Lue keskustelun säännöt.
Mikä miestä vaivaa?
28.06.2016 |
Mies oli tosi pahalla päällä koko juhannuksen. Koko juhannus kulminoitui miehen totaaliseen hermostumiseen. Miehen ei ikinä lomilla tarvitse pakata kuin omat kamansa, mulla on kaikki lasten kantamukset ja omani, sekä perheen yhteiset. Huolehdin ruokaostoksista yms.
Mies lämmitti saunan ja grillasi, minä tein ruuat, siivosin, petasin, huolehdin lasten tarpeista, tein aamupalan, keitin kahvit ja mies istuskeli kuistilla ja joi olutta iltaisin, saunoi yksin. Mies ahdistui kun minä halusin nukkumaan jo puolilta öin, väsytti meinaan kun päivän touhusi.
Mutta takaisin siihen kilariin minkä sai. Heräsi siis myöhään ja me oltiin jo syöty aamupala ja pelattiin lasten kanssa ruokapöydässä peliä. Mies kivahti, että hän tulee pöytään nyt syömään. Sanoin, että jos herää päivällä niin ei voi vaatia, että pöytä tyhjenee aamupalaa varten, se ei ole reilua. Raivostui samantien ja marssi ulos. Sitten mökötti kauan ja menin jutteleemaan lopulta. Selitin, että ei hän voi vaatia perhettä mukautumaan hänen rytmiinsä ja siirtämään aamupalaa siiheksi kun hän herää päivällä yhdeltä. Mies huusi, että hän vihaa meidän perhettä ja vihaa minua, eikä halua enää olla missään tekemisissä meidän kanssa ja että haluaa eroon perheestä, haluaa erota.
Sanoin hänelle, että se onnistuu kyllä, en halua elää miehen kanssa jonka käsitys perhe-elämästä on näin vinksahtanut. Mies mökötti ja mä sitten lämmitin lapsille ruuan jämät päivälliseksi mitä oli jääkaapissa. Mies odotti että lapset oli syöneet ja tuli sitten heille marttyyrina aukomaan päätä, miten hän ei ilmeisesti sitten syö mitään. ??? Käytös oli ihan kuin teinin...
Sitten kotona mies palautui normaaliksi yhtäkkiä ja alkoi puhua lepertelevällä äänellä. Minua sen sijaan pelottaa ja miehen käytös ahdistaa. En pääse tuosta yli. Ei se voi olla arjesta uupunut sillä miehen ei tarvitse tehdä lasten eteen mitään. Sillä on mieluinen duuni, ei ole taloudellisia huolia eikä velkaa kuin asunnosta. Mies harrastaa mitä haluaa ja minä ja lapset ei rajoiteta sen elämää, koska mä niistä pääosin huolehdin. Mä sisustan kodin, laitan ruuan ja suunnittelen kauppalistat niin, että jos miehen tarvii jotain käydä niin ne voi vaan poimia mukaan hyllystä. Mä en pihtaa, päinvastoin, mieli tekisi useammin kuin miestä. Oon ihan nätti ja liikunnallinen, välitän tosi paljon mun läheisistä. Mä oon tehnyt miehen elämän helpoksi kun oman työni ohella hoidan kodin, ja teen sen mielelläni, en ole marttyyri. En osaa keksiä syytä itsestäni, sillä mä olen mieltänyt meidät ihan onnelliseksi. Pitäskö mun vaan ottaa lapset ja lähteä, lapset ei ole tehneet mitään ansaitakseen noin kammottavasti käyttäytyvän isän ja ei mies niistä edes haluaisi huolehtia.
Syy miksi mä teen kaiken on se, että mies ei tee. Ei se vaihda lakanoita ikinä, ei pyyhi pölyjä tai siivoa jääkaappia, vessaa yms. Se puunaa vaan itseään ja söisi lihapiirakoita, ei kokkaisi. Mikä voi saada miehen yhtäkkiä käyttäytymään noin? Mä ehdotin sille juhannusta kavereiden kanssa viime vuonna, koska mä itse kaipasin vaihtelua ja lapset olisivat päässeet mökille sukulaisten luo, mutta mies oli vastahakoinen ja käyttäytyi kuin mä olisin hylkäämässä perheeni. Unohdin sitten koko jutun, mutta nyt perhejuhannus meni kuitenkin näin. Osaako joku auttaa, mikä mun miestä vaivaa ja kyselkää vaikka lisäkysymyksiä, että saan lisää perspektiiviä.
