Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksatte vanhenevien vanhempien (asioiden) hoitamisen?
07.07.2016 |
Omat ja appivanhemmat menevät päivä päivältä huonompaan kuntoon, ikää 70+ kaikilla. Kremppa on suurimmaksi osaksi vielä pientä mutta vakavia perussairauksiakin löytyy eikä ennuste ole tietenkään hyvä. loppu on joka päivä lähempänä.
Nyt ollaan pisteessä että pihatöissä, ikkunanpesussa ja toisen pariskunnan mökin kanssa tarvitaan apua enemmän tai vähemmän säännöllisesti ja jatkossa entistä enemmän; kaupassakäyntiä tms. en koe isona vaivana mutta pihatyöt vie paljon aikaa. Kaikki ovat pihejä; toisilla olisi varaa ostaakin palveluja mutta eivät osta. Ja nyt alkaa tulla kinaa apuvälineiden hankinnasta; mitään ei haluta ostaa eikä hankkiä. Ei seniorisänkyä vaikka tapaturman takia sängystä ylösnouseminen on vaikeaa ja kivuliasta. Ei turvapuhelinta vaikka yhdellä on Alzheimer-diagnoosi ja muutenkaan ei se kaatuminen tule etukäteen varoittemalla. Ei tukia vessaan eikä oviin. Kaikkeen tulee "ei,,, ei me nyt vielä tälläisiä tarvita... pitää miettiä..... ei, liian kallista... ei, kyllä me pärjätään. " Mutta kun ei pärjätä. Missä vaiheessa on vaan syytä kävellä vanhuksen tahdon yli ja ostaa ne turva/apuvälineet?
Ja mikä määrä apua on oikeasti järkevää? Jos nyt tarvitaan kahteen talouteen 3-5h/vko -käytännössä yksi ilta ja/tai toinen viikonlopun päivistä- ; niin tuntuu että paljon enempään ei omasta elämästä repeä. Ja tällä tahdilla ja Suomen vanhustenhoidon tasosta jotain hämärää tietävänä; niin kauan kuin vanhus jotenkin selviää päivästä toiseen; mihinkään laitokseen ei pääse/joudu. Eli enemmin tai myöhemmin on huolehtiminen pyykistä, siivouksesta ja ruokailusta omaisten harteilla ja sitten taistelu laitospaikasta, jota jonotetaan huonokuntoisena vuosia. Onko vaan pakko jaksaa?
Ja joo, ovat auttaneet meitä lastenhoidossa mutta se ei ole ikinä ollut yhtä säännöllistä eikä sitovaa; ainoastaan hätätapauksessa sairaspoissaolejen yhteydessä ja alakouluvuosien loma-aikoina muutamia päiviä.Ahdistaa!
Kommentit (247)
intj kirjoitti:
Aikuinen ihminen päättää itse omasta ajankäytöstään. Lapsella ei ole vanhempaansa kohtaan minkäänlaisia velvollisuuksia, vaan hän saa (ja hänen pitää) itse asettaa rajat sille avulle, jota mahdollisesti haluaa omasta halustaan tarjota. Eikä tätä tarvitse perustella mitään "lapset tarvitsevat äitiään kotona" -sössötyksellä: vaikka sinulla ei olisi mitään muuta tekemistä kuin Pleikkarin pelaaminen, et ole vastuussa vanhempiesi auttamisesta.
Myöskään yhteiskunnan ei pitäisi olla vastuussa jostakin pleikkarin pelaajasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun isä (80v) on dementoitunut höperö ja mun äiti (isän omaishoitaja, 74v) sai aivoverenvuodon maaliskuussa.
Kumpikaan ei voi asua enää kotonaan. Arvaatte varmaan oonko koko kevään hoitanut asioita. Kesäloma on mennyt kämppää ja irtaimistoa myydessä.
Vit**. Äidin olis itte pitänyt hoitaa tää jo vuosia sitten eikä kädet pystyssä vierittää tätä mulle.
Oletteko saanut kämpän tyhjäksi? Miten? Meillä on nyt sama tilanne! Kierrätyskeskus ja kirpparit eivät halua vanhoja kirjoja ja kamoja! Onko joku sortti asema/kaatis ainoo osoite ?
