Miehen etälapsi tulossa "lomalle"

Kun tässäkin ketjussa puolustetaan ydinperheitä henkeen ja vereen, haluaisin ottaa esille ainakin yhden eroperheen edun. Viime aikoina on julkisessa keskustelussa ollut paljon esillä äitien vastuulle useimmiten jäävä ns. metatyö eli se, että päävastuu arjen pyörittämisestä lipeää syystä tai toisesta äidille. Tämä voi olla hyvinkin väsyttävää ja johtaa lopulta äidin katkeroitumiseen. Sen sijaan eroperheissä, mikäli vanhemmat saavat erotessaan huoltajuus- ja tapaamisasiat sovittua hyvässä hengessä, voi vastuu lapsesta jakautua paljon tasaisemmin kuin ydinperheessä. Ei tarvitse tapella, kuinka paljon ja milloin kumpikin saa harrastaa omia asioitaan, kuka vie lapsen hammaslääkäriin ja kuka pakkaa lapsen päiväkotirepun aamuksi. Ainakin omalla kohdallani olen nähnyt lapseni näkökulmasta myönteisenä sen, että kumpikaan vanhemmista ei ole koskaan väsynyt lapsen kanssa olemiseen ja menettänyt hermojaan. Kun tietää, että lapsi on menossa tietyn ajan kuluttua toiselle vanhemmalleen, jaksaa uhma- ja murrosikäkiukuttelua ihan eri tavalla kuin jos mitään hengähdystaukoa ei olisi tulossa. Joskus olen miettinyt, että monessa perheessä, olisi voitu ero välttää kokonaan, jos vastuu lapsista ja arjen sujuvuudesta olisi saatu sovittua tasapuolisemmin jo ennen kuin toinen tai molemmat vanhemmat väsyvät toisiinsa ja perhe-elämään.

Jos miehen ex-vaimo on ns. hankala eksä, joka muuttaa sovittuja aikatauluja aina viime tipassa, ei suostu kompromisseihin, esittää miehelle jatkuvasti uusia rasittavia vaatimuksia, sekaantuu miehen elämään edelleen jne niin miehen lapsista on hankalampi pitää kuin jos ex-vaimo olisi mukava helppo eksä. Pahimmillaan miehen tytär muistuttaa ulkoisesti niin paljon äitiään, että äitipuolelle tulee lapsesta mieleen jatkuvasti katkera hankala miehen ex-vaimo. Ja nousee ärsytys pintaan. Tämä ei ole lapsen vika, mutta lapsi kärsii siitä. Joten arvon ex-vaimot, miettikää tarkkaan mitä teette ja miten toimitte lastenne isän suhteen eron jälkeen.

Tämä on tabu, siitä ei haluta puhua, mutta on totuus.

Vierailija kirjoitti:

Voi voi, sitä saa mitä tilaa, joten kärsi kuin nainen tai haihdut paikalta. Sinuna en todellakaan jäisi passaamaan äijää ja lasta, vaan keksisin parempaa tekemistä. Jos mies siitä nokkaansa ottaa, niin taas - voi voi...

En pysty lukemaan edes rivien välistä että ap tarkoittaisi passaamista! Mies on SAIRAS.

Esim. pään alueen vamman saaneet kärsivät usein jatkuvasta väsymyksestä. (Tahallani en käytä sanaa aivovamma koska tietämättömät ihmiset mieltävät sen tyyliin samaksi kuin hullu). En jouda lukemaan ketjua pidemmälle joten en tiedä onko sairaslomalle vai ei, mutta esim. vakuutusyhtiöiden kanssa saa mainitsemissani tapauksissa tapella aika kauan että sairaseläke on taskussa. Eikä edes sairaslomalla tai -eläkkeellä olo poista vauriota aivoista.  JA TÄMÄ SIIS VAIN ESIMERKKI, EN TIEDÄ ONKO APn MIEHELLÄ TÄMÄ.

Miettikää ennen kuin kommentoitte.

