Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksatte vanhenevien vanhempien (asioiden) hoitamisen?
07.07.2016 |
Omat ja appivanhemmat menevät päivä päivältä huonompaan kuntoon, ikää 70+ kaikilla. Kremppa on suurimmaksi osaksi vielä pientä mutta vakavia perussairauksiakin löytyy eikä ennuste ole tietenkään hyvä. loppu on joka päivä lähempänä.
Nyt ollaan pisteessä että pihatöissä, ikkunanpesussa ja toisen pariskunnan mökin kanssa tarvitaan apua enemmän tai vähemmän säännöllisesti ja jatkossa entistä enemmän; kaupassakäyntiä tms. en koe isona vaivana mutta pihatyöt vie paljon aikaa. Kaikki ovat pihejä; toisilla olisi varaa ostaakin palveluja mutta eivät osta. Ja nyt alkaa tulla kinaa apuvälineiden hankinnasta; mitään ei haluta ostaa eikä hankkiä. Ei seniorisänkyä vaikka tapaturman takia sängystä ylösnouseminen on vaikeaa ja kivuliasta. Ei turvapuhelinta vaikka yhdellä on Alzheimer-diagnoosi ja muutenkaan ei se kaatuminen tule etukäteen varoittemalla. Ei tukia vessaan eikä oviin. Kaikkeen tulee "ei,,, ei me nyt vielä tälläisiä tarvita... pitää miettiä..... ei, liian kallista... ei, kyllä me pärjätään. " Mutta kun ei pärjätä. Missä vaiheessa on vaan syytä kävellä vanhuksen tahdon yli ja ostaa ne turva/apuvälineet?
Ja mikä määrä apua on oikeasti järkevää? Jos nyt tarvitaan kahteen talouteen 3-5h/vko -käytännössä yksi ilta ja/tai toinen viikonlopun päivistä- ; niin tuntuu että paljon enempään ei omasta elämästä repeä. Ja tällä tahdilla ja Suomen vanhustenhoidon tasosta jotain hämärää tietävänä; niin kauan kuin vanhus jotenkin selviää päivästä toiseen; mihinkään laitokseen ei pääse/joudu. Eli enemmin tai myöhemmin on huolehtiminen pyykistä, siivouksesta ja ruokailusta omaisten harteilla ja sitten taistelu laitospaikasta, jota jonotetaan huonokuntoisena vuosia. Onko vaan pakko jaksaa?
Ja joo, ovat auttaneet meitä lastenhoidossa mutta se ei ole ikinä ollut yhtä säännöllistä eikä sitovaa; ainoastaan hätätapauksessa sairaspoissaolejen yhteydessä ja alakouluvuosien loma-aikoina muutamia päiviä.Ahdistaa!
Kommentit (247)
Jos palvelutalo kiinnostaa mutta rahat on tiukoilla, kannattaa ottaa yhteyttä kunnan/sairaalan sosiaalihenkilöön ja kysellä palveluseteliä, http://stm.fi/palveluseteli
Palveluseteli on kaupungin/kunnan myöntämää rahaa jolla voi ostaa siivous-, ruoka- ja vaikka palvelukoti palveluja. Palveluseteli on tarkoitettu kaikille sosiaali- ja terveyspalveluja tarvitseville. Setelin saaminen edellyttää, että kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon edustaja arvioi henkilön palvelun tarpeen. Palvelusetelin saa asuinkunnan terveysasemalta, sosiaalivirastosta ja muista kunnan palveluyksiköistä, jotka myös antavat lisätietoja palvelusetelistä.
Mun äidin eläke on noin 1600 e/kk. Kaupungilta äiti saa lähes 1000 euron palvelusetelin. Näillä maksetaan palvelutalon lähes 2400 euron lasku.
Tässä Helsingin palveluseteli käytännöt, ehkä paljolti samat ympäri Suomen
http://www.hel.fi/www/helsinki/fi/sosiaali-ja-terveyspalvelut/ikaantyne…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän juuri kukaan hoidata enää nykyään (pariin vuosikymmeneen) lapsiaan isovanhemmilla - kyllä meillä on ollut päivähoitojärjestelmä jo pitkään. Vanhemmat siis ulkoistavat lastensa hoidon, maksavat osan siitä ja loput yhteiskunta. Isovanhempien apu on perushoidon päälle, ei 24/7 tai 10h päivässä kuten maissa, joissa ei ole kunnallista päivähoitojärjestelmä. Ei sen perusteella voi siis ajatella, että kun isovanhemmat ovat joskus auttaneet lastenhoidossa, pitäisi laitoshoito kokonaan sivuuttaa ja kokonaisvastuu jäädä lapsille. Toki lapsillakin on vastuu auttaa ja tavata, mutta jos vanhukset itse kieltäytyvät laitospaikasta, ei se saa kaatua lasten niskaan. Sama kuin minä sanoisin, etten suostu viemään lapsiani päiväkotiin, hoitakaa te isovanhemmat lapset mieluummin, koska en halua maksaa päivähoitomaksuja.
