Lue keskustelun säännöt.
Voitteko puhua psykologille tai terapeutille tunteista avoimesti?
11.07.2016 |
Jos sinulla aiheuttaa ongelmia sellaiset tunteet, jotka eivät ole "sopivia", niin millaista vastaanottoa olet kokenut kun olet koittanut puhua niistä?
Minulla oli seksuaalinen pakkomielle erääseen henkilöön, ja psykologi (nainen) vaikutti lähinnä vaivautuneelta kun koitin puhua siitä ja vaihtoi nopeasti aihetta. Joko hän ei ymmärtänyt että kyse on isosta ja vaivaavasta asiasta, tai sitten koki aiheen vastenmielisenä. Toinen psykologi (mies) taas ei ymmärtänyt, että seksuaalisuus voisi olla jotenkin ongelmallista. Hänestä tein ongelman turhasta. En sitten viitsinyt edes avata asiaa tarkemmin, kun lähtöasenne oli tuo.
Kommentit (74)
En, koska olen alaikäinen ja se on jo kertonut tarpeeksi mun asioista vanhemmille... Ehkä sit kun täytän 18
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun terapeuttini on ns. äitihullu. Rakastaa äitini mollaamista. Luulin, että minulla oli ihan ok äitisuhde, kunnes tapasin tarepeuttini, joka keksi että äitini on tunnekylmä eikä ole rakastanut minua. Ensin yritti kyllä keksiä, että isäni oli narsisti, mutta kun olin vahvasti eri mieltä päätyi siihen, että syyllisen on pakko on äiti.
Viimeksi paasasi, että olen ollut vailla huolenpitoa ja äitini on jättänyt minut vauvana yksin huutamaan. Kiinnostavaan noita juttuja on kuunnella kun hän eläytyy omakelsimään stooriinsa kyyneleet silmissä. Mutta laskun maksan minä, joka en saa mitään hyötyä tai apua ongelmiini. Jos yritän itse tehdä päätelmiä tilanteestani, hän sanoo, ettei minulla ole koulutusta moiseen.
Olkaa onnellisia, jos teidän ei tarvitse käydä missään kuuntelemassa soopaa.
Parempi olisi että olisin matkustanut tuolla rahalla, joka on uponnut "terapiaan".
Hahhaa lähde heti, tuo terapeutti on ammattitaidoton ja rahastaja , omia ongelmiaan pui sinun nahkalla.
Miksi jotkut käyvät vuosikausia terapiassa ja sanovat kuitenkin ettei se auta mitään? Vaikuttaa, kuin markkinoilla olisi osa rahanhimoisia terapeutteja. Ammattitaidottomiakin.
Vierailija kirjoitti:
En voinut, ja sen takia terapia olikin kohdallani loppujenlopuksi aika turhaa. Mulla on masennusta, tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunnetta ja mietin paljon elämän merkitystä ja kuolemaa. Joskus yritin puhua asiasta joka oli silloin taas akuutisti vaivaamassa, eli mietin mitä järkeä on missään, kun elämä päättyy kuitenkin, että miksi ponnistella päivästä toiseen, ja se keskustelu jäi terapeutin kanssa hyvin lyhyeksi. Ei pystynyt ymmärtämään mitä tarkoitin. Kai "normaalit" ihmiset sitten visusti torjuvat koko kuoleman ajatuksen.
Herranjumala ensimmäistä kertaa elämässäni joku tuntuu ajattelevan tismalleen samoin kuin minä ahdistuksen kourissa. Sit kun taas asia ei ole niin akuutti että jaksaa/uskaltaa hakea apua on itsekin vaikea saada siitä tunteesta kiinni.
Vierailija kirjoitti:
En, koska olen alaikäinen ja se on jo kertonut tarpeeksi mun asioista vanhemmille... Ehkä sit kun täytän 18
Onko se susta ok, että sun asiat kerrotaan vanhemmillesi? Liittyykö ongelmat jotenkin vanhempiisi ja siksi puhuisit terapeutille/psykologille vasta 18 v täytettyäsi? Pelkäätkö jotain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voin puhua. Kokisin käynnin turhana, jos en voisi avoimesti puhua. Kannattaa vaihtaa terapeuttia. Joskus voi mennä aikaa ennen kuin löytää sen itselleen sopivan ja joskus taas tärppää heti.