Vierailija kirjoitti:

Kun tässäkin ketjussa puolustetaan ydinperheitä henkeen ja vereen, haluaisin ottaa esille ainakin yhden eroperheen edun. Viime aikoina on julkisessa keskustelussa ollut paljon esillä äitien vastuulle useimmiten jäävä ns. metatyö eli se, että päävastuu arjen pyörittämisestä lipeää syystä tai toisesta äidille. Tämä voi olla hyvinkin väsyttävää ja johtaa lopulta äidin katkeroitumiseen. Sen sijaan eroperheissä, mikäli vanhemmat saavat erotessaan huoltajuus- ja tapaamisasiat sovittua hyvässä hengessä, voi vastuu lapsesta jakautua paljon tasaisemmin kuin ydinperheessä. Ei tarvitse tapella, kuinka paljon ja milloin kumpikin saa harrastaa omia asioitaan, kuka vie lapsen hammaslääkäriin ja kuka pakkaa lapsen päiväkotirepun aamuksi. Ainakin omalla kohdallani olen nähnyt lapseni näkökulmasta myönteisenä sen, että kumpikaan vanhemmista ei ole koskaan väsynyt lapsen kanssa olemiseen ja menettänyt hermojaan. Kun tietää, että lapsi on menossa tietyn ajan kuluttua toiselle vanhemmalleen, jaksaa uhma- ja murrosikäkiukuttelua ihan eri tavalla kuin jos mitään hengähdystaukoa ei olisi tulossa. Joskus olen miettinyt, että monessa perheessä, olisi voitu ero välttää kokonaan, jos vastuu lapsista ja arjen sujuvuudesta olisi saatu sovittua tasapuolisemmin jo ennen kuin toinen tai molemmat vanhemmat väsyvät toisiinsa ja perhe-elämään.

Jotkut ovat jopa eronneet sen takia, että halutaan päästä vähemmällä lasten hoidossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos pistäisi pystyyn äänestyksen (noin kuvitteellisesti), johon pystyisi vastaamaan vain vilpittömän rehellisesti sen pohjimmaisen ja perimmäisen totuuden. Niin kuinka moni äitipuoli vastaisi että aidosti haluaa joka päivä elää miehensä lasten kanssa, ei koe niitä yhtään vieraiksi lapsiksi ja rakastaa niitä?

Varmasti muutama, mutta vähemmistö.

Hyvin harva.

Minä olen äitipuoli. Miehen lapsissa ei ole mitään vikaa, mukavia, tottelevaisia ja hyvätapaisia ovat. Mutta en jäisi kaipaamaan.

Voihan olla että noihin hyvin harvoihin lukeutuisi vaikkapa sellainen nainen, joka ei suuresta halustaan huolimatta ole voinut saada omia lapsia. Miehen lapsi toimii vähän kuin kauan kaivattuna adoptiolapsena sitten. Mutta keskimääräisin äitipuolet eivät jäisi kaipaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tässäkin ketjussa puolustetaan ydinperheitä henkeen ja vereen, haluaisin ottaa esille ainakin yhden eroperheen edun. Viime aikoina on julkisessa keskustelussa ollut paljon esillä äitien vastuulle useimmiten jäävä ns. metatyö eli se, että päävastuu arjen pyörittämisestä lipeää syystä tai toisesta äidille. Tämä voi olla hyvinkin väsyttävää ja johtaa lopulta äidin katkeroitumiseen. Sen sijaan eroperheissä, mikäli vanhemmat saavat erotessaan huoltajuus- ja tapaamisasiat sovittua hyvässä hengessä, voi vastuu lapsesta jakautua paljon tasaisemmin kuin ydinperheessä. Ei tarvitse tapella, kuinka paljon ja milloin kumpikin saa harrastaa omia asioitaan, kuka vie lapsen hammaslääkäriin ja kuka pakkaa lapsen päiväkotirepun aamuksi. Ainakin omalla kohdallani olen nähnyt lapseni näkökulmasta myönteisenä sen, että kumpikaan vanhemmista ei ole koskaan väsynyt lapsen kanssa olemiseen ja menettänyt hermojaan. Kun tietää, että lapsi on menossa tietyn ajan kuluttua toiselle vanhemmalleen, jaksaa uhma- ja murrosikäkiukuttelua ihan eri tavalla kuin jos mitään hengähdystaukoa ei olisi tulossa. Joskus olen miettinyt, että monessa perheessä, olisi voitu ero välttää kokonaan, jos vastuu lapsista ja arjen sujuvuudesta olisi saatu sovittua tasapuolisemmin jo ennen kuin toinen tai molemmat vanhemmat väsyvät toisiinsa ja perhe-elämään.

