Mun elämä ei mennyt kuten halusin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen kärsimys syntyy siitä, kun olettaa, että asioiden pitäisi olla eri tavalla kuin ne ovat. Mutta miksi niiden pitäisi olla? Todellisuus on sellainen kuin se on, ja asiat ovat menneet juuri niin kuin niiden on syn ja seurauksen lain mukaan pitänytkin mennä. Vika ei ole siinä, ettei todellisuus vastaa ajatteluamme, vaan siinä, ettei  ajattelumme vastaa todellisuutta.

Ehkä, mutta tuolla periaatteella mitään ei kannattaisi etukäteen suunnitella. Tosin odotusten ollessa nolla ei myöskään voi pettyä - tämäkään tie ei muuten johda onnellisuuteen.

Totta kai kannattaa suunnitella, ja kannattaa myös keskittyä tekemään sellaisia asioita, joita pitää tärkeinä ja kivoina. Ja saa pettyäkin, kun asiat eivät mene suunnitelmien mukaan. Mutta pitää muistaa, että omat vaikutusmahdollisuutemme ovat aika vähäiset. Emme voi hallita muiden tekoja, sattumaa, luonnonvoimia emmekä täysin edes omia ajatuksiamme. Ja siitä, mihin emme voi vaikuttaa, on luonnollisesti aivan turha murehtia. Asiat tapahtuvat viime kädessä, niin kuin ne tapahtuvat.

Suosittelen aloittajalle tutustumista stoalaiseen elämänfilosofiaan. Se on omiaan ihmisille, jotka joutuvat kohtaamaan paljon vastoinkäymisiä ja haluavat tavoitella mielen tyyneyttä.

Vastoinkäymiset opettaa, näin uskon. Itsekin yhden masennuksen sairastaneena olen nyt henkisesti vanhvempi, en ole niin ulkoapäin ohjattava ja tiedän paremmin mikä minulle oikeasti sopii. Masennuksesta takakisin jaloilleen pääseminen on hienoa. Ei sairasaika hukkaan ole mennyt. Masentuneena tuota ei näe, mutta kun pääsee jaloilleen, huomaa myös nuo oppimansa asiat. Elämässä ei saa takuulappuja: näin kaiken pitäisi mennä, edes niitä alkukorttejaan ei saa valita. Sen sijaan voi valita kuinka korttinsa pelaa, ja jotkut pystyvät tasapainoiseen, onnelliseen elämään vaikka elämän alku on ollut hirveä, heitä ihailen.

No eihän se mene kenelläkään. Sulla on vaan liian suuret odotukset. Kun ottaa rennosti ja on tässä hetkessä ei tarvitse muuta. Tietysti sitä suunnittelee kaikenlaista, mutta tiedostaen että mitä tahansa voi tapahtua. Eikä kannata ajatella että jos joku asia ei mene niinkuin itse haluaa niin se on huono, vaan yksinkertaisesti että se asia meni nyt toisella tavalla. Ei elämä ole sulle mitään velkaa. Olet just sitä mitä olet tällä hetkellä. Päätät itse hymyiletkö vai itketkö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mennyt minullakaan niin kuin piti. Sairastuin masennukseen ja käytännössä se muutti elämäni suunnan seuraavaksi 10 vuodeksi. Paranin jossain 7 vuoden kieppeillä. Mutta vieläkin on prosessi kesken. Ja niitä menetettyjä vuosia ei valitettavasti saa takaisin (menetettyjä esim. työharjoittelupaikka, oman alan työpaikka, mahdollisuus jatkokoulutukseen yms, perheen perustaminen). Käytännössä toivuttuani tunnen että olen nyt samassa tilanteessa kuin olin sairastuessani, vain 10 vuotta vanhempi. Sen hyväksyminen on vaikeaa ja hankalaa, mutta itse en keksi muuta tapaa kuin hyväksyä tosiasiat. Nyt olen vielä siinä vaiheessa että joka toinen viikko suren "menetettyä elämääni" ja joka toinen viikko hyväksyn asian, että näin tämä elämä nyt meni. Uskon, että 10 vuoden päästä mulla on jo aivan eri ääni kellossa! Usko säkin, ap! <3 Ei ole kuin usko ja toivo siihen seesteiseen parempaan tulevaisuuteen, että se oma paikka löytyy vaikka tuntisi menettäneensä vuosia. Niin vain käy joillekin. Et ole yksin. <3

Mulla ihan sama tunne! Että olisin palannut samaan paikkaan elämässä kuin missä olin kun "sairastuin" masennukseen, mutta vuodet ovat vain menneet ohi ja minä ja muut vanhentuneet vaikka oma elämä jäi jumiin.