Kommentit (85)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokee itsensä ulkopuoliseksi? On sinä ja sinun lapset ja mies on siellä jossain taka-alalla, josta ottaa tarvittaessa esille? Onko mies saanut mahdollisuutta ottaa perheessä isompaa roolia vain oletko sinä vaan automattisesti ominut kaiken itsellesi? Ehkä hän alkaa pikkuhiljaa hahmottamaa millaista elämää haluaa elää?
Itse hän on itsensä ulkoistanut perheestä, kun esimerkiksi on alusta saakka nukkunut viikonloput puolille päivin ja kun me muut syödään lounasta niin hän juo kahvia, viikonloppuisin ei lähdettäisi kotoa mihinkään jos miehestä olisi kiinni. Ei ole koskaan huolehtinut lasten ateroiden säännöllisyydestä ja syöttäisi niille varmasti eineksiä 24/7. Matkoja hän ei varaa tai suunnittele, mä olen ne suunnitellut että saadaan elämyksiä perheen kanssa ja kahdestaan, kahdenkeskiset matkat olen varannut ja järkännyt hoitopaikat lapsille matkojen ajaksi. Puurokin on pikapuuro aina jos sellaisen on tehnyt. Nalkuttamisen ja opettamisen sijaan olenkin itse tehnyt nämä asiat, mielestäni pääsen itse helpommalla ja vähemmällä riidalla. En oikein käsitä, miten se voisi olla yhtäkkiä minun syy, että mies tuntee itensä ulkopuoliseksi kun ei itse ole koskaan "integroitunut" perheen arkeen. Siksi tuntuu kohtuuttomalta, että nyt ongelma kuitenkin olisi minussa/perheessä/lapsissa, vaikka nimenomaan mies on se, jolla elämä on helppoa. Mistä se ahdistuu, kun sillä on asiat paremmin kuin hyvin. Tai pitäisi olla, näköjään ei ole. :(
Rivien välistä pystyy lukemaan että mielestäsi kaikki vika on miehessä. Luultavasti myös miehesi vaistoaa tuon asenteesi ja ongelmat johtuvat siitä.
Minusta sellainen ei ole ollenkaan rivien välissä luettavissa. Päinvastoin, ilman marttyyrin asennetta ap on hommat tehnyt nimenomaan kun ei ole halunnut syyllistää ja nalkuttaa. Miksi naisen vastuulla olisi jakaa miehelle tehtäviä kuin yhdelle lapselle lisää, miksi mies ei osaa itse tarttua tekemättömiin hommiin ja ottaa vastuuta?
Idealisti minussa on samaa mieltä, mutta käytännössä kaikissa hommissa on aina se päävastuullinen jonka hommana on kaiken muun lisäksi saada muut osallistettua.
Tämä on minusta ap:n pääongelma: mies on luonnostaan laiskanpulskea, mutta ei voi hyvin passattavana.
Puhuisin asiasta, ja setvisin kumpienkin asetelmia lapsuudenperheissä ja odotuksia perhe-elämältä.
Ap:n pitäisi jättää miehelle jotain omaa vastuualuetta: mieshän on nyt käytännössä kuin pahantuulinen teini, yksi huollettava lisää. Aika hemmetin ankea asema täysvaltaiselle aikuiselle.
Ehkä toimivinta olisi avun pyytäminen mieheltä, ja samalla tavalla kuten lasten kanssa eli nyönteistä palautetta siitä mikä meni hyvin, ja vähemmän siitä mikä ei toiminut. Jos lainkaan. Ja todellakin täysi vastuun luovutus eikä naputuksia mihen tavadta tehdä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa minusta enemmänkin masentuneelta kuin miltään muulta. Nukkuu myöhään ja kaikki aiheuttaa kiukkua. Oletko puhunut miehesi kanssa ap? Ja jos olet, milloin ja mitä? Näitä et ole avannut
Olen puhunut tai yrittänyt, nykyisin mies ei puhu ja yksinkertaisesti vaikenee..ja mies on käynyt yksilöterapiassa pitkään joskus nuorempana mutta ei sielläkään oppinut puhumaan. Sanoi mulle kyllä taannoin, että on se mulla hyvä, kun mulla on tyttökavereita joille puhua, mut hänellä ei ole ketään. Ihan sama millaisen ympäristön teen tai millä asenteella teen puhumisen helpommaksi, ei se mulle avaudu. Ongelmia lapsuuden kodissa ja siitä aiheutuvia kommunikaatio-ongelmia. Sen takia en näe miestä pahana, mutta nämä viimeaikaiset käytösongelmat, patoutunut viha ja äkkipikaisuus, kiroilu, huutaminen ja hermojen totaalinen menettäminen pikku asioista aiheuttavat jo minussa ahdistusta. Jos se olisi tuollainen ollut nuorempana, en olisi ikinä perustanut perhettä sen kanssa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokee itsensä ulkopuoliseksi? On sinä ja sinun lapset ja mies on siellä jossain taka-alalla, josta ottaa tarvittaessa esille? Onko mies saanut mahdollisuutta ottaa perheessä isompaa roolia vain oletko sinä vaan automattisesti ominut kaiken itsellesi? Ehkä hän alkaa pikkuhiljaa hahmottamaa millaista elämää haluaa elää?
