Mun elämä ei mennyt kuten halusin

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa tätäkin ketjua lukiessa oma neuvottomuus ja kyvyttömyys vaikuttaa asioihinsa. Huomaan selvästi, että tietyt asiat nostavat mielialaa ja joskus jopa tuntuu siltä, että masennus väistyisi taka-alalle kokonaan. Esimerkiksi se, jos pääsen olemaan jollekin toiselle ihmiselle avuksi ja tunnen olevani edes vähän hyödyllinen. Muutenkin sellaiset asiat, jotka eivät ole mitään ihmeellisiä vaan ennemminkin aika arkisia.

Ongelma on siinä, että vaikka kuinka yrittäisin, en tunnu pystyvän  rakentamaan elämääni niin, että tällaiset mielialaa parantavat asiat tulisivat osaksi normaalia arkea. Tuntuu siltä, että kukaan ei halua mua mihinkään, kukaan ei tarvitse mun apua, kukaan ei halua että olisin olemassa. Liikunta auttaa ahdistukseen jonkun verran, mutta ei tee elämästä merkityksellisen tuntuista.

Tuntuu todellakin siltä, että elämä on mennyt ohi. 

Tämähän on kuitenkin melko käytännöllinen haaste. Tiedät, että jotkin asiat parantavat mielialaasi ja antavat sinulle mielihyvän ja merkityksellisyyden kokemuksia. Ongelma on vain saada niitä tarpeeksi ja ottaa niistä kaiki irti. Tämän saman asian kanssa painivat monet ei-masentuneetkin, mutta he eivät ymmärrä asiaa yhtä selvästi ja konkreettisesti kuin sinä. Sinulla on selvästi hyvä itsetuntemus, ja se on todella hyödyllinen sisäinen voimavara.

Jos sallit käytännön ehdotuksen, niin vapaaehtoistyöstä voisi olla sinulle iloa. Esimerkiksi SPR:n ystäväpalvelussa on krooninen pula vapaaehtoisista, ja sitä merkityksellisempää pestiä on vaikea kuvitella. Omasta äidistäni tuli erään vanhuksen elämän tärkein ihminen, ja hänestä oli mittaamatonta hyötyä ja iloa tälle ihmiselle. Tuo voi olla todella voimakas kokemus molemmille.

En sano, että sinun pitäisi heti huomenna sitoutua tuollaiseen hommaan, mutta jos pidät muiden auttamista palkitsevana, tuo voisi olla sellainen realistinen tavoite, jota kohti pyrkiä.

Minulle ei auttanut juuri masennuslääkkeet vaan ahdistuslääke Anksilon.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin sairas jo lapsena, mutta laman keskellä ei ollut mitään mahdollisuuksia tulla nähdyksi ja autetuksi. Luulin kaiken muun lisäksi olevani tyhmä ja saamaton ja laiska. Vetäydyin kuoreeni, ja vuosia kuvittelin että lapsuuden perheeni ja kohteluni oli täysin normaalia, ja että minä vain olin huono.

Oli sitten melkoinen shokki ymmärtää, että perheeni oli sairas ja sadistinen ja että olisin ansainnut tulla huostaanotetuksi ja autetuksi. Yksi isoin katkeruuteni aihe onkin, miksi kukaan ei auttanut?

Minä en ole tehnyt elämässäni mitään. Ei ole käyty kouluja eikä ole juurikaan työhistoriaa. Haaveilin yliopisto-opiskelusta, töistä ulkomailla, ystävistä, rakkaudesta. Mutta masennus ja pelko estivät kaiken. Ja vaikeudet oppia. Se masensi vielä lisää. Että minusta ei ole yhtään mihinkään. Jossain vaiheessa lakkasin haaveilemasta. Nyt en edes osaa unelmoida, sellainen tuntuu valheelta. Olen katkera ja surullinen nainen, jo 33-vuotias maailmassa, jossa ilman koulutusta ja suhteita on turha haaveilla mistään.

Voisin vaikka kuolla, jos en olisi mennyt ja perustanut perhettä. Se onkin eri tarina jo, että miten tällainen nainen selviää äitiydestä. Vieläpä ihan hyvin. Jotenkin muiden tulevaisuus ei ole koskaan yhtä synkkä kuin omani. Uskon aina, että kyllä nuo pärjäävät ja kaikki järjestyy. Se ei vain koske minua. Pääsisimpä tästä katkeruudesta yli.

En tiedä lohduttaako yhtään, mutta haluan kertoa että ainakin olet kielellisesti lahjakas. Tekstisi tuntuu siltä kuin olisit lukenut ja kirjoittanut paljon. Osaat pukea kauniisti tunteesi ja tarinasi sanoiksi, ja tekstisi on silti helppolukuista ja selkeää. Lukisin mielelläni enemmänkin.

