Kerro OMA ELÄMÄNTARINASI!
Kyllä, inspiroiduin HEL-NYC-ketjusta.
Nyt siis palstalaiset, eikun kertomaan oma elämäntarinanne.
Itselläni on tavallinen, lyhyt ja tylsä. Synnyin alle 1000 asukkaan maalaiskylään, jossa kävin peruskoulun tavallisin arvosanoin. Minua ei kiusattu, mutten ollut suosittukaan, vaan sellainen, jota kukaan ei muista jälkeenpäin.
Lukion kävin isossa naapurikaupungissa, päätin sen taas keskinkertaisin arvosanoin, ja sen jälkeen opiskelin sairaanhoitajaksi ja tapasin aviomieheni (lääkäri). Samoihin aikoihin äitini kuoli auto-onnettomuudessa.
Menimme naimisiin sen lääkärin kanssa 5 vuoden yhdessäolon jälkeen, ja saimme 2 lasta, jotka ovat nykyään 12 ja 10.
Olen siis hyvin keskinkertainen ihminen. Toivottavasti osalla teistä on mielenkiintoisempi tarina :-D
Kommentit (41)
Asuin lapsuuteni pikkukaupungissa, olin rankasti koulukiusattu ja isäni oli väkivaltainen. Kukaan ei kuitenkaan huomannut, koska pärjäsin koulussa suht hyvin. Sairastuin teini-iässä masennukseen ja sen kanssa taistelin parikymppisenä. Opiskelin eri aloja, jätin opintoja kesken, tein kaikenlaisia töitä. Olin huonoissa parisuhteissa, joissa huono itsetuntoni vain huononi. Vasta ollessani n. 30v. aloin toipua ja sain opiskeltua ammatin, tapasin nykyisen avomieheni ja sain lapsen. Työskentelen sosiaalialalla ja tuen ihmisiä, joilla on vaikeita elämäntilanteita. Tällä hetkellä elämä tuntuu paremmalta :)
Up on tosi terapeuttista lukea näitä, kun joillakin on samoja kokemuksia. Voimia ja jaksamista kaikille jotka sitö tarvii.
Kirjoittaisin, mutta toedän ettei ketään kiinnosta ja olen taipuvainen näkemään itseni uhrina vaikka kyse on vain tekemistäni huonoista valinnoista.
Tsemppiä kaikille. Toivottavasti mäkin pääsen vielä onneen.
Ps. Ysärillä syntynyt minäkin, ja onneton. Miksi me ysärillä syntyneet voimme näin huonosti?
Kelakorttityyppi kirjoitti:
Hankala kertoa kolmesta syystä, joista ensimmäinen on se, että olen vasta 14-vuotias (ei ole oikein kunnon elämäntarinaa), toinen se, että pelkään että minut tunnistetaan, ja kolmas se, että varmaan joudun jättämään ulos todella paljon asioita, joko hyvin epämiellyttäviä tai sitten sellaisia, joista on liian helppo tunnistaa. Niin, ja se, että nyt hieman väsyttää niin voi tulla paljon ajatus- ja kirjoitusvirheitä tms. Yritän nyt kuitenkin.
Jokatapauksessa siis, synnyin vuonna 2002 erääseen pohjoiseen voivodikuntaan. Yksi puoli (3/4) suvustani tulee todella pienestä, alle sadan asukkaan kaupungista Ukrainan läheltä, ja toinen (1/4) taas Keski-Aasiasta, tarkemmin ottaen Tadžikistanista ja Kirgisiasta, kaupunkeja en tiedä. Minulla on myös sukujuuria monissa muissa maissa, mutta ne ovat niin kaukaisia, etten jaksa edes mainita niitä, ja tunnen tasan nolla prosenttia yhteyttä niihin. Vähän yli vuosi syntymäni jälkeen sain myös pikkuveljen, joka on siis tietenkin tällä hetkellä 13-vuotias.
