Lue keskustelun säännöt.
Miltä tuntuu haluta lasta?
08.07.2016 |
Olen 30, enkä ole koskaan elämässäni kokenut edes ohikiitävää hetkeä, jolloin olisin halunnut lapsen. Kummilapsia on, ja sisarusten lapsia. Vauvat on tosi söpöjä ja vanhempien kanssa on ihan mukava puuhata.. Eli en siis ole mikään lastenvihaaja :D
Kun yritän selittää tätä tunnetta, niin moni "lapsellinen" ystäväni alkaa selittää jostain lisääntymisvietistä ja sen luonnollisuudesta jne. En ihan oikeasti tiedä mikä se tunne on, ja muutama on jopa väittänyt että tietoisesti tukahdutan sen :D Tuntuu niin hassulta.. En ole oikein pystynyt tulemaan muuhun lopputulokseen, että joillain ihmisillä se tunne on niin kokonaisvaltainen, että eivät osaa ajatella, että muilla sitä ei olisi. Vähän kuin nälkä?
Minulle lapsen hankinta ja raskaus tuntuu yhtä haluttavilta asioilta, kuin lemmikkikrokotiilin hommaaminen niin, että vetäisin sen omasta anuksestani. Suomeksi = ei ole koskaan tullut pieneen mieleenikään. Ei lapsena, ei aikuisena. Ei vastasyntyneen äärellä. Ei edes unessa.
Kommentit (134)
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole ikinä ollut vauvakuumetta eikä mitään "haluan olla äiti" -fiilistä. Päädyttiin kuitenkin yrittämään lasta, sillä mies haluaa lapsen todella paljon.
Nyt olen siis raskaana, kuudennella viikolla tosin vasta.
Nyt jo on alkanut vituttamaan ruokarajoitteet, se etten saa juoda viiniä, järkyttävän kipeä rinnat ja pahoinvointi. Tätä edessä siis 9 kuukautta, voi paska.
Uskon kuitenkin, että musta tulee vielä hyvä äiti.
Minkä ikäinen oikein olet :) ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Panettaa ja tekee mieli taas tuntea elämä kohdussaan ja myöhemmin synnyttää ja imettää. Rinnat huutavat uutta!
Onko kukaan äiti täällä koskaan kokenut pelkkiä negatiivisia tuntemuksia etukäteen raskaana olosta? Musta tuntuu, että pelkkä tieto siitä saisi kylmän nahkean hien ja oksentamisruljanssin pystyyn. Itseinho, kuvotus, ja jostain syystä vitutus ja häpeä(!) olisi niitä tunteita, mitä minä raskaana tuntisin.
Minä halusin lapsen, jonkinlainen epämääräinen hoivavietti oli, muttei polttavaa vauvakuumetta. Mentiin nuorina naimisiin ja lapsi sai tulla, jos oli tullakseen. Kauaa ei tarvinnut yrittää.
Se yllätti, kuinka paljon vihasin raskaana oloa, alusta loppuun saakka. Kaikkien fyysisten vaivojen (ja niitä riitti!) lisäksi oman kehon itsemääräämisoikeuden menetys tuntui todella vastenmieliseltä. Mahassa möyrivä vauva tuntui usein vain voimat imevältä loiselta, ja muun maailman suhtautuminen oli raivostuttavaa.
Lakkasin olemasta minä ja muutuin Odottavaksi Äidiksi. Monet tuijottivat vain mahaani, puhuivat sille, taputtelivat sitä, ja neuvolassa ja sairaalakäynneillä olin vain vauvan kantaja, statisti omassa kehossani. Rakastan yksityisyyttäni, ja sen menetys ja raskaanaolon julkisuus otti todella koville. Lapsiluku jäi yhteen, ja minusta tuli kuitenkin ihan hyvä äiti, jonka lapsi on nyt perusonnellisen oloinen teini.
En oo mäkään kokenut eikä kaikki tunnu tajuavan asiaa 😊 Mä en kyllä tykkää vauvoista, ne vtun rumia, ja lapsistakin vain niistä, joita on sentään kasvatettu fiksusti. Ne on hauskoja 😆 En siis vihaa muitakaan lapsia, en vain yksinkertaisesti välitä muista kersoista. Osaa jopa pidän täysinä idiootteina. Sellaiset vanhemmat millainen lapsi 😉
Luin pelkän otsikon, uskon että se itsestäkin tuntuisi sairaalta, mutta olen joitenkin tuomittujen pedofiilien haastatteluja lukenut jostain ja ainakin osa heistä on sitä mieltä että tekevät lapselle kovastikin hyvää.
