Lue keskustelun säännöt.
Miehen etälapsi tulossa "lomalle"
16.06.2016 |
Heinäkuussa piti olla 2 viikkoa, mutta nyt äitinsä pakottaa ottamaan lapsen vielä yhdeksi ylimääräiseksi viikonlopuksi.
Ei siinä muuten mitään, mut omat lapseni on samaan aikaan omalla isällään 2 viikkoa joten meillä ei ole miehen kanssa yhteistä aikaa koko kesänä.
Toisekseen mies ei tee lapsensa kanssa mitään joten lapsen hoito ja viihdyttäminen on mun varassa aina 90% kun lapsi käy täällä. Miehellä raskas lääkitys jonka vuoksi nukkuu lähes kaiken muun ajan mitää jää työssäkäynnin ulkopuolelle.
Ajatus heinäkuusta uuvuttaa jo nyt, tuntuu ettei kohta enää jaksa..
Isovanhemmat, miehen vanhemmat eivät kovin paljoa lapsenlastaan ota luokseen joten tukiverkko melko pieni meillä.
Mietin jo että vain häipyisin johonkin kaverille lepään viikoksi heinäkuussa ja jättäisin miehen "oman onnensa" nojaan. Tulin heti katumapäälle koska tiedän miten raskasta lapsen kanssa olo on oikeasti miehelle.. :/
Miten muut tässä tilanteessa olleet? Arvostelijat jakakoon elämänviisauksensa muualle kiitos..
T. Väsynyt
Kommentit (203)
Vierailija kirjoitti:
Joku tuolla sanoi, että rakkaus vieraan lapsiin ei välttämättä synny koskaan. Menen vielä pidemmälle ja väitän, että vieraan lapsia kohtaan saattaa kokea jopa inhon ja vastenmielisyyden tunteita, tai ainakaan heitä ei koskaan todellisuudessa hyväksy perheen jäseniksi. Minusta tällöin pitäisi lähteä eri teille. Lapset ovat lapsia rajallisen, häviävän lyhyen ajan, jolloin luodaan pohja heidän loppuelämälleen. Kun lapsi joutuu omassa kodissaan, oli se ykkös- tai kakkoskoti, luikkimaan pitkin seiniä kuin epätoivottu vieras, tällä on pysyvät seuraukset.
En itsekään pitäisi ap:n tilannetta oikeudenmukaisena. Mutta lapsen kannalta tilanne on täysin kestämätön. Kyllä hän tietää, ettei ole tervetullut. Lapsi tietää.
Voi olla niinkin, että joku äitipuoli rakastaa miehensä toista lasta ja toista kohtaan tuntee jopa inhon tunteita. Kyse ei ole pelkästään siitä, että millainen ihminen äitipuoli on noin luonteeltaan. Kyse on myös äitipuolen ja lapsen välisestä "kemiasta" ja "aaltopituudesta". Nyt minut varmaan kivitetään kun sanon näin, mutta rakkaus vierasta lasta kohtaan ei riipu pelkästään siitä aikuisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eronneet tottuu liian hyvälle, kun omaa aikaa on paljon verrattuna normiperheeseen. Harvoin oli mahdollisuus kahdenkeskiseen aikaan, kun lapset oli pieniä. Turhaa kitinää.
Kyse voi olla osittain siitäkin, että ap:n mies on ehkä hoitanut tilanteen huonosti. Ehkä mies on luvannut että lapsi voi tulla kysymättä ap:lta (tietäen että ap on se joka kuitenkin joutuu hoitamaan). Ehkä ap ei saa mieheltä mitään kiitosta tai arvostuksen osoitusta siitä että hoitaa miehen lasta. Ehkä ap siksi kokee itsensä lähinnä hoitotädiksi. Ehkä ap:ta surettaa että mies vain nukkuu kaiken ajan eikä ikinä vietä aikaa ap:n kanssa ja siksi katkeroittaa miehen lapsesta tuleva yllättävä lisätyö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuolla sanoi, että rakkaus vieraan lapsiin ei välttämättä synny koskaan. Menen vielä pidemmälle ja väitän, että vieraan lapsia kohtaan saattaa kokea jopa inhon ja vastenmielisyyden tunteita, tai ainakaan heitä ei koskaan todellisuudessa hyväksy perheen jäseniksi. Minusta tällöin pitäisi lähteä eri teille. Lapset ovat lapsia rajallisen, häviävän lyhyen ajan, jolloin luodaan pohja heidän loppuelämälleen. Kun lapsi joutuu omassa kodissaan, oli se ykkös- tai kakkoskoti, luikkimaan pitkin seiniä kuin epätoivottu vieras, tällä on pysyvät seuraukset.
