Mikä lapsuudessasi opetettu "hyvä" tapa osoittautuikin huonoksi?

Vierailija kirjoitti:

Tuosta kursailusta pöytään menemisessä. Minulle on jotenkin iskostettu, että vanhemmat juhlavieraat menee ottamaan tarjottavia ennen muita. He jos sattuvat olemaan superkursailijoita, eivätkä valuta takapuoltaan sinne tarjoilupöydän suuntaan, niin eihän nyt muutkaan kehtaa aloittaa. Suvun juhlissa sanon jo omalle vanhalle isälleni suoraan, että haes nyt sitä kakkua, niin muutkin kehtaa.

Kursailu nyt ei ole mistään kotoisin. Mutta en pidä tästä nykytyylistäkään, mitä näen monesti. Lapset syöksyvät ensimäisenä kahvipöytään ja kahmivat herkkuja ja jopa sotkevat tarjottavat ja vanhemmat vain sanovat, että me eletään lasten ehdoilla.

Pahin juttu oli eräissä häissä. Hääparin piti leikata kakku, niin siihen jo ehti palaa leikkaamaan nuori tyttö ja poika. Poika oli ehtinyt lohkaista palan, ennen kuin kaaso ehti huikkaamaan, että hääparin pitäisi aloittaa kakku. 

Joten joskus olisi ihan hyvä noudattaa niitä vanhoja tapoja vielä.

Omalla kohdalla huonoin oli tuo, mitä naapurit ajattelee. Siitä eroon pääseminen vei pitkään. Säästäväisyyden korostaminen taas ei ollut pahasta. Pula-ajan vanhempani opettivat, miten markankin saa venytettyä moneksi. Näin selvisin hyvin 90-luvun laman ja myöhemminkään ei ole talous ollut heikoissa kantimissa, vaikka ylä-ja alamäkeä on ollut ajoittain

Vierailija kirjoitti:

Kaikki yliopistotutkinnon suorittaneet olivat "herraskaartia" ja heitä piti kohdella kunnoittavasti ja sama koski heidän lapsiaan. Satuin koulussa ystävystymään erään diplomi-insinöörin lapsen kanssa ja tätä lasta kohdeltiin meillä aina, kun aatelista; kun hän kävi meillä, vanhempani vaativat minua teitittelemään häntä, hän oli aina oikeassa kaikessa, hänelle tarjottiin kaikkea aina ensin ja sitä vielä höystettiin vaatimattomuudella. Esimerkiksi ruokaa tarjottiin aina saatesanoilla: "Eihän tässä mitään ole, tällainen vaatimaton pieni ruoka. Olette varmaan tottunut kotona parempaan." Kaveristani tämä oli aina todella noloa ja hän pyysikin useita kertoja vanhempiani lopettamaan, mutta mitään ei tapahtunut.

Muistan myös elävästi, kun kävin heillä ensimmäisen kerran. Minun piti laittaa päälle hienoin mekkoni, vaikka ulkona oli parikymmentä astetta pakkasta ja menin kävellen. Samoin vanhemmat antoivat käytösohjeita tyyliin: kättele ja esittele itsesi. Silloin pitää katsoa silmiin, mutta muuten pidä katse lattiassa. Sen jälkeen puhut vain jos sinulle puhutaan ja muista niiata aina, kun nimesi mainitaan. Muista teitellä. Jos jostain tarjotaan, niin muista kursailla. Sen jälkeen ota vain yksi kappale, ei yhtään enempää. Aina muista kysyä lupa kaikkeen, mitä teet. Siis tyyliin "saanko istua?", "saanko nousta?" jne.

Voitte arvata, että kyläily oli ekalla kerralla noloa ja vaivaannuttavaa puolin ja toisin. Onneksi nuo kummallisuudet eivät särkeneet ystävyyttämme, vaan ollaan vieläkin ystäviä ja jopa toistemme lasten kummeja.  Ja tämä ei edes tapahtunut missään kovin kaukaisessa historiassa, vaan ihan 1980-luvulla.