Muutin Suomeen, todella pieneen kaupunkiin ykkösluokkalaisena. Kieliopin opin nopeasti, mutta minulla on edelleenkin hankaluuksia lausua joitakin sanoja, jotka eivät ole edes vaikean oloisia. Kuten esimerkiksi seitsemän ja tasavalta (kelakorttityyppikielellä seitsämma ja thasavahltta). Kun olin 9-vuotias muutimme uuteen, hieman suurempaan kaupunkiin Suomessa, ja aloitin luonnollisestikin uudessa koulussa, josta kerron pian lisää.
9-vuotiaana löysin myös tämän palstan, kun googletin "lapseni sai stipendin", sillä olin juuri itse saanut tuonikäisenä stipendin ja kuvittelin olevani ah-niin-erikoinen. Jostain syystä 9-vuotias minä jäi heti koukkuun tänne, vaikkakaan en itse kirjoitellut viestejä. 10-vuotiaana aloin kuitenkin itse tehdä tänne provoja, jotka jostain kumman syystä menivät läpi. Olen aina ollut kirjallisesti lahjakas ja omannut hyvän mielikuvituksen (VAROKAA ITSEKEHUA!! Tosin nuo ovatkin ainoat asiat joissa olen hyvä), joten ehkä siitä se johtuu. Minun tekisi mieli etsiä muutama vanha provoni, mutta en ole enää löytänyt niitä.
En tiedä, mihin väliin laittaa tämän, mutta 9-vuotiaana minulla todettiin ADHD. Tästä syystä minun on aina ollut hankala keskittyä koulussa, ja yksinkertaisesti en pysty keskittymään siihen mitä opettaja sanoo, ellen tee samalla jotain muuta, esim. piirrä. Piirsinkin tunneilla, kunnes opettaja kielsi sen koska en kuulemma kuunnellut. Vaikka ymmärsin asiat paljon paremmin, kun sain tehdä samalla jotain muuta kuin vain istua paikallani.
Palaan kuitenkin takaisin reaalielämään (kyllähän tuo ADHD:kin on irljuttua, mutta siis vuorovaikutukseeni muiden ihmisten kanssa), eli siihen, että aloitin siis uudessa koulussa. Sain yhden kaverin, myöskin ulkomaalaistaustaisen tytön. Tuo luokka (4 lk. muistaakseni) meni ihan ok, paitsi että minua kiusattiin koulussa ulkomaalaistaustani takia, vaikkakaan en silloin tajunnut sen olevan kiusaamista. Olimme myös kaverini kanssa sellaisia hieman outoja, emme menneet mukaan joihinkin luokkadraamoihin ja sillä aikaa kun muut tekivät omia, ”normaaleja” juttujaan, minä leikin kaverini kanssa koulun pihalla kotia. Tuostakin saimme kuulla aina välillä.
JATKUU
Mitkä ne muut maat on joist sukujuurii? Kerro pliis 😀 osaaks sanoo mite sun perhe pääty suomee? 😃 emt jaksanko ite kirjottaa story of my life...
N17 jaksa vaan, olisi kiva kuulla :)
Synnyin 1994 hyvälle seudulle pk-seutua. Mulla oli jo kaks sisarusta, ja elettiin ilosesti. Vanhemmat eros kun olin vuoden, isä vissii sekoillu jotain, tästä ei oikeestaan hajua. Jäätiin jokanen kokonaan asumaan äitille joka oli super hyvä. Äiti löys kunnolla uuden miehen kun olin 6-7 vuotias, ja ne oli sitten kunnolla yhdessä. Ne meni naimisiin ja sai kaks lasta lisää, molemmat kävi töissä ja eli tasasta elämää, joten kännykät ja koneet oli jokasella meillä. Serenaan pääs useita kertoja vuodessa, huvipuistoihin kans. Osti ne myös mökin mihin kaikki lapset jouduttiin kesäsin 8 viikoks, ja vihasin sitä. Tunsin olevani kaupungin lapsi. Vihasin ala-astetta, ja odotin yläastetta todella innoissani. Yläasteella oli ihan kivaa vaikka jäätävää draamaa ja kavereiden vaihtoa olikin. Olin äänekäs mutta en coolein tai pahis. Lukioon mennessä äiti ja uus mies eros ja vanhemmat sisarukset oli muuttaneet pois. Lukiossa oli maailman hauskinta ja meillä oli mieletön porukka siellä. Sain töitä lukion ohelle heti 18-vuotiaana, jolloin muutin pois kotoa kimppakämppään kaverin kanssa, mutta sitä kesti alle vuoden, meille tuli kamala riita ja kämppä jäi hänelle. Olin hetken asunnottomana kun en halunnut kallista vuokraa. 3kk asunnottomuuden jälkeen sain silloisen unelmien kämpän, ja siellä asuinkin melkein 3 vuotta. Lukiosta valmistuttua kävin vain töissä, matkustelin ja asuin kodissani. Juhlittua tuli myös paljon. Vuonna 2015 hain korkeakouluihin, mutta kun en sinne päässyt hain täydennyshaussa amikseen, jonne pääsin, mutta alisuoriuduin (tyhmä minä) siitä täydellisesti koska "amis". Tänä keväänä kyllästyin asumaan yksin "täydellisessä" kämpässäni, joten muutin 6 tytön kanssa soluun. Nyt keväällä hain tosissani kulttuurialalle korkeakouluun, mutta en päässyt joten päätin muuttaa ulkomaille. Perjantaina on lähtö eikä mitään hajua kuinka käy, mutta kokeillaan. Takas pääsee aina.