Lahkolaiset lasten hyväksikäyttäjät taas voivat olla kovastikin synnin tunnossa ja katua, mutta saatuaan synninpäästön ovat taas lasten kimpussa.
Itselle lapsen hankinta tuntuu yhtä luontaiselle ajatukselle kuin tarantellafarmin perustaminen. Ei ei ei. Äitini aina jaksaa hokea sitä, että eivät hekään isän kanssa ikinä mitään vauvakuumetta poteneet, vaan hankkivat lapset, koska niin nyt vain kuuluu tehdä ja kyllä se sitten tuntuikin hyvältä kun ne tuli tehtyä. Ja että minun ja miehenikin pitäisi tehdä niin, koska se on jo velvollisuutemmekin jatkaa sukua ja tehdä lapsenlapsia. En ole ikinä hennonut puhua äidin kanssa perheemme ongelmista ja siitä kylmän rakkaudettomasta tavasta, jolla he ovat meitä usein kohdelleet. Rakkaus on aina pitänyt ansaita, jos koulu tai työasiat ovat menneet pieleen, niin rakkaus ja välittäminenkin loppui siihen kunnes asia korjaantui ja olen ollut niin kovin kateellinen kavereilleni, jotka saavat vanhemmiltaan tukea tai jopa hädän hetkellä ovat saaneet jopa halauksen ja ymmärrystä.
En nyt sano tätä absoluuttisena totuutena, mutta joskus olisi ehkä ihan hyvä, jos lapsia tosiaankin tehtäisiin halusta tehdä niitä, ei ihan muuten vain velvollisuudentunnosta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä näin kolmisen vuotta sitten useita kuukausia usein unta vauvoista ja siitä, että olen raskaana ja koin jollain tasolla haluavani lapsen. Ikinä ennen ei ollut mitään vastaavaa ollut eikä myöskään tämän jälkeen. En tiedä oliko se "oikeaa" vauvakuumetta vai jokin ikäkriisi (olin silloin 35-vuotias), mutta ohitse se lopulta meni. Näin jälkikäteen ajatellen olen hyvin onnellinen, että kuuntelin silloin järkeni ääntä enkä lasta lähtenyt tekemään, sillä velana en olisi lapsen kanssa onnellinen vaan olisin varmasti päätöstäni katunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole ikinä ollut vauvakuumetta eikä mitään "haluan olla äiti" -fiilistä. Päädyttiin kuitenkin yrittämään lasta, sillä mies haluaa lapsen todella paljon.
Nyt olen siis raskaana, kuudennella viikolla tosin vasta.
Nyt jo on alkanut vituttamaan ruokarajoitteet, se etten saa juoda viiniä, järkyttävän kipeä rinnat ja pahoinvointi. Tätä edessä siis 9 kuukautta, voi paska.
Uskon kuitenkin, että musta tulee vielä hyvä äiti.Minkä ikäinen oikein olet :) ?
33-vuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä näin kolmisen vuotta sitten useita kuukausia usein unta vauvoista ja siitä, että olen raskaana ja koin jollain tasolla haluavani lapsen. Ikinä ennen ei ollut mitään vastaavaa ollut eikä myöskään tämän jälkeen. En tiedä oliko se "oikeaa" vauvakuumetta vai jokin ikäkriisi (olin silloin 35-vuotias), mutta ohitse se lopulta meni. Näin jälkikäteen ajatellen olen hyvin onnellinen, että kuuntelin silloin järkeni ääntä enkä lasta lähtenyt tekemään, sillä velana en olisi lapsen kanssa onnellinen vaan olisin varmasti päätöstäni katunut.
Jonkinlaiseen kriisiin minäkin olen vauvakuumeen aina yhdistänyt.
