Sinä pikkukaupungissa kasvanut ja aikaasi siellä inhonnut...

No ei ahdista, vaikka muuten tilanteeni on sama kuin sulla. Ajattelen, että hyvä kun joku nuori aikuinen haluaa asettua myös pikkukylään, ettei koko paikkakunta lakkaa olemasta. Pitää keskittyä oman elämän rakentamiseen, eikä kytätä toisten mahdollista onnea.

Tää aloitus ois voinu olla mun kirjoittama, mut ikä ei täsmää (23) :D

Kyllä. Olen jo lähemmäs nelikymppinen, mutta edelleen ahdistaa käydä kotipaikkakunnalla. Mulla on huonoja muistoja sieltä enkä käy kovin usein vaikka lähellä asunkin. Ne entiset koulukaverit jotka on jääneet sinne pyörivät edelleen samoissa porukoissa ja tuntuvat jotenkin jämähtäneen siihen pieneen piiriin. Puhuvat mullekin ihmisistä joita en edes tunne, olettaen että no kaikkihan siellä kaikki tuntee, että miksi minä en tiedä sitä Korhosen Sirpaa kuka osti sen vanhempiensa talon ja sillä nyt uusi mies joka on sen entisen luokkakaverin exä. No en tiedä kun olen asunut jo 20 vuotta muualla. Eikä kyllä kiinnostakaan. En vaivaa asialla päätäni, ja monet kaveruussuhteet ovatkin päättyneet kun kaikki keskustelu pyörii vain kotikylän asioiden ympärillä.

Samanlaisia ajatuksia kuin apella. Tulen syvästi uskonnolliselta paikkakunnalta. Kuuluin itsekin erääseen ryhmään nuorena. Tuon ryhmän luonteeseen kuului ja varmaan jossain määrin yhä kuuluu toisten jäsenten käyttäytymisen tarkkailu. Se on hyvin ahdistavaa. Vielä nytkin vaikka en kuulu tuohon ryhmään, vanhat muistot palaavat elävinä mieleen, kun menen kotipaikkakunnalleni. Minulla ei ole enää vanhempia elossa ja käyntini ovatkin kovasti harvenneet. Mutta kun vanhempani vielä elivät, kävin kyllä säännöllisesti kylässä, koska olin heille niin tärkeä ja he tietysti myös minulle. Keskityinkin vierailuillani omaan perheeseeni ja onnistuin melkein kokonaan välttämään muiden ihmisten tapaamisen. Aikuisena voi itse päättää, ketä tapaa ja ketä kuuntelee ja mille antaa painoarvoa. Kannattaa antaa juorujen ym. mennä ohitse niihin energiaa laittamatta. Mutta käy vanhempiesi luona! Se on heille varmasti hyvin tärkeää. 

Kyseessä oli aika pieni kylä ja ei siellä käyminen nyt varsinaisesti ahdista. Ihmiset siellä oli perseestä eikä se paikka.

Täysin sama juttu minullakin.

 Suunnittelin koko lukioaikani muuttavani heti pois kun mahdollista. Ja muutinkin. Ahdistaa, kun äitini ja isoäitini jauhavat kokoajan sen paikkakunnan asioista minulle, mitä ikäiseni tekevät, kuka kenenkin kanssa meni naimisiin, sai lapsia, mitkä ovat niiden lasten syntymäpäivät (Tiinakin se täytti eilen 4 vuotta), työpaikat, lomautukset, kuka lapsista teki juoksuennätyksen paikallisessa urheiluseurassa ja kuka leipoi kakkuja kesäjuhlaan ja ketkä istuvat juhlatoimikunnassa. En ollut erityisen läheinen kenenkään kanssa, koska minulla oli tietty kaukokaipuu aina, enkä tykännyt kyttäävästä, lyttäävästä ja normittavasta ilmapiiristä edesä lapsena, saati teininä tai aikuisena. Nyt olen heille se luuseri, joka joutuu asumaan jossain Helsingin keskustan kerrostaloasunnossa.

Eipä ahdista. Tunsin lähemmin siellä noin 5 ihmistä kun oltiin jossain määrin kavereita, ja loput oli vain jotain tuntemattomia. Jos käyn kotikaupungissani ja vastaan tulee joku vanha koulu- tai luokka"kaveri" niin 98% varmuudella en edes tunnista sitä. Tuntemattomia suuruuksia joka ikinen heistä. 