Onpas huonosti kirjotettu kännykällä, mutta tässä ydin. Vois kirjottaa koneella joskus paremmin ja ajankanssa.
N17 135 kg kirjoitti:
Kelakorttityyppi kirjoitti:
Hankala kertoa kolmesta syystä, joista ensimmäinen on se, että olen vasta 14-vuotias (ei ole oikein kunnon elämäntarinaa), toinen se, että pelkään että minut tunnistetaan, ja kolmas se, että varmaan joudun jättämään ulos todella paljon asioita, joko hyvin epämiellyttäviä tai sitten sellaisia, joista on liian helppo tunnistaa. Niin, ja se, että nyt hieman väsyttää niin voi tulla paljon ajatus- ja kirjoitusvirheitä tms. Yritän nyt kuitenkin.
Jokatapauksessa siis, synnyin vuonna 2002 erääseen pohjoiseen voivodikuntaan. Yksi puoli (3/4) suvustani tulee todella pienestä, alle sadan asukkaan kaupungista Ukrainan läheltä, ja toinen (1/4) taas Keski-Aasiasta, tarkemmin ottaen Tadžikistanista ja Kirgisiasta, kaupunkeja en tiedä. Minulla on myös sukujuuria monissa muissa maissa, mutta ne ovat niin kaukaisia, etten jaksa edes mainita niitä, ja tunnen tasan nolla prosenttia yhteyttä niihin. Vähän yli vuosi syntymäni jälkeen sain myös pikkuveljen, joka on siis tietenkin tällä hetkellä 13-vuotias.
Muutin Suomeen, todella pieneen kaupunkiin ykkösluokkalaisena. Kieliopin opin nopeasti, mutta minulla on edelleenkin hankaluuksia lausua joitakin sanoja, jotka eivät ole edes vaikean oloisia. Kuten esimerkiksi seitsemän ja tasavalta (kelakorttityyppikielellä seitsämma ja thasavahltta). Kun olin 9-vuotias muutimme uuteen, hieman suurempaan kaupunkiin Suomessa, ja aloitin luonnollisestikin uudessa koulussa, josta kerron pian lisää.
9-vuotiaana löysin myös tämän palstan, kun googletin "lapseni sai stipendin", sillä olin juuri itse saanut tuonikäisenä stipendin ja kuvittelin olevani ah-niin-erikoinen. Jostain syystä 9-vuotias minä jäi heti koukkuun tänne, vaikkakaan en itse kirjoitellut viestejä. 10-vuotiaana aloin kuitenkin itse tehdä tänne provoja, jotka jostain kumman syystä menivät läpi. Olen aina ollut kirjallisesti lahjakas ja omannut hyvän mielikuvituksen (VAROKAA ITSEKEHUA!! Tosin nuo ovatkin ainoat asiat joissa olen hyvä), joten ehkä siitä se johtuu. Minun tekisi mieli etsiä muutama vanha provoni, mutta en ole enää löytänyt niitä.