Tämä oli hauska. Olisi luullut, että kerrot 1900-luvun alkupuolen ajoista. Minkähänlaisen kasvatuksen vanhempasi olivat aikoinaan saaneet. Aloin miettiä myös, että millaisia ihmisiä sitten olivat nämä ystäväsi vanhemmat. Teitkö vaikutuksen?

Hampaita harjatessa täytyy pitää vesihana koko ajan päällä, jotta muistaa välillä kostuttaa ja huuhdella hammmasharjaa. Ihan älytöntä veden tuhlaamista...

Joka päivä on herättävä aikaisin ja tehtävä koko ajan jotain hyödyllistä, koska maailma ei laiskoja elätä. Tietty ahkeruus ja työteliäisyys ovat positiivisia ominaisuuksia, mutta ei työ tekemällä lopu ja pitää ihmisen myös harrastaa jotain ja nauttia elämästään. Meidän perheen elo olikin yhtä puurtamista. Vanhemmat paiskoi työtä hulluina ja olivat hermot kireinä jatkuvasti.

Jos luin kirjaa kesälomalla keskellä päivää, niin minut komennettiin esimerkiksi siivoamaan autotalli, jollei tähdellisempää askaretta ollut näkösällä. Siivoamista riitti tietysti ja mulle nakitettiin isompana aina saunan pesut, mattopyykki, kasvimaan kitkeminen ja mustikoiden poiminta.

Samaan teemaan liittyen sain sen käsityksen, että olemalla ahkera koulussa ja tuomalla kotiin kymppejä pullistelevia todistuksia, olen ihmisenä hyväksytty. Ei niin, että tyttöjen jatkokouluttamisessa mitään järkeä vanhempien mielestä olisi (naimisiin likat kuitenkin menee), mutta piti olla kiltti ja tehdä kaikki viimeisen päälle huolellisesti.

Ei kai liene yllätys, että olen kokenut pahan työuupumuksen ja masennuksen. Kieltäytyminen esimerkiksi ylimääräisistä työsuorituksista on vaikeaa. Jotenkin takaperoisesti pidän sitä arvostuksen osoituksena. Sitten itsekseni manailen ja teen.

Duunariperheen lapsena "Isona hankit sitten hyvän ammatin, jotta saat paljon rahaa" "Kouluttaudut mahdollisimman hyvin, jotta saat hyvää palkkaa" -kommentit olivat arkipäivää. Raha oli kaikista tärkein asia elämässä, ei onnellisuus tai mielekäs työ. Niin ja työtähän oli siis ainoastaan ns. kovat alat, bisnesmaailma tai virkamiesmeininki, eikä sen kuulunut olla kivaa. Mikään vähänkään taiteellisempi ala ei tullut kysymykseen. Samaan aikaan kuitenkin vanhempani paheksuivat ystävieni kouluttautuneita vanhempia tyyliin "eihän noi nyt tiiä todellisesta elämästä mitään", ja monet ystävistäni olivat "pumpulissa kasvaneita".

Yliopistoonhan mä päädyin, mutta sentään opiskelen itseäni kiinnostavaa alaa. Toisaalta muoti on aina ollut todella suuri intohimoni, joten luultavasti opiskelisin jotain siihen liittyvää/työskentelisin sen parissa, jos en olisi lapsena jo "oppinut", kuinka taiteelliset alat eivät tarjoa oikeita töitä. Vasta vuosien varrella olen huomannut, kuinka monia eri aloja on olemassa ja kuinka työ voi ihan oikeasti olla jotakin mielekästä, eikä vain väylä mammonan haalimiseen.

"Älä puhu vieraille."

