Mun elämä ei mennyt kuten halusin

Jospa ensi kerralla menisi paremmin.

Harvalla menee, elämä on välillä todellista paskaa.

Eihän sinun elämäsi ole vielä ohi, kun kerran tänne kirjoitat. Joten on vielä mahdollista tehdä elämästä paljonkin muuta kuin mitä se on nyt, jos nykyinen ei tyydytä.

Taitaa olla oikein kansantauti.

Ei mene kenenkään muunkaan elämä. Pitää vaan nauttia niistä asioista, jotka menevät niin kuin toivoo.

Sinut on lapsena aivopesty uskomaan, että elämässä tulee aina saavuttamaan kaikki unelmat ja kaikki menee kuten Strömsössä.

Minulla ei ole ikinä ollut mitään halua miten elämäni pitäisi mennä. Se on tyyneyteni ja onnellisuuteni salaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Taitaa olla oikein kansantauti.

Ajan ja hyvinvoinnin mukanaan tuoma ilmiö. Ei ollut ennen Suomessa eikä nykyäänkään köyhemmissä maissa varaa heittäytyä masentuneeksi.

Vierailija kirjoitti:

Sinut on lapsena aivopesty uskomaan, että elämässä tulee aina saavuttamaan kaikki unelmat ja kaikki menee kuten Strömsössä.

Sen sijaan elämässä yleensä kaikki meneekin kuten Porvoossa, vaikka sitä ei tahtoisi uskoa todeksi.

Ei minullakaan, mutta säädin haluni realiteettien mukaisiksi.

Tuollainen kärsimys syntyy siitä, kun olettaa, että asioiden pitäisi olla eri tavalla kuin ne ovat. Mutta miksi niiden pitäisi olla? Todellisuus on sellainen kuin se on, ja asiat ovat menneet juuri niin kuin niiden on syn ja seurauksen lain mukaan pitänytkin mennä. Vika ei ole siinä, ettei todellisuus vastaa ajatteluamme, vaan siinä, ettei  ajattelumme vastaa todellisuutta.

Sama. Nyt käyn terapiassa ja ihmetellään miksi olen niin masentunut. Elämäni on paskaa.

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen kärsimys syntyy siitä, kun olettaa, että asioiden pitäisi olla eri tavalla kuin ne ovat. Mutta miksi niiden pitäisi olla? Todellisuus on sellainen kuin se on, ja asiat ovat menneet juuri niin kuin niiden on syn ja seurauksen lain mukaan pitänytkin mennä. Vika ei ole siinä, ettei todellisuus vastaa ajatteluamme, vaan siinä, ettei  ajattelumme vastaa todellisuutta.

Ehkä, mutta tuolla periaatteella mitään ei kannattaisi etukäteen suunnitella. Tosin odotusten ollessa nolla ei myöskään voi pettyä - tämäkään tie ei muuten johda onnellisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taitaa olla oikein kansantauti.

Ajan ja hyvinvoinnin mukanaan tuoma ilmiö. Ei ollut ennen Suomessa eikä nykyäänkään köyhemmissä maissa varaa heittäytyä masentuneeksi.

Sorry mutta masentuneeksi ei "heittäydytä" vaan siihen sairastutaan, se ei ole tahallista laiskuutta ja saamattomuutta vaan vakava sairaus, joka saattaa piinata henkilöä jopa koko hänen loppuelämänsä ajan.

"Elämä" ei päätä kenenkään puolesta mitään, eikä elämän kuulu mennä mitenkään. Se vain menee, sattuman ja valintojen kautta. Pitää hyväksyä että asiat ei aina ole hyvin, ja elää siinä hetkessä mahdollisimman hyvää elämää. Muuttaa sen minkä voi ja haluaa, ja antaa loppujen olla.

Mä en tieda, mikä pitää hengissä: pelko? Haluaisin että mies ja lemmikit ei löytäis mua.  HAluaisin olla itse myös toisenlainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taitaa olla oikein kansantauti.

Ajan ja hyvinvoinnin mukanaan tuoma ilmiö. Ei ollut ennen Suomessa eikä nykyäänkään köyhemmissä maissa varaa heittäytyä masentuneeksi.

Kyllä vaan on ennen ja köyhemmissä maissa edelleenkin masentuneita ihmisiä. Jotkut ovat jopa tappaneet itsensä, oletko kuullut sellaisesta? Miten kuvittelet, että masennus on vain nykyajan sairaus?