Itselläni vaikeinta tässä on hyväksyä sitä, että en enää usko mihinkään masennukseen "sairautena" vaan tunnetilana, josta olisin selvinnyt paljon nopeammin jos olisin ajatellut sen olevan vain surkea,ohimenevä ja normaali tunnetila reaktiona elämäntapahtumiin. Tuntuu, että oikeastaan "masennuin" kunnolla vasta, kun minulle lääkäri kertoi minun "sairastavan masennusta". Ajattelin, että kauheaa että minulla on tuollainen sairaus ja asennoiduin sitten jotenkin elämään sen mukaan.

Miten muut olette päässeet yli tuosta surusta, että tuntuu että elämää on mennyt ihan turhaan hukkaan masennukseen?

Ei ole mennyt mullakaan :( Jo nuorena sairastuin sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja masennukseen. Muutamia vuosia sitten mut raiskattiin ja sairastuin kaikkien muiden lisäksi vielä traumaperäiseen stressihäiriöön.

Oon kohta 26vuotias nainen ja jo pitkään ollut kuntoutustuella. Terapiassa käyn usein ja säännöllisesti. Olin nuorempana niin elämäniloinen, haaveilin meneväni opiskelemaan yliopistoon asti ja paljon oli haaveita ja odotin tulevaisuutta innolla :(

Nykyään oon vaan katkeroitunut ämmä, joka elää 4 seinän sisällä ja käyn ulkona vaan pakosta, eli en juuri ikinä. Ruoatkin tilaan netistä. Alkoa kuluu myös aika reippaasti, ei kuitenkaan joka päivä. Mutta ainakin joka vk loppu vedän kotona kunnon kännit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mennyt minullakaan niin kuin piti. Sairastuin masennukseen ja käytännössä se muutti elämäni suunnan seuraavaksi 10 vuodeksi. Paranin jossain 7 vuoden kieppeillä. Mutta vieläkin on prosessi kesken. Ja niitä menetettyjä vuosia ei valitettavasti saa takaisin (menetettyjä esim. työharjoittelupaikka, oman alan työpaikka, mahdollisuus jatkokoulutukseen yms, perheen perustaminen). Käytännössä toivuttuani tunnen että olen nyt samassa tilanteessa kuin olin sairastuessani, vain 10 vuotta vanhempi. Sen hyväksyminen on vaikeaa ja hankalaa, mutta itse en keksi muuta tapaa kuin hyväksyä tosiasiat. Nyt olen vielä siinä vaiheessa että joka toinen viikko suren "menetettyä elämääni" ja joka toinen viikko hyväksyn asian, että näin tämä elämä nyt meni. Uskon, että 10 vuoden päästä mulla on jo aivan eri ääni kellossa! Usko säkin, ap! <3 Ei ole kuin usko ja toivo siihen seesteiseen parempaan tulevaisuuteen, että se oma paikka löytyy vaikka tuntisi menettäneensä vuosia. Niin vain käy joillekin. Et ole yksin. <3

Mulla ihan sama tunne! Että olisin palannut samaan paikkaan elämässä kuin missä olin kun "sairastuin" masennukseen, mutta vuodet ovat vain menneet ohi ja minä ja muut vanhentuneet vaikka oma elämä jäi jumiin.

Itselläni vaikeinta tässä on hyväksyä sitä, että en enää usko mihinkään masennukseen "sairautena" vaan tunnetilana, josta olisin selvinnyt paljon nopeammin jos olisin ajatellut sen olevan vain surkea,ohimenevä ja normaali tunnetila reaktiona elämäntapahtumiin. Tuntuu, että oikeastaan "masennuin" kunnolla vasta, kun minulle lääkäri kertoi minun "sairastavan masennusta". Ajattelin, että kauheaa että minulla on tuollainen sairaus ja asennoiduin sitten jotenkin elämään sen mukaan.

Miten muut olette päässeet yli tuosta surusta, että tuntuu että elämää on mennyt ihan turhaan hukkaan masennukseen?