Itse hän on itsensä ulkoistanut perheestä, kun esimerkiksi on alusta saakka nukkunut viikonloput puolille päivin ja kun me muut syödään lounasta niin hän juo kahvia, viikonloppuisin ei lähdettäisi kotoa mihinkään jos miehestä olisi kiinni. Ei ole koskaan huolehtinut lasten ateroiden säännöllisyydestä ja syöttäisi niille varmasti eineksiä 24/7. Matkoja hän ei varaa tai suunnittele, mä olen ne suunnitellut että saadaan elämyksiä perheen kanssa ja kahdestaan, kahdenkeskiset matkat olen varannut ja järkännyt hoitopaikat lapsille matkojen ajaksi. Puurokin on pikapuuro aina jos sellaisen on tehnyt. Nalkuttamisen ja opettamisen sijaan olenkin itse tehnyt nämä asiat, mielestäni pääsen itse helpommalla ja vähemmällä riidalla. En oikein käsitä, miten se voisi olla yhtäkkiä minun syy, että mies tuntee itensä ulkopuoliseksi kun ei itse ole koskaan "integroitunut" perheen arkeen. Siksi tuntuu kohtuuttomalta, että nyt ongelma kuitenkin olisi minussa/perheessä/lapsissa, vaikka nimenomaan mies on se, jolla elämä on helppoa. Mistä se ahdistuu, kun sillä on asiat paremmin kuin hyvin. Tai pitäisi olla, näköjään ei ole. :(
Rivien välistä pystyy lukemaan että mielestäsi kaikki vika on miehessä. Luultavasti myös miehesi vaistoaa tuon asenteesi ja ongelmat johtuvat siitä.
Minusta sellainen ei ole ollenkaan rivien välissä luettavissa. Päinvastoin, ilman marttyyrin asennetta ap on hommat tehnyt nimenomaan kun ei ole halunnut syyllistää ja nalkuttaa. Miksi naisen vastuulla olisi jakaa miehelle tehtäviä kuin yhdelle lapselle lisää, miksi mies ei osaa itse tarttua tekemättömiin hommiin ja ottaa vastuuta?
Idealisti minussa on samaa mieltä, mutta käytännössä kaikissa hommissa on aina se päävastuullinen jonka hommana on kaiken muun lisäksi saada muut osallistettua.
Tämä on minusta ap:n pääongelma: mies on luonnostaan laiskanpulskea, mutta ei voi hyvin passattavana.
Puhuisin asiasta, ja setvisin kumpienkin asetelmia lapsuudenperheissä ja odotuksia perhe-elämältä.
Ap:n pitäisi jättää miehelle jotain omaa vastuualuetta: mieshän on nyt käytännössä kuin pahantuulinen teini, yksi huollettava lisää. Aika hemmetin ankea asema täysvaltaiselle aikuiselle.
Ehkä toimivinta olisi avun pyytäminen mieheltä, ja samalla tavalla kuten lasten kanssa eli nyönteistä palautetta siitä mikä meni hyvin, ja vähemmän siitä mikä ei toiminut. Jos lainkaan. Ja todellakin täysi vastuun luovutus eikä naputuksia mihen tavadta tehdä asioita.
Ihan hyvä analyysi. Vetelä se kyllä on kotona, maleksii ja makailee sohvalla, selaa kännykkää, on hyvin mukavuudenhaluinen. Aktiivisuus ilmenee kaikkialla muualla, mutta ei kotona enää riitä energia. Kaikki sellainen kotona tapahtuva puuhastelu siirtyy hamaan tulevaisuuteen ja mitään ei oikeastaan tapahdu ennen kuin pakko. Mulla taas energiaa on paljon töissä, kotona ja reissuissa, olen aika aktiivinen. Ehkä mies on sitten passiivinen, ja mun energisyys ja touhotus yksinkertaisesti vituttaa sitä. Arvostaisin, jos se pukisi hyvät asiat sanoiksi yhtä hyvin kuin huonot.
