Kerro OMA ELÄMÄNTARINASI!

Vihdoinkin AP joka kirjoittaa itse aloitusviestiin.

Minä tulen kertomaan oman tarinani myöhemmin, sillä nyt on vähän kiire. Sekin on todella tylsä, joten tiedä sitten haluatteko kuulla.

Ensinnäkin, mitään ihmeitä ei elämässäni ole käynyt eikä sitä tosin ole takana kuin päälle 20 vuotta. Kaikki vähänkin mielenkiintoinen on sellaista että tuntemattomille sitä ei noin vaan voi kertoa, eli tästä tulee pirun tylsä teksi.

Synnyin vuonna jota kukaan ei unhda, eli -95. Olin äitini toinen, mutta isäni ensimmäinen lapsi. Äiti oli juuri ja juuri 19 vuotta ja isä pari vuotta enemmän. Ja tämä tapahtui masentavan harmaassa Lahdessa.

Ollessani noin 3kk isäni menehtyi. Tämän johdosta äitini pakkasi tavarat ja muutimme Pohjois-Savoon josta äitini on kotoisin. Määränpäänä oli pieni, silloin 11 000 ihmisen kylä. (Nykyään 2 000 ihmistä pienempi)

Ala-asteen kävin 100 oppilaan koulussa. Mukaan tarttui edelleen paras ystäväni ja suuri viha 4-6 luokan opettajaani kohtaan. Myöskään luokkatovereita en muistele hyvällä, en tosin pahallakaan. Koska en halua muistee heitä ollenkaan. Uskon myös että minua tuskin muistavat.

Yläaste oli hiukan isompi, 450 oppilaan koulu. Sairastuin 7.lk masennukseen joka vaivaa edelleen. Tästä huolimatta en voi sanoa vihanneeni yläastetta, ei se hyvin mennyt missään mielessä, mutta ei se "kamalinta ikinä" ollut.

Yläasteen jälken muutin Kajaaniin opiskelemaan. Harmikseni masennus pahentui ja koulu jäi kesken. Hetken Savossa majailtuani muutin Lahteen sukulaisen ja hänen perheensä luokse. Siellä kokeilin toista koulua ja alaa, mutta siitäkään ei mitään tullut.  Täytettyäni 18 vuotta, muutin viimeinkin täysin omilleni Varkauteen, jossa suoritin Valmentavan koulutuksen. Tämä tosin masenti ennestään koska olin aina vannonut että sinne en muuttaisi edes hengenhädässä. :D Mutta siitä selvittiin. Käytyäni Valmentavan muutin Kuopioon ja lähdin opiskelemaan Kuva-Artesaaniksi. Ja sillä tiellä olen edelleen. Ei ole tosin mitään tarkoitusta savoon tai taiteen alalle jäädä.  

Tämän kaiken välissä olen saanut 3 pikkusisarta, omistanut monta lemmikkiä ja ollut tekemättä yhtään mitään. Aivan jumalattoman tylsä elämä.

Glalda kirjoitti:

Ensinnäkin, mitään ihmeitä ei elämässäni ole käynyt eikä sitä tosin ole takana kuin päälle 20 vuotta. Kaikki vähänkin mielenkiintoinen on sellaista että tuntemattomille sitä ei noin vaan voi kertoa, eli tästä tulee pirun tylsä teksi.

Synnyin vuonna jota kukaan ei unhda, eli -95. Olin äitini toinen, mutta isäni ensimmäinen lapsi. Äiti oli juuri ja juuri 19 vuotta ja isä pari vuotta enemmän. Ja tämä tapahtui masentavan harmaassa Lahdessa.

Ollessani noin 3kk isäni menehtyi. Tämän johdosta äitini pakkasi tavarat ja muutimme Pohjois-Savoon josta äitini on kotoisin. Määränpäänä oli pieni, silloin 11 000 ihmisen kylä. (Nykyään 2 000 ihmistä pienempi)

Ala-asteen kävin 100 oppilaan koulussa. Mukaan tarttui edelleen paras ystäväni ja suuri viha 4-6 luokan opettajaani kohtaan. Myöskään luokkatovereita en muistele hyvällä, en tosin pahallakaan. Koska en halua muistee heitä ollenkaan. Uskon myös että minua tuskin muistavat.

Yläaste oli hiukan isompi, 450 oppilaan koulu. Sairastuin 7.lk masennukseen joka vaivaa edelleen. Tästä huolimatta en voi sanoa vihanneeni yläastetta, ei se hyvin mennyt missään mielessä, mutta ei se "kamalinta ikinä" ollut.