33-vuotias on vielä nuori, suurin osa elämääsi on vielä edessäpäin. Eikä täällä maailmassa mitään tarvitse saavuttaa ketään toista varten, me kaikki riitämme ihmisinä tällaisina kuin olemme. Jos omasta halustasi tahdot opiskelemaan, vielä ehdit vaikka kymmenenkin vuoden päästä. Toivon sinulle ja muillekin masentuneille rauhallisia ja virkistäviä tuulia, täällä ei ole kiire minnekään.

Ryhdistäydy!

Suosittelen lämpimästi esim eläinsuojeluyhdistyksen vapaaehtoistoimintaan liittymistä.

Me olemme sijaisperhe eläimille!

Tosi kiva kun pystyy auttamaan ja hoivaamaan apua tarvitsevaa eläintä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa tätäkin ketjua lukiessa oma neuvottomuus ja kyvyttömyys vaikuttaa asioihinsa. Huomaan selvästi, että tietyt asiat nostavat mielialaa ja joskus jopa tuntuu siltä, että masennus väistyisi taka-alalle kokonaan. Esimerkiksi se, jos pääsen olemaan jollekin toiselle ihmiselle avuksi ja tunnen olevani edes vähän hyödyllinen. Muutenkin sellaiset asiat, jotka eivät ole mitään ihmeellisiä vaan ennemminkin aika arkisia.

Ongelma on siinä, että vaikka kuinka yrittäisin, en tunnu pystyvän  rakentamaan elämääni niin, että tällaiset mielialaa parantavat asiat tulisivat osaksi normaalia arkea. Tuntuu siltä, että kukaan ei halua mua mihinkään, kukaan ei tarvitse mun apua, kukaan ei halua että olisin olemassa. Liikunta auttaa ahdistukseen jonkun verran, mutta ei tee elämästä merkityksellisen tuntuista.

Tuntuu todellakin siltä, että elämä on mennyt ohi. 

Tämähän on kuitenkin melko käytännöllinen haaste. Tiedät, että jotkin asiat parantavat mielialaasi ja antavat sinulle mielihyvän ja merkityksellisyyden kokemuksia. Ongelma on vain saada niitä tarpeeksi ja ottaa niistä kaiki irti. Tämän saman asian kanssa painivat monet ei-masentuneetkin, mutta he eivät ymmärrä asiaa yhtä selvästi ja konkreettisesti kuin sinä. Sinulla on selvästi hyvä itsetuntemus, ja se on todella hyödyllinen sisäinen voimavara.

Jos sallit käytännön ehdotuksen, niin vapaaehtoistyöstä voisi olla sinulle iloa. Esimerkiksi SPR:n ystäväpalvelussa on krooninen pula vapaaehtoisista, ja sitä merkityksellisempää pestiä on vaikea kuvitella. Omasta äidistäni tuli erään vanhuksen elämän tärkein ihminen, ja hänestä oli mittaamatonta hyötyä ja iloa tälle ihmiselle. Tuo voi olla todella voimakas kokemus molemmille.

En sano, että sinun pitäisi heti huomenna sitoutua tuollaiseen hommaan, mutta jos pidät muiden auttamista palkitsevana, tuo voisi olla sellainen realistinen tavoite, jota kohti pyrkiä.

Voi ei, juuri sekin mua ahdistaa, että ongelmani tuntuu olevan helposti ratkaistavissa ja sitten en kuitenkaan osaa ratkaista sitä! Olen itse asiassa selvittänyt erilaisia vapaaehtoistyön muotoja. Ongelma onkin ehkä siinä, että oikeanlaisen vapaaehtoistyön löytäminen on aidosti vaikeaa varsinkin tällaisella melko pienellä paikkakunnalla. Varsinkin aluksi tuntuisi vaikealta sitoutua pidemmäksi aikaa, tai oikeastaan mahdottomalta, koska jos saisin töitä toiselta paikkakunnalta, lähtisin heti.