Eikös kirjat kelpaa ainakin paperinkeräykseen.
Toivottavasti tätä ketjua lukevat ne, jotka heittävät velakeskusteluihin aina sen kuka teitä sitten käy vanhana katsomassa - kortin. Ihminen ei vanhetessaan ymmärrettävästi halua muuttaa pois kotoaan ja mitä siitä seuraa: taakka lapsille, joilla on omakin elämä ja muut velvoitteet hoidettavanaan.
Vierailija kirjoitti:
No siis, tämähän on ihan helvetillistä ja suoraan sanottuna odotan päivää, jolloin äitini kuolee. Kamalaa, mutta ihan totta. Äitini asuu ok-talossa ja ikää reippaasti yli 80 v, isäni on kuollut ajat sitten. Veljeni asuu 500 km:n päässä, eikä ole käynyt äidin luona pariin vuoteen. Sisko on työkyvyttömyys eläkkeellä ja asuu puolet vuodesta ulkomailla ja sen toisen puolikkaan hoitaa lapsenlapsiaan niin tiiviisti, että ehtii vain käväistä äidillä kerran viikossa. Joten kaikki kaatuu minun niskaani. Onneksi omat lapset ovat jo teinejä, joten eivät niin paljon tarvitse enää minua ja osaavat tehdä kotitöitä. Mieheni on yrittäjä ja tekee pitkää päivää.
Äidillä on mm. sydänsairaus ja muisti on mennyt, vaikka varsinaista muistisairautta ei olekaan. Mitään apuvälineitä äitini ei hyväksy, paitsi rollaattorin. Hän ei lähde lääkäriin, ei halua kyläillä eikä käydä missään vanhusten kerhoissa tms. Kotihoito käy aamulla ja illalla ja minä joka päivä töiden jälkeen. Viikonloppuna sitten pari kertaa päivässä, kun äitini soittelee, että on niin ikävää ja häntä niin itkettää. On kipuja ja yksinäisyys vaivaa ja aina ei muista syödäkään.
Jo vuosia sitten yritin puhua äidilleni, että hänen olisi hyvä muuttaa maalta kaupunkiin, mutta hän suuttui koko ehdotuksestakin. Nyt kun hän menee sekaisin jo minun luonani käynnistä, hän ei varmaan sopeutuisi ollenkaan uuteen asuinpaikkaan. Kotihoitajat korostavat aina, että ikäihmiset kuolevat yleensä nopeasti, jos joutuvat muuttamaan. Näin sanoi lääkärikin viimeksi, kun äitini joutui sydänvaivojen takia sairaalaan.
Äidilläni on pieni eläke, siitä ei voi palkata mitään siivoojia tms., kaikki menee asumiskuluihin, lääkkeisiin, kotihoitoon jne. Vähän on pankissa rahaa ja niihin äiti anna koskea, koska ovat kuulemma arkkurahat. Niinpä minä siivoan, pesen ikkunat, käyn kaupassa, maksan laskut, haen lääkkeet, laitan kesäkukat ja isän haudan, pyykkään, leikkaan varpaankynnet, hoidan kaikki muistamiset, pesen matot, huolehdin kaikesta ja istun seurana. Meidän pojat käyvät leikkaamassa nurmikon ja tekemässä lumityöt ja kaikki pienet korjaushommat.
En ole koskaan ollut äitini kanssa läheinen, en edes pidä hänestä, hän on todella negatiivinen ja suorastaan ilkeämielinen ihminen. Hän tykkää, kun joku epäonnistuu. Minä olin vahinkolapsi ja jotenkin alitajuisesti äitini kohteli minua sen mukaisesti, ei enää, mutta lapsena ja nuorena. Minun lapsiani hän on hoitanut todella vähän, koska isäni oli silloin äitini hoidettavana ja sen jälkeen alkoikin äitini kunto huonontua ja hän alkoi itse tarvita apua.