Ei mennyt minullakaan niin kuin piti. Sairastuin masennukseen ja käytännössä se muutti elämäni suunnan seuraavaksi 10 vuodeksi. Paranin jossain 7 vuoden kieppeillä. Mutta vieläkin on prosessi kesken. Ja niitä menetettyjä vuosia ei valitettavasti saa takaisin (menetettyjä esim. työharjoittelupaikka, oman alan työpaikka, mahdollisuus jatkokoulutukseen yms, perheen perustaminen). Käytännössä toivuttuani tunnen että olen nyt samassa tilanteessa kuin olin sairastuessani, vain 10 vuotta vanhempi. Sen hyväksyminen on vaikeaa ja hankalaa, mutta itse en keksi muuta tapaa kuin hyväksyä tosiasiat. Nyt olen vielä siinä vaiheessa että joka toinen viikko suren "menetettyä elämääni" ja joka toinen viikko hyväksyn asian, että näin tämä elämä nyt meni. Uskon, että 10 vuoden päästä mulla on jo aivan eri ääni kellossa! Usko säkin, ap! <3 Ei ole kuin usko ja toivo siihen seesteiseen parempaan tulevaisuuteen, että se oma paikka löytyy vaikka tuntisi menettäneensä vuosia. Niin vain käy joillekin. Et ole yksin. <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen kärsimys syntyy siitä, kun olettaa, että asioiden pitäisi olla eri tavalla kuin ne ovat. Mutta miksi niiden pitäisi olla? Todellisuus on sellainen kuin se on, ja asiat ovat menneet juuri niin kuin niiden on syn ja seurauksen lain mukaan pitänytkin mennä. Vika ei ole siinä, ettei todellisuus vastaa ajatteluamme, vaan siinä, ettei  ajattelumme vastaa todellisuutta.

Ehkä, mutta tuolla periaatteella mitään ei kannattaisi etukäteen suunnitella. Tosin odotusten ollessa nolla ei myöskään voi pettyä - tämäkään tie ei muuten johda onnellisuuteen.

Juu-u, mutta ihan turha myöskään ajatella että nyt kun teen näin, näin ja näin, niin tulevaisuudessa asiat menee noin, noin ja noin. Kun eihän se niin mene. Tippuu vain kovaa ja korkealta, vrt. palstan perintöfantasioijat.

Vierailija kirjoitti:

Ei mennyt minullakaan niin kuin piti. Sairastuin masennukseen ja käytännössä se muutti elämäni suunnan seuraavaksi 10 vuodeksi. Paranin jossain 7 vuoden kieppeillä. Mutta vieläkin on prosessi kesken. Ja niitä menetettyjä vuosia ei valitettavasti saa takaisin (menetettyjä esim. työharjoittelupaikka, oman alan työpaikka, mahdollisuus jatkokoulutukseen yms, perheen perustaminen). Käytännössä toivuttuani tunnen että olen nyt samassa tilanteessa kuin olin sairastuessani, vain 10 vuotta vanhempi. Sen hyväksyminen on vaikeaa ja hankalaa, mutta itse en keksi muuta tapaa kuin hyväksyä tosiasiat. Nyt olen vielä siinä vaiheessa että joka toinen viikko suren "menetettyä elämääni" ja joka toinen viikko hyväksyn asian, että näin tämä elämä nyt meni. Uskon, että 10 vuoden päästä mulla on jo aivan eri ääni kellossa! Usko säkin, ap! <3 Ei ole kuin usko ja toivo siihen seesteiseen parempaan tulevaisuuteen, että se oma paikka löytyy vaikka tuntisi menettäneensä vuosia. Niin vain käy joillekin. Et ole yksin. <3

Mulla ihan sama tunne! Että olisin palannut samaan paikkaan elämässä kuin missä olin kun "sairastuin" masennukseen, mutta vuodet ovat vain menneet ohi ja minä ja muut vanhentuneet vaikka oma elämä jäi jumiin.

Itselläni vaikeinta tässä on hyväksyä sitä, että en enää usko mihinkään masennukseen "sairautena" vaan tunnetilana, josta olisin selvinnyt paljon nopeammin jos olisin ajatellut sen olevan vain surkea,ohimenevä ja normaali tunnetila reaktiona elämäntapahtumiin. Tuntuu, että oikeastaan "masennuin" kunnolla vasta, kun minulle lääkäri kertoi minun "sairastavan masennusta". Ajattelin, että kauheaa että minulla on tuollainen sairaus ja asennoiduin sitten jotenkin elämään sen mukaan.