Ei ahdista enää, olen päässyt pois. Ja hyvä, että pienillekin paikkakunnille jää ihmisiä, onneksi minun ei tarvinnut jäädä.  :)

Mietin aina että kuinka pieni sen kaupungin tai kylän pitää olla jotta juoruillaan ja ihmiset tuntevat toisensa? Itse asun reilu 10 000 asukkaan kaupunkipahasessa ja kauppaan kun menee niin 95% ihmisistä on ihan outoja ja harvoin niin tuttu tulee vastaan että juttelemaan jää...

Vierailija kirjoitti:

Täysin sama juttu minullakin.

 Suunnittelin koko lukioaikani muuttavani heti pois kun mahdollista. Ja muutinkin. Ahdistaa, kun äitini ja isoäitini jauhavat kokoajan sen paikkakunnan asioista minulle, mitä ikäiseni tekevät, kuka kenenkin kanssa meni naimisiin, sai lapsia, mitkä ovat niiden lasten syntymäpäivät (Tiinakin se täytti eilen 4 vuotta), työpaikat, lomautukset, kuka lapsista teki juoksuennätyksen paikallisessa urheiluseurassa ja kuka leipoi kakkuja kesäjuhlaan ja ketkä istuvat juhlatoimikunnassa. En ollut erityisen läheinen kenenkään kanssa, koska minulla oli tietty kaukokaipuu aina, enkä tykännyt kyttäävästä, lyttäävästä ja normittavasta ilmapiiristä edesä lapsena, saati teininä tai aikuisena. Nyt olen heille se luuseri, joka joutuu asumaan jossain Helsingin keskustan kerrostaloasunnossa.

Tuo viimeinen lause on niin totta. Asun kodikkaassa lähiössä lähellä keskustaa, meillä on iso rivari jossa kivan kokoinen piha, kaikki palvelut ja luonto tässä lähellä. Mutta, koska asun KAUPUNGISSA kotini ei voi mitenkään olla kiva, en voi olla onnellinen, lapset kasvaa väkisin kieroon yms. Koko ajan vihjaillaan että milloinkas sitä palataan takaisin sinne missä oikeat ihmiset asuu. Minun puolesta voivat odottaa vaikka henkeään pidätellen ;) Joku tuossa sanoikin ettei paikassa ollut vikaa, vaan ihmisissä. Allekirjoitan tuon täysin.

T. 3

Olen typpukylästä kotoisin ja Helsinkiin muutin lukion jälkeen opintojen perässä. Tutulta tuntuu muuten, paitsi että minulla kyllä oli kavereita, eikä ahdistustaan ihan valtavaa ole kotipaikkakuntaa ajatellessa. Ulkopuolinen olin aikanaan siinä mielessä, että tykkäsin ja olin hyvä koulussa. Olin luokallani myös ainoa akateemisten vanhempien lapsi ja ainoa joka valmistui yliopistosta. Jonkun verran kiusattiin hyvästä koulumenestyksestä, myös hyvät kaverini haukkuivat välillä hikariksi.  

Suurin osa (koulu)kavereistani on jäänyt sinne perähikiälle ja aikovat lopun elämäänsä ilmeisesti siellä asua. Silloin harvoin kun siellä käyn, huomaan että vanhat kaverit ja tutut ovat jotenkin jääneet ikuisesti 90-luvulle henkisesti. En osaa selittää, toki heillä älypuhelimet sun muut nykyajan tavarat on, mutta henkiset jutut ja kuviot ovat muuten ihan samat kuin peruskouluaikoina. Lisäksi he muistelevat kouluaikaa sillä mielellä, että oijoi kun se oli elämän parasta aikaa ja niin hienoa ja jännittävää elämää... Siis se, että juotiin omenaviiniä nuorisotalon diskon jälkeen parkkipaikan kulman takana, pussailtiin amispoikien kanssa, oksennettiin pusikkoon ja maanantaina kuljettiin huivit kaulassa ettei fritsut näy. Ja jännitettiin, että tykkääks se Pete musta vai oliks sittenkin Niko tai Mika kiinnostuneita ja tykkääks Merjakin muka Ramista?  