Yläasteen jälken muutin Kajaaniin opiskelemaan. Harmikseni masennus pahentui ja koulu jäi kesken. Hetken Savossa majailtuani muutin Lahteen sukulaisen ja hänen perheensä luokse. Siellä kokeilin toista koulua ja alaa, mutta siitäkään ei mitään tullut.  Täytettyäni 18 vuotta, muutin viimeinkin täysin omilleni Varkauteen, jossa suoritin Valmentavan koulutuksen. Tämä tosin masenti ennestään koska olin aina vannonut että sinne en muuttaisi edes hengenhädässä. :D Mutta siitä selvittiin. Käytyäni Valmentavan muutin Kuopioon ja lähdin opiskelemaan Kuva-Artesaaniksi. Ja sillä tiellä olen edelleen. Ei ole tosin mitään tarkoitusta savoon tai taiteen alalle jäädä.  

Tämän kaiken välissä olen saanut 3 pikkusisarta, omistanut monta lemmikkiä ja ollut tekemättä yhtään mitään. Aivan jumalattoman tylsä elämä.

No on sinulla ainakin mielenkiintoisempi elämä kuin minulla! :-D Itselläni luki aloituksessa kirjaimellisesti koko elämäni.

Olen syntynyt 90-luvun loppupuolella. Varhaislapsuuteni oli ihan hyvä, mutta 4. luokalla harvat ystäväni kääntyivät joukolla kiusaamaan minua. Ajattelin myös ensimmäisen kerran olevani ruma, lihava ja arvoton. Minua pidettiin yleisesti ottaen tyhmänä ja outona, koska minulla on Aspergerin syndrooma.

Yläasteella sama meininki jatkui ja ne kolme vuotta olivat yhtä tuskaa sekä koulussa että kotona, sillä isäni otti elämäntehtäväkseen murskata itsetuntoni pohjalukemiin ja kertoa jatkuvasti, etten ollut koskaan tarpeeksi hyvä. Hän myös pakotti minut kamalaan lukioon, jossa minulla on jäljellä yksi vuosi. Saatan hyvin mokata koko jutun uskomattoman huonosta ruotsistani johtuen.

En tiedä mitä haluan elämältäni, sillä mikään ala ei suoraan sanottuna kiinnosta minua. Olen sairastanut bulimiaa n. 7 kuukautta ja välillä tuntuu, ettei mikään muu paitsi vaa'an lukema ole merkityksellistä. Tulevaisuus pelottaa aivan kamalasti, sillä en usko pärjääväni omillani. Pelkään ja välttelen myös kaikkia muita ihmisiä paitsi perhettäni, sillä en tiedä, miten ihmisten kanssa tulisi oikein toimia. En esim. uskalla käydä edes kouluni opon juttusilla.

Muuten elämäni on uskomattoman tylsää.

Anteeksi, innostuin kirjoittamaan pitkästi, mutta tässäpä minun tarinani; synnyin 90-luvun puolessavälissä maailman sydämisimmälle äidille ja narsistipaskiaismiehelle. Niin kutsuttu isäni oli pääpsykiatrina sairaalalla ja äitini musiikinopettaja, jo edesmenneen kaupunginjohtajan kuopus. Isälläni oli mielenvikaisuutta joka näkyi silmittömänä väkivaltana, uhkailuna ja alistamisena seinien sisäpuolella. Minä en tätä onneksi ehtinyt paljoakaan todistaa (lukuun ottamatta karateta harrastaneen isän suomia potkuja äitini raskausvatsaan kohdistettuna odottaessaan minua), sillä isäni ampui itsensä minun ollessani alle 1-vuotias. Se oli helpotus äidille. Työttömänä opettajana hänellä ei ollut paljoa onaisuutta ja asuimmekin hänen ystäviensä ullakoilla joitakin aikoja.

Äitini löysi uuden, todella hellän ja kiltin miehen muutaman vuoden päästä, mutta tämän miehen poika paljastui myös väkivaltaiseksi, ja kun kerran näin äitini verissä päin uusveljeni hakkaamana ja sain osani tästä väkivallasta (tätä ei äitini koskaan saanut tietää, en pienenä uskaltanut kertoa että uusveljeni oli mm. 14-vuotiaana heittänyt tarkoituksellisesti niskaani täysillä tennispallon, jonka seurauksesta menetin tajuntaani ja kaaduin asfaltille ja jäin siihen yksin, olin silloin 6-vuotias), hän päätti luovuttaa pojan suhteen ja muuttaa pois minun kanssani. Muutimme toiselle paikkakunnalle ja aloitimme oman, rauhallisen elämämme kaksistaan.