Tunnistin sen surua tuottavat ajattelumallin: että kunpa asiat olisivat menneet eri tavalla, olen menettänyt jotakin korvaamatonta, minulla ei ole kykyä elää hyvää elämää. Kun ymmärsin, miten kohtuutonta ajatteluni oli, surukin heikentyi siedettävälle tasolle ja lopulta meni pois. Tunteet ovat vain tunteita kuitenkin. 

Kelläpä menisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen kärsimys syntyy siitä, kun olettaa, että asioiden pitäisi olla eri tavalla kuin ne ovat. Mutta miksi niiden pitäisi olla? Todellisuus on sellainen kuin se on, ja asiat ovat menneet juuri niin kuin niiden on syn ja seurauksen lain mukaan pitänytkin mennä. Vika ei ole siinä, ettei todellisuus vastaa ajatteluamme, vaan siinä, ettei  ajattelumme vastaa todellisuutta.

Ehkä, mutta tuolla periaatteella mitään ei kannattaisi etukäteen suunnitella. Tosin odotusten ollessa nolla ei myöskään voi pettyä - tämäkään tie ei muuten johda onnellisuuteen.

Minut se on johtanut. Itse en odota mitään enkä pelkää mitään. Olen ja elän vaan hetki kerrallaan. En suunnittele asioita, mutta toimin hetken impulssista. Esim. opiskelemaan lähdin alaani, kun tuli yhtäkkiä jotain lehtijuttua lukiessa olo, että hei, haluan ohjelmoijaksi. Niin minä lähdin hain opiskelemaan, valmistuin ja olen alalla. Samoin ostin talon hetken mielijohteesta, suunnittelematta. Olen myös ollut töissä ulkomailla ja saavuttanut monenlaista, vaikka en suunnittele mitään.

Harvemmin se niin menee kuin unelmissaan suunnittelee.

Masennut on sairaus josta voi parantua!! Eli elämäsi voi vielä parantua ja voi tapahtua vielä monta hienoa asiaa, vaikka niiltä ikäviltäkään ei voi välttyä.

tsemppiä!

Hyvä ketju! Lisää viestejä tulemaan vaan

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mennyt mullakaan :( Jo nuorena sairastuin sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja masennukseen. Muutamia vuosia sitten mut raiskattiin ja sairastuin kaikkien muiden lisäksi vielä traumaperäiseen stressihäiriöön.

Oon kohta 26vuotias nainen ja jo pitkään ollut kuntoutustuella. Terapiassa käyn usein ja säännöllisesti. Olin nuorempana niin elämäniloinen, haaveilin meneväni opiskelemaan yliopistoon asti ja paljon oli haaveita ja odotin tulevaisuutta innolla :(

Nykyään oon vaan katkeroitunut ämmä, joka elää 4 seinän sisällä ja käyn ulkona vaan pakosta, eli en juuri ikinä. Ruoatkin tilaan netistä. Alkoa kuluu myös aika reippaasti, ei kuitenkaan joka päivä. Mutta ainakin joka vk loppu vedän kotona kunnon kännit.

 

Sinun ei ole mikään pakko jäädä tuohon tilaan. Itselläni meni myös ikävuodet 20-30 huonosti, asuin ulkomailla retku/narkkarimiehen kanssa ja käytin itsekin. Sitten kun ero tuli palasin Suomeen, ja lähdin vasta 32-vuotiaana opiskelemaan yliopistoon. Valmistuin 3 vuodessa ja olen ollut alan töissä siitä asti. Kyllä niitä haaveita voi vanhempanakin toteuttaa. Nyt keskity vaan toipumiseen.

Harvalla se menee, niinkuin toivoo, ja osaisiko siitä iloitakaan, jos aina kaikki onnistuisi? Minullakin on mennyt järkiään elämässä asiat vähän pieleen, mutta se, että menee pieleen, avaa mahdollisuuden uusille ratkaisuille ja vaihtoehdoille, jotka ihan yhtälailla voivat johtaa hyvään ja onneen. Omalle kohdalle on sattunut mm. Lapsettomuutta, epäonnistunut ammatinvalinta ja sitä kautta epäonnistuminen työelämässä, masennus ja paniikkihäiriö, vaikea ylipaino ja terveysongelmat, taloudelliset vaikeudet. Meinasin jo välillä luovuttaa, mutta en onneksi tehnyt niin. Aloin laittaa asioita kuntoon, ensin ylipaino- ja mielenterveys, sitten raha-asiat, sitten lapsettomuus, ammatinvaihto jne. Kun sain ne kuntoon, niin taloon tuli mittava kosteusvaurio, ja taas tuntuu että miten tästäkin selviää. Vaan asioilla on aina tapana järjestyä, paljon on itsestä kiinni.