Nyt olen 44v ja tunnen helpotusta, joka kerta kun kotikulmilla piipahtaa. Mä olen lähtenyt sieltä pois. Käyn vain pakosta. Esim vien lapset mummolaan ja haen. Välimatka ei ole pitkä, mutta tarpeeksi, että on toisen maailman tuntu.

Kolmesti olen pois muuttamiseni jälkeen siellä ollut iltaa viettämässä. Kaikki ne käynnit todisti juurikin sitä ankeaa todellisuutta ja sisäänpäin lämpeävyyttä, että jälleen olin helpottunut pois muutosta.

Toisinaan jopa huvittaa, että ne sinne jääneet veljet ja kaverit (?) eli tuttavat monet ovat sitä mieltä, että mä olen PÄÄSSYT pois sieltä. Moni aloittaa juttunsa "mä vieläkin asun täällä, en ole päässyt elämässäni eteenpäin". Kertoo paljon siitä mentaliteetista. Ei hirveen ylpeitä olla juuristaan, kun Hesaan muuttoa pidetään hienona juttuja. ;) Sitten mä aina lohdutan heitä, että mihinkäs sitä ihminen kotoaan lähtis, jos viihtyy.  Täällä on kaikki lyhyen välimatkan päässä. Kyllä kaikki kaupat ja ihmiset ja juorut ja mulkoilut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täysin sama juttu minullakin.

 Suunnittelin koko lukioaikani muuttavani heti pois kun mahdollista. Ja muutinkin. Ahdistaa, kun äitini ja isoäitini jauhavat kokoajan sen paikkakunnan asioista minulle, mitä ikäiseni tekevät, kuka kenenkin kanssa meni naimisiin, sai lapsia, mitkä ovat niiden lasten syntymäpäivät (Tiinakin se täytti eilen 4 vuotta), työpaikat, lomautukset, kuka lapsista teki juoksuennätyksen paikallisessa urheiluseurassa ja kuka leipoi kakkuja kesäjuhlaan ja ketkä istuvat juhlatoimikunnassa. En ollut erityisen läheinen kenenkään kanssa, koska minulla oli tietty kaukokaipuu aina, enkä tykännyt kyttäävästä, lyttäävästä ja normittavasta ilmapiiristä edesä lapsena, saati teininä tai aikuisena. Nyt olen heille se luuseri, joka joutuu asumaan jossain Helsingin keskustan kerrostaloasunnossa.

Tuo viimeinen lause on niin totta. Asun kodikkaassa lähiössä lähellä keskustaa, meillä on iso rivari jossa kivan kokoinen piha, kaikki palvelut ja luonto tässä lähellä. Mutta, koska asun KAUPUNGISSA kotini ei voi mitenkään olla kiva, en voi olla onnellinen, lapset kasvaa väkisin kieroon yms. Koko ajan vihjaillaan että milloinkas sitä palataan takaisin sinne missä oikeat ihmiset asuu. Minun puolesta voivat odottaa vaikka henkeään pidätellen ;) Joku tuossa sanoikin ettei paikassa ollut vikaa, vaan ihmisissä. Allekirjoitan tuon täysin.

T. 3

Numero 11 jatkaa vielä. Mulla ihan sama kokemus myös tätä Helsingissä kerrostalossa asumisesta, eli sitä vanhat pikkukylän kaverit surkuttelevat. Pitkään asuin Kampissa, nyt Kalliossa kaksiossa ja kuten jokainen pk-seutulainen tietää, niin todella (valitettavan) kalliista alueista on kyse. Mutta nautin siitä, että ympärillä on kaupunkielämää, kauppoja, ravintoloita, kulttuuria, metrot ja ratikat lähellä. Vanhat koulukaverit eivät tätä ymmärrä, vaan pitävät "pikku boksissa" asumista ihan kamalana, jonka tietenkin voittaa se 80-luvulla rakennettu omakotitalo jumalan selän takana. Samoin he tietävät, että Helsinki on niin supersaastunut, ahdas, ei lainkaan puistoja eikä viheralueita ja kulkuyhteydet Helsingissä kuulemma todella hankalat. Toisaalta esim. kaksi vanhaa kaveria ei ole Helsingissä käynyt sitten 90-luvun 9 luokan luokkaretken, joten tiedot pääkaupungista eivät  ole koskaan olleetkaan ihan ajan tasalla.