70 vielä jatkaa että tonttia on yli 2200 neliöä +tien reuna lisäksi. yhdellä reunalla on joen ranta ja yhdessä kohtaa menee oja eli rinnettä on jonkin verran. Lisäksi orapihlaja-aitaa leikattavana 50 m +parit puut.
Olen onnellinen että mustaviinimarjapensaat eivät enää tee marjoja koska niitä sitten saisi tuolla olla kyykkimässä ja mehuja keittelemässä tunti tolkulla. Helpommalla saa kaupasta ne vähät mehut.
Ja isähän ei välitä mistään ultraviolettisäteily varoituksista vaan on aina painanut keskellä kuuminta päivää pihalla. Itse en enää tuohon älyttömyyteen suostu.
Eikä mun isä ole omia vanhempiaan hoitanut että enemmän olen jo nyt tehnyt siinä suhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Eihän juuri kukaan hoidata enää nykyään (pariin vuosikymmeneen) lapsiaan isovanhemmilla - kyllä meillä on ollut päivähoitojärjestelmä jo pitkään. Vanhemmat siis ulkoistavat lastensa hoidon, maksavat osan siitä ja loput yhteiskunta. Isovanhempien apu on perushoidon päälle, ei 24/7 tai 10h päivässä kuten maissa, joissa ei ole kunnallista päivähoitojärjestelmä. Ei sen perusteella voi siis ajatella, että kun isovanhemmat ovat joskus auttaneet lastenhoidossa, pitäisi laitoshoito kokonaan sivuuttaa ja kokonaisvastuu jäädä lapsille. Toki lapsillakin on vastuu auttaa ja tavata, mutta jos vanhukset itse kieltäytyvät laitospaikasta, ei se saa kaatua lasten niskaan. Sama kuin minä sanoisin, etten suostu viemään lapsiani päiväkotiin, hoitakaa te isovanhemmat lapset mieluummin, koska en halua maksaa päivähoitomaksuja.
Lapsella ei ole mitään vastuuta vanhempiaan kohtaan, ei sen enempää kuin meillä on muitakaan ihmisiä. Ainoastaan vanhemmalla on vastuita lastaan kohtaan. Jos autatte vanhempianne, teette sen, koska olette päättäneet niin tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu oudolta kuunnella näitä valituksia.Olisitte yleensä onnellisia että teillä on vanhemmat tai isovanhemmat.En nyt tietenkään tarkoita mitään hirviövanhempia,mutta ihan tavallisiakin,pienineongelmineenkin.Jos kuitenkin ovat teidät ihmisiksi kasvattaneet.
Miksi pitäisi olla onnellinen ihmissuhteesta, joka ei anna elämään juuri mitään positiivista verrattuna siihen, kuinka paljon se ottaa? Jos jonkun ystävä aiheuttaisi noin paljon vaivaa ja murhetta omalla käyttäytymisellään, sanoisitko silloinkin, että ainakin sinulla on ystävä?
Onhan se ihminen antanut sinulle elämän?
Ajattele, jos lapsesi ajattelee sinusta joku päivä noin kylmästi, ei viitsi auttaa sinua, kun et ole antanut hänen elämäänsä mitään?
Minun vanhempani ovat minulle rakkaat, ovat antaneet minulle huolenpitoa ja rakkautta koko elämäni, silloinkin kun en sitä välttämättä (ainakaan käytökselläni) olisi ansainnut. Nyt tarvitsevat minua, ja nyt on minun vuoroni auttaa, ja rakastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän juuri kukaan hoidata enää nykyään (pariin vuosikymmeneen) lapsiaan isovanhemmilla - kyllä meillä on ollut päivähoitojärjestelmä jo pitkään. Vanhemmat siis ulkoistavat lastensa hoidon, maksavat osan siitä ja loput yhteiskunta. Isovanhempien apu on perushoidon päälle, ei 24/7 tai 10h päivässä kuten maissa, joissa ei ole kunnallista päivähoitojärjestelmä. Ei sen perusteella voi siis ajatella, että kun isovanhemmat ovat joskus auttaneet lastenhoidossa, pitäisi laitoshoito kokonaan sivuuttaa ja kokonaisvastuu jäädä lapsille. Toki lapsillakin on vastuu auttaa ja tavata, mutta jos vanhukset itse kieltäytyvät laitospaikasta, ei se saa kaatua lasten niskaan. Sama kuin minä sanoisin, etten suostu viemään lapsiani päiväkotiin, hoitakaa te isovanhemmat lapset mieluummin, koska en halua maksaa päivähoitomaksuja.