En itsekään pitäisi ap:n tilannetta oikeudenmukaisena. Mutta lapsen kannalta tilanne on täysin kestämätön. Kyllä hän tietää, ettei ole tervetullut. Lapsi tietää.
Voi olla niinkin, että joku äitipuoli rakastaa miehensä toista lasta ja toista kohtaan tuntee jopa inhon tunteita. Kyse ei ole pelkästään siitä, että millainen ihminen äitipuoli on noin luonteeltaan. Kyse on myös äitipuolen ja lapsen välisestä "kemiasta" ja "aaltopituudesta". Nyt minut varmaan kivitetään kun sanon näin, mutta rakkaus vierasta lasta kohtaan ei riipu pelkästään siitä aikuisesta.
Rakkautta kahden ihmisen välillä, vaikka olisivatkin aikuinen ja lapsi, ei voi tietenkään edellyttää. Mutta kyllä minusta voi edellyttää, että aikuinen mieltää ja sisäistää taloudessaan asuvan lapsen aidosti osaksi perhettä. Tämä tarkoittaa, että lapsella on jakamattomat oikeudet kotiin. Jos uusperheeseen lähtee, on minusta kasvettava siihen, että itsellä ei ole sen suurempaa oikeutta siihen kotiin kuin toisellakaan, vaikka henkilökemiat ei heijastaisikaan sielunkumppanuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuolla sanoi, että rakkaus vieraan lapsiin ei välttämättä synny koskaan. Menen vielä pidemmälle ja väitän, että vieraan lapsia kohtaan saattaa kokea jopa inhon ja vastenmielisyyden tunteita, tai ainakaan heitä ei koskaan todellisuudessa hyväksy perheen jäseniksi. Minusta tällöin pitäisi lähteä eri teille. Lapset ovat lapsia rajallisen, häviävän lyhyen ajan, jolloin luodaan pohja heidän loppuelämälleen. Kun lapsi joutuu omassa kodissaan, oli se ykkös- tai kakkoskoti, luikkimaan pitkin seiniä kuin epätoivottu vieras, tällä on pysyvät seuraukset.
En itsekään pitäisi ap:n tilannetta oikeudenmukaisena. Mutta lapsen kannalta tilanne on täysin kestämätön. Kyllä hän tietää, ettei ole tervetullut. Lapsi tietää.
Voi olla niinkin, että joku äitipuoli rakastaa miehensä toista lasta ja toista kohtaan tuntee jopa inhon tunteita. Kyse ei ole pelkästään siitä, että millainen ihminen äitipuoli on noin luonteeltaan. Kyse on myös äitipuolen ja lapsen välisestä "kemiasta" ja "aaltopituudesta". Nyt minut varmaan kivitetään kun sanon näin, mutta rakkaus vierasta lasta kohtaan ei riipu pelkästään siitä aikuisesta.
Rakkautta kahden ihmisen välillä, vaikka olisivatkin aikuinen ja lapsi, ei voi tietenkään edellyttää. Mutta kyllä minusta voi edellyttää, että aikuinen mieltää ja sisäistää taloudessaan asuvan lapsen aidosti osaksi perhettä. Tämä tarkoittaa, että lapsella on jakamattomat oikeudet kotiin. Jos uusperheeseen lähtee, on minusta kasvettava siihen, että itsellä ei ole sen suurempaa oikeutta siihen kotiin kuin toisellakaan, vaikka henkilökemiat ei heijastaisikaan sielunkumppanuutta.