Sairastuin ykköstyypin diabetekseen kuusivuotiaana, mutta se ei minua haitannut, minusta oli vain siistiä näyttää luokkalaisilleni miten pistetään insuliinia yms.

Sain ensimmäisen lemmikkini, kääpiökanin, 7-vuotiaana ja rakastin sitä suuresti, se eli jopa 10-vuotiaaksi saakka. Otimme kotiimme myös joitakin hylättyjä lintuja läheisestä lemmikkikaupasta, olen siitä lähtien ollut hulluna lintuihin, upeita eläimiä.

Pidin koulunkäynnistä ja erityisesti taideaineista, mutta jouduin koulukiusatuksi (ei fyysistä väkivaltaa varastelua lukuunottamatta, mutta henkistä sitäkin enemmän) ja sitä jatkui ammattikouluun saakka. Masennuin yläkoulussa kiusaamisen myötä ja keskiarvoni oli 6,5. Olin hyvin kiltti oppilas, erittäin tunnollinen, mutta surkea koulumenestys laitettiin keskittymishäiriön piikkiin. Kävin kuntoutuksessa vuoden ajan siihen liittyen, tuloksia ei kuitenkaan tullut juurikaan.

Elämääni toi valtavaa iloa teatteri ja kirjoittaminen, jotka molemmat aloitin 11-vuotiaana, löysin niihin innostuksen sisältäni. Siitä lähtien olen ollut mukana vähintään yhdessä näytelmässä per vuosi. Myös eläimet, paras ja ainoa ystäväni "Liisa" ja rakas äitini olivat tuki ja turvani. Valitettavasti joukkopainostuksen myötä Liisa liittyi tähän kiusaajien joukkoon, mutta myöhemmin pyysi sitä vuolaasti anteeksi emmekä muistele tuota pahalla. Hänelläkään ei ollut helppoa. Minusta yleisesti uskottiin tulevan lähinnä sossun elätti, uskoin siihen itsekin.

Jatkuu...

Yläkoulun jälkeen pääsin ammattikouluun pääsykokeiden kautta lukemaan koruartesaaniksi ja kiusaaminen loppui kuin seinään. Menestyin luokallani ja sain stipendin, mutta tiesin että tuolla alalla en tulisi pysymään, tarkoitukseni olisi jossain muualla. Sitä kautta kuitenkin löysin nykyisen mieheni, kun hän tilasi minulta korun ja sen luovutushetkessä välillämme löi kipinöitä ja hän pyysi minua treffeille ravintolaan. Ikäeroa meillä oli 13 vuotta, mies oli vuosi sitten eronnut ja työtön taidemaalari, mutta lukuisten vaikeuksien kautta saimme toisemme ja elämämme on nyt tasapainoista. Muutin hänen luokseen asumaan 17-vuotiaana vuotiaana, ja kahden vuoden päästä menimme kihloihin.

Valmistumiseni jälkeen pidin kaksi välivuotta ja etsin itseäni. Halusin näyttelijäksi enemmän kuin mitään muuta, ja hain Teakiin kolmesti. Neljättä kertaa ei tullut, sillä ymmärsin sen, että vaikka jollain ihmeellä saisin näyttelijän koulutuksen, päätyisin luultavasti työttömäksi freelanceriksi kuten lähes kaikki Teakista ja Nätystä valmistuvat. Löysin kutsumukseni ihmisten läheltä, alalta, jossa myös tarvitaan ilmaisutaitoa; viittomakieli. Pääsin 150 hakijan joukosta 20 hengen ryhmään opiskelemaan viittomakielen perustutkintoa, ja tämän jälkeen yritän kaikkeni päästäkseni opiskelemaan toimintaterapeutiksi. Muutin opiskelun perässä Turkuun. Tällä hetkellä panostan koulunkäyntiin, parisuhteeseen ja uusiin ystäviini, joita sain uudelta paikkakunnaltani. Näen äitiäni lähes viikoittain, hän on elämäni tärkein henkilö. Teen yhä koruja sivutyönä ja harrastuksena, pajatilat sain tietynlaisena anteeksipyyntöä kaikesta menneestä tuolta uusveljeltäni, nykyisin siis aikuiselta mieheltä, joka omistaa ison hallin lähellä minua ja jonka kanssa tapasimme pitkän ajan jälkeen samassa rappukäytävässä, missä kumpainenkin asui. Hassu sattuma siis. Hänen kanssaan minulla on nykyisin melko hyvät välit. Suunnittelemme mieheni kanssa häitä ja omaa taloa, lapsia emme halua, mutta lemmikkien suhteen meillä on haaveemme. Kirjoitan romaania, jonka toivon joskus julkaistavan, mutta olen melko itsekriittinen kirjoittaja joten katsotaan nyt saanko tuota koskaan edes kirjoitettua loppuun, kun jatkuvasti löydän korjattavaa. Teatteria harrastan yhä vakavasti, ja kaikki muutenkin tuntuu nyt olevan jotenkin elämässäni niin hyvin.