Halusin nuorena kaikkea muuta kuin lapsia: hyvää koulutusta, haasteita, nähdä maailmaa laidasta laitaan. Yli kolmekymppisenä tajusin, että halluan kuitenkin vielä lisää elämääni, lapsia. Onneksi mieheni halusi myös. Ei minusta ole kummallista haluta lisääntyä, se on varmaankin sisäsyntyinen juttu hyvin monilla. Seksin lisäksi ihmisyyteen kuuluu jonkinlaiten hoitovietti jonka monet haluavat kohdistaa omiin jälkeläisiin. Ei tuo halu ollut minulla mikään "sulan kun näen vauvan" vaan enemmän ajatus millaiseksi haluaa tulevaisuutensa, jatkaako samalla tyylillä kuin yli kolmekymmpiseksi on mennyt vai haluaako siihen vielä lisäksi omia lapsia. Onneksi saimme lapsia. Meille ne tulivat kaiken muun hyvän lisäksi: työurat jatkuivat, muukin elämä jatkui aika lailla samanlaisena. Koskaanhan elämä ei ihan samanlaista ole kun valintoja tekee: ulkomialla elämä oli joltain kohdalta hankalampaa kuin kotimaassa, mutta antoisaa, samoin opinnoissa ja töissä on niitä valintoja jotka voivat tuoda lisää työtä ja vähentää sitä omaa aikaa mutta niihin on aina suhtautunut positiivisesti koeka ne ovat olleet omia valintoja. Raskaudet olivat suht helppoja, synnytykset hetkellisesti kivuliaita muttei mitään kamalaa. Jotenkin en osaa ajatella tuota raskautta ja synnytystä yhtä kummallisena "krokotiilijuttuna" kuin ap, eikö tuo nyt ole yksi maailman luonnollisimmista asioista ja nykylääketieteen aikaan suhteellisen turvallinen ja kivultaan siedettävä?
Se mikä ihmetyttää on velojen tarve pohtia lapsettomuuttaan. Jos se on oma päätös, niin mikä siinä enempää pohdituttaa? Täällä palstoilla homoseksuaalit eivät yhtään pohdi omaa tai muiden identiteettiä, sen ymmärtäisin paremmin, mutta eivät he kysele miltä tuntuu olla ja miksi haluat olla hetero. Tai monet muut omat valinnat, ne on omia, toisilla on toiset valinnat, miksi tuota pitää niin hirveästi valinnan teon jälkeen enää vatkata?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittajahan ei ollut vela, vaan pohti vain, kannattaako/uskaltaako lasta tehdä ilman vauvakuumetta.
Miten te olette varmistaneet taloudellisen pärjäämisen? Itseäni ainakin hirvittää se puoli eniten. Olen sitä mieltä, että lapsi pitää ehdottomasti pystyä elättämään vaikka yksinkin, koska ikinä ei voi tietää mitä käy. Nykyisellään tosin koen, että tuloni voisivat jo mahdollistaakin tuon... Mutta miten olette elättäneet itsenne kun äitiysloma loppuu? Tai oletteko säästäneet pitkäänkin? Itse tienaan kolminkertaisesti mieheen nähden eikä todellakaan pärjätä ilman tulojani... Tai sitten menee heti töihin ja mies jää kotiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ainakin velana joskus pohdituttaa tuo "maaginen vauvakuume". Joidenkin mukaanhan ihminen, joka on koko elämänsä tiennyt, ettei halua lasta, voi yhtäkkiä kuin salamaniskusta alkaakin haluta lasta. Onhan tuollainen persoonallisuuden ja oman itseyden täydellinen muutos "tuosta noin vaan" aika kauhistuttava ajatus.
Ihan kuin homoille kerrottaisiin, että suurin osa homoista herää jonain päivänä ja tajuaa, että he ovatkin heteroita - ja vieläpä niin, että tällaisia tapauksia löytyisi oikeasti kertomaan, että näin on käynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Panettaa ja tekee mieli taas tuntea elämä kohdussaan ja myöhemmin synnyttää ja imettää. Rinnat huutavat uutta!
Onko kukaan äiti täällä koskaan kokenut pelkkiä negatiivisia tuntemuksia etukäteen raskaana olosta? Musta tuntuu, että pelkkä tieto siitä saisi kylmän nahkean hien ja oksentamisruljanssin pystyyn. Itseinho, kuvotus, ja jostain syystä vitutus ja häpeä(!) olisi niitä tunteita, mitä minä raskaana tuntisin.
Minä halusin lapsen, jonkinlainen epämääräinen hoivavietti oli, muttei polttavaa vauvakuumetta. Mentiin nuorina naimisiin ja lapsi sai tulla, jos oli tullakseen. Kauaa ei tarvinnut yrittää.