Eikö sua ollenkaan pelota lasten puolesta? Jo toi, että lasta on pelottanut, että mies lyö sua on jo todella hälyttävä merkki ja saattaa aiheuttaa lapselle ahdistusta ja epätietoisuutta, pelkoakin. Jos mies sanoo, että se vihaa sua ja perhettä niin mieti jos sillä alkaa napsumaan ihan kunnolla? En halua maalata piruja seinille enkä vihjaa (ehkä) mitään, mutta mulla hälytyskellot soi jo sun puolesta. Totaalinen sulkeutuminen, kyvyttömyys kommunikointiin ja kilarit kertoo, että miehellä on jonkinlaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Ehkä masennusta, ahdistusta ym liittyen siihen, ettei perhe-elämä ollutkaan sitä mitä mies luuli ja nyt tuntee olevansa voimaton kaiken edessä. Mahdollisesti myös tuntee jääneensä ulkopuolelle eikä enää edes halua yrittää päästä mukaan ''teidän'' juttuihin, kun ajattelee olevansa kuitenkin vain osaamaton ja huono isä?
Vakava keskustelu aiheesta, jos keskustelua ei synny niin too bad; Itse keräisin kersat kainaloon ja lähtisin lipettiin. Musta toi miehen käytös kuulostaa pelottavalta enkä ottaisi mitään riskejä lasteni suhteen.
Tilaapa netistä kirja Why does he do that? Inside the mind of angry and controlling men.
Tulee vaikutelma, että mies on hyvin itsekeskeinen ja kokee olevansa oikeutettu kaikenlaisiin asioihin ilman velvollisuuksia. Suhtautuu sinuun vihamielisesti. On vapaamatkustaja arjessa eli käyttää sinua hyväkseen. Miten hankkinut erityisasemansa? Aggressiivisuudella suoraan tai passiivis-aggressiivisesti. Hänelle on eri säännöt kuin muille eli kaksoisstandardi. Ei arvosta eikä kunnioita sinua lainkaan. Esittää eli näyttelee välillä mukavaa eli oudot tunnevaihtelut, jotta et jättäisi ja hyväksikäyttö voisi jatkua. Luulen että näkisit tilanteen selvemmin, jos saisit etäisyyttä. Ennustan erosta hyvin vaikeaa, yrittää estää sua lähtemästä kaikin keinoin, hyvällä ja esittämällä ihanaa ja pahalla, olemalla uhkaavakin. Nyt jo tuo mitä kuvasit on melko pahaa henkistä väkivaltaa mieheltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kysyisin yhtä asiaa. Oliko miehesi jo alusta alkaen tuollainen, eli laiskanpulskea yms, ja jos oli, miksi jatkoit ja teit lapsen hänen kanssaan? Ja kun näit, millainen isä hän on, miksi teit toisen/useamman lapsen hänen kanssaan? En arvostele, ihmettelen vain, koska minusta olet varsin realistinen ja järkevä ihminen, siksi kysyn.
Voi, yleensä en ikinä kommentoi, mutta tämä herätti jopa vela:ssa tunteita : (
Etsi uusi ratkaisu miehen suhteen, olet hyvä äiti ja ansaitset helpomman arjen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, kysyisin yhtä asiaa. Oliko miehesi jo alusta alkaen tuollainen, eli laiskanpulskea yms, ja jos oli, miksi jatkoit ja teit lapsen hänen kanssaan? Ja kun näit, millainen isä hän on, miksi teit toisen/useamman lapsen hänen kanssaan? En arvostele, ihmettelen vain, koska minusta olet varsin realistinen ja järkevä ihminen, siksi kysyn.