Tällaiseksi tilanne vain on ajautunut ja se tekee minut ärtyneeksi. Saan tietysti syyttää itseänikin, että olen lammasmaisesti suostunut kaikkeen. Olen juuri sellainen liian kiltti ja hammasta purren teen kaiken ja hymyilen päälle. Kiitosta tai palkkaa en odota, ainoa asia mitä odotan, on että pääsen tästä pinteestä. Äitini suku on pitkäikäistä, kaikki sisarukset ovat eläneet yli 90-vuotiaaksi, joten kai tässä vielä muutama vuosi pitää jaksaa.
Ymmärrän sua niin hyvin!!Tänäänkin piti mun lähteä taas auttamaan,mut en yksinkertaisesti jaksa!!
Mulla vielä omat pienet lapset.
Lisäksi nää mun vanhukset vielä juopottelevat
Toivon todella että tää loppuisi.Maksan vielä omistani sairaalalaskuja joita melkein 1000 eurolla kuussa kun vanhukset ryyppäilee ja tyhjää oman tilinsä hukkaa ja piilottelee rahoja.Pyydä siinä sitten sossusta apua.
Jaksamista sinne.
Vierailija kirjoitti:
No siis, tämähän on ihan helvetillistä ja suoraan sanottuna odotan päivää, jolloin äitini kuolee. Kamalaa, mutta ihan totta. Äitini asuu ok-talossa ja ikää reippaasti yli 80 v, isäni on kuollut ajat sitten..
Äidilläni on pieni eläke, siitä ei voi palkata mitään siivoojia tms., kaikki menee asumiskuluihin, lääkkeisiin, kotihoitoon jne. Vähän on pankissa rahaa ja niihin äiti anna koskea, koska ovat kuulemma arkkurahat. Niinpä minä siivoan, pesen ikkunat, käyn kaupassa, maksan laskut, haen lääkkeet, laitan kesäkukat ja isän haudan, pyykkään, leikkaan varpaankynnet, hoidan kaikki muistamiset, pesen matot, huolehdin kaikesta ja istun seurana. Meidän pojat käyvät leikkaamassa nurmikon ja tekemässä lumityöt ja kaikki pienet korjaushommat.
Tajuaakohan päättäjät ollenkaan mikä määrä tälläistä näkymätöntä hoitotyötä tehdään joka päivä Suomessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun totuus on,että jokainen asia jää lasten hoidettavaksi.Ei se ettei jaksa ja viitsi joka asiaa enää tehä,oikeuta vanhainkotipaikkaan.Ja kotuapu on kallista ja yleensä ne ei siihen suostu.Turha ihmetellä..tää on jokaisella edessä jonka vanhukset ei kuole nuorena sykäriin.
Ei ole edessä, jos ei halua noita asioita tehdä. Turha syyttää olosuhteiden pakkoa päätöksestä, jonka on itse tehnyt.
Sairaaloista saa lainattua mm. tukikahvoja, todennäköisesti sänkyjäkin.
Vanhuksille kannattaa puhua siitä, että he käyttävät rahat itseensä eivätkä haudo niitä perinnöksi.
Kotipalvelu voi käydä heidän luonaan, siivoojan saa palkattua ja ruokaostoksetkin voi joku tehdä maksua vastaan.
Totta kai valtaosa meistä haluaa auttaa vanhempiaan, mutta ihan kaikkeen ei kannata revetä. On mukavaa käydä kylässä juttelemassa eikä tekemässä koko ajan rästitöitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No siis, tämähän on ihan helvetillistä ja suoraan sanottuna odotan päivää, jolloin äitini kuolee. Kamalaa, mutta ihan totta. Äitini asuu ok-talossa ja ikää reippaasti yli 80 v, isäni on kuollut ajat sitten..
Äidilläni on pieni eläke, siitä ei voi palkata mitään siivoojia tms., kaikki menee asumiskuluihin, lääkkeisiin, kotihoitoon jne. Vähän on pankissa rahaa ja niihin äiti anna koskea, koska ovat kuulemma arkkurahat. Niinpä minä siivoan, pesen ikkunat, käyn kaupassa, maksan laskut, haen lääkkeet, laitan kesäkukat ja isän haudan, pyykkään, leikkaan varpaankynnet, hoidan kaikki muistamiset, pesen matot, huolehdin kaikesta ja istun seurana. Meidän pojat käyvät leikkaamassa nurmikon ja tekemässä lumityöt ja kaikki pienet korjaushommat.