Nykyään työskentelen feissarina. :'D

Piirtäminen, laulaminen, käsityöt, urheilulajit jne. olivat asioita, joita vain synnynnäisesti lahjakkaat saivat harrastaa. Kaikkeen harrastamiseen piti olla erityinen synnynnäinen lahja, tai muuten se oli turhaa. En siis koskaan oppinut mitään näistä, koska mulla ei muka ollut synnynnäistä lahjaa mihinkään :D

Vierailija kirjoitti:

Kursailu. Kun katsoo suomalaisille tyypillistä tapaa vetkutella pöytään käymisen ja ruoan ottamisen kanssa, ei voi kuin ihmetellä, miten kyseinen teatteriesitys on syntynyt osaksi tapakulttuuriamme. Omituisinta on, että joillain seuduilla tapaan kuuluu olla kokonaan huomioimatta ensimmäistä kutsua pöytään, ei siis edes kiitetä vaan ollaan kuin ei oltaisi kuultu mitään. Siinä on taustalla varmasti ajatus vaatimattomuudesta, mutta ulospäin se näyttäytyy emännän/isännän vaivannäön väheksymisenä. Lapsena pidin kursailua itsestäänselvyytenä mutta nyt viittaan kintaalla koko perinteelle ja käyn pöytään ensimmäisenä, jos yhtään näyttää siltä, että homma on menossa vetkutteluksi.

Kursailu on oikeasti ihan järkyttävä tapa, täällä Hämeessä sitä viljellään. Itse olen pk-seudulta ja niinpä yleensä menen ensimmäisenä kahvipöytään, ellei vanhoja ihmisiä ole paikalla, sillä en kestä sitä mielestäni todella epäkohteliaan näköistä emännän kutsuun vastaamattomuutta yhtään. Ei se näytä sellaiseen oppimattoman silmissä kohteliaalta tai vaatimattomuudelta, vaan pikemminkin epäkohteliaisuudelta ja piittaamattomuudelta tarjoajan näkemää vaivaa kohtaan. Ehkä hirvein normaalina pidettävä tapa ikinä!

Aina muista kysyä lupa kaikkeen, mitä teet. Siis tyyliin "saanko istua?", "saanko nousta?" jne.

Tämän olen oppinut itse myös. Tosi ärsyttävää, kun tietää, ettei tarvitsisi kysyä lupaa johonkin selvään asiaan, mutta se vaan tulee kuin itsestään. Ja yleensäkin kaikki ylinöyristeleminen pistää niin vihaksi. Miksi pitää alentaa itseään aivan suotta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta kursailusta pöytään menemisessä. Minulle on jotenkin iskostettu, että vanhemmat juhlavieraat menee ottamaan tarjottavia ennen muita. He jos sattuvat olemaan superkursailijoita, eivätkä valuta takapuoltaan sinne tarjoilupöydän suuntaan, niin eihän nyt muutkaan kehtaa aloittaa. Suvun juhlissa sanon jo omalle vanhalle isälleni suoraan, että haes nyt sitä kakkua, niin muutkin kehtaa.

Kursailu nyt ei ole mistään kotoisin. Mutta en pidä tästä nykytyylistäkään, mitä näen monesti. Lapset syöksyvät ensimäisenä kahvipöytään ja kahmivat herkkuja ja jopa sotkevat tarjottavat ja vanhemmat vain sanovat, että me eletään lasten ehdoilla.

Pahin juttu oli eräissä häissä. Hääparin piti leikata kakku, niin siihen jo ehti palaa leikkaamaan nuori tyttö ja poika. Poika oli ehtinyt lohkaista palan, ennen kuin kaaso ehti huikkaamaan, että hääparin pitäisi aloittaa kakku. 

Joten joskus olisi ihan hyvä noudattaa niitä vanhoja tapoja vielä.