Lapsella ei ole mitään vastuuta vanhempiaan kohtaan, ei sen enempää kuin meillä on muitakaan ihmisiä. Ainoastaan vanhemmalla on vastuita lastaan kohtaan. Jos autatte vanhempianne, teette sen, koska olette päättäneet niin tehdä.
Puhutaanko nyt moraalisesta vai lain määrittelemästä vastuusta?
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu oudolta kuunnella näitä valituksia.Olisitte yleensä onnellisia että teillä on vanhemmat tai isovanhemmat.En nyt tietenkään tarkoita mitään hirviövanhempia,mutta ihan tavallisiakin,pienineongelmineenkin.Jos kuitenkin ovat teidät ihmisiksi kasvattaneet.
Minä menetin äitini,kun hän oli 70.Dementoiva sairaus antoi ekat merkkinsä 63-vuotiaana.Oli vielä osapäivätöissä ja pystyi kyllä täyteen eläkeikään.Sitten sairaus eteni vauhdilla.Ennen niin iloinen,osallistuva ja taiteellinen,politiikasta ym. kiinnostunut nainen muuttui harhaiseksi,kiukunpuuskia,ei,raivonpuuskia saavaksi vanhuhkseksi(huom ikä???).Sydänvikainen,toki lääkkeillä aika hyvin jaksava isäni toimi lähihoitajana.Isä oli kolme vuotta vanhempi,pää terävä mutta fyysinen terveys ei hyvä.Isä oli kokenut lievän halvauksen,silloin äiti oli vielä kunnossa.
Onneksi mieheni ja minä pystyimme käymään viikollakin maalla heidän luonaan,tosin viikolla harvoin kun teimme vuorotyötä ja meillä oli pieni tyttö.Valmistimme kuitenkin aina ruuat viikoksi heille niin että isä sai lämmittää.Viikonloppuna veimme ruuat heille,siivoilimme ja yritimme antaa laatuaikaa,niinkuin nykyään sanotaan.
Molemmat vanhemmat oilivat minulle erittäin rakkaita.He olivat jo ikääntyneitä kun synnyin.Yli 40 molemmat.Siitäkin asiasta nähdään nykyään vaivaa,ettei saisi saada lapsia vanhempana jne.Minä en olisi vaihtanut heitä nuoriin vanhempiin.Äidiltä sain perinnöksi rakkauden kirjoihin ja runoihin,ilon ja huumorin.Hiljaisemmalta isältä lisäksi rakkauden luontoon ja eläimiin ja jyhkeän satakuntalaisuuden äidin iloisen karjalaisuuden rinnalla.Kyllä äitikin rakasti luontoa ja eläimiä,mutta tarkoitin,että sodat käynyt isä ei ollut hermonsa menettänyt,viinaan turvautuva ihmisraunio,vaan juuri tuota mitä kerroin.Viime vuonna olisi tullut sata täyteen.
Niin,menetin äidin siis 28-vuotiaana.Hän juuri ja juuri tunnisti minut,nukkui pois riutuneena vanhuksena,oli 70.Isä kuoli yllättäen sydänkohtaukseen seisovilta jaloiltaan vanhainkodissa seuraavana keväänä,oli pari vuotta vanhempi.
Äiti oli tarkoitus siirtää hoivakotiin hänen henkisen tilansa takia,mutta lähtö tuli ennemmin.Isä oli kerinnyt siirtymään vanhainkotiin,koska kulkeminen oli hankalaa.Tampereella ei vielä ollut Veljeskotia.Isä olisi varmaan joka toinen viikonloppu ainakin tullut meille,niin olimme päättäneet.Hän oli rakas vaari pienelle tyttärellemme,mutta lähtö tuli vain muutaman vanhainkotipäivän jälkeen.Lähtö tuli odottamatt,olimme kaiken jo suunnitelleet,isä,mieheni ja minä.
Ja sokerina pohjalla.En tiedä,kuinka olisin äidin sekoamista jaksanut,jos rinnallani olisi ollut ikäiseni jätkä.Minullapa olikin 25 vuotta vanhempi kypsä mies,joka jaksoi olla tukeni ja apuni näinä vaikeina aikoina.Hän oli jo saattanut hautaan vanhempansa,riitti ymmärtämystä.
Hyvä, että pystyitte auttamaan vanhempiasi.