Se yllätti, kuinka paljon vihasin raskaana oloa, alusta loppuun saakka. Kaikkien fyysisten vaivojen (ja niitä riitti!) lisäksi oman kehon itsemääräämisoikeuden menetys tuntui todella vastenmieliseltä. Mahassa möyrivä vauva tuntui usein vain voimat imevältä loiselta, ja muun maailman suhtautuminen oli raivostuttavaa.
Lakkasin olemasta minä ja muutuin Odottavaksi Äidiksi. Monet tuijottivat vain mahaani, puhuivat sille, taputtelivat sitä, ja neuvolassa ja sairaalakäynneillä olin vain vauvan kantaja, statisti omassa kehossani. Rakastan yksityisyyttäni, ja sen menetys ja raskaanaolon julkisuus otti todella koville. Lapsiluku jäi yhteen, ja minusta tuli kuitenkin ihan hyvä äiti, jonka lapsi on nyt perusonnellisen oloinen teini.
Tuo on yksi syy, miksi en halua lasta. Ajatus loisesta sisälläni on lähinnä kuvottava. Teksiin abortin heti, jos tulisin raskaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se mikä ihmetyttää on velojen tarve pohtia lapsettomuuttaan. Jos se on oma päätös, niin mikä siinä enempää pohdituttaa? Täällä palstoilla homoseksuaalit eivät yhtään pohdi omaa tai muiden identiteettiä, sen ymmärtäisin paremmin, mutta eivät he kysele miltä tuntuu olla ja miksi haluat olla hetero. Tai monet muut omat valinnat, ne on omia, toisilla on toiset valinnat, miksi tuota pitää niin hirveästi valinnan teon jälkeen enää vatkata?
Aloittaja ei siis ollut vela, mutta minä voisin velana vastata, että kyse ei ainakaan minun kohdallani ole kyse mistään valinnan vatvomisesta, koska en koe tehneeni valintaa sen enempää kuin heteromies on tehnyt valinnan seurustella vain naisten kanssa. Toki, minun olisi teoriassa mahdollista pyrkiä hankkimaan lapsia, mutta miksi ihmeessä tekisin niin, kun en ole koskaan kokenut vanhemmuutta mitenkään arvokkaaksi tai myönteiseksi rooliksi itselleni?
Tämä ei tarkoita, etteikö lisääntyminen psykologisena ja sosiaalisena ilmiönä olisi valtavan kiinnostava. Ajatella, että melkein kaikki kuitenkin jossakin vaiheessa hankkivat lapsia, vaikka vauras nykytodellisuuteme tarjoaa heille vaikka mitä vaihtoehtoja. Minusta olisi uskottavaa, jos noin parikymmentä prosenttia ihmisistä olisi sellaisia synnynnäisiä vanhempia, joille lasten hankkiminen on paras vaihtoehto elämässä, mutta että yhdeksänkymmentä prosenttia? Tuohon joukkoon mahtuu valtavasti myös sellaisia, joille vanhemmuus ei ole ollut paras vaihtoehto tai joille se on ollut kamala vaihtoehto.
Vierailija kirjoitti:
Miten te olette varmistaneet taloudellisen pärjäämisen? Itseäni ainakin hirvittää se puoli eniten. Olen sitä mieltä, että lapsi pitää ehdottomasti pystyä elättämään vaikka yksinkin, koska ikinä ei voi tietää mitä käy. Nykyisellään tosin koen, että tuloni voisivat jo mahdollistaakin tuon... Mutta miten olette elättäneet itsenne kun äitiysloma loppuu? Tai oletteko säästäneet pitkäänkin? Itse tienaan kolminkertaisesti mieheen nähden eikä todellakaan pärjätä ilman tulojani... Tai sitten menee heti töihin ja mies jää kotiin?