Kyllä, olet varmasta oikeassa siinä että PITÄISI. Mutta niin pitäisi ihmisen minia muitakin asioita, lapsia pitäisi aina jaksaa ojentaa kärsivällisesti, pitäisi olla huomaavainen muita ihmisiä kohtaan, pitäisi aina pitää lupaukset, pitäisi kantaa vastuu tekemisistään jne.
Vaikka olen periaatteessa samaa mieltä kuin sinä, niin ärsyynnyn siitä että pitäisi-puhe on kuitenkin oikeasti tosielämän näkökulmasta aika vierasta juttua. Tosiasia on se, että kaikki ihmiset väsyy joskus, moni on aika itsekäs, moni raivostuu jos ei saa kotonaan olla rauhassa jne. Niin se vain menee. Tuntuisi hyödylliseltä, jos keskusteltaisiin siitä, millaista elämä oikeasta on ja miten tosielämän puitteissa toimitaan, eikä millaista sen pitäisi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Julistan seuraavan, joka piipittää "mutku ydinperheessäkään...", virallisesti totaaliseksi ääliöksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuolla sanoi, että rakkaus vieraan lapsiin ei välttämättä synny koskaan. Menen vielä pidemmälle ja väitän, että vieraan lapsia kohtaan saattaa kokea jopa inhon ja vastenmielisyyden tunteita, tai ainakaan heitä ei koskaan todellisuudessa hyväksy perheen jäseniksi. Minusta tällöin pitäisi lähteä eri teille. Lapset ovat lapsia rajallisen, häviävän lyhyen ajan, jolloin luodaan pohja heidän loppuelämälleen. Kun lapsi joutuu omassa kodissaan, oli se ykkös- tai kakkoskoti, luikkimaan pitkin seiniä kuin epätoivottu vieras, tällä on pysyvät seuraukset.
En itsekään pitäisi ap:n tilannetta oikeudenmukaisena. Mutta lapsen kannalta tilanne on täysin kestämätön. Kyllä hän tietää, ettei ole tervetullut. Lapsi tietää.
Voi olla niinkin, että joku äitipuoli rakastaa miehensä toista lasta ja toista kohtaan tuntee jopa inhon tunteita. Kyse ei ole pelkästään siitä, että millainen ihminen äitipuoli on noin luonteeltaan. Kyse on myös äitipuolen ja lapsen välisestä "kemiasta" ja "aaltopituudesta". Nyt minut varmaan kivitetään kun sanon näin, mutta rakkaus vierasta lasta kohtaan ei riipu pelkästään siitä aikuisesta.
Rakkautta kahden ihmisen välillä, vaikka olisivatkin aikuinen ja lapsi, ei voi tietenkään edellyttää. Mutta kyllä minusta voi edellyttää, että aikuinen mieltää ja sisäistää taloudessaan asuvan lapsen aidosti osaksi perhettä. Tämä tarkoittaa, että lapsella on jakamattomat oikeudet kotiin. Jos uusperheeseen lähtee, on minusta kasvettava siihen, että itsellä ei ole sen suurempaa oikeutta siihen kotiin kuin toisellakaan, vaikka henkilökemiat ei heijastaisikaan sielunkumppanuutta.
Kyllä, olet varmasta oikeassa siinä että PITÄISI. Mutta niin pitäisi ihmisen minia muitakin asioita, lapsia pitäisi aina jaksaa ojentaa kärsivällisesti, pitäisi olla huomaavainen muita ihmisiä kohtaan, pitäisi aina pitää lupaukset, pitäisi kantaa vastuu tekemisistään jne.
Vaikka olen periaatteessa samaa mieltä kuin sinä, niin ärsyynnyn siitä että pitäisi-puhe on kuitenkin oikeasti tosielämän näkökulmasta aika vierasta juttua. Tosiasia on se, että kaikki ihmiset väsyy joskus, moni on aika itsekäs, moni raivostuu jos ei saa kotonaan olla rauhassa jne. Niin se vain menee. Tuntuisi hyödylliseltä, jos keskusteltaisiin siitä, millaista elämä oikeasta on ja miten tosielämän puitteissa toimitaan, eikä millaista sen pitäisi olla.
