Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Sinä pikkukaupungissa kasvanut ja aikaasi siellä inhonnut...
11.07.2016 |
Koetko ahdistusta käydessäsi entisessä kotikaupungissasi? Tuntuuko pahalta kuulla nuoruuden tuttujesi kuulumisia?
Itse kasvoin pikkukaupungissa ja nuoruuteni siellä oli ankeaa (yksin jäämistä, kamala ilmapiiri, juoruja...). Nuoret juoruilivat toisistaan ja erilaisena jäin porukan ulkopuolelle. Yhtään ystävää/tuttavaa ei noilta vuosilta jäänyt (ystäviä sain myöhemmin opiskeluaikana). Karistin pikkukaupungin pölyt jaloistani muuttaessani opiskelujen perässä Helsinkiin. Sittemmin olen ehtinyt valmistua yliopistosta, muuttaa uuteen kaupunkiin ja päästä työelämään. Elämä on oikeastaan aika mallillaan. Tästä huolimatta entisessä kotikaupungissa vanhempien luona käyminen tuntuu ahdistavalta. En välittäisi törmätä tuttuihin enkä haluaisi kuulla ikäisteni kuulumisia/heidän tietävän omasta elämästäni. Pienellä paikkakunnalla jutut kuitenkin liikkuvat nopeasti ja äitikin jaksaa aina kertoa, kuinka vanhoilla koulukavereilla menee. Monet pikkukaupungissa kasvaneet ovat yhä aikuisena ystäviä keskenään ja tunnen itseni jotenkin vialliseksi, kun itselläni ei vanhempia lukuun ottamatta ole mitään yhteyttä tuohon entiseen kotikaupunkiin. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
N25
Kommentit (49)
En koe. Ei mulla tarvi tänne olla muuta siteitä, perhe on ihan riittävästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin olla sillä paikkakunnalla noin kaksi päivää, sitten on päästävä pois. Todellakin alkaa ahdistaa. Vanhoihin koulukavereihin en pidä yhteyttä enkä halua tietää heistä mitään.
Sama kokemus myös täällä! Lapsena vihasin sitä, kun välimatkat olivat niin pitkät joka suuntaan ja aina piti saada kyyti vanhemmilta. Lukioaikana muutin viereiseen kaupunkiin ja ahdistus helpotti heti. Minun jokaista liikettä ei kytätty, kaupassa sain ostaa mitä mieleni teki ilman että koko kylä tietää ja sain myös pukeutua tyylikkäämmin. Olen siis kiinnostunut muodista ja pikkukylässä kaikkien oli mahduttava samaan muottiin, muuten oli olevinaan muita parempi.
Muuttoni jälkeen huomasin, että kyläläiset myös suhtautuivat minuun ulkopuolisena. Matkaa nykyisestä asuinpaikastani (kaupunkilähiöstä) vanhan asuinpaikkani rajalle on alle 10km. Kuin kaksi eri maailmaa.
Olen 40+. Kotikaupunkiin jäivät lähinnä ne, ketka saivat lapsensa liian nuorina tai eivät koskaan päässeet elämän syrjään kiinni ja syrjäytyivät. Jokunen vanha luokkakaveri on paluumuuttanut, ostanut vanhan talon ja perustanut perheen sinne vähän vanhempana. En kaipaa käymään. En voisi kuvitellakaan edes iltaa viettäväni kaupungin vähäisissä iltapaikoissa. Oli hyvin sanottu tuo, että aika on pysähtynyt siellä. Niin on. Se jäi jonnekin 90 -luvulle. Ennen lamaa olevaksi ajaksi.
Omalla kotipaikkakunnallani on asukkaita noin 20 000. Paikka on kaunis, mutta siinä on jotain suunnattoman ahdistavaa. Ihmiset tosiaan vain elävät siellä aivan kuin heillä ei olisi mitään käsitystä paremmasta elämästä. Eikä siinä ole mitään vikaa, jos on tuollaiseen elämään tyytyväinen. Tuntuu vain, että itselle kotipaikkakunta ei tarjoa mitään.