En tiedä, mihin väliin laittaa tämän, mutta 9-vuotiaana minulla todettiin ADHD. Tästä syystä minun on aina ollut hankala keskittyä koulussa, ja yksinkertaisesti en pysty keskittymään siihen mitä opettaja sanoo, ellen tee samalla jotain muuta, esim. piirrä. Piirsinkin tunneilla, kunnes opettaja kielsi sen koska en kuulemma kuunnellut. Vaikka ymmärsin asiat paljon paremmin, kun sain tehdä samalla jotain muuta kuin vain istua paikallani.
Palaan kuitenkin takaisin reaalielämään (kyllähän tuo ADHD:kin on irljuttua, mutta siis vuorovaikutukseeni muiden ihmisten kanssa), eli siihen, että aloitin siis uudessa koulussa. Sain yhden kaverin, myöskin ulkomaalaistaustaisen tytön. Tuo luokka (4 lk. muistaakseni) meni ihan ok, paitsi että minua kiusattiin koulussa ulkomaalaistaustani takia, vaikkakaan en silloin tajunnut sen olevan kiusaamista. Olimme myös kaverini kanssa sellaisia hieman outoja, emme menneet mukaan joihinkin luokkadraamoihin ja sillä aikaa kun muut tekivät omia, ”normaaleja” juttujaan, minä leikin kaverini kanssa koulun pihalla kotia. Tuostakin saimme kuulla aina välillä.
JATKUU
Mitkä ne muut maat on joist sukujuurii? Kerro pliis 😀 osaaks sanoo mite sun perhe pääty suomee? 😃 emt jaksanko ite kirjottaa story of my life...
Enimmäkseen Intia, mutta myös osa Kaakkois-Aasiasta sekä Kaukasukselta. Kuitenkin ainakin kahdessa viimeiseksi mainitussa prosentit ovat niin pienet, että en voisi edes kuvitella sanovani jollekin livenä että hei, noista paikoista on sukua.
Ja perheeni siis päätyi Suomeen sitä tylsää peruskautta, eli työn takia :D
No ompas KKT:llä ollut vauhdikas ja traaginen elämä... Koulukiusattu, itsemurhayritykset ja kuolemanvakava sairaus. Kaikki alle 15-vuotiaana.
Seuraavaksi saamme varmasti kuulla miten äiti kuoli, isä alkoholisoitui ja alkoi hakkaamaan, poikkis petti, kaverit jätti ja veljestä tuli piripää...
Lopulta tänne ilmestyy KKT:n nimimerkillä kirjoitettu viesti, jossa hänen puolalaismummo kertoo miten traagisesti pojantytär tappoi itsensä surun seurauksena😒😒
HEL-NYC kirjoitti:
Pitäisiköhän minun kirjoittaa omani ihan omin sanoin?
Synnyin 80-luvulla Helsingissä. Äitini työskenteli taidealalla ja isäni omisti huonosti menestyvän yrityksen. Meitä on monta sisarusta, ja ei, vanhempamme eivät ole uskovaisia :D 90-luvun lama iski meidän perheeseemme ja elimme aika tiukoilla, vaikkemme missään köyhyydessä.
Olin koulussa se hiljainen hissukka, jolla oli muutamia ystäviä. Kehityin aikaisin ja sain osakseni siitä todella karmeaa kiusausta ja seksuaalista häirintää. Aloin pukeutumaan säkkeihin. Kotona isosiskoni oli todella räiskyvä ja kapinoiva persoona, minä taas se kiltti, joka hoidin pienempiä sisaruksia.
Kapinoin omalla tavallani ja tapasin miehen joka teki minulle ja monille muille pahaa. Mies joutui vankilaan ja koitin unohtaa koko jutun. Tapasin kivan pojan, jonka kanssa seurustelin hetken aikaa. Hän kuitenkin osoittautui vähemmän kivaksi suhteessa ja pahoinpiteli minua ja haukkui minua kamalilla nimityksillä. Onneksi löysi itselleen sopivamman tyttöystävän ja jätti minut.