Niin, pitäisihän niille ihan omillekin lapsille olla aina rakentava ja fiksu aikuinen. Käsi sydämelle, kuka muka aina on?
Miksi kumppanin lasten suhteen pitäisi olla jotenkin yli-ihminen, mutta omiin saa väsyä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oksettava ajatus saada "lomaa" lapsista ja etenkin kun puhutaan useammasta päivästä. Ei lapset ole mikään työpaikka, mistä ollaan lomalla, vaan lapset ovat perhe. Minut tekee niin surulliseksi, kun kuulen aikuisten ihmisten puhuvan "lomaa lapsista". Ihan kuin lapset olisi vain rasite ja välttämätön paha. Miltä itsestäsi tuntuisi, jos sinulle tärkeä ihminen puolisosi tai lapsesi sanoisi, että mun täytyy saada susta viikko lomaa. Joo, tietenkään kukaan ei sano näin lapselleen, mutta kyllä lapset ymmärtävät vanhemman puheista.
Vierailija kirjoitti:
Oksettava ajatus saada "lomaa" lapsista ja etenkin kun puhutaan useammasta päivästä. Ei lapset ole mikään työpaikka, mistä ollaan lomalla, vaan lapset ovat perhe. Minut tekee niin surulliseksi, kun kuulen aikuisten ihmisten puhuvan "lomaa lapsista". Ihan kuin lapset olisi vain rasite ja välttämätön paha. Miltä itsestäsi tuntuisi, jos sinulle tärkeä ihminen puolisosi tai lapsesi sanoisi, että mun täytyy saada susta viikko lomaa. Joo, tietenkään kukaan ei sano näin lapselleen, mutta kyllä lapset ymmärtävät vanhemman puheista.
Menikös nyt vähän jeesustelun puolelle? Kaikki ajattelee joskus puolisostaan, että hyvä kun lähdit illaksi omiin menoihisi, että saan sinusta hetken lomaa, koska olet ollut viime päivät tosi ärsyttävä. Vaikka rakastaisi puolisoaan jne. Ei sitä sanota ääneen puolisolle, kuten ei lapsellekaan vastaavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi se oma lapsi ei (pääsääntöisesti) traumatisoidu siitä, että hänet laitetaan isovanhemmille yökylään tai leirille tai whatever ja vanhemmat menevät vaikka ulos syömään tai minilomalle? Mutta se uusiolapsi on heti hyljitty ja epärakastettu ja ei-toivottu, jos tämän isä ja äitipuoli haluavat jotain vastaavaa?
Vierailija kirjoitti:
Voi voi. Jos yhtään lohduttaa, niin tuollainen lapseton aika on täysin vieras käsite ydinperheissä. Onhan sulla 10 päivää aikaa olla miehen kanssa.
TÄMÄ!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole kahdenkeskistä aikaa mun miehen kanssa koko kesänä, eikä ollut keväällä eikä ole syksylläkään. Ollaan ydinperhe ja meillä on kolme lasta. En ole edes tajunnut, että kun lapsia on hankkinut, niin sitten saisi vielä vaatia viikkokaupalla jotain aikuisten omaa aikaa vuodessa.
Etkö tosiaan ole tajunnut? Kuule, kyllä teillä on miehesi kanssa ihan täysi oikeus ottaa sitä kahdenkeskistä aikaa myös. Voitte hommata lastenhoitajan/lapsille hoitopaikan ja viettää aikaa ihan kaksistaan ilman lapsia. Suosittelen!
Toki, ja otetaankin, ilta siellä toinen täällä. Viime kesänä oltiin peräti 4 vuorokautta matkoilla ilman lapsia, eka kerta 12 vuoteen. Mutta se on tosiaan tunti sieltä ja toinen täältä, EI viikkokaupalla keskellä kesää kun lapsetkin on lomalla. Mä ainakin haluan olla niiden lastenkin kanssa, talvella kaiken arjen keskellä sitä yhteistä aikaa jää todella vähän. AP_lla näyttäisi olevan vähän toisenlainen ongelma. Kun joutuu olemaan niiden lasten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole kahdenkeskistä aikaa mun miehen kanssa koko kesänä, eikä ollut keväällä eikä ole syksylläkään. Ollaan ydinperhe ja meillä on kolme lasta. En ole edes tajunnut, että kun lapsia on hankkinut, niin sitten saisi vielä vaatia viikkokaupalla jotain aikuisten omaa aikaa vuodessa.