Juuri näin. Psykiatrini mukaan terapeuttia etsiessä tärkeintä on löytää sellainen jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä.
Vierailija kirjoitti:
Minun terapeuttini on ns. äitihullu. Rakastaa äitini mollaamista. Luulin, että minulla oli ihan ok äitisuhde, kunnes tapasin tarepeuttini, joka keksi että äitini on tunnekylmä eikä ole rakastanut minua. Ensin yritti kyllä keksiä, että isäni oli narsisti, mutta kun olin vahvasti eri mieltä päätyi siihen, että syyllisen on pakko on äiti.
Viimeksi paasasi, että olen ollut vailla huolenpitoa ja äitini on jättänyt minut vauvana yksin huutamaan. Kiinnostavaan noita juttuja on kuunnella kun hän eläytyy omakelsimään stooriinsa kyyneleet silmissä. Mutta laskun maksan minä, joka en saa mitään hyötyä tai apua ongelmiini. Jos yritän itse tehdä päätelmiä tilanteestani, hän sanoo, ettei minulla ole koulutusta moiseen.
Olkaa onnellisia, jos teidän ei tarvitse käydä missään kuuntelemassa soopaa.
Parempi olisi että olisin matkustanut tuolla rahalla, joka on uponnut "terapiaan".
Tää on oikeasti ihan kamalaa. Ajatella, että ihmiset vielä maksavat tällaisesta. Otitko asiaa mitenkään puheeksi terapeutin kanssa?
🇺🇦🇮🇱
Sisältö jatkuu mainoksen alla
20.
Ymmärrän, mitä tarkoitat. Olen itsekin miettinyt tuota tarkoitusta. Jos olisin ollut altis vaikutuksille, suhteeni olisi mennyt täysin pilalle ja minusta olisi tullut katketoitunut nainen joka syyttää äitiään ongelmistaan. En tunnista äidissäni mitään näistä terapeutin kuvitteluista. Ja mitä jos äitini olisikin tehnyt väärin, mitä hyödyttäisi mennä haukkumaan vanhaa ihmistä, joka on taatusti yrittänyt parhaansa.
Nämä äitihullut terapeutit ovat järkyttäviä. Tälläkin hetkellä on lähipiirissä kaksi tapausta, joiden päähän on istutettu, että masennus johtuu äidistä. Välit ovat menneet pilalle ja syytettyjen äitien mielenterveys.
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun terapeuttini on ns. äitihullu. Rakastaa äitini mollaamista. Luulin, että minulla oli ihan ok äitisuhde, kunnes tapasin tarepeuttini, joka keksi että äitini on tunnekylmä eikä ole rakastanut minua. Ensin yritti kyllä keksiä, että isäni oli narsisti, mutta kun olin vahvasti eri mieltä päätyi siihen, että syyllisen on pakko on äiti.
Viimeksi paasasi, että olen ollut vailla huolenpitoa ja äitini on jättänyt minut vauvana yksin huutamaan. Kiinnostavaan noita juttuja on kuunnella kun hän eläytyy omakelsimään stooriinsa kyyneleet silmissä. Mutta laskun maksan minä, joka en saa mitään hyötyä tai apua ongelmiini. Jos yritän itse tehdä päätelmiä tilanteestani, hän sanoo, ettei minulla ole koulutusta moiseen.
Olkaa onnellisia, jos teidän ei tarvitse käydä missään kuuntelemassa soopaa.
Parempi olisi että olisin matkustanut tuolla rahalla, joka on uponnut "terapiaan".Tää on oikeasti ihan kamalaa. Ajatella, että ihmiset vielä maksavat tällaisesta. Otitko asiaa mitenkään puheeksi terapeutin kanssa?
Tätä ihmistä ei pysty edes keskeyttämään, hän korottaa ääntään ja HUUTAA niin kovaa puheen päälle, että toisen on pakko lopettaa oma puhe. Valitettavasti näiden terapeuttien joukossa on paljon täysin outoja tapauksia. Pahinta, ettei "terapiointia" edes kukaan valvo. Eivät he joudu vastuuseen sanomisistaan. Ei ole mitään laadunvalvontaan. Tämäkin ihminen on psykiatri sen lisäksi että on terapeutti. En arvannut kun ensi kerran menin vastaanotolle mihin "äitihelvettiin" joudun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välit omiin vanhempiini ei tule korjaantumaan. Silti terapiassa pitää puhua tyhjille tuoleille ja kuvitella onnellisempi perhe. Miksi?