Oltiin kavereita vuosia, ja tunsin mielestäni miehen hyvin. En kuitenkaan tuntenut häntä arjessa ja kumppanina. Kun asiaa olen miettinyt, niin hän kyllä oli sellainen hengailijatyyppi ja vietti aika paljon aikaa kavereidensa sohvalla makoillen ja hän oli hyvin sosiaalinen. Häntä pyydettiin mukaan kaikkialle ja oli aina mukana ideoissa. Kaverinsa perustivat perheitä ja saivat lapsia mutta mies ei solahtanut perhe-elämään lainkaan, itseasiassa luulin, että koska kaverinsa vakiintuvat niin meille tulee ystäväpariskuntia joita tavataan. Mies ei kuitenkaan yhtään osaa olla perheiden kanssa kimpassa, eikä ole lasten kanssa luonteva. Mies tykkäsi lapsista paljon ja piti sylissä kaverien lapsia, liekö oli esittämistä sitten... Kun lapset olivat pieniä mies oli hyvä isä, mutta heti kun lapsilla tuli omat persoonat esiin mies vetäytyi. Ei siedä lasten meteliä tai lasten kinastelua, eikä sitä, että näytetään tunteita laidasta laitaan. Hermostuu herkästi kun häneltä pyydetään jotain pikku asiaa, ja kyydit harrastuksiin hän ottaa pakollisena pahana ja kyytien aikana lasten tulee erityisesti kunnioittaa häntä, koska hän tekee niin suuren palveluksen. Lasten pitäisi koko ajan olla kiitollisuuden velassa hänelle kun hän uhraa ajastaan niin paljon heille. Juuri tuon lapsille mäkättämisen takia teen itse paljon enemmän, koska minusta on ihan kiva ajella lapset harrastuksiin ja kavereille. En mä kaipaa kiitosta arjen perusjutuista, toisin kun mies.
ap
Esimerkiksi teini sanoi joskus suutuspäissään miehelle (suuttui ihan aiheesta kylläkin vaikka väärin sanoikin), että onko pakko käyttäytyä kuin paskapää, niin mies vielä kuukausien päästä hokee riidan yhteydessä lapsen kuullen: Minähän olen paskapää, mitäs paskapää asiasta tietää. Lapsi pyysi anteeksi haukkimistaan halauksen kanssa silloin heti, mutta mies muistuttaa siitä usein.
Tosi inhottavaa käytöstä, lapset menevät jotenkin hämilleen ja varuilleen eivätkä sitten miehen aikana puhu asioista. Sitten mies ihmettelee, miksi teini mököttää ja sanon, että no ei se uskalla sulle puhua kun olet heti pahalla päällä ja sitten alkaa se sama mantra: Te olette minua vastaan/ minussa on kaikki paha yms. Todella raskasta kuunneltavaa. :(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö sua ollenkaan pelota lasten puolesta? Jo toi, että lasta on pelottanut, että mies lyö sua on jo todella hälyttävä merkki ja saattaa aiheuttaa lapselle ahdistusta ja epätietoisuutta, pelkoakin. Jos mies sanoo, että se vihaa sua ja perhettä niin mieti jos sillä alkaa napsumaan ihan kunnolla? En halua maalata piruja seinille enkä vihjaa (ehkä) mitään, mutta mulla hälytyskellot soi jo sun puolesta. Totaalinen sulkeutuminen, kyvyttömyys kommunikointiin ja kilarit kertoo, että miehellä on jonkinlaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Ehkä masennusta, ahdistusta ym liittyen siihen, ettei perhe-elämä ollutkaan sitä mitä mies luuli ja nyt tuntee olevansa voimaton kaiken edessä. Mahdollisesti myös tuntee jääneensä ulkopuolelle eikä enää edes halua yrittää päästä mukaan ''teidän'' juttuihin, kun ajattelee olevansa kuitenkin vain osaamaton ja huono isä?
Vakava keskustelu aiheesta, jos keskustelua ei synny niin too bad; Itse keräisin kersat kainaloon ja lähtisin lipettiin. Musta toi miehen käytös kuulostaa pelottavalta enkä ottaisi mitään riskejä lasteni suhteen.