Jotkut ovat jopa eronneet sen takia, että halutaan päästä vähemmällä lasten hoidossa.

Sitähän minä sanoin viimeisessä virkkeessäni, ero voitaisiin monissa tapauksissa välttää, jos asioista saataisiin sovittua ennen kuin väsymys ja katkeruus ovat päässeet pisteeseen, jossa ero tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Minusta viestisi oli asenteellinen, tuo "halutaan päästä vähemmällä" kuulosti sanavalintana sellaiselta, että vähättelet kuvaamaani äitien kokemaa väsymystä, ikään kuin ero olisi vain päähänpisto, kun halutaan vähän omaa aikaa. Ero on kuitenkin aina hyvin stressaava kokemus, ja usein se tarkoittaa myös elintasosta tinkimistä sekä paheksunnan kohteeksi joutumista. Kukapa haluaisi huvikseen parjatun "yh-äidin" leiman ja tulla jatkuvasti muistutetuksi omasta epäonnistumisestaan? Tutkimusten mukaan eroa pohditaan keskimäärin noin kaksi vuotta ennen eropäätöstä, ja hyvin, hyvin harva ryhtyy siihen mielellään tai kevein perustein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tässäkin ketjussa puolustetaan ydinperheitä henkeen ja vereen, haluaisin ottaa esille ainakin yhden eroperheen edun. Viime aikoina on julkisessa keskustelussa ollut paljon esillä äitien vastuulle useimmiten jäävä ns. metatyö eli se, että päävastuu arjen pyörittämisestä lipeää syystä tai toisesta äidille. Tämä voi olla hyvinkin väsyttävää ja johtaa lopulta äidin katkeroitumiseen. Sen sijaan eroperheissä, mikäli vanhemmat saavat erotessaan huoltajuus- ja tapaamisasiat sovittua hyvässä hengessä, voi vastuu lapsesta jakautua paljon tasaisemmin kuin ydinperheessä. Ei tarvitse tapella, kuinka paljon ja milloin kumpikin saa harrastaa omia asioitaan, kuka vie lapsen hammaslääkäriin ja kuka pakkaa lapsen päiväkotirepun aamuksi. Ainakin omalla kohdallani olen nähnyt lapseni näkökulmasta myönteisenä sen, että kumpikaan vanhemmista ei ole koskaan väsynyt lapsen kanssa olemiseen ja menettänyt hermojaan. Kun tietää, että lapsi on menossa tietyn ajan kuluttua toiselle vanhemmalleen, jaksaa uhma- ja murrosikäkiukuttelua ihan eri tavalla kuin jos mitään hengähdystaukoa ei olisi tulossa. Joskus olen miettinyt, että monessa perheessä, olisi voitu ero välttää kokonaan, jos vastuu lapsista ja arjen sujuvuudesta olisi saatu sovittua tasapuolisemmin jo ennen kuin toinen tai molemmat vanhemmat väsyvät toisiinsa ja perhe-elämään.

Jotkut ovat jopa eronneet sen takia, että halutaan päästä vähemmällä lasten hoidossa.