Luulen, että tämä ongelma on yhtä vanha kuin ihmiskunta. Kärsimyksen syynä on elämän jano, opetti Buddha. Niin ainakin väitettiin kouluni uskontotunnilla.

Minulla on myös masennus ollut diagnoosina nyt 16 vuotta. Toisinaan on päiviä, etten vain jaksa lähteä töihin, vaikka lääkityskin on. Olen niin uupunut. Kun saan nukkua koko päivän rauhassa, jaksan taas melko normaalisti muutaman päivän.

Työkavwrit koettavat yllyttää, että kun ihminen vain yrittää eikä anna periksi, niin hän kehittyy ja huomaa itsestään voimia, joista ei ennen tiennytkään. En usko, koska sairastumiseni alkoi uupumuksella, joka johtui kovasta yrittämisestä ja stressistä. Jouduin lievään psykoosiin ja 2 kuukauden sairaslomalle.

Toivoisin, etteivät ihmiset niin kauheasti kannustaisi toisiaan ylittämään rajojaan. Sillä voi olla tosi huonotkin seuraukset, kun tulee harhoja ja muuta sellaista.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että tämä ongelma on yhtä vanha kuin ihmiskunta. Kärsimyksen syynä on elämän jano, opetti Buddha. Niin ainakin väitettiin kouluni uskontotunnilla.

Minulla on myös masennus ollut diagnoosina nyt 16 vuotta. Toisinaan on päiviä, etten vain jaksa lähteä töihin, vaikka lääkityskin on. Olen niin uupunut. Kun saan nukkua koko päivän rauhassa, jaksan taas melko normaalisti muutaman päivän.

Työkavwrit koettavat yllyttää, että kun ihminen vain yrittää eikä anna periksi, niin hän kehittyy ja huomaa itsestään voimia, joista ei ennen tiennytkään. En usko, koska sairastumiseni alkoi uupumuksella, joka johtui kovasta yrittämisestä ja stressistä. Jouduin lievään psykoosiin ja 2 kuukauden sairaslomalle.

Toivoisin, etteivät ihmiset niin kauheasti kannustaisi toisiaan ylittämään rajojaan. Sillä voi olla tosi huonotkin seuraukset, kun tulee harhoja ja muuta sellaista.

Kuulostaa jo vaaralliselta tuommoinen. Ikään kuin kilpailutettaisiin hengiltä...

Kiitos kaikille tästä ketjusta! Hienoa kuulla erilaisia kokemuksia ja elämänviisautta.

Ei munkaan elämä mennyt. Olisin halunnut rinsessaksi ruotsin hoviin. Tulikin masennus ja kahden lähiomaisen itsemurha.

Mihin voin valittaa?

Mua ahdistaa tätäkin ketjua lukiessa oma neuvottomuus ja kyvyttömyys vaikuttaa asioihinsa. Huomaan selvästi, että tietyt asiat nostavat mielialaa ja joskus jopa tuntuu siltä, että masennus väistyisi taka-alalle kokonaan. Esimerkiksi se, jos pääsen olemaan jollekin toiselle ihmiselle avuksi ja tunnen olevani edes vähän hyödyllinen. Muutenkin sellaiset asiat, jotka eivät ole mitään ihmeellisiä vaan ennemminkin aika arkisia.

Ongelma on siinä, että vaikka kuinka yrittäisin, en tunnu pystyvän  rakentamaan elämääni niin, että tällaiset mielialaa parantavat asiat tulisivat osaksi normaalia arkea. Tuntuu siltä, että kukaan ei halua mua mihinkään, kukaan ei tarvitse mun apua, kukaan ei halua että olisin olemassa. Liikunta auttaa ahdistukseen jonkun verran, mutta ei tee elämästä merkityksellisen tuntuista.

Tuntuu todellakin siltä, että elämä on mennyt ohi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että tämä ongelma on yhtä vanha kuin ihmiskunta. Kärsimyksen syynä on elämän jano, opetti Buddha. Niin ainakin väitettiin kouluni uskontotunnilla.