Tuohan nykyaikana on niin hyvä, että malleja on monenlaisia. Osa tutuista naisista on palannut töihin 3 kk äitiysloman jälkeen, miehet ovat hoitaneet vanhempaisloman ajan lapsia, ja osalla jääneet vielä pidemmäksi aikaa kotiin. Itse olin äitiys ja suurmman osan vanhempaislomasta kotona, mies osan. Oli määräaikaisissa suhteissa mutta kun tyänsä hoiti hyvin niitä jatkettiin poissaoloista huolimatta ja ura eteni ihan lapsettomien tahtiin. Lapsimäärä jäi kahteen, ja tuon määrän pystyisin vaivatta elättämään omalla palkallanikin jos ero tulisi (nettopalkka 4000 e). Kannattaa miettiä asioita omalle perheelle/itselle sopivaksi. ja muistaa ettei kaikkea elämässä voi itse kontrolloida: ei voi tulla raskaaksi juuri kun haluaa, voi tulla raskaaksi ennen kuin oikeastaan haluaisi, koska vaan voi tulla itse/kumppani voi sairastua tai joutua onnettomuuteen ja jäädä työttömäksi. Elämää kun ei voi itse päättää, suunnitella voi mutta noihin muutoksiin kannattaa varautua muttei liikaa pelätä, tämmöstähän tämä elämä on, yritetään tehdä siitä itselle mahdollisimman hyvä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se mikä ihmetyttää on velojen tarve pohtia lapsettomuuttaan. Jos se on oma päätös, niin mikä siinä enempää pohdituttaa? Täällä palstoilla homoseksuaalit eivät yhtään pohdi omaa tai muiden identiteettiä, sen ymmärtäisin paremmin, mutta eivät he kysele miltä tuntuu olla ja miksi haluat olla hetero. Tai monet muut omat valinnat, ne on omia, toisilla on toiset valinnat, miksi tuota pitää niin hirveästi valinnan teon jälkeen enää vatkata?
Aloittaja ei siis ollut vela, mutta minä voisin velana vastata, että kyse ei ainakaan minun kohdallani ole kyse mistään valinnan vatvomisesta, koska en koe tehneeni valintaa sen enempää kuin heteromies on tehnyt valinnan seurustella vain naisten kanssa. Toki, minun olisi teoriassa mahdollista pyrkiä hankkimaan lapsia, mutta miksi ihmeessä tekisin niin, kun en ole koskaan kokenut vanhemmuutta mitenkään arvokkaaksi tai myönteiseksi rooliksi itselleni?
Tämä ei tarkoita, etteikö lisääntyminen psykologisena ja sosiaalisena ilmiönä olisi valtavan kiinnostava. Ajatella, että melkein kaikki kuitenkin jossakin vaiheessa hankkivat lapsia, vaikka vauras nykytodellisuuteme tarjoaa heille vaikka mitä vaihtoehtoja. Minusta olisi uskottavaa, jos noin parikymmentä prosenttia ihmisistä olisi sellaisia synnynnäisiä vanhempia, joille lasten hankkiminen on paras vaihtoehto elämässä, mutta että yhdeksänkymmentä prosenttia? Tuohon joukkoon mahtuu valtavasti myös sellaisia, joille vanhemmuus ei ole ollut paras vaihtoehto tai joille se on ollut kamala vaihtoehto.
Jospa ihmiset saavat itse päättää mikä niille on hyvä. Nykyään on ehkäisy jonka vuoksi tuon lapsilukunsa voi itse päättää. Eniten olisin tarjoamassa tietoa ja koulutusta lisää sukuihin jossa vähäosaiisuus rikastuu: elämänhallinta on huonoa, sosiaalisia ongelmia, holtittomuutta, jonka vuoksi ajaudutaan saamaan lapsia ilman todellista kykyä kantaa tuota vastuuta. Tuolla tarvittaisiin tukea, että nuoret jaksaisivat käydä koulunsa, saisivat itsetuntonsa kuntoon ja vasta sitten kun näkevät elämänsä täynnä mahdollisuuksia päättäisivät haluavatko niitä lapsia nuorina vai eivät. Jos taas koulutetut ihmiset tekevät lapsia he kykenevät noista huolehtimaan ja kuitenkin tietävät mitä tekevät. Miksi heidän valintojaan pitäisi kritisoida yhtään enempää kuin halua elää ilman omia lapsia? Tällaisella palstalla korostuu negatiivisuus eikä tuo ole kiinni ihmisen taustasta: yhtä paljon valittavat sinkut, parisuhteessa olevat, lapselliset ja lapsettomat. Jos täältä lukee kommentteja elämäni lasten kanssa on paskaa, yhtä usein on ketjuja elämäni on paskaa jonka kirjoittaja on sinkku tai parisuhteessa elävä lapseton. Se suuri osa ihmisistä jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ei notku sunnuntaina av palstalla, vaan tekee jotain itselleen mielekästä, oli se lasten kanssa tai ilman. Tai käy satunnaisesti kahvikupin ääressä tsekkaamasa keskustelua olisiko mitään kiinnostavaa ja palaa puuhiinsa, hei ensi viikkoon!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se mikä ihmetyttää on velojen tarve pohtia lapsettomuuttaan. Jos se on oma päätös, niin mikä siinä enempää pohdituttaa? Täällä palstoilla homoseksuaalit eivät yhtään pohdi omaa tai muiden identiteettiä, sen ymmärtäisin paremmin, mutta eivät he kysele miltä tuntuu olla ja miksi haluat olla hetero. Tai monet muut omat valinnat, ne on omia, toisilla on toiset valinnat, miksi tuota pitää niin hirveästi valinnan teon jälkeen enää vatkata?