Oon sanonut tämän monelle, monessa yhteydessä, mutta mua on auttanut eteenpäin se, kun oon alkanut tekemään asioita, joissa olen hyvä, joista pidän, ja jotka nostaa sitä kautta itsetuntoa. Omalla kohdallani se on käsityöt, kädentaidot, leivonta, mutta sehän voi olla ihan mitä vaan. Pienikin onnistuminen auttaa eteenpäin, silloin kun on tosi pohjalla, ja ajatukset on lähinnä sitä, että kun kuolisi pois kitumasta. On ollut paljon vastoinkäymisiä elämässä, mutta oon koittanut miettiä, että hemmetti niin kauan kun henki pihisee, on mahdollisuus parempaan, ja huonommista ajoista oon tullut jo ihan todella pitkälle, mulla on nyt hyvä elämä. Toinen tie varmaan olis vienyt tosiaan hautaan kulkematta lähtöruudun kautta. Jokaisessa elämässä on hyvää, arvokasta, jokainen osaa jotain, jokaisessa on potentiaalia. Sitä kautta jokaisella on mahdollisuus päästä kiinni parempaan, ei kannata hyväksyä huonoa elämäntilannetta, vaan pyrkiä löytämään apua ja yrittää kohti parempia aikoja. On vaan tää yksi elämä, en soisi sitä kenenkään hukkaavan.

Eipä itsellänikään elämä porskuta ihan niinkuin haluan. Ei ole omaa asuntoa, ei työtä, synnynnäinen vika vielä päälle ja elän edelleen vanhempien siivenalla tehden heille töitä melkein joka päivä.Vapaapäiviä on tosi vähän. Ei ole pyhä vapaita, jokainen päivä on melkein minulle työpäivä, ellen lähde sitten kavereidenluona käymään. Noh yritän saada elämään jotain iloa aloittamalla harrastuksia sitä mitä olen kauan halunnut. Ehkä sen kautta tutustuisin ihmisiin, toivottavasti saisin ystäviä, löytäisin työpaikan ja saisin sen oman elämän, vaikken usko löytäväni edes yhtä tuttuakaan... Aika näyttää mitä tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mennyt minullakaan niin kuin piti. Sairastuin masennukseen ja käytännössä se muutti elämäni suunnan seuraavaksi 10 vuodeksi. Paranin jossain 7 vuoden kieppeillä. Mutta vieläkin on prosessi kesken. Ja niitä menetettyjä vuosia ei valitettavasti saa takaisin (menetettyjä esim. työharjoittelupaikka, oman alan työpaikka, mahdollisuus jatkokoulutukseen yms, perheen perustaminen). Käytännössä toivuttuani tunnen että olen nyt samassa tilanteessa kuin olin sairastuessani, vain 10 vuotta vanhempi. Sen hyväksyminen on vaikeaa ja hankalaa, mutta itse en keksi muuta tapaa kuin hyväksyä tosiasiat. Nyt olen vielä siinä vaiheessa että joka toinen viikko suren "menetettyä elämääni" ja joka toinen viikko hyväksyn asian, että näin tämä elämä nyt meni. Uskon, että 10 vuoden päästä mulla on jo aivan eri ääni kellossa! Usko säkin, ap! <3 Ei ole kuin usko ja toivo siihen seesteiseen parempaan tulevaisuuteen, että se oma paikka löytyy vaikka tuntisi menettäneensä vuosia. Niin vain käy joillekin. Et ole yksin. <3

Mulla ihan sama tunne! Että olisin palannut samaan paikkaan elämässä kuin missä olin kun "sairastuin" masennukseen, mutta vuodet ovat vain menneet ohi ja minä ja muut vanhentuneet vaikka oma elämä jäi jumiin.

Itselläni vaikeinta tässä on hyväksyä sitä, että en enää usko mihinkään masennukseen "sairautena" vaan tunnetilana, josta olisin selvinnyt paljon nopeammin jos olisin ajatellut sen olevan vain surkea,ohimenevä ja normaali tunnetila reaktiona elämäntapahtumiin. Tuntuu, että oikeastaan "masennuin" kunnolla vasta, kun minulle lääkäri kertoi minun "sairastavan masennusta". Ajattelin, että kauheaa että minulla on tuollainen sairaus ja asennoiduin sitten jotenkin elämään sen mukaan.

Mulla on ollut myös tuota tunnetta, että olisinpa silloin masentuessa "tajunnut" miten masennuksesta paranee, normaali masennus voi hellittää puolessa vuodessa ilman lääkkeitä, kunpa en olisi alkanut syömään lääkkeitä ollenkaan jne. Todellakin olen ajatellut just samalla lailla,  ja hahmotan masennuksen nykyään aivan eri tavoin kuin silloin sairastuessa. Jossain vaiheessa ajattelin tosiaan, että asiat olisi voineet mennä toisin jos ei olisi ns. tuntenut itseään niin sairaaksi, ja oon myös miettinyt miten se diagnoosi vaikutti muhun, olisinko parantunut nopeammin ilman sitä?