Tämä on tosi ilkeää kirjoittelua. Ap ei vaadi lomaa omasta lapsestaan vaan miehensä lapsen hoitamisesta. Ap ei vaadi lomaa siitä lapsesta, jonka on itse hankkinut. Sille ei vaan voi mitään, että oma lapsi on eri kuin vieras lapsi. Joten älä enää jeesustele että sinä et kaipaa lomaa omista lapsistasi. Ala itse elämään omien lapsien lisäksi yhtäkkiä jonkun vieraan lapsen kanssa, jonkun jota et tilannut etkä pyytänyt, jonkun josta kyllä joudun kantamaan vastuuta mutta josta et saa päättää mitään, ja tule sitten neljän vuoden jälkeen tänne kertomaan kuin IHANAA se on.
Jos on, todennäköisesti ihan tietoisesti, lyönyt hynttyyt yhteen ihmisen kanssa jolla on jo lapsia, ON NE LAPSET HALUNNUT. Sori vaan, mutta eroperheen lapsena, jossa uusi äitipuoli teki hyvin selväksi, mitä minusta ajatteli, pidän ap:n kaltaisia ihmisiä kaiken arvostelun alapuolella olevana mutaporukkana. Jos ei pysty, ei pidä edes alkaa, se lapsi on tuohon kaikkeen TÄYSIN syytön ja hän on nyt se, joka tuon laskun maksaa. Kun aikuiset hänen ympärillään itkee "kun mä en haluuuuuuuu, yhyyyyyyy"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole kahdenkeskistä aikaa mun miehen kanssa koko kesänä, eikä ollut keväällä eikä ole syksylläkään. Ollaan ydinperhe ja meillä on kolme lasta. En ole edes tajunnut, että kun lapsia on hankkinut, niin sitten saisi vielä vaatia viikkokaupalla jotain aikuisten omaa aikaa vuodessa.
Tämä on tosi ilkeää kirjoittelua. Ap ei vaadi lomaa omasta lapsestaan vaan miehensä lapsen hoitamisesta. Ap ei vaadi lomaa siitä lapsesta, jonka on itse hankkinut. Sille ei vaan voi mitään, että oma lapsi on eri kuin vieras lapsi. Joten älä enää jeesustele että sinä et kaipaa lomaa omista lapsistasi. Ala itse elämään omien lapsien lisäksi yhtäkkiä jonkun vieraan lapsen kanssa, jonkun jota et tilannut etkä pyytänyt, jonkun josta kyllä joudun kantamaan vastuuta mutta josta et saa päättää mitään, ja tule sitten neljän vuoden jälkeen tänne kertomaan kuin IHANAA se on.