Aloittaja ei siis ollut vela, mutta minä voisin velana vastata, että kyse ei ainakaan minun kohdallani ole kyse mistään valinnan vatvomisesta, koska en koe tehneeni valintaa sen enempää kuin heteromies on tehnyt valinnan seurustella vain naisten kanssa. Toki, minun olisi teoriassa mahdollista pyrkiä hankkimaan lapsia, mutta miksi ihmeessä tekisin niin, kun en ole koskaan kokenut vanhemmuutta mitenkään arvokkaaksi tai myönteiseksi rooliksi itselleni?
Tämä ei tarkoita, etteikö lisääntyminen psykologisena ja sosiaalisena ilmiönä olisi valtavan kiinnostava. Ajatella, että melkein kaikki kuitenkin jossakin vaiheessa hankkivat lapsia, vaikka vauras nykytodellisuuteme tarjoaa heille vaikka mitä vaihtoehtoja. Minusta olisi uskottavaa, jos noin parikymmentä prosenttia ihmisistä olisi sellaisia synnynnäisiä vanhempia, joille lasten hankkiminen on paras vaihtoehto elämässä, mutta että yhdeksänkymmentä prosenttia? Tuohon joukkoon mahtuu valtavasti myös sellaisia, joille vanhemmuus ei ole ollut paras vaihtoehto tai joille se on ollut kamala vaihtoehto.
Jospa ihmiset saavat itse päättää mikä niille on hyvä. Nykyään on ehkäisy jonka vuoksi tuon lapsilukunsa voi itse päättää. Eniten olisin tarjoamassa tietoa ja koulutusta lisää sukuihin jossa vähäosaiisuus rikastuu: elämänhallinta on huonoa, sosiaalisia ongelmia, holtittomuutta, jonka vuoksi ajaudutaan saamaan lapsia ilman todellista kykyä kantaa tuota vastuuta. Tuolla tarvittaisiin tukea, että nuoret jaksaisivat käydä koulunsa, saisivat itsetuntonsa kuntoon ja vasta sitten kun näkevät elämänsä täynnä mahdollisuuksia päättäisivät haluavatko niitä lapsia nuorina vai eivät. Jos taas koulutetut ihmiset tekevät lapsia he kykenevät noista huolehtimaan ja kuitenkin tietävät mitä tekevät. Miksi heidän valintojaan pitäisi kritisoida yhtään enempää kuin halua elää ilman omia lapsia? Tällaisella palstalla korostuu negatiivisuus eikä tuo ole kiinni ihmisen taustasta: yhtä paljon valittavat sinkut, parisuhteessa olevat, lapselliset ja lapsettomat. Jos täältä lukee kommentteja elämäni lasten kanssa on paskaa, yhtä usein on ketjuja elämäni on paskaa jonka kirjoittaja on sinkku tai parisuhteessa elävä lapseton. Se suuri osa ihmisistä jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ei notku sunnuntaina av palstalla, vaan tekee jotain itselleen mielekästä, oli se lasten kanssa tai ilman. Tai käy satunnaisesti kahvikupin ääressä tsekkaamasa keskustelua olisiko mitään kiinnostavaa ja palaa puuhiinsa, hei ensi viikkoon!
Mistä noin kitkerä asenne? Tai tuo tarve vakuutella, että olet meidän muiden yläpuolella, kun et oikeasti lue tätä palstaa?