Mutta sittemmin oon ajatellut että silloin 10v sitten sairastuessa en kuitenkaan ollut näin kypsä ja kokenut ihminen, ja jotenkin koko maailmankuvani oli niin erilainen kuin sairastumisen jälkeen, saatika sairaudesta paranemisen jälkeen. Mulla masennus muutti eniten sitä, että opin joten kuten rakentavasti käsittelemään ja ilmaisemaan negatiivisia tunteita, tiedostamaan syvän itseen kohdistuvan vihan ja näkemään miten se vaikuttaa asioihin elämässä.. Joten koen että olen nyt jotenkin ns.parempi ihmisenä mentyäni läpi terapiaprosessit yms, kuin ennen sairautta. Mutta uskon kyllä että olisin ollut ihan hyvä ihminen sairastumattakin, en minä tätä olisi valinnut ja halunnut.

Mutta niin, ehkä se onkin niin että NYT kun/jos sairastun uudelleen, tai koen edes lyhyitä masennusjaksoja, niin NYT osaan suhtautua niihin sellaisella viisaudella, etten mene paniikkiin ja ala heti syömään lääkkeitä tms. Mutta en varmaan olisi silloin 10 vuotta sitten osannut, vaikka nyt tuntuu että miksi ihmeessä hirttäydyin siihen masennusdiagnoosiin niin, että siitä olisi voinut parantua niin eri tavoinkin ja mahdollisesti nopeammin. Ehkä se kokemus kasvattaa.. Ja se olo on myös jäänyt, että masennuslääkkeet vaikeutti mun paranemista, koska veivät aloitekyvyn.. vaikka kyllä niistä varmasti myös hyötyä on ollut ja huomaan, että elämä oli paljon helpompaa kun söi niitä, kun ei stressannut asioista. Mutta sitten ei ollut myöskään mitään kriittisyyttä, muutostahtoa ja aloitekykyä elää elämäänsä.

  T. tuon ekan lainauksen kirjoittaja

Kiitos tästä viestistä!

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ikinä ollut mitään halua miten elämäni pitäisi mennä. Se on tyyneyteni ja onnellisuuteni salaisuus.

NÄinhän se oikeasti on :) Mulla on aika lailla sama elämänfilosofia, ja kas, ei ole koko ajan vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin sairas jo lapsena, mutta laman keskellä ei ollut mitään mahdollisuuksia tulla nähdyksi ja autetuksi. Luulin kaiken muun lisäksi olevani tyhmä ja saamaton ja laiska. Vetäydyin kuoreeni, ja vuosia kuvittelin että lapsuuden perheeni ja kohteluni oli täysin normaalia, ja että minä vain olin huono.

Oli sitten melkoinen shokki ymmärtää, että perheeni oli sairas ja sadistinen ja että olisin ansainnut tulla huostaanotetuksi ja autetuksi. Yksi isoin katkeruuteni aihe onkin, miksi kukaan ei auttanut?

Minä en ole tehnyt elämässäni mitään. Ei ole käyty kouluja eikä ole juurikaan työhistoriaa. Haaveilin yliopisto-opiskelusta, töistä ulkomailla, ystävistä, rakkaudesta. Mutta masennus ja pelko estivät kaiken. Ja vaikeudet oppia. Se masensi vielä lisää. Että minusta ei ole yhtään mihinkään. Jossain vaiheessa lakkasin haaveilemasta. Nyt en edes osaa unelmoida, sellainen tuntuu valheelta. Olen katkera ja surullinen nainen, jo 33-vuotias maailmassa, jossa ilman koulutusta ja suhteita on turha haaveilla mistään.

Voisin vaikka kuolla, jos en olisi mennyt ja perustanut perhettä. Se onkin eri tarina jo, että miten tällainen nainen selviää äitiydestä. Vieläpä ihan hyvin. Jotenkin muiden tulevaisuus ei ole koskaan yhtä synkkä kuin omani. Uskon aina, että kyllä nuo pärjäävät ja kaikki järjestyy. Se ei vain koske minua. Pääsisimpä tästä katkeruudesta yli.

Ehdit vielä vaikka mitä! Tuli mieleen sama kuin toisella kirjoittajalla, että ilmaiset itseäsi kauniisti ja kokemuksistasi voisit varmasti kirjoittaa monia puhuttelevan romaanin. Elämänkokemuksesi kuitenkin kietoutuu myös suomalaisen yhteiskunnan ongelmahetkiin.

Toivon että löydät jostain toivon! Voisitko ehkä edes kokeilla tuota kirjoittamista? En tiedä voiko salanimellä julkaista, mutta silloin voisit kirjoittaa henkilökohtaisista asioista vapaammin.

Ja kouluttautuakin ehdit vielä!