Tajuaakohan päättäjät ollenkaan mikä määrä tälläistä näkymätöntä hoitotyötä tehdään joka päivä Suomessa?
Osa tajuaa osa ei. Pitäisikö se kaikkien tajuta ja jos niin miksi?
Siivous tai pyykin pesu ei minusta varsinaisesti ole hoitotyötä.
Tuntuu oudolta kuunnella näitä valituksia.Olisitte yleensä onnellisia että teillä on vanhemmat tai isovanhemmat.En nyt tietenkään tarkoita mitään hirviövanhempia,mutta ihan tavallisiakin,pienineongelmineenkin.Jos kuitenkin ovat teidät ihmisiksi kasvattaneet.
Minä menetin äitini,kun hän oli 70.Dementoiva sairaus antoi ekat merkkinsä 63-vuotiaana.Oli vielä osapäivätöissä ja pystyi kyllä täyteen eläkeikään.Sitten sairaus eteni vauhdilla.Ennen niin iloinen,osallistuva ja taiteellinen,politiikasta ym. kiinnostunut nainen muuttui harhaiseksi,kiukunpuuskia,ei,raivonpuuskia saavaksi vanhuhkseksi(huom ikä???).Sydänvikainen,toki lääkkeillä aika hyvin jaksava isäni toimi lähihoitajana.Isä oli kolme vuotta vanhempi,pää terävä mutta fyysinen terveys ei hyvä.Isä oli kokenut lievän halvauksen,silloin äiti oli vielä kunnossa.
Onneksi mieheni ja minä pystyimme käymään viikollakin maalla heidän luonaan,tosin viikolla harvoin kun teimme vuorotyötä ja meillä oli pieni tyttö.Valmistimme kuitenkin aina ruuat viikoksi heille niin että isä sai lämmittää.Viikonloppuna veimme ruuat heille,siivoilimme ja yritimme antaa laatuaikaa,niinkuin nykyään sanotaan.
Molemmat vanhemmat oilivat minulle erittäin rakkaita.He olivat jo ikääntyneitä kun synnyin.Yli 40 molemmat.Siitäkin asiasta nähdään nykyään vaivaa,ettei saisi saada lapsia vanhempana jne.Minä en olisi vaihtanut heitä nuoriin vanhempiin.Äidiltä sain perinnöksi rakkauden kirjoihin ja runoihin,ilon ja huumorin.Hiljaisemmalta isältä lisäksi rakkauden luontoon ja eläimiin ja jyhkeän satakuntalaisuuden äidin iloisen karjalaisuuden rinnalla.Kyllä äitikin rakasti luontoa ja eläimiä,mutta tarkoitin,että sodat käynyt isä ei ollut hermonsa menettänyt,viinaan turvautuva ihmisraunio,vaan juuri tuota mitä kerroin.Viime vuonna olisi tullut sata täyteen.
Niin,menetin äidin siis 28-vuotiaana.Hän juuri ja juuri tunnisti minut,nukkui pois riutuneena vanhuksena,oli 70.Isä kuoli yllättäen sydänkohtaukseen seisovilta jaloiltaan vanhainkodissa seuraavana keväänä,oli pari vuotta vanhempi.
Äiti oli tarkoitus siirtää hoivakotiin hänen henkisen tilansa takia,mutta lähtö tuli ennemmin.Isä oli kerinnyt siirtymään vanhainkotiin,koska kulkeminen oli hankalaa.Tampereella ei vielä ollut Veljeskotia.Isä olisi varmaan joka toinen viikonloppu ainakin tullut meille,niin olimme päättäneet.Hän oli rakas vaari pienelle tyttärellemme,mutta lähtö tuli vain muutaman vanhainkotipäivän jälkeen.Lähtö tuli odottamatt,olimme kaiken jo suunnitelleet,isä,mieheni ja minä.