Olen pohtinut, mistä ahdistus johtuu. Paikkakunnalla ei ole tapahtunut mitään traumaattista. Siellä on toki ne samat tutut jostain yläasteelta. Joskus ahdistaa katsoa heidän elämäänsä. Mutta se ei selitä asiaa kokonaan. Vaikea sanoa, miksi tuollaiset paikat ovat niin ahdistavia. Ehkä kysymys on juuri siitä, että kaikki näyttää aivan kuin pysähtyneeltä. Ilmapiiri on kuin jostain hidastetusta elokuvasta. Ihmiset kulkevat kamalissa vaatteissa, ovat ylipainoisia ja heidän ajatuksensa on kuin suoraan jostain kummeli-sketsistä. Tavallaan itselle tulee sellainen olo, että kuolee henkisesti. Ja ahdistaa ajatella, että jotkut oikeasti asuvat tuolla paikkakunnalla, siis jopa ihan kunnon kouluja käyneet ihmiset. Toki heitä on vähemmän. Olo on uskomattoman vapautunut, kun pääsee sieltä pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä ketju. Samat fiilikset. Ahdistus syntymäkaupungissa liittyyvanhempiin, pikkumaiseen ajatteluun, juoruiluun, uskonnolliseen ahdasmielisyyteen. Mulla on perhe ja työ ja talo, silti isä säälii mun muka kauheaa elämää helsingissä.
Se koko ajattelumalli siellä. Oma pikkukaupunkini on Etelä-Suomessa, ihan Helsingin kupeessa. Silti siellä edelleen musta ihminen on nähtävyys ja eksoottista on puoliso jopa naapurikaupungista hankittuna. Ne muutamat paluumuuttajatkin ovat jotenkin vähän vähemmän sikäläisiä kun kävivt muutaman vuoden muualla asumassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muutin pois 20 vuotta sitten, lukion jälkeen. Nykyisin näen kotikunnan ulkopuolisen silmin, kaikki siteet olen sinne katkonut vanhempiani lukuun ottamatta. Minusta se on kaunis paikka, ei ahdista lainkaan. Olen muuttanut nyt aikuisena samantyyliseen pikkukaupunkiin.
Ihmisellä on luontainen halu muuttaa pois siitä paikasta, jossa on kasvanut aikuiseksi. Jokainen teini haluaa pois ja tuntee ahdistusta, asui sitten millaisessa paikassa tahansa. Kyseessä on evoluution pakottama tarve etsiä uusia geenejä.
Siellä on kiva käydä tapaamassa vanhempia mutta en tykkää käydä esimerkiksi kaupassa etten näe tuttuja... ei ole mitään kiusaamistaustaa mutta haluan jättää ne ihmiset taakseni, jotka ovat tunteneet minut koko lapsuuteni/nuoruuteni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ite muutin kymenlaaksosta pois pääkaupunkiseudulle heti lukion jälkeen opiskelemaan.mun mielestä on kiva välillä käydä vanhemmilla ja mökillä myös mikä on ihan korvessa.tosin ilmapiirinmuutoksen tuntee heti pienessä kaupungissa.pk-seudulla on vaan niin paljon kaikkea ja koko ajan tapaa uusia ihmisiä.en tiedä jäänkö tänne loppuiäksi mutta kotipaikkakunnalle en voi muuttaa.siellä on vain vanhemmat ja pari sukulaista.eikä sieltä voi järkevää kouluttautunutta miestäkään löytää,junttius on vallassa siellä.toivon muuttoa ulkomaille ainakin joksikin aikaa.uskon että siteet Kymenlaaksoon vähenee pikkuhiljaa kun kasvan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmisellä on luontainen halu muuttaa pois siitä paikasta, jossa on kasvanut aikuiseksi. Jokainen teini haluaa pois ja tuntee ahdistusta, asui sitten millaisessa paikassa tahansa. Kyseessä on evoluution pakottama tarve etsiä uusia geenejä.
Mitä sä oikein höpiset? Jokainen teini? Eipä minun paikkakunnalla kyllä edes joka toinen teini muuttanut pois, vaan rakensi heti kynnelle kyettyään talon sinne vanhempien tontille tai osti talon tai rivarinpätkän, kun vaan sai sen sieltä omalta pökkelönperän kylästä. Me maanpetturit lähdimme pois.