Minulla on myös masennus ollut diagnoosina nyt 16 vuotta. Toisinaan on päiviä, etten vain jaksa lähteä töihin, vaikka lääkityskin on. Olen niin uupunut. Kun saan nukkua koko päivän rauhassa, jaksan taas melko normaalisti muutaman päivän.

Työkavwrit koettavat yllyttää, että kun ihminen vain yrittää eikä anna periksi, niin hän kehittyy ja huomaa itsestään voimia, joista ei ennen tiennytkään. En usko, koska sairastumiseni alkoi uupumuksella, joka johtui kovasta yrittämisestä ja stressistä. Jouduin lievään psykoosiin ja 2 kuukauden sairaslomalle.

Toivoisin, etteivät ihmiset niin kauheasti kannustaisi toisiaan ylittämään rajojaan. Sillä voi olla tosi huonotkin seuraukset, kun tulee harhoja ja muuta sellaista.

Kuulostaa jo vaaralliselta tuommoinen. Ikään kuin kilpailutettaisiin hengiltä...

Siis työkaverit yllyttivät...kuuntelisit ystäviäsi tai lukisit tai kuuntelisit itseäsi. Ketä apinaa oikein olet kuunnellut? Täh. Teet juuri niin hyvin työn kuin pystyt - työ on työ. Ei kaikille uraputki. Menisitkö tappamaan jonkun jos joku työkaveri sanoo sinulle, että kyllä siihen pystyy ja siitä selviää?? Kuuntele itseäsi. Moni vaatii itseltään ihan liikaa kykyihin nähden. Olen nähnyt kuinka monelta työ vie elämän ilon suorittamisen takia ja sen, että ei uskalleta hypätä oravan pyörästä pois. Rakas siskoni teki itsemurhan juuri näistä syistä em syistä. Ei kehdannut myöntää itselleen, ettei pärjännyt (vaikka pärjäsi muihin verrattuna erinomaisesti) mutta tässä haasteessa ei pärjännyt. Vaihtoehtona hoitoon meno (suljettu osasto) mutta häpeän vuoksi sitten tappoi itsensä. Lahjakkuus meni hukkaan kun ei voinut perääntyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mennyt minullakaan niin kuin piti. Sairastuin masennukseen ja käytännössä se muutti elämäni suunnan seuraavaksi 10 vuodeksi. Paranin jossain 7 vuoden kieppeillä. Mutta vieläkin on prosessi kesken. Ja niitä menetettyjä vuosia ei valitettavasti saa takaisin (menetettyjä esim. työharjoittelupaikka, oman alan työpaikka, mahdollisuus jatkokoulutukseen yms, perheen perustaminen). Käytännössä toivuttuani tunnen että olen nyt samassa tilanteessa kuin olin sairastuessani, vain 10 vuotta vanhempi. Sen hyväksyminen on vaikeaa ja hankalaa, mutta itse en keksi muuta tapaa kuin hyväksyä tosiasiat. Nyt olen vielä siinä vaiheessa että joka toinen viikko suren "menetettyä elämääni" ja joka toinen viikko hyväksyn asian, että näin tämä elämä nyt meni. Uskon, että 10 vuoden päästä mulla on jo aivan eri ääni kellossa! Usko säkin, ap! <3 Ei ole kuin usko ja toivo siihen seesteiseen parempaan tulevaisuuteen, että se oma paikka löytyy vaikka tuntisi menettäneensä vuosia. Niin vain käy joillekin. Et ole yksin. <3

Mulla ihan sama tunne! Että olisin palannut samaan paikkaan elämässä kuin missä olin kun "sairastuin" masennukseen, mutta vuodet ovat vain menneet ohi ja minä ja muut vanhentuneet vaikka oma elämä jäi jumiin.

Itselläni vaikeinta tässä on hyväksyä sitä, että en enää usko mihinkään masennukseen "sairautena" vaan tunnetilana, josta olisin selvinnyt paljon nopeammin jos olisin ajatellut sen olevan vain surkea,ohimenevä ja normaali tunnetila reaktiona elämäntapahtumiin. Tuntuu, että oikeastaan "masennuin" kunnolla vasta, kun minulle lääkäri kertoi minun "sairastavan masennusta". Ajattelin, että kauheaa että minulla on tuollainen sairaus ja asennoiduin sitten jotenkin elämään sen mukaan.