Ja sokerina pohjalla.En tiedä,kuinka olisin äidin sekoamista jaksanut,jos rinnallani olisi ollut ikäiseni jätkä.Minullapa olikin 25 vuotta vanhempi kypsä mies,joka jaksoi olla tukeni ja apuni näinä vaikeina aikoina.Hän oli jo saattanut hautaan vanhempansa,riitti ymmärtämystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu oudolta kuunnella näitä valituksia.Olisitte yleensä onnellisia että teillä on vanhemmat tai isovanhemmat.En nyt tietenkään tarkoita mitään hirviövanhempia,mutta ihan tavallisiakin,pienineongelmineenkin.Jos kuitenkin ovat teidät ihmisiksi kasvattaneet.
Miksi pitäisi olla onnellinen ihmissuhteesta, joka ei anna elämään juuri mitään positiivista verrattuna siihen, kuinka paljon se ottaa? Jos jonkun ystävä aiheuttaisi noin paljon vaivaa ja murhetta omalla käyttäytymisellään, sanoisitko silloinkin, että ainakin sinulla on ystävä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun totuus on,että jokainen asia jää lasten hoidettavaksi.Ei se ettei jaksa ja viitsi joka asiaa enää tehä,oikeuta vanhainkotipaikkaan.Ja kotuapu on kallista ja yleensä ne ei siihen suostu.Turha ihmetellä..tää on jokaisella edessä jonka vanhukset ei kuole nuorena sykäriin.
Ei ole edessä, jos ei halua noita asioita tehdä. Turha syyttää olosuhteiden pakkoa päätöksestä, jonka on itse tehnyt.
No sinä et varmasti ole sitten ollenkasn vanhempiesi kanssa tekemisissä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenkiintoinen ketju, kiitos ap! Meillä kanssa asia on ajankohtainen, isäni ei enää kykene omakotitaloaan hoitamaan, äitini on vielä onneksi suht hyvässä kunnossa. Sanoin vanhemmilleni jo vuosia sitten, että muuttakaa kerrostaloon, mutta ei. Työpäivän jälkeen pitäisi hoitaa oma omakotitalo sekä heidän talonsa.
Äitini hoitaa yleensä laskujen maksun, mutta välillä kun on putki päällä tai sitten ihan vittuillessaan jättää "isän" laskut maksamatta. Isän tililtä menee kaikki kiinteistökulut. Isäni sitten soittaa meille, että laskut pitäisi hakea heiltä ja maksaa ASAP, kun ne on jo myöhässäkin.. Argh!
Onneksi on nykyään muitakin auttajia. Yhdessä vaiheessa tuntui, että mieheni viettää illat heillä auttelemassa ja omat hommat on retuperällä, silloin piti murahtaa, että ei tästä tule mitään. Nyt myytte sen kämppänne ja muutatte kerrostaloon! Sitten alkoi löytyä muitakin auttajia:-)
Huh huh, ja heidän kuntohan ei tästä parane.. Mitähän jatkossa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun totuus on,että jokainen asia jää lasten hoidettavaksi.Ei se ettei jaksa ja viitsi joka asiaa enää tehä,oikeuta vanhainkotipaikkaan.Ja kotuapu on kallista ja yleensä ne ei siihen suostu.Turha ihmetellä..tää on jokaisella edessä jonka vanhukset ei kuole nuorena sykäriin.
Ei ole edessä, jos ei halua noita asioita tehdä. Turha syyttää olosuhteiden pakkoa päätöksestä, jonka on itse tehnyt.
No sinä et varmasti ole sitten ollenkasn vanhempiesi kanssa tekemisissä
Olen kyllä. Minä kun osaan itse säädellä sitä, minkälaiset välit minulla on vanhempiini ja mitä olen valmis heidän puolestaan tekemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun totuus on,että jokainen asia jää lasten hoidettavaksi.Ei se ettei jaksa ja viitsi joka asiaa enää tehä,oikeuta vanhainkotipaikkaan.Ja kotuapu on kallista ja yleensä ne ei siihen suostu.Turha ihmetellä..tää on jokaisella edessä jonka vanhukset ei kuole nuorena sykäriin.