Miehesi auttaminen on hyvin todennäköinen vaihtoehto tulevaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No niin voi mieheni auttaminen ollakin.Tiettyyn rajaan asti ,mutta jos täysin romahtaa,niin on laitospaikka,ei mitään voi.Ei sitä vaan voi ja pidä kaikkea tuollaista ajatella silloin kun valintojaan tekee,voi lentää onnensa ohi.Ei tulevaisuutta voi kukaan tietää,minä voin saada jonkun kohtauksen vaikka tällä hetkellä ja virkeä mieheni joutuu mun omaishoitajaksi.
Terveys ei ole minkäänikäiselle itsestäänselvyys.
Palatakseni kirjoitukseen vielä.Tarkoitin kunnollisia vanhempia,en rapajuoppoja tai muuten sosiopaatteja.Mutta kun kerroin omista vanhemmistani,niin tarkoitin,ettei tarvitse olla niinkään huomaavaisia kuin mulla onnekseni oli.Tavallisia harmaita yksinkertaisia ihmisiä oli paljon,jotka eivät osanneet antaa lapsilleen elämyksiä,mutta rakastivat omalla karulla tavallaan.Tuntuu,että heitäkin nykyään vihataan.
Minun vanhempani olivat työläisiä,mutta ehkä juuri tuo vanhempana vanhemmiksi tulo teki heistä niin vanhemmuuteen omistautuneita.Äidillä oli kodin ulkopuolella järjestötoimintaa,josta pääsin minäkin nauttimaan.Isä oli periaatteessa koti-ihminen.
Laki ei velvoita lapsia auttamaan vanhempiaan, mutta en mä koe mukavaksi jättää 80-vuotiasta useammasta perussairaudesta kärsivää isääni yksin. Ehkä se on sitten se moraalinen velvoite, jonka koen "pakoksi", vaikka oikeaa velvollisuutta ei ole. Hän haluaa asua omakotitalossa maalla, veljeni ja minä asumme molemmat monen sadan kilometrin päässä mutta yritämme käydä mahdollisimman usein (käytännössä pari kertaa kuukaudessa viikonloppu). Isä välillä unohtaa syödä kunnolla, mutta ei halua ateriapalvelua, lääkkeet osaa ottaa itse, kunhan me laitamme ne dosettiin valmiiksi. Laskut ja kodin käytännön asiat hoidetaan yhdessä. Siivoojat käy ja pihankin hoito on ulkoistettu. Ikävintä tilanteessa on huoli - soittelemme päivittäin, mutta heti jos isä ei vastaa, kierrokset kohoavat ja käsi selaa kalenteria, milloin pystyn lähtemään tarkistamaan tilanteen? Matkaa siis kolmisen tuntia suuntaansa. Pahinta on, jos naapuri soittaa yllättäen, sydän hakkaa pelkästä nimen näkemisestä ruudulla!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä on hieman huvittavaa, että omaiset joilla on mahdollisuus jeesata vanhempiaan valittavat, että omaa aikaa ei sitten jää riittävästi. Onhan ne teidän vanhemmatkin aikanaan vuosia teitä hoitanut eikä silloinkaan sitä omaa aikaa jäänyt. Ymmärrän, että harva haluaa ryhtyä täyspäiväiseksi omaishoitajaksi (todella raskasta), mutta muutaman kerran viikossa auttaminen?
Ap:n tapauksessa suosittelen kotihoidon hommaamista, senhän maksut määräytyvät tulojen mukaan. He tekevät arviointikäynnin ja sen jälkeen arvioivat tarvittavan käyntimäärän per vrk/vko.Haluatko kuulla otteen äitini elämästä? Aamulla herätys klo 5:30 ylös sängystä ja 20 min ajomatka isoäitini luo. Siellä mummon aamutoimet, pukeminen, aamupalan laitto, syöminen, lehden haku ja päiväruuan annostelu. Siitä kasiksi työpaikalle ja kahdeksan tunnin työpäivä. Töiden jälkeen ajo mummolaan, ruuanlaitto, puutarhatöiden teko/siivoaminen/pyykinpesu/tiskaaminen/mitä nyt milloinkin, mummon suihkuttaminen/saunottaminen, iltapalan valmistus, iltatoimet, yövaatteiden vaihto. Sitten joskus alkuillasta ajo kotiin ja siellä se "oma aika" jaettuna vielä aviomiehelle ja parille teini-ikäiselle lapselle. Mummo menee nälkälakkoon jo pelkästä ajatuksesta, että kotona huseeraisi joku perheen ulkopuolinen, "mihin minä kotoani" kuuluu kerran tunnissa ja kaiken kukkuraksi vielä kaiken pitää olla tiptop ja suurinpiirtein tärkättyä.
