI harkitsen jäämistä hoitovapaalle. Vaikka se on raskasta ja välillä hyvinkin hermoja raastavaa niin silti jostain syystä kaipaa kovasti kotiin.
Ehkä sunkin mies tajuaisi että todellakin 10h pyöräilyt jäisi pois kun näkisi pari päivää kuinka sitovaa se lapsiperheen elämä on. Se vois jopa kääntää kelkkansa ja tajuta ettei hän semmoista elämää haluakkaan. Toki oma lapsi on aina oma lapsi ja sitä jaksaa katsella päivästä toiseen paljon helpommin kuin jonkun muun lasta, mutta ainakin mies näkisi pari päivää kuinka paljon "vaivaa" lapsista on. Se lapsi ei vain pyöri jaloissa kun mies tekee omia juttuja vaan miehen pitää pyöriä lapsen ympärillä lähes koko päivä ja sitten kun koittaa edes siivota vähän kotia niin se lapsi saattaa kirjaimellisesti roikkua jalassa kiinni ja huutaa. :D
Näin taidan tehdä, kun tulee sopiva tilaisuus! :) Eiköhän joku tutuistamme halua sitä kuuluisaa omaa aikaa.
Heh, onpa mielenkiintoista nähdä, miten menee. Ja miten mieheni suhtautuu.
AP
Minä en kyllä antaisi lastani, etenkään pientä kenenkään lapsenhankkimista pohtiville koekaniiniksi. En antaisi koiraanikaan "lainaan" sellaisille, jotka miettivät pitäisikö hankkia koira vai ei.
No, sille puolelle tämä kallistuu. Ja vaikka joskus mieleni muuttuisi, niin minulle lasten hankinta ei olisi mikään "hankinta", koska minulla on munasarjoissa toimintahäiriö, joka hankaloittaa lasten saamista - joskaan ei tee siitä mahdotonta, mutta kuitenkin.
AP