Jos on, todennäköisesti ihan tietoisesti, lyönyt hynttyyt yhteen ihmisen kanssa jolla on jo lapsia, ON NE LAPSET HALUNNUT. Sori vaan, mutta eroperheen lapsena, jossa uusi äitipuoli teki hyvin selväksi, mitä minusta ajatteli, pidän ap:n kaltaisia ihmisiä kaiken arvostelun alapuolella olevana mutaporukkana. Jos ei pysty, ei pidä edes alkaa, se lapsi on tuohon kaikkeen TÄYSIN syytön ja hän on nyt se, joka tuon laskun maksaa. Kun aikuiset hänen ympärillään itkee "kun mä en haluuuuuuuu, yhyyyyyyy"
Sori karkasi kesken.. Kun kyseessä on lapsia, niin AIKUISEN NAISEN täytyy osata miettiä pikkuisen pitemmälle kun ekaan panoon saakka sen perheellisen miehen kanssa. Että onko minusta ihan oikeasti tähän? Ja onko minusta tähän seuraavat 20 vuotta tai loppuelämäni? Jos vastaus on "en tiedä" niin siiten pitää pysyä erossa niistä perheellisistä miehistä. Koska tämä, toisin kuin oma eka vauva ei tule yllärinä kenellekkään, tätä voi vaikka pikkusen harjoitella ennen kuin tekee lopullisen päätöksen. Ihan jokaisen ohikulkijan kansa ei tarvitse muuttaa samaan kämppään, seurustella voi aikuinen ihminen muutenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuolla sanoi, että rakkaus vieraan lapsiin ei välttämättä synny koskaan. Menen vielä pidemmälle ja väitän, että vieraan lapsia kohtaan saattaa kokea jopa inhon ja vastenmielisyyden tunteita, tai ainakaan heitä ei koskaan todellisuudessa hyväksy perheen jäseniksi. Minusta tällöin pitäisi lähteä eri teille. Lapset ovat lapsia rajallisen, häviävän lyhyen ajan, jolloin luodaan pohja heidän loppuelämälleen. Kun lapsi joutuu omassa kodissaan, oli se ykkös- tai kakkoskoti, luikkimaan pitkin seiniä kuin epätoivottu vieras, tällä on pysyvät seuraukset.
En itsekään pitäisi ap:n tilannetta oikeudenmukaisena. Mutta lapsen kannalta tilanne on täysin kestämätön. Kyllä hän tietää, ettei ole tervetullut. Lapsi tietää.
Voi olla niinkin, että joku äitipuoli rakastaa miehensä toista lasta ja toista kohtaan tuntee jopa inhon tunteita. Kyse ei ole pelkästään siitä, että millainen ihminen äitipuoli on noin luonteeltaan. Kyse on myös äitipuolen ja lapsen välisestä "kemiasta" ja "aaltopituudesta". Nyt minut varmaan kivitetään kun sanon näin, mutta rakkaus vierasta lasta kohtaan ei riipu pelkästään siitä aikuisesta.
Rakkautta kahden ihmisen välillä, vaikka olisivatkin aikuinen ja lapsi, ei voi tietenkään edellyttää. Mutta kyllä minusta voi edellyttää, että aikuinen mieltää ja sisäistää taloudessaan asuvan lapsen aidosti osaksi perhettä. Tämä tarkoittaa, että lapsella on jakamattomat oikeudet kotiin. Jos uusperheeseen lähtee, on minusta kasvettava siihen, että itsellä ei ole sen suurempaa oikeutta siihen kotiin kuin toisellakaan, vaikka henkilökemiat ei heijastaisikaan sielunkumppanuutta.
Kyllä, olet varmasta oikeassa siinä että PITÄISI. Mutta niin pitäisi ihmisen minia muitakin asioita, lapsia pitäisi aina jaksaa ojentaa kärsivällisesti, pitäisi olla huomaavainen muita ihmisiä kohtaan, pitäisi aina pitää lupaukset, pitäisi kantaa vastuu tekemisistään jne.
Vaikka olen periaatteessa samaa mieltä kuin sinä, niin ärsyynnyn siitä että pitäisi-puhe on kuitenkin oikeasti tosielämän näkökulmasta aika vierasta juttua. Tosiasia on se, että kaikki ihmiset väsyy joskus, moni on aika itsekäs, moni raivostuu jos ei saa kotonaan olla rauhassa jne. Niin se vain menee. Tuntuisi hyödylliseltä, jos keskusteltaisiin siitä, millaista elämä oikeasta on ja miten tosielämän puitteissa toimitaan, eikä millaista sen pitäisi olla.
Ei minulta puutu ymmärrystä arkipäivän yksittäisten tositilanteiden haasteisiin. Konflikteja tulee, väsytään, on itsekkyyden puuskia, ja kaikki tämä on normaalia. En puhu siitä, vaan puhun siitä mitä uusperheen vanhempi pysyvästi siellä sielussaan kokee oikeana. Jos sieltä sielusta oikeasti löytyy ajatus että nuo lapset eivät kuulu tänne, uusperheys ei ole tälläiselle ihmiselle sopiva järjestely. Hän kärsii siitä itse, jatkuvasti, koska tuon tunteen ja tosielämän välillä on pysyvä ristiriita. Lapsista nyt puhumattakaan, vaikka se ei olisikaan uusiovanhemman päällimmäisenä murheena.