Ei ole edessä, jos ei halua noita asioita tehdä. Turha syyttää olosuhteiden pakkoa päätöksestä, jonka on itse tehnyt.
No sinä et varmasti ole sitten ollenkasn vanhempiesi kanssa tekemisissä
Vanhempien kanssa voi olla tekemisissä vaikka ei suostuisikaan heille tarjoamaan hoivapalveluja. Ateria palvelut ei ihan hirveitä maksa, valmisaterioita saa kaupastakin. Ehkä ne eivät ole ihan samaa mihin vanhus on tottunut mutta ravintoa kuitenkin. Siivous parin viikon välein ei ihan hirveitä maksa... joudut ehkä hiukan tinkimään tasosta jos itse on tottunut siivoamaan joka toinen päivä.
Äitini joutuu hyysäämään vanhempiaan ja minua ihan oikeasti säälittää. Nämä eivät ole vielä edes huonokuntoisia, ja he silti laittavat oman lapsensa tekemään ihan älyttömät määrät hommia. Ja jos niitä hommia ei tehdä ihan tismalleen oikein niin tämä on paska lapsi, elämässään epäonnistunut ja muutenkin tyhmä. Ihmetyttää miten tuo on jaksanut paskan niskaan saamista niin kauan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No siis, tämähän on ihan helvetillistä ja suoraan sanottuna odotan päivää, jolloin äitini kuolee. Kamalaa, mutta ihan totta. Äitini asuu ok-talossa ja ikää reippaasti yli 80 v, isäni on kuollut ajat sitten. Veljeni asuu 500 km:n päässä, eikä ole käynyt äidin luona pariin vuoteen. Sisko on työkyvyttömyys eläkkeellä ja asuu puolet vuodesta ulkomailla ja sen toisen puolikkaan hoitaa lapsenlapsiaan niin tiiviisti, että ehtii vain käväistä äidillä kerran viikossa. Joten kaikki kaatuu minun niskaani. Onneksi omat lapset ovat jo teinejä, joten eivät niin paljon tarvitse enää minua ja osaavat tehdä kotitöitä. Mieheni on yrittäjä ja tekee pitkää päivää.
Äidillä on mm. sydänsairaus ja muisti on mennyt, vaikka varsinaista muistisairautta ei olekaan. Mitään apuvälineitä äitini ei hyväksy, paitsi rollaattorin. Hän ei lähde lääkäriin, ei halua kyläillä eikä käydä missään vanhusten kerhoissa tms. Kotihoito käy aamulla ja illalla ja minä joka päivä töiden jälkeen. Viikonloppuna sitten pari kertaa päivässä, kun äitini soittelee, että on niin ikävää ja häntä niin itkettää. On kipuja ja yksinäisyys vaivaa ja aina ei muista syödäkään.
Jo vuosia sitten yritin puhua äidilleni, että hänen olisi hyvä muuttaa maalta kaupunkiin, mutta hän suuttui koko ehdotuksestakin. Nyt kun hän menee sekaisin jo minun luonani käynnistä, hän ei varmaan sopeutuisi ollenkaan uuteen asuinpaikkaan. Kotihoitajat korostavat aina, että ikäihmiset kuolevat yleensä nopeasti, jos joutuvat muuttamaan. Näin sanoi lääkärikin viimeksi, kun äitini joutui sydänvaivojen takia sairaalaan.
Äidilläni on pieni eläke, siitä ei voi palkata mitään siivoojia tms., kaikki menee asumiskuluihin, lääkkeisiin, kotihoitoon jne. Vähän on pankissa rahaa ja niihin äiti anna koskea, koska ovat kuulemma arkkurahat. Niinpä minä siivoan, pesen ikkunat, käyn kaupassa, maksan laskut, haen lääkkeet, laitan kesäkukat ja isän haudan, pyykkään, leikkaan varpaankynnet, hoidan kaikki muistamiset, pesen matot, huolehdin kaikesta ja istun seurana. Meidän pojat käyvät leikkaamassa nurmikon ja tekemässä lumityöt ja kaikki pienet korjaushommat.