Kun mies vapautui vankilasta aloin saada yöllisiä puhelinsoittoja ja eräs miehelle läheinen tyttö kuoli. Panikoin ja kerroin koko jutun äidilleni. Olin juuri kirjoittanut ja tarkoitus oli hakea yliopistoon, mutta suunta muuttui, muutin nimeni ja lähdin UKhon. Jälkikäteen ajateltuna aivan täysi ylireagointi, mutta silloin tuntui oikealta ratkaisulta.
Löysin kivan työn ja ensimmäistä kertaa ajattelin kuuluvani jonnekin. Asuin solussa kolmen kämppiksen kanssa aivan kamalassa asunnossa ja nautin elämästä.
Tapasin töissä miehen joka vei minulta jalat alta, se oli pikarakastuminen kummankin puolelta ja muutin nopeasti miehen perässä USAan. Ilmoittauduin yliopistoon ja menimme naimisiin.
Tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi, vaikka olimme sopineet ettei lapsia tule. En kyennyt aborttiin ja mieskin tottui ajatukseen. Jätin yliopiston kesken, koska halusin keskittyä vauvaan. Halusin sisaruksen vauvalle ja tulin nopeasti uudelleen raskaaksi.
Nyt olen kahden ihanan pienen tytön kotiäiti. Palaan ensi vuonna kouluun.
Lässytilässyti. Hellu se jaksaa haaveilla.
HEL-NYC kirjoitti:
Pitäisiköhän minun kirjoittaa omani ihan omin sanoin?
Synnyin 80-luvulla Helsingissä. Äitini työskenteli taidealalla ja isäni omisti huonosti menestyvän yrityksen. Meitä on monta sisarusta, ja ei, vanhempamme eivät ole uskovaisia :D 90-luvun lama iski meidän perheeseemme ja elimme aika tiukoilla, vaikkemme missään köyhyydessä.
Olin koulussa se hiljainen hissukka, jolla oli muutamia ystäviä. Kehityin aikaisin ja sain osakseni siitä todella karmeaa kiusausta ja seksuaalista häirintää. Aloin pukeutumaan säkkeihin. Kotona isosiskoni oli todella räiskyvä ja kapinoiva persoona, minä taas se kiltti, joka hoidin pienempiä sisaruksia.
Kapinoin omalla tavallani ja tapasin miehen joka teki minulle ja monille muille pahaa. Mies joutui vankilaan ja koitin unohtaa koko jutun. Tapasin kivan pojan, jonka kanssa seurustelin hetken aikaa. Hän kuitenkin osoittautui vähemmän kivaksi suhteessa ja pahoinpiteli minua ja haukkui minua kamalilla nimityksillä. Onneksi löysi itselleen sopivamman tyttöystävän ja jätti minut.
Kun mies vapautui vankilasta aloin saada yöllisiä puhelinsoittoja ja eräs miehelle läheinen tyttö kuoli. Panikoin ja kerroin koko jutun äidilleni. Olin juuri kirjoittanut ja tarkoitus oli hakea yliopistoon, mutta suunta muuttui, muutin nimeni ja lähdin UKhon. Jälkikäteen ajateltuna aivan täysi ylireagointi, mutta silloin tuntui oikealta ratkaisulta.
Löysin kivan työn ja ensimmäistä kertaa ajattelin kuuluvani jonnekin. Asuin solussa kolmen kämppiksen kanssa aivan kamalassa asunnossa ja nautin elämästä.
Tapasin töissä miehen joka vei minulta jalat alta, se oli pikarakastuminen kummankin puolelta ja muutin nopeasti miehen perässä USAan. Ilmoittauduin yliopistoon ja menimme naimisiin.
Tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi, vaikka olimme sopineet ettei lapsia tule. En kyennyt aborttiin ja mieskin tottui ajatukseen. Jätin yliopiston kesken, koska halusin keskittyä vauvaan. Halusin sisaruksen vauvalle ja tulin nopeasti uudelleen raskaaksi.
Nyt olen kahden ihanan pienen tytön kotiäiti. Palaan ensi vuonna kouluun.
Oisit panostanu nyt vähän enemmän.