Joo, ja tämä ihminen on 85-vuotias, todella huono liikkumaan, huono syömään yms. Ainut vaan että lanttu leikkaa ja kaiken on oltava kuten aina, vaikkei itse saa edes puseroa napitettua. Ja tämä mummo ei ole edes lapsiaan hoitanut itse vaan anoppi hoisi.
Tosi paljon on äidilläsi hommia, mutta voisitko sinä, sisaruksesi ja isäsi auttaa joinakin päivinä? Oletkohan koululainen ja onko sinulla nyt kesällä vapaata. Voisitko mennä mummosi luokse vaikka joiksikin viikoiksi asumaan ja auttamaan?
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu oudolta kuunnella näitä valituksia.Olisitte yleensä onnellisia että teillä on vanhemmat tai isovanhemmat.En nyt tietenkään tarkoita mitään hirviövanhempia,mutta ihan tavallisiakin,pienineongelmineenkin.Jos kuitenkin ovat teidät ihmisiksi kasvattaneet.
Minä menetin äitini,kun hän oli 70.Dementoiva sairaus antoi ekat merkkinsä 63-vuotiaana.Oli vielä osapäivätöissä ja pystyi kyllä täyteen eläkeikään.Sitten sairaus eteni vauhdilla.Ennen niin iloinen,osallistuva ja taiteellinen,politiikasta ym. kiinnostunut nainen muuttui harhaiseksi,kiukunpuuskia,ei,raivonpuuskia saavaksi vanhuhkseksi(huom ikä???).Sydänvikainen,toki lääkkeillä aika hyvin jaksava isäni toimi lähihoitajana.Isä oli kolme vuotta vanhempi,pää terävä mutta fyysinen terveys ei hyvä.Isä oli kokenut lievän halvauksen,silloin äiti oli vielä kunnossa.
Onneksi mieheni ja minä pystyimme käymään viikollakin maalla heidän luonaan,tosin viikolla harvoin kun teimme vuorotyötä ja meillä oli pieni tyttö.Valmistimme kuitenkin aina ruuat viikoksi heille niin että isä sai lämmittää.Viikonloppuna veimme ruuat heille,siivoilimme ja yritimme antaa laatuaikaa,niinkuin nykyään sanotaan.
Molemmat vanhemmat oilivat minulle erittäin rakkaita.He olivat jo ikääntyneitä kun synnyin.Yli 40 molemmat.Siitäkin asiasta nähdään nykyään vaivaa,ettei saisi saada lapsia vanhempana jne.Minä en olisi vaihtanut heitä nuoriin vanhempiin.Äidiltä sain perinnöksi rakkauden kirjoihin ja runoihin,ilon ja huumorin.Hiljaisemmalta isältä lisäksi rakkauden luontoon ja eläimiin ja jyhkeän satakuntalaisuuden äidin iloisen karjalaisuuden rinnalla.Kyllä äitikin rakasti luontoa ja eläimiä,mutta tarkoitin,että sodat käynyt isä ei ollut hermonsa menettänyt,viinaan turvautuva ihmisraunio,vaan juuri tuota mitä kerroin.Viime vuonna olisi tullut sata täyteen.
Niin,menetin äidin siis 28-vuotiaana.Hän juuri ja juuri tunnisti minut,nukkui pois riutuneena vanhuksena,oli 70.Isä kuoli yllättäen sydänkohtaukseen seisovilta jaloiltaan vanhainkodissa seuraavana keväänä,oli pari vuotta vanhempi.
Äiti oli tarkoitus siirtää hoivakotiin hänen henkisen tilansa takia,mutta lähtö tuli ennemmin.Isä oli kerinnyt siirtymään vanhainkotiin,koska kulkeminen oli hankalaa.Tampereella ei vielä ollut Veljeskotia.Isä olisi varmaan joka toinen viikonloppu ainakin tullut meille,niin olimme päättäneet.Hän oli rakas vaari pienelle tyttärellemme,mutta lähtö tuli vain muutaman vanhainkotipäivän jälkeen.Lähtö tuli odottamatt,olimme kaiken jo suunnitelleet,isä,mieheni ja minä.
Ja sokerina pohjalla.En tiedä,kuinka olisin äidin sekoamista jaksanut,jos rinnallani olisi ollut ikäiseni jätkä.Minullapa olikin 25 vuotta vanhempi kypsä mies,joka jaksoi olla tukeni ja apuni näinä vaikeina aikoina.Hän oli jo saattanut hautaan vanhempansa,riitti ymmärtämystä.