Nyt on minullakin aikaa kirjoittaa, vaikka tuskinpa tästä kovin pitkä tai mielenkiintoinen tuleekaan.

Synnyin -80 ja -90-lukujen vaihteessa köyhään perheeseen kaupungissa. Minulla oli 5 sisarusta, joista yksi on sitemmin jo menehtynyt (harvinaiseen sairauteen alle 15-vuotiaana).

Ala-asteella minua kiusattiin rumien, veljieni (minulla on ainoastaan veljiä) vanhojen vaatteiden takia. Olin se luokan ruma tyttö, josta kukaan poika ei tykännyt tai jonka kanssa kukaan tyttö (eikä kyllä poikakaan) ei halunnut kaveerata. Itkin usein koulussa, ja siitä vasta lisähaukkuminen alkoikin. Koko luokka oli minua vastaan.

Yläasteella muutin käytökseni itsevarmemmaksi (jopa ylimieliseksi) ja kasvatin suojakuoren. Aloin varastella kaupoista muotivaatteita sekä meikkejä, ja tunsin vihdoin kuuluvani joukkoon. Vaikka yläasteella olinkin kaunis ja suosittu, olin kuitenkin sisältä ihan rikki.

Yläasteen loputtua menin ammattikouluun, mutta lopetin sen kuitenkin pian sillä kukaan siellä ei ollut oikein samanhenkinen kuin minä ja olin myös jonkin verran masentunut eikä sen takia opiskelu huvittanut.

Sain kuitenkin työpaikan, vaikkei minulla ollut edes peruskoulun jälkeistä koulutusta. Vasta hieman yli vuosi sitten aloin käymään aikuislukiossa. Samoihin aikoihin tapasin myös nykyisen avokkini, ja löysin myös AV:n. Tämä käyttäjäni saattoi kirjoittaa vielä vähän aikaa sitten asiattomuuksia (ketjuihin jotka ovat jo poistuneet), mutta trollailin vain. Se oli hetken hupini, kunnes tajusin että mielummin olen asiallinen ja pyysin myös eräältä haukkumaltani nimimerkiltäni anteeksi täällä (myös jo poistunut ketju).

Viikko sitten sain tietää olevani raskaana, ja nyt odotamme avokin kanssa ensimmäistä lastamme.

Tämä saattoi olla hyvin sekava teksti, mutta kello on kolme yöllä ja olen tehnyt koko päivän (ja osan yöstä) töitä.

Ei viiti hirveen tarkasti kertoa ettei tunnisteta. Synnyin 83 pohjois-savossa, opiskelin ja kävin töissä, joku 5 vuotta sitten jäin työttömäksi ja koittanut keksiä uutta suuntaa elämälleni. Täällä edelleen, ei oo töitä, vaimoa, lapsia, tai yhtään mitään.  Kissan kanssa vaan mökötän kotonani.

Hankala kertoa kolmesta syystä, joista ensimmäinen on se, että olen vasta 14-vuotias (ei ole oikein kunnon elämäntarinaa), toinen se, että pelkään että minut tunnistetaan, ja kolmas se, että varmaan joudun jättämään ulos todella paljon asioita, joko hyvin epämiellyttäviä tai sitten sellaisia, joista on liian helppo tunnistaa. Niin, ja se, että nyt hieman väsyttää niin voi tulla paljon ajatus- ja kirjoitusvirheitä tms. Yritän nyt kuitenkin. 