Synnyin kasarin puolivälin tietämillä duunarisukuun. Hyvä lapsuus (yliopistokaupungissa), mistään ei ollut varsinaisesti puutetta tai olin tyytyväinen mitä saatiin ja oli paljon kavereita. Yläasteen aikana kaikki alkoi muuttua, jäin yhä enemmän kotiin ja koulun ulkopuoliset kaverit vähentyivät vuosi vuodelta, en ole koulukiusattu. Suoritin koulun noin kasin keskiarvolla ja menin sitten ammattikouluun. Noista ajoista tähän päivään elämä on ollut tylsääkin tylsempää. Parisuhde, työttömyyttä, töitä ja opiskeluyrityksiä, muutaman kerran olen ulkomailla käynyt. Kavereita ei ole ollut sitten yläasteen. En ole koskaan käynyt festareilla, saunaillassa, kaveriporukalla baarissa, harrastanut yhden illan juttua... ja niin edelleen.
Nykyisin olen melko syrjäytynyt, työtön ja edelleen yksinäinen. Keväällä useina aamuina ensimmäinen ajatus oli halu kuolla, nyt nuo ajatukset ovat kuitenkin väistyneet. Yritän selviytyä ja toivon jotain ihmettä elämääni. Eniten harmittaa se tässä luuseriudessani, ettei siihen ole mitään syytä. Olen ihan tarpeeksi ulospäinsuuntautunut, ei ole mitään perussairauksia, ei ole koulukiusattu tai muuta traumaattista kokemusta. Olen vain rehellisesti täysi nolla! :)
Vierailija kirjoitti:
Synnyin kasarin puolivälin tietämillä duunarisukuun. Hyvä lapsuus (yliopistokaupungissa), mistään ei ollut varsinaisesti puutetta tai olin tyytyväinen mitä saatiin ja oli paljon kavereita. Yläasteen aikana kaikki alkoi muuttua, jäin yhä enemmän kotiin ja koulun ulkopuoliset kaverit vähentyivät vuosi vuodelta, en ole koulukiusattu. Suoritin koulun noin kasin keskiarvolla ja menin sitten ammattikouluun. Noista ajoista tähän päivään elämä on ollut tylsääkin tylsempää. Parisuhde, työttömyyttä, töitä ja opiskeluyrityksiä, muutaman kerran olen ulkomailla käynyt. Kavereita ei ole ollut sitten yläasteen. En ole koskaan käynyt festareilla, saunaillassa, kaveriporukalla baarissa, harrastanut yhden illan juttua... ja niin edelleen.
Nykyisin olen melko syrjäytynyt, työtön ja edelleen yksinäinen. Keväällä useina aamuina ensimmäinen ajatus oli halu kuolla, nyt nuo ajatukset ovat kuitenkin väistyneet. Yritän selviytyä ja toivon jotain ihmettä elämääni. Eniten harmittaa se tässä luuseriudessani, ettei siihen ole mitään syytä. Olen ihan tarpeeksi ulospäinsuuntautunut, ei ole mitään perussairauksia, ei ole koulukiusattu tai muuta traumaattista kokemusta. Olen vain rehellisesti täysi nolla! :)
Ja p#skat olet! Olet vain yksinäinen ja vailla suuntaa. On se h#lvetti kun tässä maassa on vaikea saada eläväistä ja tukevaa sosiaalista verkostoa, jossei sitä tyyliin äidinmaidosta tipu. Tältä osin kadehdin jotain suomenruotsalaisia, kun ei todellakaan tartte tuntea itseään yksinäiseksi jossei halua. Kirjoittaja, et ole nolla!!!