Mulla on ollut myös tuota tunnetta, että olisinpa silloin masentuessa "tajunnut" miten masennuksesta paranee, normaali masennus voi hellittää puolessa vuodessa ilman lääkkeitä, kunpa en olisi alkanut syömään lääkkeitä ollenkaan jne. Todellakin olen ajatellut just samalla lailla,  ja hahmotan masennuksen nykyään aivan eri tavoin kuin silloin sairastuessa. Jossain vaiheessa ajattelin tosiaan, että asiat olisi voineet mennä toisin jos ei olisi ns. tuntenut itseään niin sairaaksi, ja oon myös miettinyt miten se diagnoosi vaikutti muhun, olisinko parantunut nopeammin ilman sitä?

Mutta sittemmin oon ajatellut että silloin 10v sitten sairastuessa en kuitenkaan ollut näin kypsä ja kokenut ihminen, ja jotenkin koko maailmankuvani oli niin erilainen kuin sairastumisen jälkeen, saatika sairaudesta paranemisen jälkeen. Mulla masennus muutti eniten sitä, että opin joten kuten rakentavasti käsittelemään ja ilmaisemaan negatiivisia tunteita, tiedostamaan syvän itseen kohdistuvan vihan ja näkemään miten se vaikuttaa asioihin elämässä.. Joten koen että olen nyt jotenkin ns.parempi ihmisenä mentyäni läpi terapiaprosessit yms, kuin ennen sairautta. Mutta uskon kyllä että olisin ollut ihan hyvä ihminen sairastumattakin, en minä tätä olisi valinnut ja halunnut.

Mutta niin, ehkä se onkin niin että NYT kun/jos sairastun uudelleen, tai koen edes lyhyitä masennusjaksoja, niin NYT osaan suhtautua niihin sellaisella viisaudella, etten mene paniikkiin ja ala heti syömään lääkkeitä tms. Mutta en varmaan olisi silloin 10 vuotta sitten osannut, vaikka nyt tuntuu että miksi ihmeessä hirttäydyin siihen masennusdiagnoosiin niin, että siitä olisi voinut parantua niin eri tavoinkin ja mahdollisesti nopeammin. Ehkä se kokemus kasvattaa.. Ja se olo on myös jäänyt, että masennuslääkkeet vaikeutti mun paranemista, koska veivät aloitekyvyn.. vaikka kyllä niistä varmasti myös hyötyä on ollut ja huomaan, että elämä oli paljon helpompaa kun söi niitä, kun ei stressannut asioista. Mutta sitten ei ollut myöskään mitään kriittisyyttä, muutostahtoa ja aloitekykyä elää elämäänsä.

  T. tuon ekan lainauksen kirjoittaja

Minä olin sairas jo lapsena, mutta laman keskellä ei ollut mitään mahdollisuuksia tulla nähdyksi ja autetuksi. Luulin kaiken muun lisäksi olevani tyhmä ja saamaton ja laiska. Vetäydyin kuoreeni, ja vuosia kuvittelin että lapsuuden perheeni ja kohteluni oli täysin normaalia, ja että minä vain olin huono.

Oli sitten melkoinen shokki ymmärtää, että perheeni oli sairas ja sadistinen ja että olisin ansainnut tulla huostaanotetuksi ja autetuksi. Yksi isoin katkeruuteni aihe onkin, miksi kukaan ei auttanut?

Minä en ole tehnyt elämässäni mitään. Ei ole käyty kouluja eikä ole juurikaan työhistoriaa. Haaveilin yliopisto-opiskelusta, töistä ulkomailla, ystävistä, rakkaudesta. Mutta masennus ja pelko estivät kaiken. Ja vaikeudet oppia. Se masensi vielä lisää. Että minusta ei ole yhtään mihinkään. Jossain vaiheessa lakkasin haaveilemasta. Nyt en edes osaa unelmoida, sellainen tuntuu valheelta. Olen katkera ja surullinen nainen, jo 33-vuotias maailmassa, jossa ilman koulutusta ja suhteita on turha haaveilla mistään.

Voisin vaikka kuolla, jos en olisi mennyt ja perustanut perhettä. Se onkin eri tarina jo, että miten tällainen nainen selviää äitiydestä. Vieläpä ihan hyvin. Jotenkin muiden tulevaisuus ei ole koskaan yhtä synkkä kuin omani. Uskon aina, että kyllä nuo pärjäävät ja kaikki järjestyy. Se ei vain koske minua. Pääsisimpä tästä katkeruudesta yli.