En ole koskaan ollut äitini kanssa läheinen, en edes pidä hänestä, hän on todella negatiivinen ja suorastaan ilkeämielinen ihminen. Hän tykkää, kun joku epäonnistuu. Minä olin vahinkolapsi ja jotenkin alitajuisesti äitini kohteli minua sen mukaisesti, ei enää, mutta lapsena ja nuorena. Minun lapsiani hän on hoitanut todella vähän, koska isäni oli silloin äitini hoidettavana ja sen jälkeen alkoikin äitini kunto huonontua ja hän alkoi itse tarvita apua.
Tällaiseksi tilanne vain on ajautunut ja se tekee minut ärtyneeksi. Saan tietysti syyttää itseänikin, että olen lammasmaisesti suostunut kaikkeen. Olen juuri sellainen liian kiltti ja hammasta purren teen kaiken ja hymyilen päälle. Kiitosta tai palkkaa en odota, ainoa asia mitä odotan, on että pääsen tästä pinteestä. Äitini suku on pitkäikäistä, kaikki sisarukset ovat eläneet yli 90-vuotiaaksi, joten kai tässä vielä muutama vuosi pitää jaksaa.
Ymmärrän sua niin hyvin!!Tänäänkin piti mun lähteä taas auttamaan,mut en yksinkertaisesti jaksa!!
Mulla vielä omat pienet lapset.
Lisäksi nää mun vanhukset vielä juopottelevat
Toivon todella että tää loppuisi.Maksan vielä omistani sairaalalaskuja joita melkein 1000 eurolla kuussa kun vanhukset ryyppäilee ja tyhjää oman tilinsä hukkaa ja piilottelee rahoja.Pyydä siinä sitten sossusta apua.
Jaksamista sinne.
Miksi sun pitää maksaa heidän laskut omista rahoista? Kannattaisi hakea jo tuosta syysta edunvalvojaksi ja ehkäpä vielä rajoittaa sopimusten teko-oiketta.
Joku raja on auttamiseen vedettävä, ettei itse pala ihan loppuun. Itse olen sen rajan vetänyt siihen, että autan esim. laskujen maksamisessa, isommissa kauppaostoksissa ja joissain lääkärikäynneissä. Eli ns. tavallasn pakollisissa asioissa.
Piha ja sen hoito on "vapaaehtoista" ja olisi vältettävissä kokonaan kerrostaloon muutolla, niinpä en siinä auta. Samoin siivoukseen olisi varaa ostaa apua, joten tässäkään en auta. Samoin pienet remontit - jos asuu omakotitalossa, näitä tulee väistämättä, mutta kuten sanottu, olisi helpotti vältettävissä.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju, kiitos ap! Meillä kanssa asia on ajankohtainen, isäni ei enää kykene omakotitaloaan hoitamaan, äitini on vielä onneksi suht hyvässä kunnossa. Sanoin vanhemmilleni jo vuosia sitten, että muuttakaa kerrostaloon, mutta ei. Työpäivän jälkeen pitäisi hoitaa oma omakotitalo sekä heidän talonsa.
Äitini hoitaa yleensä laskujen maksun, mutta välillä kun on putki päällä tai sitten ihan vittuillessaan jättää "isän" laskut maksamatta. Isän tililtä menee kaikki kiinteistökulut. Isäni sitten soittaa meille, että laskut pitäisi hakea heiltä ja maksaa ASAP, kun ne on jo myöhässäkin.. Argh!
Onneksi on nykyään muitakin auttajia. Yhdessä vaiheessa tuntui, että mieheni viettää illat heillä auttelemassa ja omat hommat on retuperällä, silloin piti murahtaa, että ei tästä tule mitään. Nyt myytte sen kämppänne ja muutatte kerrostaloon! Sitten alkoi löytyä muitakin auttajia:-)
Huh huh, ja heidän kuntohan ei tästä parane.. Mitähän jatkossa?
Laita ne isäsi laskut suoramaksuksu niin ei tarvitse kenenkään maksaa ja ota kaikki mahdollisimman monessa erässä niin ei tule minään kuukautena hirveitä laskuja.