Mä olen aktiivisesti yhteydessä lasten opettajiin ja isovanhempiin, tunnen lasten kaverit ja heidän vanhemmat, harrastusporukat ja valmentajat. Olen vakuuttunut siitä, että lapsilla ei ole hätää, jos ja kun olen mukana arjessa näin kuten olen nyt. He voivat luottaa minuun ja siihen, että ympärillä on ihmisiä jotka välittää. Olen ollut yhteydessä koulukuraattoriin ja koulupsykologiin vuosi sitten ja kysynyt mahdollisuudesta tavata vanhempaa lasta ihan jutustelun merkeissä. Teini kävi koulupsykologin luona "rutiinikäynnillä" ja kolme tapaamiskertaa vahvistivat sen, että teinillä etenkin kaikki on hyvin eikä mikään normaalia suurempi paina mieltä. Lapsilla ei ole käytöshäiriöitä tai vatsakipuja, päänsärkyjä tms. Lapset aika avoimesti puhuvat tunteistaan minulle. Olen miehelle sanonut lukuisia kertoja hänen toimiensa vaikutuksista lapsiin, mutta mies ottaa kaikki niin, että syyllistän häntä ja yritän saada hänet huonoon valoon, huoh. :P
ap
En yleensä ikinä kirjoita tänne, mutta nyt on pakko. Lähde, älä altista lapsiasi tuollaiselle isälle yhtään enempää kuin on pakko. He elävät nyt sitä lapsuuttaan, jota he kantavat mukanaan loppuikänsä. Yksikin tervepäinen vanhempi riittää eroperheessä antamaan heille hyvän elämän, mutta tuollainen elämä, jossa he joutuvat pelkäämään ja varomaan sanojaan jatkuvasti on kammottava kuorma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En yleensä ikinä kirjoita tänne, mutta nyt on pakko. Lähde, älä altista lapsiasi tuollaiselle isälle yhtään enempää kuin on pakko. He elävät nyt sitä lapsuuttaan, jota he kantavat mukanaan loppuikänsä. Yksikin tervepäinen vanhempi riittää eroperheessä antamaan heille hyvän elämän, mutta tuollainen elämä, jossa he joutuvat pelkäämään ja varomaan sanojaan jatkuvasti on kammottava kuorma.
Lapsi, etenkin vanhin, on pelännyt sanojensa mukaan, että me erotaan. En ole kuormittanut lapsia parisuhdeongelmillamme ja olen pyrkinyt pitämään välienselvittelyt heidän korvistaan pois. Silti, tietysti ne huomaavat jutut. Mistä sitä voi tietää, onko se ero todella paras ratkaisu? Jos konkreettinen väkivallan uhka olisi tai minä pelkäisin, tottakai lähtisin. Se, että lapsia pelottaa että isä suuttuu ja myös vanhempien ero, raastaa yhtä lailla. Ahdistava tilanne. Mies ei ole sanonut mitään juhannuksen jälkeen.
ap
Nykymiehillä tuntuu olevan vaikeaa vastuun ottaminen ja sellainen normaali aikuisuuteen astuminen. Millaiset vanhemmat ovat kasvattaneet nämä ikuiset arjen downshiftaajat? En yhtään ihmettele, että meillä on näitä bussinpysäyttäjiä äiteinä, kun keskustelupalstoilla sitten ollaan lähinnä kiinnostuneita miehen oikeudesta pysyä kotoa pois. Helvetin julma ja naisvihaa pursuava miessukupolvi meillä kyllä on. Toivottavasti naiset ymmärtävät pysyä kaukana näistä 80-luvulla ja 90-luvulla syntyneistä miehistä, mitään arvoja ei ole eikä toista ihmistä kunnioiteta tippaakaan, väheksytään ja halveksutaan vaan naisia ja mussutetaan, miten nainen ei kehu ja kannusta kuten oma äiti. Herrajumala tämäkin palsta on täynnä väsyneiden naisten itkuja siitä miten aikuisia ihmisiä pitäisi erikseen oikein kädestä pitäen kiittää siitä, että mies on kerran viikossa herännyt lasten kanssa aamupalalle ennen naista.. Tukehtukaa lihapiirakkamiehet siihen einekseenne pois aikuisten maailmasta kuljeksimasta, lapsilla on parempi kasvaa ja elää ilman teitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toinen nainen tai vain ihastunut toiseen naiseen. Silloin sitä etsii nykyisestä suhteesta huonoja puolia ja tekee turhautuneena riidan vaikka mistä.
Tämä oli meillä kyseessä, mies alkoi flippailla todella pelottavalla tavalla. Ja ei pettänyt kuitenkaan vaan oli "vain" ihastunut siihen toiseen. Lopulta yritti saada minulta lupaa vokotella ja onnistuessaan pannakin tätä naista ilman, että se johtaisi eroon..
Erottiin. Ei onneksi lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen nainen tai vain ihastunut toiseen naiseen. Silloin sitä etsii nykyisestä suhteesta huonoja puolia ja tekee turhautuneena riidan vaikka mistä.
Tämä oli meillä kyseessä, mies alkoi flippailla todella pelottavalla tavalla. Ja ei pettänyt kuitenkaan vaan oli "vain" ihastunut siihen toiseen. Lopulta yritti saada minulta lupaa vokotella ja onnistuessaan pannakin tätä naista ilman, että se johtaisi eroon..