Omalla kohdalla huonoin oli tuo, mitä naapurit ajattelee. Siitä eroon pääseminen vei pitkään. Säästäväisyyden korostaminen taas ei ollut pahasta. Pula-ajan vanhempani opettivat, miten markankin saa venytettyä moneksi. Näin selvisin hyvin 90-luvun laman ja myöhemminkään ei ole talous ollut heikoissa kantimissa, vaikka ylä-ja alamäkeä on ollut ajoittain

Onneksi kursailun ja lapset syöksyy paikalle ekana sotkemaan-tapojen välissä on myös normaaleja tapoja. Niinkuin esim. pöytään käydään ensimmäisestä kehotuksesta, lapset ottaa siististi sen mitä syövät.

Olen huomannut että monilla on tapa että aikuiset saa syödä enemmän ja useampaa lajeja kuin lapset. Lapsille on varattu yksi keksi kun taas aikuiset saa syödä kakkua, suolaista piirakkaa, erilaisia leivoksia jne. Minä olen opettanut omille lapsilleni että jos aikuinen saa syödä kaikkea, saa myös lapsi. Mutta ensin otetaan pienen pieni pala, ei mene niin paljon hukkaan jos ei maistukaan. Se taas tuntuu olevan monissa perheissä ihan tuntematon tapa. Lapsellani on ystävä joka on erittäin ranttu syömisten suhteen. On ollut meillä monta kertaa yötä tai päivän leikkimässä, ikinä ei ole mikään tekemäni maistunut. Kaikki muut lapset on vetänyt hyvällä ruokahalulla tekemäni ruoat joten ei kai kyse ole siitäkään että ruoka olisi pahaa. Se on mulle ihan ok jos ruoka ei maistu, mä en koskaan pakota maistamaan toista kertaa, itselläni on lapsuudesta ihan hirveät traumat kun on pakotettu syömään aikuisen laittama annos, eikä se maistu. Sanon aina että ei ole pakko syödä jos ei maistu. Mutta tämä lapsi kysyy joka kerta että miksi laitoit noin vähän, laita isompi annos. Sitten maistaa yhden haarukallisen ja loppu jää lautaselle. Monta kertaa on pitänyt sanoa että en laita, menee roskiin jos et tykkääkään, aina pitää ensin maistaa vähän. Ja silti, joka kerta sama homma. Uskomatonta. Ei vissiin kotona ole opetettu yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta kursailusta pöytään menemisessä. Minulle on jotenkin iskostettu, että vanhemmat juhlavieraat menee ottamaan tarjottavia ennen muita. He jos sattuvat olemaan superkursailijoita, eivätkä valuta takapuoltaan sinne tarjoilupöydän suuntaan, niin eihän nyt muutkaan kehtaa aloittaa. Suvun juhlissa sanon jo omalle vanhalle isälleni suoraan, että haes nyt sitä kakkua, niin muutkin kehtaa.

Kursailu nyt ei ole mistään kotoisin. Mutta en pidä tästä nykytyylistäkään, mitä näen monesti. Lapset syöksyvät ensimäisenä kahvipöytään ja kahmivat herkkuja ja jopa sotkevat tarjottavat ja vanhemmat vain sanovat, että me eletään lasten ehdoilla.

Pahin juttu oli eräissä häissä. Hääparin piti leikata kakku, niin siihen jo ehti palaa leikkaamaan nuori tyttö ja poika. Poika oli ehtinyt lohkaista palan, ennen kuin kaaso ehti huikkaamaan, että hääparin pitäisi aloittaa kakku. 

Joten joskus olisi ihan hyvä noudattaa niitä vanhoja tapoja vielä.

Omalla kohdalla huonoin oli tuo, mitä naapurit ajattelee. Siitä eroon pääseminen vei pitkään. Säästäväisyyden korostaminen taas ei ollut pahasta. Pula-ajan vanhempani opettivat, miten markankin saa venytettyä moneksi. Näin selvisin hyvin 90-luvun laman ja myöhemminkään ei ole talous ollut heikoissa kantimissa, vaikka ylä-ja alamäkeä on ollut ajoittain

Onneksi kursailun ja lapset syöksyy paikalle ekana sotkemaan-tapojen välissä on myös normaaleja tapoja. Niinkuin esim. pöytään käydään ensimmäisestä kehotuksesta, lapset ottaa siististi sen mitä syövät.