En voi, mutta siitä huolimatta terapiani on ollut erittäin onnistunutta. Minulle on sopinut terapeuttini tietynlainen jämäkkyys, vähäpuheisuus ja vähäeleisyys. Kai se riippuu ongelmista ja omasta persoonasta. Olen päästänyt irti muureistani ja muuttunut tunteikkaammaksi, eli kaipa tuo tietää mitä tekee. Tai voin minä hänelle kertoa, mutta sillä ei oikeastaan ole kovinkaan suurta merkitystä - terapeuttini ei lähes koskaan reagoi tunnepitoisesti kertomiini asioihin tai oikeastaan edes sano kovinkaan paljoa. Ensimmäinen vuosi terapiassa oli yhtä hampaiden puremista, kun vastassa olikin ihminen, joka ei lähtenyt mukaan juttuihini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun puhuu puolestani. En saa paljoakaan sanottua. Olen niin yksinäinen, että on mukava kuunnella.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ehkä mennä seksuaaliterapiaan erikoistuneelle psykologille. Heillä on avarampi tietämys ja näkemys...Koulutus noihin juttuihin.
En saanut puhua seksuaaliterapiaan erikoistuneelle psykiatrille tunteista, joita väkivalta minussa herätti. Se käynti tuntui siltä kuin olisi tullut raiskatuksi uudelleen.
Hullu, ammattitaidoton akka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko teillä vuosia terapiassa käyneillä oloa, että kaikki on sanottu tai että terapian loputtua kaduttaa, ettet sanonutkaan asiaa x tai muistoa z?
Vierailija kirjoitti:
Minun puhuu puolestani. En saa paljoakaan sanottua. Olen niin yksinäinen, että on mukava kuunnella.
Ei anna suunvuoroa ?
Tai parempi visio, yrittää sitkeästi kertoa tarinaa sinulle sinusta :)?
Asenteesi on kummin vain kovin viehättävä, jospa se siitä.
Itsemurha-ajatuksista puhunut, kun aluksi arvelutti millainen reaktion niistä syntyisi. Olisi se varmaan suhtautunut niihin samalla tyyneydellä kun kaikkeen muuhunkin, joista sitten puhuin aika avoimesti vaikka hävetti ja kiusaannutti.
Jotenkin odotin, että kognitiivinen terapia olisi johdonmukaisempi ja ohjatumpi, ja että kognitiivisia vääristymiä koetettaisiin korvata jotenkin loogisesti järkevällä päättelyllä. Terapeutti vain ehdotti kirjoja luettavaksi ja niistä sitten myöhemmin keskusteltiin. Osa oli ihan tutkimustietoon ja terapiakokemukseen perustuvia psykologian oppikirjoja, toiset olivat pahimmanlaatuista self-help hömppää. Joitain kirjoja valitsin itse.
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä vuosia terapiassa käyneillä oloa, että kaikki on sanottu tai että terapian loputtua kaduttaa, ettet sanonutkaan asiaa x tai muistoa z?
Välillä oli, varsinkin ensimmäisenä vuotena. Monesti viikon aikana ehti tulla mieleen yhtä ja toista, jonka halusin päästä kertomaan. Pikkuhiljaa kun mielenmaisema muuttui, ei ollut enää tarvetta puhua ja ajat muuttuivat enemmän keskusteluksi arkipäiväisemmistä asioista. Eli kai kaikki oli sanottu, vaikka tottakai asioita vieläkin tulee mieleen.
Ei helkkari mitä touhua. Miksi noista ei puhuta avoimemmin.
En ole vieläkään voinut puhua seksuaalisista traumoistani. 2 vuotta viikottaista terapiaa. Pelkään, etten kolmantenakaan vuotena saa sanottua.
Tunnistan, mutta vielä monen vuoden terapian jälkeen terapeutti on huomauttanut tuosta tavasta, se lipsahtaa huomaamatta.