Erottiin. Ei onneksi lapsia.
Ahdistava ajatus, jos näin on. Helkkarin itsekästä. Hyvin vaikeaa kuvitella tuota omasta miehestä, mutta toisaalta, en ole niin sinisilmäinen etteikö se olisi mahdollista.
Tää on ollut todella, todella hyvä ketju, ei vähiten kiitos sinun kirjallisen ulosantisi, ap. Olet erittäin rationaalinen ihminen ja arvostan taitoasi analysoida suhdettanne, miehen käytöstä sekä omaa käytöstäsi. Mielestäni et syyttele miestäsi, kerrot elämästänne niin lojaalisti miestä kohtaan kuin se on mahdollista.
Olisipa todella mielenkiintoista, jos mies saisi päällensä jollain tavalla vastaanottavaisen, avoimen tilan, jossa olisi mahdollista nähdä omia(kin) virheitään, ja lukisi tämän ketjun. Aivan toinen juttu on sitten se, olisiko miehestä ikinä näkemään niitä omia virheitään, vaikka olisi näin selvin sanoin ja ilman henkilöön menevää haukkumista kerrottu, kuinka siitä arjesta saisi koko perheelle mukavampaa ja kuinka lapset/vaimo nyt miehen toiminnan näkevät... Äkkiseltään on tunne, että mies vetäisi marttyyriviitan entistä tiukemmin ylleen, kuinka on nyt häntä vastaan tässä hyökätty...
Hieno ketju, vaikka aihe itsessään ei sitä ole :(
Meillä hyvin samanlainen tilanne. Olen umpikujassa. Yritin lähestyä aviomiestä aloittamalla keskustelen ei-syyttävästi: "minusta tuntuu... minä en..." Johon mies: "aina puhut itsestäsi, sinä, sinä!"
Yritin toista lähestymistapaa: "voisitko sinä..... miksi sinä olet...?"
Johon vastasi: "älä aina minua syytä!"
Koitin vielä: "en pysty puhumaan kun aina torjut".
Mies ei noteerannut mitenkään, olen hänelle ILMAA.
En näe muuta kuin eron enää. Miehen mielestä kaikki on hyvin! Minä vain kuvittelen. Jos hän on puhunut törkeästi minulle, se on minun vika koska olen ärsyttävä! Hänen mielestä koko juttu voidaan unohtaa, KUNHAN VAIN HÄNELLÄ ON HYVÄ OLLA, NIIN KAIKKI ON HYVIN?!
Mitähän ihmettä minä hänessä olen joskus nähnyt? Tajuan nyt että hän on vapaamatkustaja tässä suhteessa, noukkii rusinat pullasta. Miten itse tästä jaksan nousta? Toivon ap.lle kaikkea hyvää, enemmän voimia kuin itselläni on!
Herää nyt unestasi ap, ja LÄHDE! Et voi olla noin idiootti, että et muka tajua että mies aiheuttaa ahdistusta lapsiisi. Lapsillasi saattaa olla edessä iänikuinen vamma; esim masennus tms. Tuollaisessa vihamielisessä kodissa on kaameaa kasvaa. Ota itseäsi niskasta kiinni ja lähde. Tuollaisen kusipään kanssa ei voi sopia erosta mitään, sun täytyy vaan toimia ja jättää se. Teini-ikäinen saa itse päättää haluaako tavata tuollaista isää. Todennäköisesti ei halua. Avaa silmät ap; sulla on ikävä mies, ja se myrkyttää koko kodin ilmapiirin.
Mies on joko luonnehäiriöinen, alkoholisti tai masentunut. Et pysty muuttamaan häntä, joten tehtäväsi on suojella lapsiasi häneltä.
Ymmärrän kyllä että ero ei ole helppo vaihtoehto. Omakin exä oli juuri tuollainen ns. ilmapiirin määrittäjä; jos hän oli hyvällä päällä, oltiin koko perhe ja kotona oli hyvä olla. Jos ei ollut, niin ilmapiiri oli todella ahdistava ja yhtä munankuorilla kävelyä. Jälkeenpäin olen tajunnut senkin, että jos mies oli hyvällä päällä, niin ei meillä täysin rentoa ollut silloinkaan, silloin tehtiin juttuja joilla saatiin ylläpidettyä miehen hyväntuulisuutta. Yäk, tämäkin on niin kotoa opittu malli omasta lapsuudestani. Enkä voi tuosta yksin miestä syyttää, minähän se kynnysmatto ja käytöksen mahdollistaja olin, ei mies vaatinut että nyt teet kaikkesi että pysynkin hyvällä päällä...