Ah, olisin voinut aloittaa tämän ketjun! Olen lähemmäs neljäkymmentä ja joka kerran, kun käyn sukuloimassa vanhassa kotikylässä, ahdistaa aivan suunnattomasti. Siellä aika on kuin pysähtynyt, myös ihmisten mielissä - eletään yhä 90-lukua ja puhutaan samoista ihmisistä samaan äänensävyyn, ikään kuin ei olisi tapahtunut yhtään kasvua ja kypsymistä peruskoulun ja nykyhetken välissä. Olen niin onnellinen joka kerran, kun bussi palaa Helsinkiin - pelkkä se tunne saa käymään kotikylällä, kun tietää, että sieltä pääsee pois.

Inhosin lapsuuttani. Inhosin sitä tuppukylää ja sen ympyröitä. Halusin jo pienenä kaupunkiin, ja inhosin kun minulle vain pyöriteltiin silmiä että "et sinä täältä mihinkään muuta" ja "niin minäkin nuorena ajattelin, mutta kun ikää tulee" jne. Muutin heti lukioaikoina pois, enkä ole katunut päivääkään. Lasken, että elämäni alkaa siitä hetkestä, kun pääsin pois sieltä metsän keskeltä, jossa ei ollut muuta tekemistä kuin roskisten polttaminen ja paikallisen huoltoaseman pihalla pörrääminen. Nyt asun puolet vuodesta ulkomailla ja puolet Helsingissä, enkä vaihtaisi sekuntiakaan. Sukulaiset kai yhä odottavat, että "tulisin järkiini ja palaisin kotimaisemiin", mutta täysin turha odottaa. 

Vanhoja luokkatovereita en muista nimiltä enkä tunne kuvista. Varmaan törmätään kadulla, mutta kukaan ei tunnista toista. Ihan hyvä niin, en jäänyt heistä ketään kaipaamaan. Suurin osa lienee jo joihinkin aineisiin tai viinaan kuollut, näin huhut kertovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täysin sama juttu minullakin.

 Suunnittelin koko lukioaikani muuttavani heti pois kun mahdollista. Ja muutinkin. Ahdistaa, kun äitini ja isoäitini jauhavat kokoajan sen paikkakunnan asioista minulle, mitä ikäiseni tekevät, kuka kenenkin kanssa meni naimisiin, sai lapsia, mitkä ovat niiden lasten syntymäpäivät (Tiinakin se täytti eilen 4 vuotta), työpaikat, lomautukset, kuka lapsista teki juoksuennätyksen paikallisessa urheiluseurassa ja kuka leipoi kakkuja kesäjuhlaan ja ketkä istuvat juhlatoimikunnassa. En ollut erityisen läheinen kenenkään kanssa, koska minulla oli tietty kaukokaipuu aina, enkä tykännyt kyttäävästä, lyttäävästä ja normittavasta ilmapiiristä edesä lapsena, saati teininä tai aikuisena. Nyt olen heille se luuseri, joka joutuu asumaan jossain Helsingin keskustan kerrostaloasunnossa.

Tuo viimeinen lause on niin totta. Asun kodikkaassa lähiössä lähellä keskustaa, meillä on iso rivari jossa kivan kokoinen piha, kaikki palvelut ja luonto tässä lähellä. Mutta, koska asun KAUPUNGISSA kotini ei voi mitenkään olla kiva, en voi olla onnellinen, lapset kasvaa väkisin kieroon yms. Koko ajan vihjaillaan että milloinkas sitä palataan takaisin sinne missä oikeat ihmiset asuu. Minun puolesta voivat odottaa vaikka henkeään pidätellen ;) Joku tuossa sanoikin ettei paikassa ollut vikaa, vaan ihmisissä. Allekirjoitan tuon täysin.

T. 3

Mutta ajatelkaa, jos olisitte muuttaneet ulkomaille! Mikä täällä nyt on muka parempaa kuin Suomessa. En ikinä voi rakentaa tänne isoa pakettiomakotitaloakaan ja pihat ovat pienet. Huoh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täysin sama juttu minullakin.