Jokatapauksessa siis, synnyin vuonna 2002 erääseen pohjoiseen voivodikuntaan. Yksi puoli (3/4) suvustani tulee todella pienestä, alle sadan asukkaan kaupungista Ukrainan läheltä, ja toinen (1/4) taas Keski-Aasiasta, tarkemmin ottaen Tadžikistanista ja Kirgisiasta, kaupunkeja en tiedä. Minulla on myös sukujuuria monissa muissa maissa, mutta ne ovat niin kaukaisia, etten jaksa edes mainita niitä, ja tunnen tasan nolla prosenttia yhteyttä niihin. Vähän yli vuosi syntymäni jälkeen sain myös pikkuveljen, joka on siis tietenkin tällä hetkellä 13-vuotias. 

Muutin Suomeen, todella pieneen kaupunkiin ykkösluokkalaisena. Kieliopin opin nopeasti, mutta minulla on edelleenkin hankaluuksia lausua joitakin sanoja, jotka eivät ole edes vaikean oloisia. Kuten esimerkiksi seitsemän ja tasavalta (kelakorttityyppikielellä seitsämma ja thasavahltta). Kun olin 9-vuotias muutimme uuteen, hieman suurempaan kaupunkiin Suomessa, ja aloitin luonnollisestikin uudessa koulussa, josta kerron pian lisää. 

9-vuotiaana löysin myös tämän palstan, kun googletin "lapseni sai stipendin", sillä olin juuri itse saanut tuonikäisenä stipendin ja kuvittelin olevani ah-niin-erikoinen. Jostain syystä 9-vuotias minä jäi heti koukkuun tänne, vaikkakaan en itse kirjoitellut viestejä. 10-vuotiaana aloin kuitenkin itse tehdä tänne provoja, jotka jostain kumman syystä menivät läpi. Olen aina ollut kirjallisesti lahjakas ja omannut hyvän mielikuvituksen (VAROKAA ITSEKEHUA!! Tosin nuo ovatkin ainoat asiat joissa olen hyvä),  joten ehkä siitä se johtuu. Minun tekisi mieli etsiä muutama vanha provoni, mutta en ole enää löytänyt niitä.

En tiedä, mihin väliin laittaa tämän, mutta 9-vuotiaana minulla todettiin ADHD. Tästä syystä minun on aina ollut hankala keskittyä koulussa, ja yksinkertaisesti en pysty keskittymään siihen mitä opettaja sanoo, ellen tee samalla jotain muuta, esim. piirrä. Piirsinkin tunneilla, kunnes opettaja kielsi sen koska en kuulemma kuunnellut. Vaikka ymmärsin asiat paljon paremmin, kun sain tehdä samalla jotain muuta kuin vain istua paikallani. 

Palaan kuitenkin takaisin reaalielämään (kyllähän tuo ADHD:kin on irljuttua, mutta siis vuorovaikutukseeni muiden ihmisten kanssa), eli siihen, että aloitin siis uudessa koulussa. Sain yhden kaverin, myöskin ulkomaalaistaustaisen tytön. Tuo luokka (4 lk. muistaakseni) meni ihan ok, paitsi että minua kiusattiin koulussa ulkomaalaistaustani takia, vaikkakaan en silloin tajunnut sen olevan kiusaamista. Olimme myös kaverini kanssa sellaisia hieman outoja, emme menneet mukaan joihinkin luokkadraamoihin ja sillä aikaa kun muut tekivät omia, ”normaaleja” juttujaan, minä leikin kaverini kanssa koulun pihalla kotia. Tuostakin saimme kuulla aina välillä.

JATKUU

JATKO:

Vitosluokka alkoi, ja silloin välini tuon ainoan kaverini kanssa alkoivat rakoilla. Sain uuden, viiden tytön kaveriporukan. Halusimme kaikki olla ”pissiksiä” joten aloin mm. meikkaamaan ja esittämään tyhmää. Nelosella olin siis saanut aina kokeista kymppejä, ja minua kiinnosti mm. Egyptin historia ja jumalat, hieroglyfit, sekä kreikan kielen opiskelu, mutta vitosella muutuin täysin. Elämääni sisältyi vain meikit, tyttöjenlehdet, julkkisten hehkuttaminen ja pojat. Tuohon aikaan olin kuitenkin myös erittäin ahdistunut, vaikka en näyttänytkään sitä päälle päin, ja yritin kaksi kertaa itsemurhaa (tuosta en viitsi sen enempää avautua ainakaan näin nimimerkillisenä)

Kuudennen luokan syksy yms. meni tuollaisena samanlaisena pissiksenä (jota häpeän ihan hirveästi näin myöhemmin), mutta keväällä aloin muuten häiriköimään tunneilla ja olin (ainakin tietyillä tunneilla) se luokan pelle. Silloin minua ei kiusattu enää yhtään, ja luokkahenkemme oli muutenkin parantunut. Sain ala-asteen päättötodistuksen keskiarvoksi todella huonon numeron.