[/quote]Se suuri osa ihmisistä jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ei notku sunnuntaina av palstalla, vaan tekee jotain itselleen mielekästä, oli se lasten kanssa tai ilman. Tai käy satunnaisesti kahvikupin ääressä tsekkaamasa keskustelua olisiko mitään kiinnostavaa ja palaa puuhiinsa, hei ensi viikkoon![/quote]
Ehkä moni muukin tekee samaa: tsekkailee ruuanteon tai kahvikupposen parissa mitä täällä kirjoitellaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Panettaa ja tekee mieli taas tuntea elämä kohdussaan ja myöhemmin synnyttää ja imettää. Rinnat huutavat uutta!
Onko kukaan äiti täällä koskaan kokenut pelkkiä negatiivisia tuntemuksia etukäteen raskaana olosta? Musta tuntuu, että pelkkä tieto siitä saisi kylmän nahkean hien ja oksentamisruljanssin pystyyn. Itseinho, kuvotus, ja jostain syystä vitutus ja häpeä(!) olisi niitä tunteita, mitä minä raskaana tuntisin.
Minä halusin lapsen, jonkinlainen epämääräinen hoivavietti oli, muttei polttavaa vauvakuumetta. Mentiin nuorina naimisiin ja lapsi sai tulla, jos oli tullakseen. Kauaa ei tarvinnut yrittää.
Se yllätti, kuinka paljon vihasin raskaana oloa, alusta loppuun saakka. Kaikkien fyysisten vaivojen (ja niitä riitti!) lisäksi oman kehon itsemääräämisoikeuden menetys tuntui todella vastenmieliseltä. Mahassa möyrivä vauva tuntui usein vain voimat imevältä loiselta, ja muun maailman suhtautuminen oli raivostuttavaa.
Lakkasin olemasta minä ja muutuin Odottavaksi Äidiksi. Monet tuijottivat vain mahaani, puhuivat sille, taputtelivat sitä, ja neuvolassa ja sairaalakäynneillä olin vain vauvan kantaja, statisti omassa kehossani. Rakastan yksityisyyttäni, ja sen menetys ja raskaanaolon julkisuus otti todella koville. Lapsiluku jäi yhteen, ja minusta tuli kuitenkin ihan hyvä äiti, jonka lapsi on nyt perusonnellisen oloinen teini.Tuo on yksi syy, miksi en halua lasta. Ajatus loisesta sisälläni on lähinnä kuvottava. Teksiin abortin heti, jos tulisin raskaaksi.
Tämä on jännästi asennoitumiskysymys. Suunnilleen noin ajattelin joskus itsekin. En käsittänyt, miksi valtaenemmistö oikein haluamalla haluaa lapsia, nainen varsinkaan, kun raskaus on jo nimeltäänkin jotain rasittavaa, miltä luulisi kenen tahansa haluavan välttää. Ajattelin näillä sanoilla, että "miksi kantaisin sisälläni jotain loista, kokisin hirveät synnytyskivut ja repeämät ja sitten vielä pitäisi ryhtyä lehmäksi" (imetys). Mieleni muuttui sittemmin ja ajattelin, että hommahan on mitä luonnollisin - muutenhan ihmiskunta olisi kuollut sukupuuttoon aikoja sitten. Kun olin raskaana, alkuajan pahoinvointeja lukuun ottamatta voin erinomaisesti ja tunsin suunnatonta mielihyvää ja itsetyytyväisyyttä, olinhan enemmän kuin yksi ihminen. Mikä muu olisi muuttunut kuin oma asenteeni? Joku ulkopuolinen olisi saattanut ajatella, että "naisparka siinä on paksuna, huh, onneksi en minä". Ja itse olin siinä tilanteessa onneni kukkuloilla :)
Mulla ei ole ikinä ollut vauvakuumetta eikä mitään "haluan olla äiti" -fiilistä. Päädyttiin kuitenkin yrittämään lasta, sillä mies haluaa lapsen todella paljon.
Nyt olen siis raskaana, kuudennella viikolla tosin vasta.
Nyt jo on alkanut vituttamaan ruokarajoitteet, se etten saa juoda viiniä, järkyttävän kipeä rinnat ja pahoinvointi. Tätä edessä siis 9 kuukautta, voi paska.
Uskon kuitenkin, että musta tulee vielä hyvä äiti.