Kiitos sinulle tästä viestistä. Ihanaa lukea näiden monien karujen viestien lomasta siitä, että joku rakastaa vanhempiaan ja haluaa pitää heidät elämässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen vasta nuori aikuinen, mutta minulla ei ole voimavaroja ruveta hoitamaan vanhenevien vanhempieni asioita. Heillä on voimavaroja enemmän kuin minulla. Jaksoin juuri lentää kodista ulos, mutta pian sen jälkeen muutuin vammaiseksi. Meidän kohdallamme luonnollinen jatkumo on kääntynyt ylösalaisin, koska olen niin pieni ja heikko. Onneksi minulla on vahvoja sisaruksia.
T. pieni ja heikko
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä on hieman huvittavaa, että omaiset joilla on mahdollisuus jeesata vanhempiaan valittavat, että omaa aikaa ei sitten jää riittävästi. Onhan ne teidän vanhemmatkin aikanaan vuosia teitä hoitanut eikä silloinkaan sitä omaa aikaa jäänyt. Ymmärrän, että harva haluaa ryhtyä täyspäiväiseksi omaishoitajaksi (todella raskasta), mutta muutaman kerran viikossa auttaminen?
Ap:n tapauksessa suosittelen kotihoidon hommaamista, senhän maksut määräytyvät tulojen mukaan. He tekevät arviointikäynnin ja sen jälkeen arvioivat tarvittavan käyntimäärän per vrk/vko.Haluatko kuulla otteen äitini elämästä? Aamulla herätys klo 5:30 ylös sängystä ja 20 min ajomatka isoäitini luo. Siellä mummon aamutoimet, pukeminen, aamupalan laitto, syöminen, lehden haku ja päiväruuan annostelu. Siitä kasiksi työpaikalle ja kahdeksan tunnin työpäivä. Töiden jälkeen ajo mummolaan, ruuanlaitto, puutarhatöiden teko/siivoaminen/pyykinpesu/tiskaaminen/mitä nyt milloinkin, mummon suihkuttaminen/saunottaminen, iltapalan valmistus, iltatoimet, yövaatteiden vaihto. Sitten joskus alkuillasta ajo kotiin ja siellä se "oma aika" jaettuna vielä aviomiehelle ja parille teini-ikäiselle lapselle. Mummo menee nälkälakkoon jo pelkästä ajatuksesta, että kotona huseeraisi joku perheen ulkopuolinen, "mihin minä kotoani" kuuluu kerran tunnissa ja kaiken kukkuraksi vielä kaiken pitää olla tiptop ja suurinpiirtein tärkättyä.
Joo, ja tämä ihminen on 85-vuotias, todella huono liikkumaan, huono syömään yms. Ainut vaan että lanttu leikkaa ja kaiken on oltava kuten aina, vaikkei itse saa edes puseroa napitettua. Ja tämä mummo ei ole edes lapsiaan hoitanut itse vaan anoppi hoisi.
Tosi paljon on äidilläsi hommia, mutta voisitko sinä, sisaruksesi ja isäsi auttaa joinakin päivinä? Oletkohan koululainen ja onko sinulla nyt kesällä vapaata. Voisitko mennä mummosi luokse vaikka joiksikin viikoiksi asumaan ja auttamaan?
Tässäkin on paljon tuollaista ei-pakollista: puutarhatyöt, ja kaiken ei tarvitse olla tip-top. Ja tilanteeseen saisi ihan varmasti ulkopuolista apua.
Ihan älytöntähän tuo on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä naisen elämä on kovaa. Ensin hoidat lapset maailmalle. Kun hetken hengähdät ja suunnittelet muutaman vuoden päästä alkavia eläkepäiviä, niin syntyy lapsenlapset, joita "pitää" hoitaa, vaikka ei enää millään jaksaisi varsinkin, kun omat vanhemmat alkavat tarvita apua.
Ja miehet - ne sen kun porskuttaa ilman hoitohuolia tai syyllistämistä!