Olen huomannut että monilla on tapa että aikuiset saa syödä enemmän ja useampaa lajeja kuin lapset. Lapsille on varattu yksi keksi kun taas aikuiset saa syödä kakkua, suolaista piirakkaa, erilaisia leivoksia jne. Minä olen opettanut omille lapsilleni että jos aikuinen saa syödä kaikkea, saa myös lapsi. Mutta ensin otetaan pienen pieni pala, ei mene niin paljon hukkaan jos ei maistukaan. Se taas tuntuu olevan monissa perheissä ihan tuntematon tapa. Lapsellani on ystävä joka on erittäin ranttu syömisten suhteen. On ollut meillä monta kertaa yötä tai päivän leikkimässä, ikinä ei ole mikään tekemäni maistunut. Kaikki muut lapset on vetänyt hyvällä ruokahalulla tekemäni ruoat joten ei kai kyse ole siitäkään että ruoka olisi pahaa. Se on mulle ihan ok jos ruoka ei maistu, mä en koskaan pakota maistamaan toista kertaa, itselläni on lapsuudesta ihan hirveät traumat kun on pakotettu syömään aikuisen laittama annos, eikä se maistu. Sanon aina että ei ole pakko syödä jos ei maistu. Mutta tämä lapsi kysyy joka kerta että miksi laitoit noin vähän, laita isompi annos. Sitten maistaa yhden haarukallisen ja loppu jää lautaselle. Monta kertaa on pitänyt sanoa että en laita, menee roskiin jos et tykkääkään, aina pitää ensin maistaa vähän. Ja silti, joka kerta sama homma. Uskomatonta. Ei vissiin kotona ole opetettu yhtään.

ajatusvirhe lihavoidussa kohdassa. Tarkoitin kirjoittaa että ensin pitää ottaa lautaselle vähän.

"Maailmassa pitää pärjätä itse ja toisilta ei voi odottaa saavansa apua kuin korkeintaan pienenä lapsena". Tätä minulle jankutettiin usein, kun yritin saada aikuisilta apua esim. koulukiusaamiseen. Aikuisten mielestä minun olisi pitänyt yksin ujona, pienikokoisena, hiljaisena ja heikkona pystyä saada monta itseäni vanhempaa ja vanhempaa kiusaajaa lopettamaan kiusaaminen ja että se ei ole aikuisten tehtävä. Tästä olen yhä jossain määrin katkera, kun kiusaamiseen ei puututtu, vaikka se tiedettiin ja myös sen vakavuus tiedettin. Nykyään en voi oikein luottaa täysin kehenkään enkä odottaa keneltäkään apua missään, koska en sitä lapsena saanut enkä siksi osannut moneen vuoteen hakea apua minulla olevaan masennukseen, koska ajattelin, että siitäkin pitää selvitä itse erityisesti koska olin aikuinen.

Lapsille kerrottiin vain pakollisimmat asiat, kaikki muu (vanhempien ammatit, sukulaisten kuolemat, elämänmuutokset, maailman tapahtumat) oli vanhempien asioita eivätkä lapset saaneet niitä tietää. Jos oltiin lähdössä käymään kylässä, lapsille kerrottin asiasta muutaman minuutin varoitusajalla, ja vasta perillä sai tietää missä oltiin... Olin yli 20-vuotias kun sain tietää tätini oikean nimen, koko elämäni ajan olin tuntenyt hänet pelkällä lempinimellä. En vieläkään tiedä missä isäni on syntynyt, mihin kummisetäni yhtäkkiä hävisi joskus 90-luvulla, tai mitä vanhempani ylipäätään ajattelevat yhtään mistään. Ihan kuin he olisivat ventovieraita ihmisiä, ja haluaisivatkin asioiden olevan niin :( 

Vierailija kirjoitti:

