Miksi jotkut eivät vieläkään tiedä pyytämis- ja olettamiskulttuurin eroa? (ask culture vs guess culture)

Ketju vuosipäivän kunniaksi ylös. -ap

En ole koskaan aiemmin tajunnut, että ihmiset suhtautuvat pyytämiseen eri tavoilla. Tai ehkä enemmänkin olen pelännyt ja ollut vakuuttunut, että se pyynnön kohde suhtautuu pyyntöihini juuri oletuksina.

Elämääni on vaikeuttanut aika monella tavalla se, että en ole kehdannut esim. opiskellessa pyytää erikseen jotain neuvoa, tai esim. että voinko vielä palauttaa jonkun aineen joka on myöhässä. Olen ajatellut, että johtuu vain sosiaalisesta kömpelyydestäni, että tuntuu mahdottomalta asettaa sanoja niin, ettei kuulosta siltä, että suunnilleen vaadin opettajaa joustamaan. Ehkä nyt muistan, että muutkin ihmiset voivat ajatella pyytämistä ihan pyytämisenä.

Itse olen täysin kypsä tuohon olettamiskulttuuriin ja siihen liittyviin sosiaalisiin peleihin. Suvussamme sekä pikkukaupungissa josta sukumme on peräisin, se on voimakas tapa. Pyöritään samojen ihmisten kanssa, jatkuvasti tuntosarvet koholla loukkaantumaan. Mitään ei vahingossakaan kysytä suoraan, vaan oletetaan. Parhaassa/pahimmassa tapauksessa loukkaannutaan siitä, että oletetaan toisen olettavan meidän olettavan jotain. Ketjutetut olettamiset johtavat jopa sukupolvien yli kestäviin mykkäkouluihin. Tähän kiertelyyn ja kaarteluun liittyy myös vahva kursailu ja naurettavuuksiin menevä hienotunteisuus. Aivan liian raskasta minulle. Itse en tällaisista sosiaalisista kuvioista nauti.

Itse olen tietoisesti lopettanut sekä kursailun että olettamiset. Kysyn suoraan, pyydän apua jos tarvitsen, sanon tarvittaessa ei, en ole kenellekeen tilivelvollinen, kerron jos olen loukkaantunut ja pyrin selvittämään asian. On tehnyt muuten hyvää myös isovanhemmilleni ja tädilleni. Tuntuu, että vasta minun kanssani he ovat päässet ensimmäistä kertaa elämässään puhumaan suoraan.