Sinä pikkukaupungissa kasvanut ja aikaasi siellä inhonnut...

Täysin samaa mieltä kuin ap. Valitettavasti sisko ja vanhemmat asuvat siellä,joten joudun käymään viikottain siellä. Mutta välttelen esim keskustassa ajoa ja kaupassa käyntiä. Pääsisinpä kauemmas! Mies vaan ei halua muuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen pikkutaajamasta, koko kunnassakin vain muutama tuhat ihmistä. En käy usein, 1-2 krt vuodessa. Jotenkin ahdistun heti. Siellä on niin masentavaa ja rumaa. 70-luvun tasakattoista hökkeliä, roskaista, amisteinit vonguttavat bemreitaan, juoppoja ja nistejä enemmän kuin kaupungissa näen. Koirankusisia lumipenkkoja ja loskaa. Pystyyn lahoavia taloja. Lopetettuja liikkeitä. Amisteinien ja juoppojen lisäksi liikkeellä vain ehkä pari resuisessa tuulipuvussa hirvikoiraansa taluttavaa lihavaa ämmää. (Normaalit keskiluokkaiset ihmiset käyvät autolle lähikaupungin prismassa ja sittarissa ja jos käyvät viihteellä ollenkaan niin lähtevät vielä kauemmas, eivät pyöri kylän raitilla ollenkaan.) Kaikesta huokuu negatiivisuus ja sellainen elämään ja pettyminen ja epäonnistuminen. Yleensä pysyttelen vanhempieni luona neljän seinän sisällä. Koiran kanssa käyn lenkillä syrjäteillä ja näen parin tunnin aikana 0-2 ihmistä. Ns. kylille en yleensä mene ja jos mnen niin masennun. Ovat ne kaupungin ostarilla heiluvat teinitkin tosi surullisia, mutta vielä surullisempia ovat nämä pienen maalais-s-marketin eteisessä räkivät teinit. Sen oikein näkee, että näillä ei ole mitään tulevaisuutta.

Nuorilla ihmisillä on aina tulevaisuus. Olethan sinä itsekin juuri kuvailemallasi paikkakunnalla kasvanut. Eikö sinulla mielestäsi ole tulevaisuutta. Kun seuraavan kerran menet kylään ja tapaat ihmisiä, hymyile, sano jotain kivaa ja kannustavaa. Pieniä asioita, mutta mukavia. Olen itsekin pieneltä paikkakunnalta, mutta sen pienen paikkakunnan tulevaisuus on minulle tärkeä. Iloitsen jokaisesta uudesta asukkaasta tai talosta, joka nousee kotikylääni. Mietin myös mielessäni, mitä voisin tehdä kotiseutuni hyväksi. 

Odotan sitä aikaa, kun vanhetaan sen verran etten enää tunnista vastaantulevia koulukavereita. Onneksi ne ei tunnista mua nytkään, mutta valitettavasti en ole itse unohtanut ikävien ihmisten kasvoja.

Up

Vierailija kirjoitti:

Mietin aina että kuinka pieni sen kaupungin tai kylän pitää olla jotta juoruillaan ja ihmiset tuntevat toisensa? Itse asun reilu 10 000 asukkaan kaupunkipahasessa ja kauppaan kun menee niin 95% ihmisistä on ihan outoja ja harvoin niin tuttu tulee vastaan että juttelemaan jää...

Asun 70 000 ihmisen kaupungissa ja jos tästä kävelen kauppaan 500m, niin ainakin muutama tuttu tulee vastaan jo ennen kauppaa. Mulla ei ole paljon kavereita, mutta lasten kavereiden vanhemmat, kampaaja, entinen naapuri jne... Ja olen asunut vasta 10v., en ikääni.

Ei ahdista. Voisin hyvin muuttaakin sinne. Yks ystävätär joka vannoi ettei sinne palaa, on muuttanut perheineen sinne kun vanhempansa tarvitsevat apua. Minä en kuule koulukavereiden kuulumisia mun vanhemmilta, koska ne ei juurikaan ketään tunne, ja suurin osa mun luokkalaisista on muuttanut sieltä pois. Naispuolisilla tietysti lähes kaikilla uusi sukunimi, niin mistä niistä voisi tietää.

Nuorena se pikkukaupunki ahdisti ja Helsinki tuntui hienolta, mutta Helsingissä kun 10 vuotta asui huomasi mikä ankea ja paskainen paikka se on, sinne en menisi takaisin mistään hinnasta, siellä kun käy niin tulee vähän sellanen kulttuurishokki.

Ei ahdista. Useimmiten nautin siitä, että saan vähän aikaa olla kaupungin hulinasta rauhassa. Ei siellä pikkukaupungissa ole enää muutenkaan juuri ollenkaan ikäisiäni tuttuja, koska lähes kaikki heistä muuttivat pois samoihin aikoihin kuin itsekin, kuka minnekkin. Tätä nykyistä nuorten sukupolvea en tunne oikeastaan ollenkaan enkä ole heidän kanssaan ollut koskaan missään tekemisissä.

Eli ei ahdista, koska ne kaikki ärsyttävätkin tyypit ovat aikoja sitten vaihtaneet maisemaa. Ainoa jonkinlainen ärsytyksen aihe on se, että nykyään siellä on enemmän tuntemattomien perään töykeyksiä huutelevia lapsia ja nuoria, kuin mitä siellä oli omassa nuoruudessani ennen muualle muuttamistani.

Mitä enemmän aika kuluu sitä vieraammalta siellä tuntuu. Ei se sama tunnekaan poistu näköjään, ankea ja epämiellyttävä, ihan kuin aina enemmän vastenmielisempi. Ai että kun joutuu näkemään uudessa lintukodossaan jonkun vahtijan sieltä ...

Kyllä, tosin sillä erotuksella, että kun soitan äidilleni, niin hän alkaa puhua miten seurakunnan partiossa sujuu. Itseäni ei niin kiinnosta.