Piirtäminen, laulaminen, käsityöt, urheilulajit jne. olivat asioita, joita vain synnynnäisesti lahjakkaat saivat harrastaa. Kaikkeen harrastamiseen piti olla erityinen synnynnäinen lahja, tai muuten se oli turhaa. En siis koskaan oppinut mitään näistä, koska mulla ei muka ollut synnynnäistä lahjaa mihinkään :D

Tulin juuri kirjoittamaan ihan samaa asiaa! Aloin aikuisena harrastaa kuvataidetta, jota olin jo lapsesta rakastanut, mutta se oli lytätty lapsena kommenteilla "turhaa" ja "mitä nyt kaikki ajattelevat kun et osaa piirtää." Ja vasta tuossa vaiheessa minulle valkeni, että kaikki ne hyvät piirtäjät ja koulutetut taiteilijat varsinkin harjoittelevat ihan valtavan paljon ja näkevät hirveästi vaivaa taitojensa kehittämisen eteen. Muistan vielä kun ostin ensimmäistä kertaa aikuisena taidetarvikekaupasta akvarelleja ja minua jopa vähän hävetti ostaa niitä "oikeita" tarvikkeita, kun en osannut ja ollut valmiiksi hyvä. Ihan kuin ei olisi ollut edes oikeutta harjoitella!

Ylipäänsä ahdistavasti lapsuudessa tuli kasvettua tuohon "mitä nyt ihmiset ajattelevat" -ajatteluun, jossa kaikki oli jotenkin noloa, ellei ollut sitten valmiiksi jossain asiassa todella hyvä. Vaatii hirveästi vaivaa karsia sitä itseltään nyt aikuisena pois.

Valehteleminen on sopimatonta, joten aina pitää sanoa asiat rehellisesti. Nyt aikuisena olen oppinut, että aina se ei mene niin, koska ei olisi kovin kiltisti sanottu toiselle vaikka, että hänen vauvansa on oksettavan ruma, jos joku sattuisi kysymään, että onko hänen vauva minustakin söpö. Aikaisemmin sanoin aina juuri niin kuin ajattelin ja en ymmärtänyt, että miksi olin melko epäsuosittu.

Keväällä ja kesällä aina kun aurinko paistoi, niin sanottiin : menepäs myt ulos leikkimään, teininä: yritä nyt hankkia rusketus, näytät ihan kamalan kalpealta. Ihmettelin kun ulkona olo auringossa tuntui aina niin kurjalta. Aikuisena on selvinnyt että mulla on sekä siitepöly- että aurinkoallergia. Hyvää tarkoittivat, mutta onneksi ei tarvitse enää kiduttaa itseään,

Ole jämerä ja itsenäinen, mutta tee samalla lailla kuin muutkin, ettei tule sanomista.

Vierailija kirjoitti:

Että kaikki pitää tehdä itse. Siivous, maalaus, renkaiden vaihto, ikkunoiden pesu, vaatteiden korjaus jne.

Tämä! Muuten leimaudut osaamattomaksi ja laiskaksi. 

Ole hiljaa ja älä itke.

Vierailija kirjoitti:

Äiti sanoi "rehellisyys maan perii" tämä ei pidä paikkaansa. Keplottelevat ja kieroilevat menestyvät. Myös kouluaikana annettu " käännä toinenkin poski" kiusaamistilanteessa oli huono. Kiusaaminen loppui kun aloin lyömään takaisin ja kovaa!

Tämä " Käännä toinenkin poski" on laajalti ymmärretty väärin. Minäkin joskus ihmettelin, miksi pitää alistua ja ottaa vielä lisää runtua, mutta alkuaan ele merkitsikin uhittelua tyyliin" Ei tunnu missään, vieläkö haluat vetäistä uudelleen, anna tulla! 

Tarkoitus oli osoittaa, että toinen on vähäpätöinen ja heikko ja itse järkähtämätön ja vahva.