Sitähän minä sanoin viimeisessä virkkeessäni, ero voitaisiin monissa tapauksissa välttää, jos asioista saataisiin sovittua ennen kuin väsymys ja katkeruus ovat päässeet pisteeseen, jossa ero tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Minusta viestisi oli asenteellinen, tuo "halutaan päästä vähemmällä" kuulosti sanavalintana sellaiselta, että vähättelet kuvaamaani äitien kokemaa väsymystä, ikään kuin ero olisi vain päähänpisto, kun halutaan vähän omaa aikaa. Ero on kuitenkin aina hyvin stressaava kokemus, ja usein se tarkoittaa myös elintasosta tinkimistä sekä paheksunnan kohteeksi joutumista. Kukapa haluaisi huvikseen parjatun "yh-äidin" leiman ja tulla jatkuvasti muistutetuksi omasta epäonnistumisestaan? Tutkimusten mukaan eroa pohditaan keskimäärin noin kaksi vuotta ennen eropäätöstä, ja hyvin, hyvin harva ryhtyy siihen mielellään tai kevein perustein.

Kirjoitin tuon kommentin mielessäni muutama tuntemani isä, jotka ovat eronneet tuon syyn vuoksi. Ei ole tarkoitus vähätellä ketään, vähiten äitejä ja äitien väsymystä.

Jos oikeasti kaikilta äiti- ja isäpuolilta vaadittaisiin pyyteetöntä rakkautta kumppanin lapsia kohtaan, ei kovinkaan moni eronnut lapsellinen löytäisi uutta puolisoa. Kuinkahan onnellisia he sitten olisivat? Tai ne lapset kun vanhemmat olisivat yksinäisiä? 5 vuotta etä-äitipuolena ja lapset tuntuvat edelleen jokseenkin vierailta, minkä oletin kyllä ajan kuluessa muuttuvan. No, enää suunnilleen samat 5 jäljellä, joten eiköhän nekin mene.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tässäkin ketjussa puolustetaan ydinperheitä henkeen ja vereen, haluaisin ottaa esille ainakin yhden eroperheen edun. Viime aikoina on julkisessa keskustelussa ollut paljon esillä äitien vastuulle useimmiten jäävä ns. metatyö eli se, että päävastuu arjen pyörittämisestä lipeää syystä tai toisesta äidille. Tämä voi olla hyvinkin väsyttävää ja johtaa lopulta äidin katkeroitumiseen. Sen sijaan eroperheissä, mikäli vanhemmat saavat erotessaan huoltajuus- ja tapaamisasiat sovittua hyvässä hengessä, voi vastuu lapsesta jakautua paljon tasaisemmin kuin ydinperheessä. Ei tarvitse tapella, kuinka paljon ja milloin kumpikin saa harrastaa omia asioitaan, kuka vie lapsen hammaslääkäriin ja kuka pakkaa lapsen päiväkotirepun aamuksi. Ainakin omalla kohdallani olen nähnyt lapseni näkökulmasta myönteisenä sen, että kumpikaan vanhemmista ei ole koskaan väsynyt lapsen kanssa olemiseen ja menettänyt hermojaan. Kun tietää, että lapsi on menossa tietyn ajan kuluttua toiselle vanhemmalleen, jaksaa uhma- ja murrosikäkiukuttelua ihan eri tavalla kuin jos mitään hengähdystaukoa ei olisi tulossa. Joskus olen miettinyt, että monessa perheessä, olisi voitu ero välttää kokonaan, jos vastuu lapsista ja arjen sujuvuudesta olisi saatu sovittua tasapuolisemmin jo ennen kuin toinen tai molemmat vanhemmat väsyvät toisiinsa ja perhe-elämään.

Jotkut ovat jopa eronneet sen takia, että halutaan päästä vähemmällä lasten hoidossa.

Sitähän minä sanoin viimeisessä virkkeessäni, ero voitaisiin monissa tapauksissa välttää, jos asioista saataisiin sovittua ennen kuin väsymys ja katkeruus ovat päässeet pisteeseen, jossa ero tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Minusta viestisi oli asenteellinen, tuo "halutaan päästä vähemmällä" kuulosti sanavalintana sellaiselta, että vähättelet kuvaamaani äitien kokemaa väsymystä, ikään kuin ero olisi vain päähänpisto, kun halutaan vähän omaa aikaa. Ero on kuitenkin aina hyvin stressaava kokemus, ja usein se tarkoittaa myös elintasosta tinkimistä sekä paheksunnan kohteeksi joutumista. Kukapa haluaisi huvikseen parjatun "yh-äidin" leiman ja tulla jatkuvasti muistutetuksi omasta epäonnistumisestaan? Tutkimusten mukaan eroa pohditaan keskimäärin noin kaksi vuotta ennen eropäätöstä, ja hyvin, hyvin harva ryhtyy siihen mielellään tai kevein perustein.