Perheeseen kuuluu mun lisäks 5 muuta. Oon nuorin. Mun vanhemmat oli alkoholistei isä käytti varmaa muutaki viinan kans. Oli hakenu mun sisaruksii päiväkodist siin kunnos ettei ollu pystyssä pysyny. Äiti lähti baarii kesken mun ristiäisten. Äiti katos välil viikoksiki jonnekki känni reissuillee. Sisarukset meni ite päiväkotii pakkasel oli ite joutunu pukee ittes aamul eli pelkät sisävaatteet ja kumisaappaat jalassa. Päiväkodin täti oli kysyny missä ulkovaatteet. Ni ei ne ollu löytäny ku äiti ja isä makaa tiedottomas tilas koto ja isoveli oli auttanu jotenki. Hoitotäti tuli käymään ja mä makasin paskasis vaattreis ja vaipois lattial. Isoveli oli koulussa monee otteesee joutunu jäämää kotii hoitaa pienempii sisaruksiaa. Olin 2v ku meijät otettii huostaan vanhempien alkoholi lääke ongelman takia vanhin meist oli jo teini ikäne sit loput n. 3v välei vanhempii. Vähä reilu vuos sen jälkee ku meijät vietii, isä oliki kuollu. Teki itsemurhan. Äiti jäi yksin se ei oo ikinä osannu olla mitenkää äidilline varmaa just siks ku viinavei voiton joka asias. Usein odotin ku kuutanousevaa et pääsen viikonlopun kotilomil äitini luo, ni usein kävi nii ettei ollu kunnos enkä siis päässy. Sijaispaikka missä kasvettiin ei sekään mikään ihan parhain ollu. Paikan yksi työntekijä oli aika armoton ja löi lapsia jätti yöllä yö puvussa pakkaseen jos ei nukkumaan mennessä ollut heti täys hiljaisuus. Haukku lasten vanhempia solvas lapsia. Tosi ikävä tapaus ihan ku niillä lapsilla ei olis ollut jo tarpeeks sinne tullessa. Kukaan ei uskaltanut sanoakellekkään mitään joten asiaan ei voitu puuttua. Mia ei ikinä kiusattu koulussa vaik olis voitu. Mulla hienot vaatteet rahaa ym ite en ikinä saanu päättää omista vaatteista ja 2€ viikkorahasta ei paljon säästellä. Ihmettelin aina et miksmä en vois asuu koto. Äiti aina sano et yrittää järjestää asiaa ym. Juu se ei koskaa edes osallistunu palavereihin mis käsiteltii meijä tilannet ym. Jälkikäteen ku sain tietää tän kaiken ni mietin vaa et miten kukaan äiti voi tehä noin lapsillee. Edelleen alkoholisti ei kykene mihinkää on menettäny käytännös kaiken elämässää. Paha sanoo mut ihan sama.
Sori, ei kiinnosta kertoa sitä netissä edes nimettömänä. Yksityisyys kunniaan!
Synnyin perheeseen jossa olin huononpiarvoinen kuin muut lapset, koska olin ainoa tyttö. En saanut harrastaa niinkuin veljeni, vaan minun piti tyytyä värityskyniin ja ilmaisessa jumpassa käymiseen. Minulla on aina ollut ADHD, mutta vanhempani eivät sitä koskaan tutkituttaneet, vaikka kärsin pahoista oppimisvaikeuksista. He ajattelivat, että olen vain tyhmä. Olin koulukiusattu ensimmäiseltä luokalta aina lukioon asti, kärsin sairaan huonosta itsetunnosta, syömishäiriöstä sekä vakavasta masennuksesta. Olen aina halunnut muuttaa mahdollisimman kauaksi perheestäni, koska heidän lähellä kaikki pahat muistot tulevat mieleen. en ole koskaan seurustellut enkä varmaan koskaan tule seurustelemaan, tuntuu ahdistavalta, että joku olisi lähellä.