 Suunnittelin koko lukioaikani muuttavani heti pois kun mahdollista. Ja muutinkin. Ahdistaa, kun äitini ja isoäitini jauhavat kokoajan sen paikkakunnan asioista minulle, mitä ikäiseni tekevät, kuka kenenkin kanssa meni naimisiin, sai lapsia, mitkä ovat niiden lasten syntymäpäivät (Tiinakin se täytti eilen 4 vuotta), työpaikat, lomautukset, kuka lapsista teki juoksuennätyksen paikallisessa urheiluseurassa ja kuka leipoi kakkuja kesäjuhlaan ja ketkä istuvat juhlatoimikunnassa. En ollut erityisen läheinen kenenkään kanssa, koska minulla oli tietty kaukokaipuu aina, enkä tykännyt kyttäävästä, lyttäävästä ja normittavasta ilmapiiristä edesä lapsena, saati teininä tai aikuisena. Nyt olen heille se luuseri, joka joutuu asumaan jossain Helsingin keskustan kerrostaloasunnossa.

Tuo viimeinen lause on niin totta. Asun kodikkaassa lähiössä lähellä keskustaa, meillä on iso rivari jossa kivan kokoinen piha, kaikki palvelut ja luonto tässä lähellä. Mutta, koska asun KAUPUNGISSA kotini ei voi mitenkään olla kiva, en voi olla onnellinen, lapset kasvaa väkisin kieroon yms. Koko ajan vihjaillaan että milloinkas sitä palataan takaisin sinne missä oikeat ihmiset asuu. Minun puolesta voivat odottaa vaikka henkeään pidätellen ;) Joku tuossa sanoikin ettei paikassa ollut vikaa, vaan ihmisissä. Allekirjoitan tuon täysin.

T. 3

Numero 11 jatkaa vielä. Mulla ihan sama kokemus myös tätä Helsingissä kerrostalossa asumisesta, eli sitä vanhat pikkukylän kaverit surkuttelevat. Pitkään asuin Kampissa, nyt Kalliossa kaksiossa ja kuten jokainen pk-seutulainen tietää, niin todella (valitettavan) kalliista alueista on kyse. Mutta nautin siitä, että ympärillä on kaupunkielämää, kauppoja, ravintoloita, kulttuuria, metrot ja ratikat lähellä. Vanhat koulukaverit eivät tätä ymmärrä, vaan pitävät "pikku boksissa" asumista ihan kamalana, jonka tietenkin voittaa se 80-luvulla rakennettu omakotitalo jumalan selän takana. Samoin he tietävät, että Helsinki on niin supersaastunut, ahdas, ei lainkaan puistoja eikä viheralueita ja kulkuyhteydet Helsingissä kuulemma todella hankalat. Toisaalta esim. kaksi vanhaa kaveria ei ole Helsingissä käynyt sitten 90-luvun 9 luokan luokkaretken, joten tiedot pääkaupungista eivät  ole koskaan olleetkaan ihan ajan tasalla.

Kerrostalokaksiossa kykitään keskustan saasteiden keskellä. Raitiovaunu kirskuu ohitse kamalaa ääntä pitäen. Joka puolella lokkeja ja humalaiset huutelee. Ei ole siis vanha koulukaveri siellä Helsingissä eteenpäin päässyt. Heillä sentään omakotitalot perähikiällä. Kuka voi asua jossain 65 neliön kopissa pölyisellä kadulla...

Mun lapsuuden kaupungissa asuu vielä pari kaveria (joihin en enää kauheasti yhteydessä ole) sekä sukulaisia. Pari kertaa vuodessa siellä käyn: on sen verran kaukana, ettei usein pysty käymään (eikä siellä oikeen viihdykään..). Mua ei sinänsä ahdista siellä käyminen, oikeestaan se on ihan mukavaa, kun niin harvoin tulee käytyä. Ainut, että siellä tulee aika äkkiä tylsää, kun ei oo mitään tekemistä! Vanhojen tuttujen näkeminen ei ahdista, ihan kiva nähä mitä kellekin kuulu..ja aika nopeasti taas muistaa et kuinka onnellinen oon että on ite päässyt sieltä pois.. :D Omaan silmään näyttää, että jotkut on jämähtäneet sinne: samat maisemat ja jutut, ryyppäminen, lapset nuorena jne. Mutta jokainen haluu eri asioita :) Itselle on lapsesta asti ollut selkeetä, että haluan isoon kaupunkiin ja heti kun mahdollista. Muutin sit heti lukion jälkeisenä syksynä opiskelujen vuoksi Helsinkiin, nyt oon 23-vuotias. Huvittaa, kun jotkut olettaa, että tulen opiskelujen jälkeen takaisin..not.