Kirjoitin tuon kommentin mielessäni muutama tuntemani isä, jotka ovat eronneet tuon syyn vuoksi. Ei ole tarkoitus vähätellä ketään, vähiten äitejä ja äitien väsymystä.

Ymmärsin väärin, pahoitteluni. Vähän jäi kyllä silti mietityttämään nämä mainitsemasi isät. Ovatko he itse sanoneet sinulle, että lähtivät, koska haluavat päästä vähemmällä, vai onko tämä mahdollisesti jätettyjen puolisoiden versio? Äitien väsyminen on tosiaan todellinen ja valitettava ilmiö, mutta uskoisin, että aina kyse ei ole vain isän itsekkyydestä vaan osin myös siitä, että äiti omii alussa lapsen itselleen. Suomessahan nimenomaan monet äidit vastustavat esimerkiksi vanhempainvapaiden jakamista tasan, mikä tarkoittaa sitä, että tasa-arvopuheistaan huolimatta he kuitenkin ajattelevat olevansa parempia vanhempia. Äitiysloman aikana päävastuu lapsista ja kodista on luontevaa ollakin äidin vastuulla, mutta äidin tapa tehdä asioita jää helposti päälle. Usein näkee, kuinka äidit puuttuvat isän tapaan hoitaa lasta ja kotia. Tästä voi seurata kierre, jossa isä ei lopulta enää edes halua yrittää ja tuntee ulkopuolisuutta omassa perheessään. Äitien väsyminen on todellinen ilmiö, mutta siihen johtavat syyt monimutkaisempia, kuin miltä nopeasti ajateltuna vaikuttaisi.

Ensinnäkin, mikä kauhea sana Etälapsi.. Toiseksi, täytyy olla aika sairas mies jos ei lapsen kans jaksa yhtään olla. Ei se lapsikaan varmaan teille halua tulla kun isä vain kokoajan nukkuu ja sä huokailet vieressä kun niin vituttaa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi se oma lapsi ei (pääsääntöisesti) traumatisoidu siitä, että hänet laitetaan isovanhemmille yökylään tai leirille tai whatever ja vanhemmat menevät vaikka ulos syömään tai minilomalle? Mutta se uusiolapsi on heti hyljitty ja epärakastettu ja ei-toivottu, jos tämän isä ja äitipuoli haluavat jotain vastaavaa?

Ajattelen samoin kuin sinä :) Tämä on kyllä jännä. Mutta niinhän se on että isä- ja äitipuolilta vaaditaan vaan, mutta mitään heille ei suotaisi, koska muuten ovat ilkeitä ja itsekkäitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tässäkin ketjussa puolustetaan ydinperheitä henkeen ja vereen, haluaisin ottaa esille ainakin yhden eroperheen edun. Viime aikoina on julkisessa keskustelussa ollut paljon esillä äitien vastuulle useimmiten jäävä ns. metatyö eli se, että päävastuu arjen pyörittämisestä lipeää syystä tai toisesta äidille. Tämä voi olla hyvinkin väsyttävää ja johtaa lopulta äidin katkeroitumiseen. Sen sijaan eroperheissä, mikäli vanhemmat saavat erotessaan huoltajuus- ja tapaamisasiat sovittua hyvässä hengessä, voi vastuu lapsesta jakautua paljon tasaisemmin kuin ydinperheessä. Ei tarvitse tapella, kuinka paljon ja milloin kumpikin saa harrastaa omia asioitaan, kuka vie lapsen hammaslääkäriin ja kuka pakkaa lapsen päiväkotirepun aamuksi. Ainakin omalla kohdallani olen nähnyt lapseni näkökulmasta myönteisenä sen, että kumpikaan vanhemmista ei ole koskaan väsynyt lapsen kanssa olemiseen ja menettänyt hermojaan. Kun tietää, että lapsi on menossa tietyn ajan kuluttua toiselle vanhemmalleen, jaksaa uhma- ja murrosikäkiukuttelua ihan eri tavalla kuin jos mitään hengähdystaukoa ei olisi tulossa. Joskus olen miettinyt, että monessa perheessä, olisi voitu ero välttää kokonaan, jos vastuu lapsista ja arjen sujuvuudesta olisi saatu sovittua tasapuolisemmin jo ennen kuin toinen tai molemmat vanhemmat väsyvät toisiinsa ja perhe-elämään.