Mietin eroa pitkään, pelkäsin että eroan liian helpolla. Mietin vanhempiani ja isovanhempiani; pysyttiinhän sitä ennenkin yhdessä läpi murheiden ja alamäkien. Isovanhempia ajatellessani näin vain heidän välisen rakkauden, no kyllä vanhempanikin jo olivat "rauhoittuneet" ja yhteiselo näytti seesteiseltä. Sitten mietin heidät minun ikääni ja tajusin, että kaikenlaista paskaa niissäkin sukupolvissa on varmasti saatu kestää kumppanin kanssa, ei heilläkään ole varmasti ollut yhtä auvoa ja onnea parisuhteet siinä kuin ei meilläkään mieheni kanssa ollut ollut. Silloin ei vain ollut vaihtoehtona erota, vaan se piti kestää, ihan riippumatta kuinka onneton olit. Olisinko valmis "uhraamaan" oman elämäni olemalla onneton vain siksi, että joskus 30 vuoden päästä voisin katsoa taaksepäin elämääni, että tulihan se elettyä nyt sitten näinkin ja sama ukko on rinnalla. Onko sen arvoista? Kärsisivätkö lapset erostamme? No aivan varmasti, mutta toisaalta, kärsinhän itsekin vanhempieni kireistä väleistä ja riitelystä. Monesti toivoin että eroaisivatpa, niin loppuisi se vihamielisyys kotona. Vaikka se ero pelotti yhtä lailla. Onneksi valinta ei ollut minun, lapsen käsissä.
Minulla oli nyt käsissäni valta, teenkö saman ratkaisun kuin vanhempani ja pysyisin yhdessä pahantuulisen, vihamielisen, synkän miehen kanssa, jota minun oli todella vaikea kunnioittaa enää, vai eroaisinko, nyt kun se luojan kiitos on mahdollista ja sallittua. Haluanko opettaa tyttärelleni saman miellyttämisen ilmapiirin, että pehmeämpi (tapauksessamme minä ja lapset) sopeutuu toimimaan niin, että ärsyttäisi mahdollisimman vähän - elämällä siis ihan normaalia elämää, normaaleine äänineen.
No minä valitsin erota. Ja nyt meillä on todellakin aivan ihana rento ja kotoisa ilmapiiri kotona, jossa saamme kaikki olla sillä tavalla miltä tuntuu. Ei ole ketään kenen pillin mukaan pitäisi tanssia, meillä saa pitää meteliä, nauraa, leikkiä ja vaikka kiukutellakin, jos siltä tuntuu, tietysti. Lapset ovat ihanan rentoja ja vapautuneita, käyvät isällään kylässä (siltä se valitettavasti heistä tuntuu - kyläilyltä) ja välit ovat kunnossa, isäkin kestää lapsia hyvin kun näkee niitä vähemmän... (mikä minusta on aivan hullua, mutta hyvä lasten ja hänen kannaltaan)
En enää koe, että ydinperhe on elämän ydinajatus. Me valitsimme ex-miehen toki kanssa lisääntyä ajatuksena, että pysyisimme aina yhdessä, mutta toisin kävi, eikä se ole kenenkään virhe. Lapset ovat silti elämämme suurin onni, nyt sitä onnea ei varjosta mikään parisuhde-epäonni, vaan olen kaikilla tavoin, jokaisella solullani, aidosti onnellinen! Olen myös iloinen niiden ydinperheiden puolesta, joilla se onni säilyy parisuhteessakin, mutta meillä kävi toisin. Olen ylpeä, että otin vastuun elämästäni ja _lasten elämästä_, ettei heidän tarvinnut viettää lapsuuttaan vihamielisessä ilmapiirissä, jollaiseksi se oli pikkuhiljaa muovautunut.
Minusta on aika outoa etsiä rationaalisia syitä noin massiiviseen ja järjettömään tunteenpurkaukseen. Rationaalisen ihmisen on toki vaikea ymmärtää tunteellista ihmistä - ja päinvastoin.
Ihan hyvin voin ymmärtää että joku raivostuu kun häntä ei odotettu - varsinkin mies. Miehet kun usein passataan ja opetetetaan siihen, että heidän mukaansa tehdään kaikki. Eikä tunteellinen ihminen pysähdy miettimään ennen raivonpurkausta, onko siinä mitään järkeä.