Synnyin ensimmäisenä lapsena suomalaiselle äidilleni ja englantilaiselle isälleni. Asustelimme kolisin muuteman vuoden kunnes sain pikkuveljen. Meistä tuli heti erottomattomat sillä ikäeroa oli niin vähän. Porukkaan liittyi myös toinen veljeni hieman myöhemmin. Iloisena viiden hengen perheenä muutimme suurempaan kotiin jossa olisi minun eskari lähellä. Aloitin innolla esikoulun ja sain paljon ystäviä, ja myös yhden vihollisen. Minä ja viholliseni "Emppu" kuisasimme jatkuvasti toisiamme. Ensimmäisellä luokalla sain parhaan ystäväni "Annan". Myös Emmpu liittyi minun ja Annan kaveriporukkaan. Siitä ei Empun isosisko "Maria" ilahtunut vaan yritti kaikkensa erottaakseen meidät. Kamalaa draamaa tuo ala-aste. Kaikkea ihan kamalaa mitä yhdenkään lapsen ei pitäisi mistään hinnasta kokea tapahtui. Se hajotti kaikki kaverisuhteemme, kotimme ja ennen kaikkea minun 8-vuotiian mieleni. Muutimme pian sen jälkeen. Vaihdoin koulua ja aloin käydä terapiassa. Olin kuitenkin iloinen ja hyvin viisas lapsi joten koetin kumittaa muistoni. Terapia loppui lyhyeen kuten halusinkin. Uudessa koulussani sain kolme mailmaani mullistavaa ystävää jotka saan onnekseni vieläkin pitää. Ylä-asteella isäni mielen sairastumisen ja vanhempieni eron seurauksena kaikki mitä olin 8-vuotiaasta asti pitänyt sisälläni purkautui ja koetin itsemurhaa. Onneksi epäonnistuin ja sain apua. Siitä alkoi lääkitys ja nuorisopsykiatrian polilla käynti. Opin miten paljon rakastan valokuvaamista ja kirjoittamista. Se on auttanut paljon muttei se tietenkään ole kaikkea parantanut. Mutta juu vähän sekavaa on elämä tähän mennessä ollut...
Synnyin Helsingissä ja elin siellä muutaman vuoden. Äitini on suomalainen ja isäni on saksalainen ja hänen työnsä vuoksi muutimme Saksaan. Saksassa asuin parissa eri kaupungissa ja aloin oppimaan kieltä. Olin kuitenkin sen verran nuori ettei kauheasti ole muistikuvia näin äkkiseltään.
Tultiin takaisin Suomeen ja menin kouluun. Tähän aikoihin aloin ensimmäisiä kertoja tuntemaan ahdistusta ja olin ainakin jonkin verran kiusattu. Ala-asteella asuin vuorotellen Saksassa ja Suomessa, viihdyin ennemmin Saksassa. Tähän aikoihin asuimme mm. Frankfurtissa, Münchenissa ja Leipzigissa.
Ylä-aste jätti pahimmat arvet. Olin todella syrjitty ja olin pääosin yksin. Aloin pikkuhiljaa muuttua gootiksi ja leikkasin hiukset. Äiti vastusti tätä, erityisesti hiuksia aluksi. Tapeltiin tosi paljon ja lopulta antoi leikata death hawkin. Välit äitiin alkoivat tässä vaiheessa mennä lopullisesti. Isä kannusti ja oli tukena.Samoihin aikoihin otin suurimman osan lävistyksistäni.
Ylä-asteella aloin vajota yhä synkempään suuntaan. Viiltely ja itsensä hakkaaminen oli arkea. Minulla on edelleen paljon arpia mm. keskivartalossa ja ranteissa. Vihasin itseäni todella paljon, osittain äitini jatkuvan arvostelun vuoksi.
Ei mennyt kauaa kun sairastuin anoreksiaan. Olin jo valmiiksi pitkä ja laiha, joten laihtua ei tarvinnut paljoa että olin sairaalloisen alipainoinen. Jouduin lopulta hoitoon, kun olin niin heikossa hapessa.
Lukioon pääsy oli helpotus, kun kiusaajat menivät eri kouluun. En enää ollut anorektinen, mutta lievästi alipainoinen. Olin edelleen masentunut ja viiltelin jatkuvasti, siitä vain sai helpotusta. Olin usein myös yksin kotona viikonloppuisin kun vanhemmat menivät milloin mihinkin. Ne pari päivää olin yleensä kännissä kotona ja lopulta jäin kiinni kun yritin itsemurhaa.
Itsemurha yrityksen jälkeen tapasin tyttöystäni, jonka kanssa olen vieläkin. Alunperin en ollut kiinnostunut hänestä lainkaan ja pidin häntä jopa hieman ärsyttävänä, mutta jotenkin päädyttiin yhteen, vaikka ollaan ihan erilaisia. Olin kyllä ollut muiden kanssa aiemminkin,mutta ne päättyivät milloin mihinkin.
Siinä oli lukioon asti. Hyvä jos joku jaksaa lukea.