Jotkut ovat jopa eronneet sen takia, että halutaan päästä vähemmällä lasten hoidossa.

Sitähän minä sanoin viimeisessä virkkeessäni, ero voitaisiin monissa tapauksissa välttää, jos asioista saataisiin sovittua ennen kuin väsymys ja katkeruus ovat päässeet pisteeseen, jossa ero tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Minusta viestisi oli asenteellinen, tuo "halutaan päästä vähemmällä" kuulosti sanavalintana sellaiselta, että vähättelet kuvaamaani äitien kokemaa väsymystä, ikään kuin ero olisi vain päähänpisto, kun halutaan vähän omaa aikaa. Ero on kuitenkin aina hyvin stressaava kokemus, ja usein se tarkoittaa myös elintasosta tinkimistä sekä paheksunnan kohteeksi joutumista. Kukapa haluaisi huvikseen parjatun "yh-äidin" leiman ja tulla jatkuvasti muistutetuksi omasta epäonnistumisestaan? Tutkimusten mukaan eroa pohditaan keskimäärin noin kaksi vuotta ennen eropäätöstä, ja hyvin, hyvin harva ryhtyy siihen mielellään tai kevein perustein.

Kirjoitin tuon kommentin mielessäni muutama tuntemani isä, jotka ovat eronneet tuon syyn vuoksi. Ei ole tarkoitus vähätellä ketään, vähiten äitejä ja äitien väsymystä.

Ymmärsin väärin, pahoitteluni. Vähän jäi kyllä silti mietityttämään nämä mainitsemasi isät. Ovatko he itse sanoneet sinulle, että lähtivät, koska haluavat päästä vähemmällä, vai onko tämä mahdollisesti jätettyjen puolisoiden versio? Äitien väsyminen on tosiaan todellinen ja valitettava ilmiö, mutta uskoisin, että aina kyse ei ole vain isän itsekkyydestä vaan osin myös siitä, että äiti omii alussa lapsen itselleen. Suomessahan nimenomaan monet äidit vastustavat esimerkiksi vanhempainvapaiden jakamista tasan, mikä tarkoittaa sitä, että tasa-arvopuheistaan huolimatta he kuitenkin ajattelevat olevansa parempia vanhempia. Äitiysloman aikana päävastuu lapsista ja kodista on luontevaa ollakin äidin vastuulla, mutta äidin tapa tehdä asioita jää helposti päälle. Usein näkee, kuinka äidit puuttuvat isän tapaan hoitaa lasta ja kotia. Tästä voi seurata kierre, jossa isä ei lopulta enää edes halua yrittää ja tuntee ulkopuolisuutta omassa perheessään. Äitien väsyminen on todellinen ilmiö, mutta siihen johtavat syyt monimutkaisempia, kuin miltä nopeasti ajateltuna vaikuttaisi.