ööö, ei nyt noinkaan. Meillä ainakin omat lapset murrosiässä ja nyt vanhemmat tarvitsee apua. Jahka omat lapset ehkä 20 vuoden kuluttua lisääntyy; olen itse 65-vuotias. Sama homma omalla äidilleni; mummoni oli 70-vuotias syntyessäni ja ne vanhustenhoidon vuodet olivat ollessani itse murrosikäinen ja äidin ollessa viisikymppinen. Ja lastenlapsia hoidetaan juuri eläkkeelle jäännin vuosina. Siitä olen samaa mieltä että miehet harvemmin näihin talkoisiin osallistuu tai edes suostuu ymmärtämään
Itse olen 60v, äitini 82v, anoppini 83v, tyttäreni 34v, poikani 32v, lapsenlapset 6v ja 2v ja pari on tulossa pian lisää. Ei oikein tiedä, minne repeäisi. Tähän asti hyväkuntoiset äiti ja anoppi tarvitsevat nyt apua lievän dementian ja murtumien takia, lapsenlapsia pitäisi hoitaa myös, jotta vanhemmat pääsevät menoihinsa. Kolmivuorotyötä sairaalassa olisi kaiken lisäksi painettava vielä 3v 9kk ja kun yövuorojen jälkeen on ihan poikki ja tarvitsi lepoa, niin minulle sanotaan, että kyllä sinä nyt voit lapsia hoitaa, kun sinulla on vapaapäivä. Tuntuu, etten jaksa varsinkaan tuota lastenlasten hoitamista ja kun sen sanon, minua syyllistetään.
Mies kehuu, kuinka upeaa on olla isoisä ja leikkii kyllä lasten kanssa sen puoli tuntia päivässä, mutta kun pitäisi tehdä muuta, niin aina on työ- tai harrastekiireitä.
Tässä se on naisen osa - niin totta!
No, ei ainakaan minun ja olen nainen. Olen monta kertaa kysynyt ja ihmetellyt täällä näissä keskusteluissa, että miksi naiset alistuvat tuohon rooliin ja osaansa. Peiliin katsomisen paikka jokaiselle, joka on tuossa osassa ilman omaa halua. Olette itse mahdollistaneet oman tilanteenne mitä tulee puolisonne lusmuiluun (hoito)vastuun ottamisessa.
Odottakaapa vaan kun toinen iäkkäistä vanhemmista kuolee.
Oma suru,ja siihen päälle oman vanhemman tukeminen kun yht äkkiä leskeksi jäätyään on ihan yksin ja avuton päättämään mistään asiasta.
Minä ainoana lähellä asuvana lapsena joudun auttamaan ja tukemaan ihan päivittäin.
Voi miten tulin surulliseksi tästä ketjusta! :(
Itse olen 25 vuotias, pienen lapsen äiti. Autan mummuani (80 vuotias) aina kun voin, n. 1-2 kertaa viikossa. Käymme yhdessä kaupassa tms. Mummu asuu kerrostalossa, joten pihan hoitoa ei ole. Se tuntuisi hieman kohtuuttomalta, että säännöllisesti pitäisi toisen nurmikkoa ajaa tai pitää istutuksista huolta, niinkuin tästä ketjusta on saanut lukea. Autan myös lääkäri asioissa, erilaisissa paperiasioissa..
Autan mummuani mielelläni, hän on heti oman lapseni jälkeen minulle maailman tärkein ihminen! Autan puhtaasti auttamisen halusta. Mummu ei määräile, vaan usein kysyy, että millon minulle sopisi, että käytäisiin yhdessä kaupassa. Hän ymmärtää, että minulla on myös pieni lapsi. Tilanne on siis hieman eri, kuin teillä, joille vanhemmat ovat ilkeitä :O Tai määräilevät, että "Nyt täytyy leikata nurmikko, kuulitko!". Tuollaista en varmasti itsekään jaksaisi :(
Mummu on auttanut minua aina todella paljon, koko elämäni ajan. Nyt mummu on sairas ja iäkäs, joten näen luonnollisena, että nyt on minun vuoroni auttaa! Tosin edelleen m auttaa myös minua, esim. kuuntelemalla satunnaisia murheitani tai ostamalla lapselleni jotain.
Tsemppiä teille kaikille! <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No siis, tämähän on ihan helvetillistä ja suoraan sanottuna odotan päivää, jolloin äitini kuolee. Kamalaa, mutta ihan totta. Äitini asuu ok-talossa ja ikää reippaasti yli 80 v, isäni on kuollut ajat sitten..
Äidilläni on pieni eläke, siitä ei voi palkata mitään siivoojia tms., kaikki menee asumiskuluihin, lääkkeisiin, kotihoitoon jne. Vähän on pankissa rahaa ja niihin äiti anna koskea, koska ovat kuulemma arkkurahat. Niinpä minä siivoan, pesen ikkunat, käyn kaupassa, maksan laskut, haen lääkkeet, laitan kesäkukat ja isän haudan, pyykkään, leikkaan varpaankynnet, hoidan kaikki muistamiset, pesen matot, huolehdin kaikesta ja istun seurana. Meidän pojat käyvät leikkaamassa nurmikon ja tekemässä lumityöt ja kaikki pienet korjaushommat.
Tajuaakohan päättäjät ollenkaan mikä määrä tälläistä näkymätöntä hoitotyötä tehdään joka päivä Suomessa?