Mä olen pikkutaajamasta, koko kunnassakin vain muutama tuhat ihmistä. En käy usein, 1-2 krt vuodessa. Jotenkin ahdistun heti. Siellä on niin masentavaa ja rumaa. 70-luvun tasakattoista hökkeliä, roskaista, amisteinit vonguttavat bemreitaan, juoppoja ja nistejä enemmän kuin kaupungissa näen. Koirankusisia lumipenkkoja ja loskaa. Pystyyn lahoavia taloja. Lopetettuja liikkeitä. Amisteinien ja juoppojen lisäksi liikkeellä vain ehkä pari resuisessa tuulipuvussa hirvikoiraansa taluttavaa lihavaa ämmää. (Normaalit keskiluokkaiset ihmiset käyvät autolle lähikaupungin prismassa ja sittarissa ja jos käyvät viihteellä ollenkaan niin lähtevät vielä kauemmas, eivät pyöri kylän raitilla ollenkaan.) Kaikesta huokuu negatiivisuus ja sellainen elämään ja pettyminen ja epäonnistuminen. Yleensä pysyttelen vanhempieni luona neljän seinän sisällä. Koiran kanssa käyn lenkillä syrjäteillä ja näen parin tunnin aikana 0-2 ihmistä. Ns. kylille en yleensä mene ja jos mnen niin masennun. Ovat ne kaupungin ostarilla heiluvat teinitkin tosi surullisia, mutta vielä surullisempia ovat nämä pienen maalais-s-marketin eteisessä räkivät teinit. Sen oikein näkee, että näillä ei ole mitään tulevaisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tää aloitus ois voinu olla mun kirjoittama, mut ikä ei täsmää (23) :D
Aivan sama täällä. Typy -21
kun kasvat niin ei ahista enää.
muuta aktiivisesti ajattelutapaa. kävele siellä pää pystyssä, että lähdit sieltä pois etkä ole syrjäytynyt.
mulla oli niin umpipaska ahistunut ja negatiivinen kotikunta ettei mitään rajaa. lähdin pois 16 v.
sä oot sä ja se ent. kotikaupunki ei soo sun sielu
Ei ahdista.Tunnen iloa ja helpotusta siitä,että lähdin pois.Olen katkaissut välit kaikkiin.Moikkaan,jos joku sattuu vastaan tulemaan.Ei muita yhteyksiä.Vanhempien luona käyn kerran vuodessa ja olen max pari päivää.
Olen 44v ja tuo ahdistus kotipaikkakunnalla käydessä tosin lievenee ajan mittaan, mutta tuskin koskaan kokonaan poistuu. siellä olen kokenut kaiken kauhean elämässäni: alkoholistiperheessä elämisen, koskaan ei tiennyt minne känninen isä tulee nolaamaan, sitten omat törttöilyt ja epäonnistumiset... elämäni alkoi kun muutin sieltä pois, ulkomaille. tästä on nyt yli 20 vuotta aikaa. käyn äitini luona kerran parissa vuodessa ja pysyttelen äidin kodissa ja sen lähistöllä, kaupungilla käydessäni toivon, etten näkisi ketään entistä tuttavaa. no yleensä en kyllä näekään, ainakaan enää näin monen vuoden päästä.
hirvein rangaistus minulle olisi, jos joutuisin asumaan sinne paikkakunnalle.
Ihana, etten ole yksin tämän asian kanssa, tänne on eksynyt paljon samanlaisia tovereita :D
Ap
Tutulta kuulostaa. Onneksi nykyisin saa elää kaukana ja ihan erilaista elämää.
Alue: Aihe vapaa
Asun suurkaupungissa ulkomailla, olen akateeminen, mukana politiikassa ja minulla on hyvä duuni. En IKINÄ puhu näistä asioista käydessäni (lähinnä jouluna) kotipaikkakunnallani. Mutta jotenkin kaikki tietävät tämän ja minuun suhtaudutaan tosi negatiivisesti. Tunnen paljon muita jotka päätyneet samasta kaupungista ulkomaille ja jakavat saman kokemuksen. Omituisin kommentti oli kun tuntematon (pari vuotta sitten) alkoi huutaa minulle baarissa kun "BRASSAILIN" älypuhelimella. Ts. pidin sitä kädessä. Mitä.