Kyllä he ovat ihan itse sanoneet minulle tuollaisen syyn. Että eivät kestäneet sitä, että lapsiperheen arki oli koko ajan läsnä ja siitä ei päässyt irti ja lomalle. Että halusivat lapsetonta aikaa ja aikaa keskittyä uraan ja vapaa-aikaa. Heidän ex-vaimojaan en edes tunne, mutta toisesta tiedä että lasten äiti kyllä pyrki osallistuttamaan lasten isää aktiivisesti lasten kanssa olemiseen ja hoitoon. Ei, en arvosta näitä miehiä. Koen, että he ovat itsekkäitä ja luusereita kun pakenevat. Minulla on paljon miehiä kavereina ja tulee välillä kuultua sellaisia miesten ajatuksia heiltä, mitä ei ehkä arvaisi miehistä jos kaveeraisi itse vain naisten kanssa, e ns miehinen näkökulma ei aina ole naisen kannata mitenkään ihana.

Miten teillä on kesää vain kaksi viikkoa, kun sitä kalenterin mukaan on kuitenkin kolme kuukautta? Jos mies on sairas eikä jaksa huolehtia lapsestaan, eikö se pitäisi ilmoittaa lapsen äidille?

Vierailija kirjoitti:

Aikuinen erolapsi haluaa tähän kommentoida. Molemmat vanhempani menivät uuteen avioliittoon kun olin vielä lapsi. Toinen vanhemmistani itseasiassa vielä sitten myöhemmin yhteen uuteen avioliittoon. Kaikki äitipuoleni ja isäpuoleni, henkilöstä ja sukupuolesta riippumatta on aina kokenut, että olen rasite, toivottavasti olisin lomalla muualla ja että olen vieras lapsi jota ei pyydetty eikö toivottu. On kyllä osoittanut tämän suoraan minulle, välillä sanonutkin. Vaikka julkisesti ovat esittäneet muuta, ja kaikki nämä henkilöt ovat olleet koulutettuja, ystäviensä keskuudessa arvostettuja ja pidettyjä ihmisiä. Joten tässä teille ikävä totuus, tällaisia ne uusperheet on.

Herttainen yleistys! Vanhempani erosivat kun olin pieni. Äiti meni myöhemmin naimisiin. Isäpuoleni on jaksanut teini-iän kipuiluni, uhmaikäni ja kaiken. Koskaan en ole kokenut olleeni rasite, vaan hän on kasvattanut kuin omanaan kuitenkaan koskaan väittämättä olevansa isäni. Asun nykyisin omillani ja isäpuoli pitää itsekin minuun yhteyttä ja opiskeluaikana saattoi laittaa rahaa tilille. Että tällainenkin voi olla uusperhe. Sanomattakin selvää, että koen biologisuudesta huolimatta isäouoleni enemmän isäkseni kuin biologisen isäni, jolle tunnuimme olevamme taakka, johon ei pidetty yhteyttä varsinkaan sen jälkeen kun sai lapsen uuden puolisonsa kanssa. Tämä uusi puoliso jopa sai tuntemaan oloni enemmän tervetulleeksi kuin oma isäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuinen erolapsi haluaa tähän kommentoida. Molemmat vanhempani menivät uuteen avioliittoon kun olin vielä lapsi. Toinen vanhemmistani itseasiassa vielä sitten myöhemmin yhteen uuteen avioliittoon. Kaikki äitipuoleni ja isäpuoleni, henkilöstä ja sukupuolesta riippumatta on aina kokenut, että olen rasite, toivottavasti olisin lomalla muualla ja että olen vieras lapsi jota ei pyydetty eikö toivottu. On kyllä osoittanut tämän suoraan minulle, välillä sanonutkin. Vaikka julkisesti ovat esittäneet muuta, ja kaikki nämä henkilöt ovat olleet koulutettuja, ystäviensä keskuudessa arvostettuja ja pidettyjä ihmisiä. Joten tässä teille ikävä totuus, tällaisia ne uusperheet on.