Se on sitten toinen juttu, kuinka moni pystyy tilanteesta poistumaan, jos ja kun puolisoaan kuitenkin rakastaa. Tiedän kuitenkin tapauksia, jossa uusperheet ovat muuttaneet erilleen, ja parisuhde on jatkunut kahden talouden suhteena niin kauan kuin lapset asuvat kotona.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuolla sanoi, että rakkaus vieraan lapsiin ei välttämättä synny koskaan. Menen vielä pidemmälle ja väitän, että vieraan lapsia kohtaan saattaa kokea jopa inhon ja vastenmielisyyden tunteita, tai ainakaan heitä ei koskaan todellisuudessa hyväksy perheen jäseniksi. Minusta tällöin pitäisi lähteä eri teille. Lapset ovat lapsia rajallisen, häviävän lyhyen ajan, jolloin luodaan pohja heidän loppuelämälleen. Kun lapsi joutuu omassa kodissaan, oli se ykkös- tai kakkoskoti, luikkimaan pitkin seiniä kuin epätoivottu vieras, tällä on pysyvät seuraukset.
En itsekään pitäisi ap:n tilannetta oikeudenmukaisena. Mutta lapsen kannalta tilanne on täysin kestämätön. Kyllä hän tietää, ettei ole tervetullut. Lapsi tietää.
Voi olla niinkin, että joku äitipuoli rakastaa miehensä toista lasta ja toista kohtaan tuntee jopa inhon tunteita. Kyse ei ole pelkästään siitä, että millainen ihminen äitipuoli on noin luonteeltaan. Kyse on myös äitipuolen ja lapsen välisestä "kemiasta" ja "aaltopituudesta". Nyt minut varmaan kivitetään kun sanon näin, mutta rakkaus vierasta lasta kohtaan ei riipu pelkästään siitä aikuisesta.
Rakkautta kahden ihmisen välillä, vaikka olisivatkin aikuinen ja lapsi, ei voi tietenkään edellyttää. Mutta kyllä minusta voi edellyttää, että aikuinen mieltää ja sisäistää taloudessaan asuvan lapsen aidosti osaksi perhettä. Tämä tarkoittaa, että lapsella on jakamattomat oikeudet kotiin. Jos uusperheeseen lähtee, on minusta kasvettava siihen, että itsellä ei ole sen suurempaa oikeutta siihen kotiin kuin toisellakaan, vaikka henkilökemiat ei heijastaisikaan sielunkumppanuutta.
Kyllä, olet varmasta oikeassa siinä että PITÄISI. Mutta niin pitäisi ihmisen minia muitakin asioita, lapsia pitäisi aina jaksaa ojentaa kärsivällisesti, pitäisi olla huomaavainen muita ihmisiä kohtaan, pitäisi aina pitää lupaukset, pitäisi kantaa vastuu tekemisistään jne.
Vaikka olen periaatteessa samaa mieltä kuin sinä, niin ärsyynnyn siitä että pitäisi-puhe on kuitenkin oikeasti tosielämän näkökulmasta aika vierasta juttua. Tosiasia on se, että kaikki ihmiset väsyy joskus, moni on aika itsekäs, moni raivostuu jos ei saa kotonaan olla rauhassa jne. Niin se vain menee. Tuntuisi hyödylliseltä, jos keskusteltaisiin siitä, millaista elämä oikeasta on ja miten tosielämän puitteissa toimitaan, eikä millaista sen pitäisi olla.
Ei minulta puutu ymmärrystä arkipäivän yksittäisten tositilanteiden haasteisiin. Konflikteja tulee, väsytään, on itsekkyyden puuskia, ja kaikki tämä on normaalia. En puhu siitä, vaan puhun siitä mitä uusperheen vanhempi pysyvästi siellä sielussaan kokee oikeana. Jos sieltä sielusta oikeasti löytyy ajatus että nuo lapset eivät kuulu tänne, uusperheys ei ole tälläiselle ihmiselle sopiva järjestely. Hän kärsii siitä itse, jatkuvasti, koska tuon tunteen ja tosielämän välillä on pysyvä ristiriita. Lapsista nyt puhumattakaan, vaikka se ei olisikaan uusiovanhemman päällimmäisenä murheena.
