Lue keskustelun säännöt.
Ujosteletteko elämässä paremmin "menestyneitä" tuttujanne?
30.06.2016 |
Itseäni välillä pelottaa tavata esimerkiksi sellaisia entisiä opiskelukavereitani, jotka ansaitsevat paljon enemmän rahaa, ovat paremmin menestyneet uralla, ja muutenkin elämä on enemmän "mallillaan". Eli isot talot, perheet, kaikki tosi menestynyttä.
Itse kun olen kulkenut vähän enemmän omaa polkuani ja esimerkiksi väitöskirjan teon vuoksi rahallinen tilanne on paljon heikompi kuin koko ajan liike -elämässä varsinkin ulkomailla olleilla tutuillani.
Miten muut, onko muilla samanlaisia tunteita? Ja miten toimitte niiden kanssa?
Tunnen vain niin monesti itseni epäonnistuneeksi.
Kommentit (31)
En,eikä kannattaisi kenenkään uhrata hetkeäkään elämästään niin turhiin tunteisiin. Jos ei seurani enää kelpaa,niin kävelen pois. Sitäpaitsi tututhan ovat vain tuttuja:eivät siis välttämättä edes tuttavia. Lopuksi kun "Kalmasen Kake" kutsuu kyytiinsä niin se ei sitten paljon sitä menestystä keneltäkään kysele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyään väikkärin tekemiseen on hiipinyt pieni "luuserin" leima, kun moni on päätynyt tekemään sitä kun ei pääse töihin tai muuta tekemistä keksi. Eli ymmärrän kyllä APn tuntemukset.
No ei se oikeastaan tuosta tule, sillä olin hyvissä töissä jo ennen väikkäriä ja taas sen jälkeen. Mutta kyllähän neljän vuoden apurahoilla ja tutkijanpalkalla olo jätti aika paljon jälkeen ansioissa verrattuna siihen, jos olisin ollut koko ajan töissä.
Eli itselleni väikkärin teko oli kyllä puhtaasta kiinnostuksesta ja intohimosta, se oli vain rahallisesti iso takaisku. Ja tavallaan iso poikkeama siltä elämänpolulta jota kaikki minulta odottivat ja jollaista opiskelukaverini ovat toteuttaneet.
Olen muutenkin jossain määrin kulkenut omaa polkuani, ollen joskus vähän liiankin itsenäinen, joten joskus tulee epävarmuus omista epäsovinnaisemmista valinnoistani.
Equality kirjoitti:
En,eikä kannattaisi kenenkään uhrata hetkeäkään elämästään niin turhiin tunteisiin. Jos ei seurani enää kelpaa,niin kävelen pois. Sitäpaitsi tututhan ovat vain tuttuja:eivät siis välttämättä edes tuttavia. Lopuksi kun "Kalmasen Kake" kutsuu kyytiinsä niin se ei sitten paljon sitä menestystä keneltäkään kysele.
Tuo on hyvin sanottu. Joskus vain ujostuttaa, että ihmettelevätkö minut aiemmin tunteneet ihmiset kovasti elämänvalintojani ja tavallaan katsovat alaspäin.
Mutta totta, ei kannata verrata. Elämän tärkeimmät asiat ovat muualla.
Vähän väliä. Omassa tuttavapiirissäni on suurin osa ihan normaaleja, keskituloisia ihmisiä. Miehen kautta kuitenkin tapaan silloin tällöin miljardöörejä ja (entisten) mahtisukujen vesoja yms. Varsinkin venäläiset oligarkit puolisoineen tuntuvat todella pelottavilta.
Minä en ole millään mittapuulla menestynyt, kunhan olen siellä miehen siivellä. Tuntuu jotenkin, että minun oletettaisi olevan joko joku (sukunimeltäni), tai erittäin tärkeässä työssä. Kiva ilmoittaa, että ei, olen ihan kotiäiti vaan... Ilmeisesti en ole tarpeeksi kaunis edustusvaimoksi.
Kyllä ujostelen, tai mitä häpeää se sitten lieneekin. Joillain mittareilla olen menestynyt hyvin (väitöskirja ja katkoton työura), mutta toisilla taas huonosti (mm. ei perhettä). Enemmän ujostelen alallani paremmin menestyneitä kollegoita, kuin entisiä koulukavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jep. Oltiin lapsuus ja nuoruus parhaan kaverini kanssa erottamattomat, kunnes hän meni yliopistoon ja itse AMK:hon. Nyt hän on tekee väitöskirjaansa ja itse olen sairaanhoitaja. Varallisuutta katsoen emme ole toisistamme hirvittävän kaukana, yliopisto kun ei maksa järin suurta palkkaa, mutta tunnen itseni vaan niin alisuoriutujaksi ja duunariksi älykkään ystäväni rinnalla. :( Äh.
Ja toisaalta monilla työkavereillani on varakkaat miehet ja he voivat elää mukavaa elämää siitä huolimatta että ovat hoitoalalla. Eli löytyy omakotitalot, mökit, ulkomaanmatkat jne. Mieheni tienaa minuakin vähemmän, eli mistään extrasta elämässä on turha haaveillakaan. Jään usein työpaikalla keskusteluissa vähän ulkopuolelle, kun puheenaiheet pyörivät em. asioissa.
Täällä sama:( paitsi pari läheisintä ystävääni on maisteriksi valmistuttuaan saaneet hyväpalkkaiset duunit. Työpaikan keskusteluissa jään myös ulkopuolella, sillä mieheni on tosi pienituloinen enkä ite teen pätkätyötä terveydenhoitajana :/
Kyllä, koska olen epäonnistunut niissä asioissa jotka ovat nyt alkaneet merkitä minulle eniten: mies, lasten hankkiminen ja kiva, vakitöihin työllistävä tutkinto. Sen sijaan ikisinkku akateemisesti koulutettu nainen, joka on "päässyt" valmistumisensa jälkeen pätkätyökierteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
no me (mieheni... ja sitä kautta myös minä) on mein tuttavapiirissä se hyvin menesyny
Ainakin moni akateeminen pari on tästä eri mieltä, naisen menestykseksi ei kyllä katsota miehen tuloja vaikka olisi miten messevät.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Olen itsekin uraputkessa, akateeminen ja hyvätuloinen mutta luuserimiehen takia ei ole mitään maallista omaisuutta kertynyt. Asumme vuokralla jne.
Ei vittu, hyvä suhde teillä varmaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En entisiä koulukavereita juurikaan ujostele, jos näen heitä kotikuntani ulkopuolella, mutta jos taas törmään heihin asuinpaikkakunnassani, jotenkin muistan vanhan ujon, masentuneen minäni ja tunnen alemmuutta kaikkien seurassa. onko muilla tällaista? En oikein itsekään tiedä mistä se johtuu, ehkä kotikuntani keskustelukulttuurista jota en koskaan oikein sisäistänyt ja koen itseni sen takia aina lähes aspergeriksi siellä.
En ujostele niitä, joilla hyvät tulot ja runsaasti omaisuutta (miksi ujostelisin?), mutta ajoittain saatan hieman enemmän miettiä sanomisiani erityisen älykkäiden ja koulutettujen tuttavien keskuudessa. Myönnän myös, että älykkyys on sellainen piirre, josta olen hieman kateellinen ts. toivoisin kovin, että olisin itsekin (matemaattisesti) lahjakas.