Isäni (toivottavasti) juo itsensä hengiltä ennen rappeutumista ja äitini toivottavasti talorahoillaan hankkii itselleen jonkun hoitopaikan, jos mahdollista. En aio osallistua vanhempieni hoitoon.
No siis, tämähän on ihan helvetillistä ja suoraan sanottuna odotan päivää, jolloin äitini kuolee. Kamalaa, mutta ihan totta. Äitini asuu ok-talossa ja ikää reippaasti yli 80 v, isäni on kuollut ajat sitten. Veljeni asuu 500 km:n päässä, eikä ole käynyt äidin luona pariin vuoteen. Sisko on työkyvyttömyys eläkkeellä ja asuu puolet vuodesta ulkomailla ja sen toisen puolikkaan hoitaa lapsenlapsiaan niin tiiviisti, että ehtii vain käväistä äidillä kerran viikossa. Joten kaikki kaatuu minun niskaani. Onneksi omat lapset ovat jo teinejä, joten eivät niin paljon tarvitse enää minua ja osaavat tehdä kotitöitä. Mieheni on yrittäjä ja tekee pitkää päivää.
Äidillä on mm. sydänsairaus ja muisti on mennyt, vaikka varsinaista muistisairautta ei olekaan. Mitään apuvälineitä äitini ei hyväksy, paitsi rollaattorin. Hän ei lähde lääkäriin, ei halua kyläillä eikä käydä missään vanhusten kerhoissa tms. Kotihoito käy aamulla ja illalla ja minä joka päivä töiden jälkeen. Viikonloppuna sitten pari kertaa päivässä, kun äitini soittelee, että on niin ikävää ja häntä niin itkettää. On kipuja ja yksinäisyys vaivaa ja aina ei muista syödäkään.
Jo vuosia sitten yritin puhua äidilleni, että hänen olisi hyvä muuttaa maalta kaupunkiin, mutta hän suuttui koko ehdotuksestakin. Nyt kun hän menee sekaisin jo minun luonani käynnistä, hän ei varmaan sopeutuisi ollenkaan uuteen asuinpaikkaan. Kotihoitajat korostavat aina, että ikäihmiset kuolevat yleensä nopeasti, jos joutuvat muuttamaan. Näin sanoi lääkärikin viimeksi, kun äitini joutui sydänvaivojen takia sairaalaan.
Äidilläni on pieni eläke, siitä ei voi palkata mitään siivoojia tms., kaikki menee asumiskuluihin, lääkkeisiin, kotihoitoon jne. Vähän on pankissa rahaa ja niihin äiti anna koskea, koska ovat kuulemma arkkurahat. Niinpä minä siivoan, pesen ikkunat, käyn kaupassa, maksan laskut, haen lääkkeet, laitan kesäkukat ja isän haudan, pyykkään, leikkaan varpaankynnet, hoidan kaikki muistamiset, pesen matot, huolehdin kaikesta ja istun seurana. Meidän pojat käyvät leikkaamassa nurmikon ja tekemässä lumityöt ja kaikki pienet korjaushommat.
En ole koskaan ollut äitini kanssa läheinen, en edes pidä hänestä, hän on todella negatiivinen ja suorastaan ilkeämielinen ihminen. Hän tykkää, kun joku epäonnistuu. Minä olin vahinkolapsi ja jotenkin alitajuisesti äitini kohteli minua sen mukaisesti, ei enää, mutta lapsena ja nuorena. Minun lapsiani hän on hoitanut todella vähän, koska isäni oli silloin äitini hoidettavana ja sen jälkeen alkoikin äitini kunto huonontua ja hän alkoi itse tarvita apua.
Tällaiseksi tilanne vain on ajautunut ja se tekee minut ärtyneeksi. Saan tietysti syyttää itseänikin, että olen lammasmaisesti suostunut kaikkeen. Olen juuri sellainen liian kiltti ja hammasta purren teen kaiken ja hymyilen päälle. Kiitosta tai palkkaa en odota, ainoa asia mitä odotan, on että pääsen tästä pinteestä. Äitini suku on pitkäikäistä, kaikki sisarukset ovat eläneet yli 90-vuotiaaksi, joten kai tässä vielä muutama vuosi pitää jaksaa.