Tämä ei nyt liity koulunkäyntiin, mutta saimme kuitenkin jossain vaiheessa sovittua tuon kaverini kanssa, josta selitin ainakin 4lk. kappaleessani.

Kuutosesta vielä sen verran, että joskus kutosen ja vitosen välisenä kesänä aloin lähetellä tänne viestejä, jotka siteerasin ”- 12v tyttö”. Tein myös päivässä jopa kymmenen eri kysymysketjua, että ”Kysykää 12-vuotiaalta tytöltä!” tms. Ihmiset täällä olivat kummissaan, miten 12-vuotias voi vastata niin asiallisesti ja kirjoittaa täysin korrektia kieltä - suurin osa myös oli sitä mieltä, etten ole edes 12v. vaan joku Jorma 55v. Minusta tuli hetkeksi aikaa palstajulkkis, varsinkin erään kelakorttidraaman jälkeen (jonka mukaan on tämä nimimerkkinikin nimetty). Tuon jälkeen tosin pidin matalampaa profiilia, ja aloin palstailla vakinaisesti vasta vuosi myöhemmin. Rekisteröidyin tosin vasta tänä vuonna.

Tässä vaiheessa voin mainita yhdestä nk. ”riidasta”, johon olen useasti täällä viitannut. Koko juttu alkoi siis useampi vuosi sitten pienestä jutusta, mutta sen jälkeen on jo mennyt laittomuuksiin (tosin ollessamme alle 15 ei voi mitään). En viitsi avata enempää, sillä tästä tietää jo niin moni taho enkä halua tulla tunnistetuksi. Ja ennen kuin joku kysyy, kyllä, olen yrittänyt sopia.

Seiskalle menin siis viime vuonna, ja yläaste ei ole ollut kauhean kivaa vaikka sitä odotinkin innolla. Minua ei kiusata koulussa, mutta välillä tumman ulkonäköni takia saatetaan sanoa että ”painu takaisin Irakiin” Ei se kuitenkaan elämääni niin kauheasti liikuta. Btw, nyt kun mietin, niin 100% luokastani ei tiedä edes, minkä maalainen olen. Ei edes paras kaverini.

Seiskan koulunkäynnistä vielä, että päättötodistus oli kohonnut huomattavasti kuutosluokasta. Kuudennen päättötodistus oli alle 8, tämä seiskan taas yli 9. Muusta seiskan aikana tapahtuneesta sanon, että minulla myös diagnosoitiin eräs sairaus 7 lk. alussa. Kyseessä ei ole mikään vakava juttu, ja vaikka siihen on mahdollista kuolla, niin oikeasti todella HARVA kuolee siihen.

Seiskalla aloin myös kirjoittaa yhtä kirjasarjaa ruutuvihkoihin, ja kirjoja on jo 5, kuudetta kirjoitan parhaillaan. Haaveilen niiden julkaisemisesta lähiaikoina.

Oho, tässähän meni jo yli tunti.

Synnyin 80-luvun puolivälissä pienehköön yliopistokaupunkiin, jossa asuin ja opiskelin vajaa kolmekymppiseksi. Puolisoni tapasin teini-ikäisenä, muutettiin yhteen melko pian ja väitösten jälkeen lähdettiin rapakon taakse jatkamaan tutkimuksia. Nykyään reissaamme paljon, Suomessa käymme kesäisin.

Månsteri/suklis on se nainen, joka istuu uusitussa keittiössään iltaisin ja miettii: "Miten helvetissä minä olen joutunut tähänkin soppaan taas?"

Vaikka olemme keittiössä ja puhumme sopasta, emme nyt ole ruoka-aiheessa, vaan jossain vaihtuvassa miesropleemassa, jota suklis yrittää ratkoa päässään.

Månsteri/suklis on se nainen, joka etsii parisuhdetta, vaikka ei halua joustaa eikä oikeastaan kiinnostu tosissaan melkein kenestäkään. Kaikissa on aina "mutta...", joka joko muodostuu esteeksi tai vain hidasteeksi.

Suhteita on kuitenkin ollut.