Muutettiin kotipaikkakunnalle, asuttiin 6kk, jonka jälkeen ahdistus oli niin suuri, että oli pakko muuttaa pois.

Vierailija kirjoitti:

Muutettiin kotipaikkakunnalle, asuttiin 6kk, jonka jälkeen ahdistus oli niin suuri, että oli pakko muuttaa pois.

Sama. Kun lapset oli pieniä tuli joku hetkellinen mielenhäiriö ja palattiin kotikylälle, ajateltiin kai että on isovanhemmat lähellä ja lapsilla mukava kasvaa... Vajaa vuosi kärvisteltiin ja muutettiin takaisin kaupunkiin. Ja kaikki viihdytään täällä paremmin, myös lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täysin sama juttu minullakin.

 Suunnittelin koko lukioaikani muuttavani heti pois kun mahdollista. Ja muutinkin. Ahdistaa, kun äitini ja isoäitini jauhavat kokoajan sen paikkakunnan asioista minulle, mitä ikäiseni tekevät, kuka kenenkin kanssa meni naimisiin, sai lapsia, mitkä ovat niiden lasten syntymäpäivät (Tiinakin se täytti eilen 4 vuotta), työpaikat, lomautukset, kuka lapsista teki juoksuennätyksen paikallisessa urheiluseurassa ja kuka leipoi kakkuja kesäjuhlaan ja ketkä istuvat juhlatoimikunnassa. En ollut erityisen läheinen kenenkään kanssa, koska minulla oli tietty kaukokaipuu aina, enkä tykännyt kyttäävästä, lyttäävästä ja normittavasta ilmapiiristä edesä lapsena, saati teininä tai aikuisena. Nyt olen heille se luuseri, joka joutuu asumaan jossain Helsingin keskustan kerrostaloasunnossa.

Tuo viimeinen lause on niin totta. Asun kodikkaassa lähiössä lähellä keskustaa, meillä on iso rivari jossa kivan kokoinen piha, kaikki palvelut ja luonto tässä lähellä. Mutta, koska asun KAUPUNGISSA kotini ei voi mitenkään olla kiva, en voi olla onnellinen, lapset kasvaa väkisin kieroon yms. Koko ajan vihjaillaan että milloinkas sitä palataan takaisin sinne missä oikeat ihmiset asuu. Minun puolesta voivat odottaa vaikka henkeään pidätellen ;) Joku tuossa sanoikin ettei paikassa ollut vikaa, vaan ihmisissä. Allekirjoitan tuon täysin.

T. 3

Numero 11 jatkaa vielä. Mulla ihan sama kokemus myös tätä Helsingissä kerrostalossa asumisesta, eli sitä vanhat pikkukylän kaverit surkuttelevat. Pitkään asuin Kampissa, nyt Kalliossa kaksiossa ja kuten jokainen pk-seutulainen tietää, niin todella (valitettavan) kalliista alueista on kyse. Mutta nautin siitä, että ympärillä on kaupunkielämää, kauppoja, ravintoloita, kulttuuria, metrot ja ratikat lähellä. Vanhat koulukaverit eivät tätä ymmärrä, vaan pitävät "pikku boksissa" asumista ihan kamalana, jonka tietenkin voittaa se 80-luvulla rakennettu omakotitalo jumalan selän takana. Samoin he tietävät, että Helsinki on niin supersaastunut, ahdas, ei lainkaan puistoja eikä viheralueita ja kulkuyhteydet Helsingissä kuulemma todella hankalat. Toisaalta esim. kaksi vanhaa kaveria ei ole Helsingissä käynyt sitten 90-luvun 9 luokan luokkaretken, joten tiedot pääkaupungista eivät  ole koskaan olleetkaan ihan ajan tasalla.

Kerrostalokaksiossa kykitään keskustan saasteiden keskellä. Raitiovaunu kirskuu ohitse kamalaa ääntä pitäen. Joka puolella lokkeja ja humalaiset huutelee. Ei ole siis vanha koulukaveri siellä Helsingissä eteenpäin päässyt. Heillä sentään omakotitalot perähikiällä. Kuka voi asua jossain 65 neliön kopissa pölyisellä kadulla...

Huuteleehan ne humalaiset siellä maallakin, mutta sitä ei lasketa koska sehän on vaan naapurin Pena :D