Herttainen yleistys! Vanhempani erosivat kun olin pieni. Äiti meni myöhemmin naimisiin. Isäpuoleni on jaksanut teini-iän kipuiluni, uhmaikäni ja kaiken. Koskaan en ole kokenut olleeni rasite, vaan hän on kasvattanut kuin omanaan kuitenkaan koskaan väittämättä olevansa isäni. Asun nykyisin omillani ja isäpuoli pitää itsekin minuun yhteyttä ja opiskeluaikana saattoi laittaa rahaa tilille. Että tällainenkin voi olla uusperhe. Sanomattakin selvää, että koen biologisuudesta huolimatta isäouoleni enemmän isäkseni kuin biologisen isäni, jolle tunnuimme olevamme taakka, johon ei pidetty yhteyttä varsinkaan sen jälkeen kun sai lapsen uuden puolisonsa kanssa. Tämä uusi puoliso jopa sai tuntemaan oloni enemmän tervetulleeksi kuin oma isäni.

Ihanaa :) Minulla on myös ihana isäpuoli. Oma isä on ihana, ja isäpuoli on ihana.

Vierailija kirjoitti:

Aikuinen erolapsi haluaa tähän kommentoida. Molemmat vanhempani menivät uuteen avioliittoon kun olin vielä lapsi. Toinen vanhemmistani itseasiassa vielä sitten myöhemmin yhteen uuteen avioliittoon. Kaikki äitipuoleni ja isäpuoleni, henkilöstä ja sukupuolesta riippumatta on aina kokenut, että olen rasite, toivottavasti olisin lomalla muualla ja että olen vieras lapsi jota ei pyydetty eikö toivottu. On kyllä osoittanut tämän suoraan minulle, välillä sanonutkin. Vaikka julkisesti ovat esittäneet muuta, ja kaikki nämä henkilöt ovat olleet koulutettuja, ystäviensä keskuudessa arvostettuja ja pidettyjä ihmisiä. Joten tässä teille ikävä totuus, tällaisia ne uusperheet on.

Ei tällaisia ole uusperheet, tällaisia on huonot vanhemmat. Hyvät vanhemmat laittaa lapsensa aina etusijalle. Jos uusi mies ei ota mun lapsia elämään tasavertaisena omiensa kanssa, niin siitä ei tule mun uutta miestä. Sama pätee lasteni isään eli ex-mieheeni, ei ota naista joka ei hyväksy lapsiamme. Eli tällaisia ovat hyvät vanhemmat.

Vaikuttaa pahasti siltä, että liian monelle vanhemmalle ( sekä äideille että isille) ne lapset on pelkkää pakkopullaa.. Miksi hankkia lapsia jos heidän kanssaan ei haluta olla? Ei ihme, että lapset ja nuoret voi nykyään huonosti, kun ovat " vain pelkkiä pelinappuloita". Surullista.

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa pahasti siltä, että liian monelle vanhemmalle ( sekä äideille että isille) ne lapset on pelkkää pakkopullaa.. Miksi hankkia lapsia jos heidän kanssaan ei haluta olla? Ei ihme, että lapset ja nuoret voi nykyään huonosti, kun ovat " vain pelkkiä pelinappuloita". Surullista.

Lapsia saadaan, niitä ei hankita. Ei jokainen lapsi ole suunniteltu ja molempien haluama.

Tiesit varmaan yhteen mentäessä, että mukana tulee vastuu lapsesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos pistäisi pystyyn äänestyksen (noin kuvitteellisesti), johon pystyisi vastaamaan vain vilpittömän rehellisesti sen pohjimmaisen ja perimmäisen totuuden. Niin kuinka moni äitipuoli vastaisi että aidosti haluaa joka päivä elää miehensä lasten kanssa, ei koe niitä yhtään vieraiksi lapsiksi ja rakastaa niitä?

Varmasti muutama, mutta vähemmistö.

Hyvin harva.

Minä olen äitipuoli. Miehen lapsissa ei ole mitään vikaa, mukavia, tottelevaisia ja hyvätapaisia ovat. Mutta en jäisi kaipaamaan.

Eipä niitä kaivata tarvitsekaan, ei rakastaa, eikä kohdella pyhimysmäisesti tilanteessa kuin tilanteessa. Kyse on lapsen oikeudesta kotiin missä voi tuntea olevansa kotonaan. Hänellä ei ole valinnanvaraa, aikuisella on. Hän on aikuisten armoilla, aikuinen ei ole lapsen armoilla.