Suklis on "ADHD", jolla on pakkomielle kaikenlaisiin projekteihin, esimerkiksi kotiin liittyviin, tai miehiin. Tai opiskeluun. Stressi on perseestä, mutta se pitää sukliksen mielen virkeänä. Tai no ei oikeastaan virkeänä, vaan vittuuntuneena, mutta tunne sekin on.

Månsteri/suklis on oikeassa elämässä melko nöyrä tapaus, vaikka onkin suosittu ihanuus. Palsta tuo esiin sukliksen röyhkeän rohkean huumorin ja itsevarmuuden.

Suklis uskoo vahvasti, että parin vuoden sisään hän on vihdoin asettunut sohvannurkkaan hottiksen miehen kanssa ja hänellä on perhe.

Jokainen ihminen on jo itsessään ihme, on saanut mahdollisuuden syntyä tähän maailmaan. Minkälaiset pelikortit elämä antaa, jää nähtäväksi. Elämääsi ohjaa minkälaiseen perheeseen satut syntymään, minkälaiselle paikkakunnalle, minkälaisin ominaisuuksin varustettuna, onko perinnöllisiä sairauksia jne.

Minä sain elämälleni hyvän alun keskiluokkaisessa, isossa perheessä maaseudulla. Vanhempani ovat olleet pitkään onnellisessa avioliitossa, isäni on valtion virkamies, äitini kotiäiti, jäi kotiin lasten synnyttyä, siis jo kohta katoavaa kansanperinnettä. Kaikki lapset kirjoittivat ylioppilaiksi ja valmistuivat hyviin ammatteihin, paitsi minä, joka keskeytin yliopisto-opinnot ja menin pankkiin töihin.

Avioiduin 25-vuotiaana ekonomin kanssa ja sain 2 lasta. Muutimme miehen työn perässä ulkomaille, toiseen maanosaan, missä asuimme yli 10 vuotta. Mieheni kuoli 6 vuotta sitten, ja seurustelen nyt myös leskeksi jääneen miehen kanssa, jolla ei ole lapsia. Minulla on ollut kasvain, mutta olen selvinnyt siitä, uusimispelko itää. Elämän loppupuolesta ei sitten tiedä, mitä tuo tullessaan...

Minä synnyin pohjoisempaan osaan suomea 80-luvulla. Lapsuuteni oli ksi muuten aika tavallinen mutta minua kiusattiin koulussa. Olin hiljainen enkä oikein kiinnostunut siitä mistä muut. Vanhempani ruokkivat ja vaatettivat mutta jälkeenpäin ajattelen että olisihan sitä voinut tuohon puuttua kun siitä varmasti tiedettiin.. perheessäni vaiettiin monesta muustakin asiasta ja vaietaan edelleen. Kirjoitin keskinkertaisin paperein mutta kumma kyllä, pääsin yliopistoon. Nuoruuteni kuuluu uskovaisesta perheestä tullut poikaystävä, käännynnäinen, jonka kanssa seurustelin loppujen lopuksi 7 vuotta. Häitäkin jo suunniteltiin mutta seurustelujen loppuvaiheessa hän vain opiskeli. Minä biletin minkä ehdin ja sama touhu jatkui erottuammekin. En pettänyt, tanssin vaan. Erosimme loppujen lopuksi arvomaaiömojen erilaisuuden vuoksi. Se uskonnollinen tausta painoi liikaa ja en vaan kestänyt kuinka hän oli niin jyrkkä mielipiteissään. Ehkä jonkinlaisena vastavetona tähän rakastuin erääseen tyttöön jonka tapasin harrastuksen kautta. Muistin miltä oikeasti tuntuu olla rakastunut! Juttumme kesti vajaan vuoden ja siihen kuului iloa, surua, naurua, laulua, kyyneleitä, matkoja... sitten saimme väliimme 500km ja kerran jän vain ilmoitti, että tapailee jotain punatukkaista poikaa. Emme tavanneet sen koommin emmekä ole olleet tekemisissä sen jälkeen. Sattui liikaa. Sain ihan hyvän työn, muutin taas. Vietin nuoren aikuisen elämää harrastaen ja reissaten. Muutin italiaan vuodeksi. Seurustelin - välillä naisten kanssa, välillä miehen. Muutama vuosi sitten kolahti jälleen. nykyään meillä on yksivuotias lapsi. Jätetään sanomatta onko kumppanini mies vai nainen. Ovat kyllä ihan huikeita tyyppejä molemmat! Kunnostamme yhdessä hitaaseen tahtiin vanhaa torppaa jossa on tarkoitus asua kesät.