Se on sitten toinen juttu, kuinka moni pystyy tilanteesta poistumaan, jos ja kun puolisoaan kuitenkin rakastaa. Tiedän kuitenkin tapauksia, jossa uusperheet ovat muuttaneet erilleen, ja parisuhde on jatkunut kahden talouden suhteena niin kauan kuin lapset asuvat kotona.
Hyvä että avasit ja perustelit, pointtisi kuulostaa ihan fiksulta (olen se jolle vastasit). Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Mutta väitän, että suurin osa uusperheen äitipuolista kokee sielussaan juuri noin, että miehen lapset ei kuulu tänne. Ja he kärsivät myös itse, jatkuvasti, koska tuntuu että omassa kodissa on vieraita. Ja tilanteesta juurikin ei pystytä poistumaan, koska rakkaus mieheen estää haluamasta eroa. On ehkä kuviteltu, että pystytään uusperheeseen ja hyväksymään miehen lapset, mutta yhteenmuutettua on tajuttu, että ei pystytäkään. Väärin lasta kohtaan, väärin omaa itseäänkin kohtaan, väärin miestä kohtaan, mutta kuitenkin tavallinen tosiasia. Ehkä tässä on se syy miksi niin monet uusperheet menevät pieleen ja ovat ahdistavia elinpiirejä vähintään jollekin sen uusperheen osapuolelle. Tässä kohdin vaan se "pitäisi erota" puhe on turhaa, jos ei rakkautensa vuoksi halua erota tai pysty eroamaan tai osaa erota. Yllättävän moni ihminen elää olosuhteissa joissa ei ole onnellinen.
Jos pistäisi pystyyn äänestyksen (noin kuvitteellisesti), johon pystyisi vastaamaan vain vilpittömän rehellisesti sen pohjimmaisen ja perimmäisen totuuden. Niin kuinka moni äitipuoli vastaisi että aidosti haluaa joka päivä elää miehensä lasten kanssa, ei koe niitä yhtään vieraiksi lapsiksi ja rakastaa niitä?
Varmasti muutama, mutta vähemmistö.
Miksi kukaan ei puhu täällä siitä, että osa eronneista äideistä haluaa uuden miehen jakamaan arkea ja siksi ryhtyy uusperheeseen. Haluaa kumppanin jakamaan arjen kasvatusvastuuta omia lapsia varten jne..Siinä on itsekkäitä syitä taustalla eikä välttämättä edes mietitä että haluaako jakaa kotinsa miehen lapsien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Jos pistäisi pystyyn äänestyksen (noin kuvitteellisesti), johon pystyisi vastaamaan vain vilpittömän rehellisesti sen pohjimmaisen ja perimmäisen totuuden. Niin kuinka moni äitipuoli vastaisi että aidosti haluaa joka päivä elää miehensä lasten kanssa, ei koe niitä yhtään vieraiksi lapsiksi ja rakastaa niitä?
Varmasti muutama, mutta vähemmistö.
Hyvin harva.
Minä olen äitipuoli. Miehen lapsissa ei ole mitään vikaa, mukavia, tottelevaisia ja hyvätapaisia ovat. Mutta en jäisi kaipaamaan.
Jos on varaa, niin mä ainakin lähtisin vaikka yksin johonkin etelään... Kerran vuodessa lomaa, niin en kyllä tollasella pilaisi.
Miksi lapsen äiti edes jättää toimintakyvyttömälle sairaalle isälle lapsen viikoiksi? Eihän sinulla ole mitään velvollisuuksia hoitaa lasta. Toki olet mukava, jos muutaman päivän lasta viihdytät, mutta viikko tolkulla on vähän liikaa pyydetty.
En lukenut koko ketjua, toivottavasti ei tullut kauheasti toistoa :)