Näkymätöntä hoitotyötä? Eiköhän tuo ole ihan vaan normaalia läheisen auttamista...
Vierailija kirjoitti:
Voi miten tulin surulliseksi tästä ketjusta! :(
Itse olen 25 vuotias, pienen lapsen äiti. Autan mummuani (80 vuotias) aina kun voin, n. 1-2 kertaa viikossa. Käymme yhdessä kaupassa tms. Mummu asuu kerrostalossa, joten pihan hoitoa ei ole. Se tuntuisi hieman kohtuuttomalta, että säännöllisesti pitäisi toisen nurmikkoa ajaa tai pitää istutuksista huolta, niinkuin tästä ketjusta on saanut lukea. Autan myös lääkäri asioissa, erilaisissa paperiasioissa..
Autan mummuani mielelläni, hän on heti oman lapseni jälkeen minulle maailman tärkein ihminen! Autan puhtaasti auttamisen halusta. Mummu ei määräile, vaan usein kysyy, että millon minulle sopisi, että käytäisiin yhdessä kaupassa. Hän ymmärtää, että minulla on myös pieni lapsi. Tilanne on siis hieman eri, kuin teillä, joille vanhemmat ovat ilkeitä :O Tai määräilevät, että "Nyt täytyy leikata nurmikko, kuulitko!". Tuollaista en varmasti itsekään jaksaisi :(
Mummu on auttanut minua aina todella paljon, koko elämäni ajan. Nyt mummu on sairas ja iäkäs, joten näen luonnollisena, että nyt on minun vuoroni auttaa! Tosin edelleen m auttaa myös minua, esim. kuuntelemalla satunnaisia murheitani tai ostamalla lapselleni jotain.
Tsemppiä teille kaikille! <3
Näinhän se pitäisi ollakin, että vanhus kantaa osansa arjen sujumisesta. Unohtaa ne priimapihat ja omakotitalot ja muuttaa kerrostaloon ja ymmärtää, että jälkikasvullakin on oma elämänsä eikä juoksuta kohtuuttomia tai kyselemättä muiden aikatauluja. Valitettavasti kaikki vanhukset eivät ole näin fiksuja. Moni on täydellisen itsekäs ja edellyttää jälkikasvunsa todellakin kitkevän rikkaruohotkin perennapenkeistä vaikka itse ei enää pihalle edes pääse. Oma mummoni juoksutti monta kertaa päivässä. Koskaan kun kaupasta esim. ei saanut tuoda kuin maitopurkin kerrallaan. Kauppareissuja sai siis juoksutettua parhaimmillaan monta päivässä. Ja varjele, jos lapset yrittivät vaikkapa ulkomaan matkaa, edes Tallinnaan. Jo ambulanssia soiteltiin kun ahdisti. Aina juuri silloin kun lapset yrittivät saada hajurakoa. Lasten omat ongelmat tai elämä ei mummoa kiinnostanut edes kuunnella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän juuri kukaan hoidata enää nykyään (pariin vuosikymmeneen) lapsiaan isovanhemmilla - kyllä meillä on ollut päivähoitojärjestelmä jo pitkään. Vanhemmat siis ulkoistavat lastensa hoidon, maksavat osan siitä ja loput yhteiskunta. Isovanhempien apu on perushoidon päälle, ei 24/7 tai 10h päivässä kuten maissa, joissa ei ole kunnallista päivähoitojärjestelmä. Ei sen perusteella voi siis ajatella, että kun isovanhemmat ovat joskus auttaneet lastenhoidossa, pitäisi laitoshoito kokonaan sivuuttaa ja kokonaisvastuu jäädä lapsille. Toki lapsillakin on vastuu auttaa ja tavata, mutta jos vanhukset itse kieltäytyvät laitospaikasta, ei se saa kaatua lasten niskaan. Sama kuin minä sanoisin, etten suostu viemään lapsiani päiväkotiin, hoitakaa te isovanhemmat lapset mieluummin, koska en halua maksaa päivähoitomaksuja.
Lapsella ei ole mitään vastuuta vanhempiaan kohtaan, ei sen enempää kuin meillä on muitakaan ihmisiä. Ainoastaan vanhemmalla on vastuita lastaan kohtaan. Jos autatte vanhempianne, teette sen, koska olette päättäneet niin tehdä.
Puhutaanko nyt moraalisesta vai lain määrittelemästä vastuusta?
Moraalisesta vastuusta. Laki puhuu lähinnä velvoitteista.
Joo. Kirjat kelpaa paperinkeräykseen. Mutta kannet pitää repiä niistä irti.