Up

Synnyin. Vielä tässä räpistellään. Kuolo korjaa. Normielämä.

Pitäisiköhän minun kirjoittaa omani ihan omin sanoin? 

Synnyin 80-luvulla Helsingissä. Äitini työskenteli taidealalla ja isäni omisti huonosti menestyvän yrityksen. Meitä on monta sisarusta, ja ei, vanhempamme eivät ole uskovaisia :D 90-luvun lama iski meidän perheeseemme ja elimme aika tiukoilla, vaikkemme missään köyhyydessä.

Olin koulussa se hiljainen hissukka, jolla oli muutamia ystäviä. Kehityin aikaisin ja sain osakseni siitä todella karmeaa kiusausta ja seksuaalista häirintää. Aloin pukeutumaan säkkeihin. Kotona isosiskoni oli todella räiskyvä ja kapinoiva persoona, minä taas se kiltti, joka hoidin pienempiä sisaruksia.

Kapinoin omalla tavallani ja tapasin miehen joka teki minulle ja monille muille pahaa. Mies joutui vankilaan ja koitin unohtaa koko jutun. Tapasin kivan pojan, jonka kanssa seurustelin hetken aikaa. Hän kuitenkin osoittautui vähemmän kivaksi suhteessa ja pahoinpiteli minua ja haukkui minua kamalilla nimityksillä. Onneksi löysi itselleen sopivamman tyttöystävän ja jätti minut.

Kun mies vapautui vankilasta aloin saada yöllisiä puhelinsoittoja ja eräs miehelle läheinen tyttö kuoli. Panikoin ja kerroin koko jutun äidilleni. Olin juuri kirjoittanut ja tarkoitus oli hakea yliopistoon, mutta suunta muuttui, muutin nimeni ja lähdin UKhon. Jälkikäteen ajateltuna aivan täysi ylireagointi, mutta silloin tuntui oikealta ratkaisulta. 

Löysin kivan työn ja ensimmäistä kertaa ajattelin kuuluvani jonnekin. Asuin solussa kolmen kämppiksen kanssa aivan kamalassa asunnossa ja nautin elämästä. 

Tapasin töissä miehen joka vei minulta jalat alta, se oli pikarakastuminen kummankin puolelta ja muutin nopeasti miehen perässä USAan. Ilmoittauduin yliopistoon ja menimme naimisiin. 

Tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi, vaikka olimme sopineet ettei lapsia tule. En kyennyt aborttiin ja mieskin tottui ajatukseen. Jätin yliopiston kesken, koska halusin keskittyä vauvaan. Halusin sisaruksen vauvalle ja tulin nopeasti uudelleen raskaaksi.  

Nyt olen kahden ihanan pienen tytön kotiäiti. Palaan ensi vuonna kouluun.

Oho, onpa joillain todellakin tasaista elämää!

Olen jotenkin kuvitellut, että kyllä nyt kaikilla JOTAIN jännää joskus tapahtuisi ja se "tasaisen tylsä elämä" olisi jossain määrin kulissia, mutta nähtävästi ei.

Omaa elämänkertaa en valitettavasti voi kirjoittaa, liian hurja ja tunnistettava stoori.

Synnyin 1950-luvulla eteläsuomalaisen maanviljelijäperheen tyttäreksi, meitä sisaruksia oli kaikkiaan kuusi. Kävin kansakoulun omassa kylässä, oppikoulun läheisessä kaupungissa. Opiskelemaan muutin isompaan kaupunkiin.

Valmistuin yliopistosta ja pääsin pian oman alani töihin. Tein niitä melkein 30 vuotta, kunnes sain inspiraation vaihtaa uudelle alalle. Olen viihtynyt molemmilla aloilla erinomaisesti.

Tiesin jo lapsena haluavani elää elämäni ilman parisuhdetta ja lapsia, koska olen hyvin introvertti, rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa rakastava luonne. Niin olen tehnytkin ja ollut hyvin onnellinen.

Sukulaisiin, varsinkin lapsiin, on hyvät ja läheiset välit. Asun mukavassa asunnossa pääkaupunkiseudulla, olen nähnyt maailmaa ja harrastanut intohimoisesti lempiasioitani.

Minulla on yksi krooninen sairaus ja olen sairastanut myös syövän, jonka uusiutumisriski on korkea, joten tulevaisuus on hieman epävarma. Jos mahdollista, haluaisin tehdä ihanaa työtäni 68-vuotiaaksi asti, mutta siitä päättää ensi sijassa terveydentilani.

2